30 vuotta – eikä suotta

lilja

’Joskus 1980-luvulla istutin syksyllä puutarhaan sipulin toiveikkaana, että seuraavana keväänä siitä nousee pakkauksen kannessa oleva komea liljakasvi kaikessa loistossaan. Jotain maasta nousi, muttei se kukkinut. En ole mikään puutarhan viherpeukalo ja niinpä ajattelin, että olen taas kerran epäonnistunut: maa on liian köyhää, valaistus on epäedullinen, olen kastellut väärään aikaan, sipuli oli viallinen. Syitä löytyy siis itsestä ja muista.

Sitten annoin sipulin olla ja huilata. Se kasvatti parinkymmenen sentin lehtiruusukeen lähes joka kevät, mutta ei kukkinut. Pari kertaa mylläsin kukkapenkkiä oikein kunnolla ja epäilin sipulin jo kadonneen, kun parina vuonna ei noussut lehtiäkään pintaan. Kunnes … niin kunnes tänä keväänä vihdoin ja viimein … se kukkii. Katsoin kukkaa sananmukaisesti monttu auki, sitten hain kameran ikuistaakseni ihmeen ja lopuksi aloin miettiä: Mikäs tämä kasvi taas olikaan? Aikojen saatossa kasvin nimi oli jo unohtunut, niin kuin kaikki muutkin tiedot siitä. Mutta eipä tullut turhaan istutettua aikoinaan eli vanhan sanonnan mukaan: parempi myöhään kuin ei silloinkaan.’

Kiitos ja uusi pyyntö!

kiurunkannus5

’Viikko sitten peräänkuulutin pystykiurunkannusta (Corydalis solida) Luopioisista. Tässä se nyt on kuvattuna koko komeudessaan. Kiitos sen löytymisestä kuuluu aktiivisille asukkaille, jotka löysivät ja ilmoittivat kasvupaikan minulle. Heille lämmin kiitos tästä.

Kasvin alkuperä jäi vielä hämärän peittoon, sillä asukkaiden mukaan se ilmaantui maalaistalon pihanurmikolle muutama vuosi sitten ja on levinnyt sen jälkeen pihaan ja sen reunoille. Onko kasvi tulkittava satunnaiskasviksi, joka on vakiintunut kasvupaikalleen vai puutarhakasvien mukana tulleeksi siirrännäiseksi? Olkoon miten vain, hyväksyn sen kuitenkin Luopioisten kasvistoon. 

kaihonkukka1

Ruokahalu kasvaa syödessä. Tässä ylläolevassa kuvassa on lemmikkikasveihin kuuluva kevätkaihonkukka (Omphalodes verna). Se on vanha perenna ja monen pihan kaunistus näin keväällä. Uskon sen viihtyvän myös Luopioisissa. Kasvi saattaa levitä kukkapenkistä pensasaitojen alle, pellon pientareelle jopa rannoille ja metsänreunoihin. En ole sitä kuitenkaan täältä mistään löytänyt. Syy tähänkin saattaa olla siinä, että liikun yleensä maastossa kasveja tähyämässä vasta heinäkuulta alkaen. Silloin tämäkin kaunis kukka on jo kukkinut. Siis taas silmät auki ja etsimään. Nyt kannattaa huomata, että hyvin samannäköisen puistolemmikin (Myosotis sylvatica) lehdet ovat kapeat, mutta kaihonkukan leveän herttamaiset. Siitä ne erottaa toisistaan.’

Löytyykö tätä?

kiurunkannus3

’Olen turhaan etsinyt Luopioisista kuvan kasvia. Kaiken todennäköisyyden mukaan sen pitäisi täällä kasvaa. Pystykiurunkannus (Corydalis solida) kasvaa Etelä-Suomen lehtomailla ja on monin paikoin yleinen ja runsas. Sen kukintakausi on juuri nyt menossa ja siksi se on helppo huomata. Myöhemmin, kun kukat ovat lakastuneet, tunnistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Luopioisissa on runsaasti lehtoja ja kasville sopivia kasvupaikkoja, mutta jostain syystä siitä ei kuitenkaan ole tullut täältä yhtään havaintoa Helsingin kasvimuseon kasvirekisteriin.

kiurunkannus1Kiurunkannukset kuuluvat nykyään unikkokasveihin ja ovat läheistä sukua peltoemäkille (Fumaria officinalis), joka on yleinen rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Kasvi on unikoiden tapaan lievästi myrkyllinen ja sitä onkin käytetty sen vuoksi kansanlääketieteessä hyödyksi kipulääkkeenä. Kaunista kasvia on myös siirretty lehdoista puutarhoihin etenkin kartanoissa ja niinpä nykyään se voi löytää myös puistonurmikoilla.

