Avainsana-arkisto: Keltainen kirjasto

Pelon kasvot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


pelon kasvot’Kun ulkotyöt jäävät vähemmälle, ehtii kirjojen pariin. Viimeisen kuukauden aikana olen kahlannut useampiakin rästiinjääneitä kirjoja läpi, mm. Vainonen: Lasin läpi, Juhani Aho: Juha ja epämääräinen kokoelma Lastuja, Hotakainen: Ihmisen osa ja pari Agatha Cristien salapoliisitarinaa. Tätä kirja lukiessani kahlasin läpi myös Poen Kootut kertomukset (suom. Jaana Kapari). Illalla uuneja lämmittäessä on hyvä lukea, ajatukset eivät harhaudu ahdistaviin asioihin, katse ei hakeudu jonninjoutaviin televisio-ohjelmiin eikä korviin kantaudu ikuinen maailman kohina. Lukiessa saavat myös omat ajatukset levätä päivän kiireiden jälkeen.’

Norjalaisen kirjailijan Nikolaj Frobeniuksen kahdeksas ja ainoa suomennettu romaani henkii kauhua ja pelkoa aitoon poelaiseen tyyliin. Kirja on rakennettu murhamysteeriksi, jossa keskiössä seikkailevat tunnettu kirjailija Edgar Allan Poe ja kirjallisuuskriitikko Rufus Griswold. Molemmat ovat todellisia henkilöitä amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Poea on sanottu novellin uudistajaksi, kauhukirjallisuuden isäksi, scifin luojaksi kuin myös pidetty salapoliisikirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden isänä. Griswold taas on ollut aikansa tunnetuimpia kirjallisuuskriitikoita, elämäkertakirjailija ja erilaisten antologioiden luoja. Frobeniuksen romaani on fiktiivinen kuvaus sen aikakauden (1800-luvun alun) elämästä sekä näiden kahden herran elämän yksityiskohtainen tarkastelu. Kirjan todenperäisyys perustuu todellisiin henkilöihin, tunnettuihin tapahtumiin ja Poen elämäkerrallisiin tietoihin. Teoksessa esiintyy kolmaskin päähenkilö, epämääräinen pieni harmaa mies, joka alkaa toteuttaa Poen tarinoita ja aiheuttaa valtavan pelon aallon koko Amerikan itärannikolla. Tämä osuus kertomuksesta lienee eniten fiktiota, mutta se rakentaa kirjasta samantyylisen kuin Poen omat tarinat ovat, luo kauhua ja pelkoa ympäristöön, mutta myös hämmentää, itse kirjailijaakin.

Kirjassa edetään ajallisesti Poen elämä lapsuudesta kuolemaan. Kirjailijan äiti menehtyy tuberkuloosiin pojan ollessa parin vuoden ikäinen eikä kasvatti-isä, rikas tupakkakauppias John Allan, ole juurikaan kiinnostunut ottolapsestaan. Lapsuudenystävän, pienen mulattipojan, Poe hylkää hautausmaalle ja siitä alkaa pelko. Kirjailija on naimisissa itseään paljon nuoremman serkkunsa Sissyn kanssa, joka hänkin sairastaa tuberkuloosia. Tästäkin muotoutuu kauhukertomus sairauden edetessä ja lopulta johtaessa nuoren vaimon kuolemaan. Tämän jälkeen Poe ei enää selviä ennalleen. Todellinen taistelu käydään kuitenkin viha-rakkauslinjalla kirjailijan ja kriitikon välillä. Griswold ottaa antologiaansa vain kolme Poen runoa ja se on haaste, johon Poe vastaa haukkumalla kriitikon pystyyn. Nokittelu jatkuu puolin ja toisin heidän elämänsä loppuun saakka. He eivät kuitenkaan pääse toisistaan eroon, sillä he tarvitsevat toisiaan päästäkseen maineeseen. Lopussa harmaa pikkumies, haamu menneisyydestä, saavuttaa voittonsa, mutta hän ei jää historiaan. Sinne ei myöskään jää Griswold, vaikka yrittääkin kaikin tavoin. Maailma muistaa vain suuruudet.

