’Kevään viimeisten hankien aikaan törmäsin kuvan esittämään näkyyn. Joku on nakertanut puun poikki aivan oman laiturini läheisyydestä. Jyrsintäjäljistä voi päätellä, että työ on tehty jo vuosi kaksi sitten. En ole tuota kuitenkaan aikaisemmin huomannut. Seudulla majavat ovat lisääntyneet 2000-luvulla ja etsineet aktiivisesti uusia pesimälampia. Niinpä kuvan kaltaisia puita näkee pienten järvien rannoilla yhtenään. En olisi kuitenkaan uskonut, että aivan kylän keskustaan tullaan metsätöihin.’

Alkuperäinen majavamme metsästettiin sukupuuttoon 1860-luvulla. Sen kohtaloksi muodostui eläimen rasvapitoinen komea turkki, joka suojaa sitä kylmältä pitkinä talvikuukausina ja on samasta syystä ollut suosittu raaka-aine myös ihmisen vaatetuksessa. Nykypäivänä käydään kovaa keskustelua turkiseläinten oikeuksista ja ihmisen vastuusta niiden suhteen, 1800-luvulla toimittiin luonnoneläinten metsästyksessä täysin vastuuttomasti. Silloin varmaankin majavan turkki tuli hyötykäyttöön kylmää vastaan, tänään turkis menee suurelta osin koristeeksi. Kumpi sitten on eettisempää, koristaa vai hävittää?

Majava palautettiin Suomen luontoon 1930-luvulla. Istutukset tentiin silloinkin metsästysmielessä. Ajateltiin, että näin saadaan valtavalle metsästäjien ammatti- ja harrastajakunnalle ammuttavaa. Osa majavista tuotiin Norjasta, osa Pohjois-Amerikasta. Silloin ei tiedetty niiden olevan eri lajia, jotka eivät risteydy keskenään. Niinpä meillä asustaakin nykyään kaksi majavalajia: pohjoisamerikkalainen kanadanmajava (Castor canadensis) ja Norjasta tuotu euroopanmajava (Castor fiber). Kanadanmajava on levittäytynyt istutuspaikaltaan Säämingiltä lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen ja niitä on nykyään 10 000 – 15 000 kpl. Euroopanmajava istutettiin usealle paikkakunnalle, mutta nykyään sitä esiintyy vain Tornionjoella, Hämeessä ja Satakunnassa. Se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi eikä niitä liene maassamme tuhattakaan eläintä. Syynä on se, että se häviää kilpailussa kanadalaiselle serkulleen. Lajeja on vaikea erottaa toisistaan luonnossa, koska erot ovat ulkoisia mittoja ja ne ovat aina suhteellisia.

Enpä siis tiedä, kumpi majava puun järvellämme on katkaissut. Lammilla oleva Evon metsä oli yksi euroopanmajavan istutuspaikoista. Sinne ei meidän järveltä ole matkaa kuin reilut parikymmentä kilometriä. Piankos sitkeä elikko tuon matkan juoksee. Todellisuudessa taitaa tällä hetkellä olla niin, että kaikki eteläisen Hämeen majavat ovat kanadalaista alkuperää. Kuka sen kuitenkaan varmuudella sanoo, hampaanjäljistä niitä ei pysty erottamaan.

Aina kohdatessani majavan jälkiä luonnossa ihmettelen eläimen viisautta ja sinnikkyyttä. Siinä on meille todellinen esikuva. Puun tämä metsuri osaa kaataa paremmin kuin minä, aina oikeaan suuntaan. Se osaa kaivaa kanavia kuin paraskin arkkitehti uittaakseen rungot avoveteen. Lisäksi tämä pieni rakennusmestari suunnittelee ja toteuttaa patorakennelmansa sellaisella tarkuudella, ettei ihminen siihen tunnu pystyvän. Itse en saanut patoa edes rikki, kun yritin suojella metsääni tulvan alta. Majavan pesäkin on kaikessa karuudessaan mestariluokan työnäyte, jossa eläimen on hyvä viettää talvinen elämänsä turvassa vihollisilta ja pakkaselta. Elintarvikehuollonkin tämä otus taitaa ja osaa säilöä talveksi tarpeeksi tuoretta syötävää ruokavarastoihinsa. Kunnioitettava eläin, jonka soisi menestyvän. Ristiriitaa kuitenkin on, juuri patojen aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. Isojärven kansallispuistossa katselin majavanpatoa tyytyväisenä, omassa metsässä en. Näin olemme raadollisia.