Kiurunkannus kukkii huhti-toukokuussa sinisin kukin, mutta lakastuu jo ennen kesän puhkeamista. Lehdet jäävät muun kasvillisuuden joukkoon ja häviävät nekin kesän mittaan. Ravinnon ja uuden alun kasvi säilöö sipulimaiseen juurakkoon. Sieltä se ponnistaa esiin taas seuraavana keväänä. Samalla tavallahan toimivat monet liljakasvit, kuten käenrieskat (Gagea minima).

kiurunkannus2Suomessa tavataan myös hyvin samannäköinen harvinainen hentokiurunkannus (Corydalis intermedia), jota olen tavannut lähinnä Lammilla, Padasjoella ja Sysmässä. Koristeena kukkapenkeissä varsinkin vanhoissa puutarhoissa kasvatetaan keltakukkaista jalokiurunkannusta (Corydalis nobilis), joka jää helposti koristejäänteeksi tai leviää lähialueille koristekarkulaiseksi. Tällaisena olen sen tavannut kahdelta paikalta myös Luopioisista.

Mutta tämä viereisen kuvan pystykiurunkannus on siis kadoksissa ja se tulisi löytää. Melko varmaa on, että se kasvaa jossain varjoisessa savipohjaisessa lehdossa myös Luopioisten alueella. Nyt on otollinen aika etsiä sitä ja ilmoitella minulle kasvisivuilla olevan sähköpostiosoitteen tai puhelinnumeron avulla.’

39: pietaryrtti

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.

36: kannusruoho

kannusruoho2’Hämmästyin, kun kiersin koiran kanssa aamulenkillä Länsi-Suomessa ja näin kuinka keltaisten valvattien ja keltanoiden joukossa kukki muutakin keltaista. Niinpä päätin tämän viikon kasviksi valita vielä yhden keltaisen kauden kasvin. Yleensä kannusruohoa pidetään sydänkesän kukkijana, mutta nykyään, kun tienreunat niitetään heinäkuussa, nousevat kesäkukkijat usein uudelleen loistoon vielä syyskuullakin. Yksi tällainen kasvi on kannusruoho, joka kannattaa nyt bongata, jos se on kesällä jäänyt huomaamatta.’

Kannusruoho (Linaria vulgaris) kuuluu naamakukkaisten laajaan heimoon, mutta on sukunsa ainoa vakituinen kasvi Suomessa. Satunnaisena tavataan paria muutakin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Sen sijaan kannusruoho on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomessa sekä tavallinen satunnaisena pohjoisempanakin, Lapista se puuttuu lähes kokonaan. Alkuperäinen se on vain rannikoilla ja onkin merenrantaniittyjen vakiolajistoa. Muualla se on asettunut kasvamaan asutuksen piiriin pihoille, pientareille, mutta myös rikkakasviksi viljapeltoihin. Yleensä sen kasvupaikan tulisi olla hiekkainen ja kuivahko.

Kasvin näyttävä kukkaterttu on houkutellut aikoinaan ihmisiä siirtämään sen kotipuutarhaan koristeeksi. Niinpä sitä vielä nykyäänkin tapaa talojen seinustoilta ja jopa kukkapenkeistä. Mikäs sen hienompaa, sillä onhan kyseessä kaunis kasvi, joka hoidettuna kukkii pitkään keskikesästä syyskuun lopulle saakka. Sisämaasta tavattavat kannusruohoesiintymät ovat paljolti näiden kukkapenkkikasvustojen peruja. Sitkeänä kasvina se on jatkanut olemassaoloaan, vaikka hoito onkin unohtunut tai loppunut kokonaan.

