’Syksyn kaamokseen monet hakevat apua etelänmatkalta. Lomailu ennen joulua lämpimissä maissa on lisääntynyt. Kun perjantaina palasin Suomen pimeään räntäsateeseen, ymmärsin asian. Jos se vain on mahdollista, niin sitä voi suositella piristeenä ja ajatusten selventäjänä. Tietenkin työssäolevilla se on kiinni lomista ja ainahan tuo matkaaminen kuluttaa niitä vähiä rahojakin, joita täällä pystymme hankkimaan.’
Oman on yksi rauhallisista arabimaista ja siksi turvallinen paikka matkata. Kun siellä vielä on runsas lintumaailma ja paljon eksoottista nähtävää, voi sitä suositella näiden alojen harrastajille. Tuttaville naureskelin meneväni etsimään sammalia, mutta täytyy rehellisyyden nimessä sanoa, ettei sen asian takia kannata sinne asti mennä. En nähnyt ainoatakaan sammalta enkä myöskään jäkälää koko matkalla. Putkilokasvitkin olivat pääsääntöisesti samoja kosmopoliittisia lajeja kuin Etelä-Euroopan maissakin tapaa. Maan omat kasvit olivat piikkisiä pensaita tai eräänlaisia mehikasveja, jotka pystyvät varastoimaan sadekauden vettä kuivaksi ajaksi. Suureksi osaksi maa on kivierämaata.
Mutta lintuja siellä on. Yläkuvassa komeilee pihamaina (Acridotheres tristis). Se oli ehkä yleisin varpuslintu alueella ja hyvin yleinen laajoilla alueilla Aasiassa. Pidetäänpä sitä häkkilintunakin sen nopean oppimiskyvyn ja ulkonäön vuoksi. En saanut sitä kuitenkaan matkan aikana oppimaan suomea. Omaa kieltään vain mongersi. Toinen yleinen lajiryhmä olivat bulbulit. Ne voisivat vastata meidän rastaita, ovat saman kokoisia ja elävät samanlaisissa elinympäristöissä. Ännikin on rastasmainen. Näin ainakin valkoposkibulbulin (Pycnonotus leucogenys), punaperäbulbulin (P. cafer) ja arabianbulbulin (P. xanthopygos).
Kuvan valkoposkibulbulit olivat erehdyttävästi talitintin näköisiä, suurempia ja eriäänisiä vain, eikähän niillä ollut keltaista rintaakaan, mutta kun ne viihtyivät samanlaisilla paikoillakin kuten ruokinnalla, niin niistä tuli erehdyttävästi kotoinen talitiainen mieleen.
Muuttolinnuista tapasin siellä monet kotoiset ystävät, esim. sinirinnan, kaikki viklot, rantasipin, kuovit, meriharakan ja monia sorsalintuja. Eivät ne varmaankaan samoja yksilöitä ole kuin täällä, mutta mistä sen aina tietää. En ole kovin hyvin perehtynyt rengastukseen enkä lintujen muuttoreitteihin. Yksi laji kuitenkin pisti silmään kauniina ja puhtaana, kun sen täällä kotimaassa yleensä keväällä näkee kovin resuisena. Tämä laji ei ollutkaan lintu vaan perhonen. Alakuvassa komeilee todennäköisesti ohdakeperhonen (Vanessa cardui). Sehän on tunnettu vaellustaidostaan. Kuivuus ajaa sen siivilleen etelän maissa keväällä ja se kulkeutuu ilmavirtausten mukana meille joskus hyvinkin runsain joukoin. Itse näin näitä perhosia viime kesän alussa kauhtuneina usean kerran pihassa ja pellon laidassa. Nyt tapasin saman lajin etelästä, jossa se lenteli autiomaassa keitaan kasvillisuuden seassa etsien ravintoa ihan erilaisista lajeista kuin meillä, taitaa olla jokin matarakasvi kysessä kuvassa.
Kaikenkaikkiaan viikon matkalla löytyi toista sataa lintulajia, joista minulle oli ainakin puolet täysin uusia eli eliksiä niin kuin bongaripiireissä sanotaan. Onneksi en ole bongari ja saatoin nauttia jokaisesta näkemästäni linnusta samalla tavalla, niin erittäin uhanalaisesta kalastajalinnusta Liwan kaupungin mangrovemetsässä kuin pihapuun tirskuttavista tuiki tavallisista varpusistakin.
Maan turvallisuus ja siisteys pistivät silmään kuin myös sen miehisyys. Kun arabi valkoisessa kauhtanassaan kulki neljän mustiin puetun vaimonsa kanssa tullissa, kaikkien päät kääntyivät ja ajatukset olisi ollut mukava saada kuuluville. Erilaista, perin erilaista kuin suomalainen elämä, suomalainen luonto, mutta kiehtovaa.