Tämä on kunnianhimoinen romaani, jonka työstämiseen kirjailija on nähnyt pajon vaivaa. Nautittavaa kirjassa onkin 1800-luvun alun kuvaaminen. Yksityiskohtaisesti kirjailija kertoo ihmisten tavoista ja tekemisistä. Muutamia juttuja kyllä mietin pitkään, olivatko ne silloin jo tiedossa, esim. molekyyli tai trikookangas. Ehkä oli, en tiedä. Harmaa haamu luo pelon kaupunkiin plagioimalla kirjallisuutta eli Poen tarinoita todellisuuteen. Pelon kasvot ovat harmaat, vanhat ja kauhua täynnä. Plagiointi tulee esiin toisellakin tavalla, kun Poe kritisoi aikakautensa suuria runoilijoita plagioinnista.

Kirja innoitti minua tutustumaan uudelleen Poen teoksiin. Jaana Kaparin hiljattain uudelleen suomentamat Kootut kertomukset antavat taustaa tälle kirjalle, jossa esiintyvät ainakin Poen läpimurtoruno Korppi sekä kauhutarinat Berenike, Rue Morguen murhat ja Pitkänomainen laatikko. Luin samalla kertaa useita muitakin tarinoita, mm. Tynnyrillinen amontilladoa ja Kultakuoriainen, jotka ovat puhtaita klassikoita. Poe onkin näiden kertomustensa vuoksi kiistatta yksi merkittävimmistä kirjailijoista maailmanhistoriassa. Siksi onkin hyvin arveluttavaa kirjoittaa hänestä fiktiivinen elämäkerta. Tätä kirjaa ei missään tapauksessa saa miettiä totena, se ei varmaankaan anna oikeaa kuvaa kirjailijasta. Poen elämän loppupuoli on mustaakin mustempi. Kun Sissy kuolee, ei Poe enää halua elää. Kirjan mukaan hän turvautuu yhä uudelleen juopotteluun ja lopulta siihen myös sortuu. Griswold kirjoittaa panettelevan negrologin ja sepitteellisen elämäkerran tuhotakseen Poen maineen, tässä kuitenkaan onnistumatta. Tästä tulee eittämättä mieleen toinen samalla tavalla kuvattu parivaljakko: Mozart ja Salieri. Tunnetussa Peter Safferin näytelmässä Amadeus käydään kamppailua keskinkertaisuuden ympärillä. Tässä kirjassa on samaa henkeä.

Onko kirja sitten hyvä? On ja ei. Hyvää siinä on kuvaus ja juonen asteettainen eteneminen kohti kauhua ja pelkoa, kohti loppua. Huonoa siinä on paikallaan polkeminen ja teennäinen salaperäisyys. Ehkä tarina olisi pysynyt parempana, jos keskiössä ei olisikaan olleet tunnetut henkilöt vaan aivan keksityt. Toisaalta nyt se ruokkii ihmisen pakonomaista tirkistelynhalua toisen elämään (vert. Kivi, Kärpästen kesyttäjä. Tästähän tämän hetken kirjallisuus ammentaa voimansa niin meillä kuin muuallakin.

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot (Jeg skal vise dere frykten). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. Keltainen kirjasto. 385 s.

Hiljainen amerikkalainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.

Elefantin matka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


elefantin matka’Suuri kirjailija on kuollut, eläköön hänen kirjansa! Vaikka Saramagon ajatusmaailma poikkeaa omastani kuin yö päivästä, niin hänen kirjojensa pohtiva sanoma on yhä tuoretta ja virkistävää. Eihän meidän tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voimme ajatella yhdessä ja pohtia asioita eri kannoilta. Suurin odotuksin tartuin kirjailijan viimeiseen teokseen, enkä pettynyt, vaikka se onkin erilainen kuin aikaisemmat.’

Viime vuonna kuolleen kirjailijan viimeinen teos on todellisuuspohjainen kertomus 1500-luvun puolivälistä. Siinä kerrotaan Salomo-nimisen elefantin ja tämän intialaisen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin. Portugalin kuningas Juhanna III antaa Intiasta tuottamansa unohdetun ja ikivanhan elefantin lahjaksi vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Pitkä matka halki eteläisen Euroopan alkaa.