Monella luonnonkasvilla on aivan omat pölyttäjänsä, niin kannusruohollakin. Sen kukka on rakenteeltaan kannusmainen ja mesivarasto sijaitsee syvällä kukan sisällä. Niinpä meteen pääsee käsiksi tai kärsiksi vain sellainen hyönteinen, jonka imukärsä ylettyy kannuksen pohjaan saakka. Kimalaiset ovat tarpeeksi painavia painaakseen kukan saranan tavoin kääntyvän alahuulen alas, jolloin kyhmymäiset huulet avautuvat ja tie mesivarastolle on avoin. Löytämistä helpottavat paitsi mieto tuoksu niin myös oranssinkeltaiset alahuulen kyhmyt ja kannukseen johtavat mesiviivat. Samalla näin touhutessaan kimalainen saa selkäänsä kasvin siitepölyä ja vie sen mennessään seuraavaan kukkaan pölyttääkseen se. Myös kiitäjäperhosilla on tarpeeksi pitkä imukärsä, jonka se työntää kukan sisään. Se ei kuitenkaan laskeudu kukalle imiessään eikä siten saa siitepölyä selkäänsä. Sen vierailu kukassa ei aina ole kukan kannalta hyödyllistä.

Kannusruoho on nyt parhaimmillaan syyskukassa ja nähtävillä. Sen kukintaa voi seurata pakkasiin saakka. Samalla voi miettiä sen kansanomaisia nimityksiä, joita on kerätty ympäri Suomen. Mistä lie tulevatkaan, mutta ainakin seuraavia nimiä se on saanut aikojen kuluessa ihmisiltä: keisarinkyntteli, kartanovahti, luuvaloheinä, ahdepellava, saksanpellava.

Irjanne

9: pihlaja-angervo

angervo1

’Jatkan tällä viikolla koristekarkulaisilla. Ne ovat nyt talven vähälumisuuden vuoksi hyvin näkyvissä. Lisäksi ne ovat mielenkiintoisia, koska niiden nykylevinneisyys ei ole tarkasti tiedossa. Monesti niistä sanotaan vain, että ne ovat karkulaisia, mutta kuinka laajalle ja missä määrin ne ovat levinneet, onkin jo toinen juttu. Yksi tällainen kasvi on viikon ykdeksän  valinta, pihlaja-angervo.’

Pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on alunperin tullut maahamme koristekasvina ja vanhastaan se on viihtynyt mökkien ja talojen seinustoilla Etelä- ja Keski-Suomessa aina napapiirille saakka. Näiltä paikoilta se sitten vuosien saatossa on levinnyt ympäristöönsä melko laajallekin ja kauas varsinaiselta istutuspaikaltaan. Sitä siirrettiin aikoinaan kylillä puutarhasta toiseen ja edelleen se saattaa ilmoittaa vanhan asuinpaikan metsässä. Niinpä sitä pidetään laajalti vakiintuneena tulokaskasvina maassamme. angervo2Nykyään sitä levittävät myös puutarharoskat, joita kaikista varoituksista huolimatta edelleenkin kuskataan asutuksen lähimetsiin.

Pihlaja-angervon tuntee helposti kauniista kermanvärisistä kukistaan, jotka muistuttavat mesiangervon kukintoja. Lehdet kuitenkin ovat nimensä mukaisesti pihlajan lehtien kaltaisia. Kukkimattomanakin sen tunnistaa lehdistään. Näin talvella lehdet ovat varisseet ja vain rangat törröttävät pystyssä. Kuivunut kukinto on kuitenkin tällöin hyvä tuntomerkki. Se säilyy pystyssä läpi talven ja peittyy kasvuston sekaan seuraavana keväänä, kun pensas alkaa työntää kiireellä uutta kasvua. Usein  kesälläkin näkee vielä vanhoja kukkavarsia uusien lomassa.

Etelä-Suomessa pihlaja-angervo saattaa suotuisissa olosuhteissa  muodostaa avoimille paikoille läpipääsemättömiä tiheiköitä. Varsinkin sähkölinjojen aluset ja vanhat hikevät niityt ovat sen suosiossa. Tällöin se voimakkaalla kasvullaan tukahduttaa pienemmät kasvit ja toimii tyypillisen vieraslajin mukaan vahingollisena alkuperäislajeille. Angervoryteikköjen hävittäminen on vaikeaa, koska se kasvattaa pienestäkin juurakonpalasta aina uuden verson. Myös katkotut versot juurtuvat helposti uudelleen. angervo3Kasvi lisääntyy meillä suurimmaksi osaksi kasvullisesti eli maarönsyjen ja juurtuvien oksien avulla.

Retkeilykasvion (4. painos, 1998) levinneisyyskartat ovat monien pihlaja-angervon kaltaisten kasvien osalta vanhentuneet ja siksi olisikin mielenkiintoista kartoittaa tällaisten lajien nykylevinneisyys. Nyt vallitseva vähäluminen talvi on hyvä hetki paneutua tämänkin kasvin kasvupaikkojen tarkkailuun. Kun kesällä kaikki on vihreää ja lehtimassaa on valtavasti, saattaa näinkin suuri ja voimakas kasvi jäädä huomaamatta. Talvella törröttäessään pensaikossa sen kyllä huomaa ja kasvuston laajuuden voi todeta pelkkien kukintohuiskiloidenkin avulla.

8: korallikanukka

kanukka1

’Tämän viikon kasviksi valitsin pensaan, joka ainakin pistää silmään kaikkien muiden pensaiden joukosta, näin helmikuullakin. Kuvassa kirkkaanpunainen väri täyttää koko pensakerroksen alan eli kasvusto on laaja ja tiheä. Harvoin korallikanukkaa näkee näin runsaasti, usein se loistaa pusikosta muutaman varren voimalla. Kyseessähän on koristekasvi, joka helposti leviää pientareille ja rannoille asutuksen läheisyyteen.’

Korallikanukka (Cornus alba ssp. alba ’Sibirica’) on idänkanukan yleisimmin viljelty muoto. Sen nuoret haararangat ovat korallinpunaiset, lehdet kirkkaanvihreät ja marjat vaalean sinertävät. Viljeltynä sitä tavataan napapiirille saakka ja ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa se on melko yleinen karkulainen asutuilla alueilla. Näin talviaikaan se on helppo havaita, koska mikään kotimainen puu tai pensas ei ole väriltään sen veroinen.

Idänkanukasta on jalostettu muitakin koristemuotoja. Näillä on yleensä koristeelliset lehdet, esim. laikkukirjokanukka (’Argenteomarginata’) tai keltakirjokanukka (’Gouchaultii’). Näiden muotojen varret eivät kuitenkaan ole silmiinpistävän punaiset. Ainoa luonnonvarainen kanukkalajimme on pieni ruohokanukka (Cornus suecica), jonka voi tavata yleisenä merenrannoilta ja Pohjois-Suomesta. Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa se on harvinaisuus.

Kanukoiden marjoja on menneinä vuosina käytetty hyödyksi, koska ne ovat öljypitoisia (40%). Kuivattuja marjoja on käytetty erilaisina korvikkeina, mm. kahviin ja kaakaoon. Onpa joku tehnyt niistä suklaatakin, mutta maku ei varmaankaan tänä päivänä miellyttäisi kaikkia. Niinpä kanukan marjat saavat jäädä lintujen ravinnoksi ja pensaat ihmisten iloksi. Aina ei kaikesta tarvitse olla konkreettista hyötyä.

Näiden viljelykarkulaisten kohdalla usein mietitään niiden haitallisuutta. Korallikanukan en ole huomannut missään hävittäneen luonnonkasvillisuutta, mutta kuka sen koskaan tietää, jos ilmasto alkaa muuttua ratkaisevasti. Tulihan pihlaja-angervostakin hankala rikkakasvi, kun se levisi maastoon kaiken peittäväksi pusikoksi Etelä-Suomessa. Nyt voimme katsella hauskaa väriläiskää luonnossamme hankien keskellä ja nauttia punaisen ja valkoisen kontrastista.

kanukka2

Mukava löytö

keltapeippi

’Nopeasti katsottuna ylläolevassa kuvassa ei ole mitään kummallista, vähän nuutuneita lehtiä vain. Niin minäkin luulin, kun katselin hämärässä elokuun illassa vanhan pellon laitaa Holjassa. Lähempi tarkastelu muutti ajatuksia ensin epäileväksi sitten onnelliseksi: vanha tuttuhan se siinä köllöttelee. Tosin en ole keltapeippiä (Lamiastrum galeobdolon) aikaisemmin Luopioisten luonnossa nähnyt, mutta kylläkin katsellut sitä muutamassa puutarhassa. Kirjatiedot kertovat sen olevan koristekasvin, joka esiintyy viljelyjäänteenä vanhoissa puutarhoissa ja puistoissa lounaisessa Suomessa. Harvoin sitä tavataan viljelykarkulaisena rehevistä metsistä. Alkuperältään se on keskieurooppalainen laji ja aikaisemmin olenkin sitä katsellut saksalaisessa pyökkimetsässä. Silloin sillä oli kauniit keltaiset kukat, juuri samanlaiset kuin valkopeipilläkin, mutta väriltään siis keltaiset. Suomessa en kukkia ole nähnyt, edes puutarhassa. 

Nyt löytynyt kasvusto sijaitsi vanhan pellon reunassa ranteenvahvuiseksi kasvaneessa haavikossa parin neliön alalla. Se näytti voivan hyvin ja kuten kuvastakin näkyy, sen rönsyt ovat elinvoimaisia ja eteenpäin pyrkiviä. Rönsylehdistä sen erottaakin, koska niissä on vaaleitä laikkuija aivan kuin niille olisi kaatunut maalia tai kasvanut hometta. Mistä tämä kasvi sitten on sinne joutunut? Lähellä kasvustoa on sijainnut vanha asuinrakennus ja pelto on ilmeisesti ollut tämän talon käytössä. Niinpä kasvusto saattaa olla kuitenkin viljelyjäänne, vaikka se onkin hyvin itsenäisen tuntuinen. Toinen mahdollisuus sen ilmaantumiseen on tuo iänikuinen roskien metsään kuskaaminen. Kun puutarhajäte kipataan sopivalle paikalle, eivät kaikki kasvit kuivu ja kuole, osa kasvaa edelleen ja muodostaa joskus kiusallisenkin tulokaskasvuston. Näin käy koristepensaista spireoille, angervoille, ruusuille ja muillekin ruusukasveille. Joskus on vaikea läpäistä tiheää luumupuukasvustoa paikassa, jossa sitä ei pitäisi olla ollenkaan. Oli miten oli, hyväksyn keltapeipin kuitenkin Luopioisten kasvistoon kuuluvaksi. Se on 741. laji ja kolmas tänä kesänä löydetty. Onneksi olkoon uudelle tulokkaalle ja menestyköön kasvupaikallaan, jota tällä hetkellä ei uhkaa mikään muu kuin umpeenkasvu ja se onkin paha uhka pienelle yrittäjälle.’

Vieraslajiko?

puistolemmikki

’Kuvan kasvi on puistolemmikki (Myosotis sylvatica), joka on Suomessa uustulokas ja levinnyt Lapin porteille saakka. Yleisesti se mielletään koristekasviksi ja karkulaiseksi. Kasvia tavataan sekä normaalina sinikukkaisena että albiinomuotona valkokukkaisena. Mietin asiaa vain sen vuoksi, että ensi sunnuntaina on Luonnonsuojeluliiton lanseeraama Luonnonkukanpäivä ja sen tämän vuoden teemalaji on luhtalemmikki (Myosotis scorpioides). Nämä kaksi kasvia menevät helposti sekaisin, jos ei ole tarkka.’

Vuonna 2011 julkaistiin ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Siinä on listattuna kaikki ne lajit, jotka ovat jo tai voivat olla vahingollisia suomalaiselle elämälle ja luonnolle. Tunnetuimmiksi kasvien osalta ovat tulleet sellaiset lajit kuin lupiini ja jättipalsami. Monet eivät miellä niitä haitallisiksi tai edes vieraslajeiksi, siksi yleisiä ja laajalle levinneitä ne ovat. Näiden kahden osalta ovat monet viranomaisetkin nostaneet jo kädet pystyyn, ei niille enää voi mitään. Tosi onkin, että sekä lupiinia että jättipalsamia tavataan jatkuvasti uusilta alueilta eikä vahojakaan saada tuhotuiksi. Surullisen kuuluisaksi tuli myös jättiputki, sinällään komea kasvi, mutta sen neste on auringonvalon kanssa polttavaa ja aiheuttaa palovamman kaltaisia rakkuloita. Jättiputket on saatu aisoihin suuressa osassa maata, mutta jatkossa niidenkin kanssa saa olla tarkkana, sillä uusia lajeja saapuu maamme läheisyyteen valmiina leviämään meille.

Aikoinaan maahamme tuotiin kotipihojen kaunistamiseksi kasveja ulkomailta. Augustin Ehrensvärd lahjoitti perimätiedon mukaan jokaiselle Suomenlinnan rakentajalle sireenin taimen ja niin koko maa tuli katettua tällä kauniilla koristekasvilla hyvin nopeasti. Nykyään tämä kasvi koristaa varsinkin maaseudulla edelleen kotipihoja ja säilyy autiotalojenkin pihoissa vuosikymmeniä. Kukkapenkkien kautta tänne on tullut koristeeksi myös puistolemmikki. Se on agressiivinen leviäjä ja valtaa yhä uusia kasvupaikkoja asutuksen läheisyydestä. Vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Luopioisista ei oltu löydetty yhtään sen kasvupaikkaa, mutta tällä hetkellä kuvan kaltaisia kasvustoja löytyy yhtenään teiden pientareilta, ojista, pihojen reunoilta, niityiltä ja aitovieristä.

Mikä tekee puistolemmikistä kauniin koristekarkulaisen, mutta lupiinista vahingollisen vieraslajin? Tätä sietää miettiä. Monet maamme kasvilajit ovat tulleet tänne ihmisen mukana ja vallanneet oman kasvupaikkansa. Onpa uhanalaisluettelossakin lajeja, jotka todellisuudessa ovat tulokkaita. Kun lajin suojelua mietitään ja harkitaan kalliitakin toimenpiteitä, luulisi etusijalla olevan alkuperäisen lajin, tosin sekin on tosiasiassa tullut tänne jääkauden jälkeen ja kotiutunut kasvupaikoilleen ihmisen myötä tai ilman. Me ihailemme ketoja ja niiden kasveja, suojelemme niitä ja perustamme uusia kylvämällä ketokasveja sopivalle paikalle. Nurmilaukka tuli tänne rautakaudella yrtiksi ja kotiutui linnojen ja linnavuorien läheisyyteen, piharatamo kulki ihmisten ja eläinten jaloissa paikoilleen ja valtasi lopulta koko maan. Tulokkaita, karkulaisia, vieraslajeja, liekö kaikki samaa porukkaa, toiset muodostuvat vaarallisiksi toiset eivät. Ymmärrän, että vieraslaji uhkaa maamme ns. alkuperäistä kasvillisuutta, mutta mikä sitten on alkuperäistä.

Tulkoon sekin nyt kerrottua, että puistolemmikin erottaa luhtalemmikistä kukkapohjuksen koukkupäisistä karvoista. Katsotaanpa tarkkaan ensi pyhänä. Onhan niillä myös erilaiset kasvupaikkavaatimukset, joten tuskin ne toisiaan uhkaavat tai sekaisin kasvavat. Annetaan karkulaisen viihtyä ja villiintyä kauniina silmänilona.

Itse järjestän kukkakävelyn Sydän-Hämeessä. Se on muodostunut kylän perinteeksi jo usean vuoden aikana ja kolmisenkymmentä innokasta kukkien ’metsätäjää’ on matkassa varmaan ensi pyhänäkin. Tervetuloa joukkoon, yhteystidot löytyvät Luonnonsuojeluväestä ja liiton kotisivuilta!

Pieni vihreä kirjani

’Ennen joulunpyhiä käsiini sattui pari vuotta sitten ilmestynyt pieni kirja puutarhanhoidosta. Siinä Pentti Alanko esitteli mietelmätyyliin ajatuksiaan hyvästä puutarhasta, sen kasveista, hoitotavoista ja rakenteesta. Ihastuin hänen juttuihinsa niin, että luin kirjan heti pariin kertaan. En kuitenkaan alkanut alleviivata hänen tekstejään, niin kuin joskus hyvän kirjan kanssa on käynyt. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia,” hän julistaa kirjassaan ja ihan oikein. Kunpa tekisimmekin näin tai saisimme tehdä.’

Pentti Alanko on ehkä tunnetuin puutarhakirjojen kirjoittaja maassamme. Hänen tarkat ja tietopuoliset kirjansa ovat olleet puutarhaväen suosiossa 80-luvulta alkaen. Tähän pieneen kirjaseen hän on koonnut hyvinkin henkilökohtaisia teemoja puutarhoista, matkoistaan, elämästään. Kirjan pääteemana on helppo puutarha, sellainen joka ei vaadi jokapäiväistä hoitoa, vaan huolehtii itse itsestään niin lannoituksesta kuin rikkaruohoistakin. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellainen puutarha ole nykyaikaisen omakotitalon tavallinen piha eikä kaupungin puisto. Alangon teemoista näkyy läpi kuva toisenlaisesta puutarhasta. Siellä nurmikkoa ei juurikaan ole, vaan sen korvaa ketomainen kukkaniitty, ei myöskään ole pihan keskellä pyöreää kukkapenkkiä, vaan pihan laidoilla on varjostuksen mukaan monipuolisia koko kesän kukkivia kenttiä. Lannoitus hoidetaan katteilla ja kompostilla, rikkaruohot kasvien tiheydellä ja runsaudella. Puutarha hoitaa itse itseään, kun sinne valitaan oikeat kasvit oikeaan paikkaan.

Useat kirjan teemat ovat tuttuja hänen muistakin kirjoistaan, mutta tässä ne on tiivistetyssä kuin aforismisessa muodossa. Omat pohdintansa ovat saaneet niin vanhat perennat kuin luonnonkukatkin, erilaiset perennaryhmät ja sipulikasvit. Hän ottaa myös kantaa koristekarkulaisiin ja tulokaslajeihin samoin kuin kasvitauteihin ja niistä selviämiseen. Kirjassa pohditaan myös luonnonsuojelua, hyötypuutarhoja ja erilaisten kasvien sopimista toistensa pariin tai erilaisiin puutarhoihin. Kirja päättyy kirjailijan lyhyeen elämäkertaan. Se käydään läpi elämän matkalla kohdattujen puutarhojen avulla.

Joidenkin ihmisten kohdalla usein ajattelen, kuinka he voivat ehtiä niin paljon, tietää niin monesta asiasta ja muistaa niin hyvin kaiken kohtaamansa tai lukemansa. Tämä sopii nimenomaan Pentti Alankoon. Kun olen hänen kanssaan muutamalla yhteisellä retkellä jutellut niin luonnonkasveista kuin koristekasveistakin, mikrosienistä tai kasvitaudeista, niin asiat tulevat kuin apteekin hyllyltä jäsenneltyinä ja hyvässä järjestyksessä, leppoisasti myhäilleen aivan kuin itsestään selvinä. Kun yhdessä olemme keränneet retken aikana näytteitä, olen yleensä tunnollisena oppipoikana imenyt muistiini niistä monta itselleni uutta asiaa: miksi tämä kasvi kasvaa tässä eikä tuolla, kuinka nopeasti happomarjapensaan heteet ponnahtavat tai kuinka mikrosienet ilmestyvät kasvien lehdille. Tietomäärä on valtava. Siksi oikeastaan tartuin tähän kirjaankin ja luin sen suurella mielenkiinnolla läpi. Monet minulle jo tutut teemat nousivat sieltä esiin ja Pentin ajatukset olivat samoja kuin retkilläkin.

Omat ajatukseni liikkuivat teemassa, kunpa osaisi tehdä tuollaisen puutarhan ja saisi muutkin siihen mukaan. Tiedän kuitenkin, että kesästä toiseen tuskailen nurmikon kanssa, kitken rikkaruohoja kasvimaalta ja käännän pahoin myöhästynyttä kompostia saadakseni sen uudelleen toimimaan. Toisilla on tietenkin se kuuluisa vihreä peukalo ja he osaavat sitä vielä ihmeen hyvin käyttääkin. Toisilta se on pudonnut pois jo lapsuudessa ja kaikki mihin puutarhassa koskee, muuttuu enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi söhellykseksi. Se ei tietenkään millään tavalla estä yrittämästä, mutta se vaatii suurin määrin juuri sitä järjestelmällisyyttä ja päättäväisyyttä, mitä Pentti Alangolla on. Ei voi muuta sanoa kuin että kateeksi käy!

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani – mietteitä puutarhanhoidosta. Tammi 2009. 176 s.