Espanjan rajalla portugalilaiset luovuttavat lahjan arkkiherttualle sotaväenosastojen pitäessä huolen, että se tapahtuu sääntöjen mukaan eikä maiden rajoja loukata. Samalla Salomo-nimi muuttuu Suleimaniksi ja Subhro-nimi Friziksi, nimiksi joista kumpikaan ei oikein pidä. Maksimilianin seurue koostuu kyrassieeriosastoista, huoltovankkureista, joissa kuljetetaan heinäpaaleja ja vesisaavia sekä itse arkkiherttuan hovista. Karavaani herättää reittinsa varrella suurta huomiota, koska harva sen ajan ihminen on koskaan nähnyt niin suurta eläintä. Salomo/Suleiman kulkee hoitajansa opastamana ja tekee, mitä tämä käskee. Tarina kertoo, kuinka Subhro pyrkii arkkiherttuan suosioon elefantin avulla. Salomo polvistuu Padovassa Pyhän Antoniuksen basilikan edessä ja osoittaa näin kunnioitustaan katoliselle kirkolle. Tätä tapausta pidetään suurena ihmeenä ja kannanottona Lutherin harhaoppeja vastaan. Näin kulkue osallistuu jopa maailmanpolitiikkaan. Tosin samalla Subhro lankeaa rikkauksien pyyntiin ja joutuu arkkiherttuan epäsuosioon.

Jännittävät hetket karavaani kokee ylittäessään läntisen Välimeren Genovaan ja kahdessa lumen täyttämässä alppisolassa, Isarcon ja Brennerin solissa. Niistäkin selvitään ja matka jatkuu Inn-joen laaksoa pitkin. Linzissä Salomo pelastaa pienen tytön tallautumasta saattueen jalkoihin ja saa näin lähtemättömän aseman ihmisten mielissä aina kuolemaansa asti. Myös Maksimilianin suosio on sillä taattu.

Kirja on samaa vanhaa kerrontaa kuin muutkin kirjailijan teokset. Vaikka se oikeastaan on vain matkakirja, jossa kuljetaan paikasta A paikkaan B, niin samalla siinä pohditaan sen ajan yhteiskunnallisia oloja ja vertaillaan niitä kertojan ajan oloihin. Kirjassa käydään läpi kulttuurieroja, yhteiskuntarakenteita, ruokia ja tapoja niin Euroopan eri maissa kuin Intiassakin. Subhro on kirjan keskushahmo, jonka kautta kerronta tapahtuu. Hän vertaa matkan aikana Eurooppaa omaan Intiaansa ja siinä kirjailija arvioi hyvinkin terävästi ikään kuin ulkopuolisen silmin silloisen Euroopan sivistystä, unohtamatta nykyistäkään. Siinä kuvastuvat selvästi kirjailijan aiemmat teemat, vallanhimo, oman arvon pyynti, kirkonvastaisuus ja yhteiskuntakritiikki. Kynä ei vanhemmiten ole yhtään tylstynyt.

Saramagon kieli on rakenteeltaan omintakeista. Jo muista hänen kirjoistaan tuttua ovat pitkät lauserakenteet, loputtoman tuntuiset kappaleet ja erisnimien kirjoittaminen pienellä kirjaimella, hänen tekstinsä tavaramerkki. Ensin se tuntuu hyvin hämmentävältä, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukemisen oikea rytmi löytyy ja lukukokemus vie mennessään. Se tuntuu juuri oikealta. Huomasin vain, kuinka vaikeaa oli etsiä jälkeenpäin jotain tiettyä kohtaa kirjasta, kun ei voinut kohdentaa katsettaan erisnimiin. Kieli on elävää, juuri niin kuin esim. kirjoissa Kertomus sokeudesta, Luola ja Kaikki nimet. Itse juonella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä, onhan tällaisia matkakirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Tärkeää on kerronta, tapahtumien kriittinen kuvaaminen ja havainnot, joita matkan aikana tehdään, henkilöiden tavat ja tottumukset. Asioiden pohdinta ja vertailu tekevät tekstistä mielenkiintoisen, ei itse juoni eli vanhan elefantin matkaaminen halki Euroopan. Vaikka silläkin voi olla oma vahva symbolinen merkityksensä: vanha kirjailijahan siinä matkaa halki elmämänsä tai unohdettu ja hylätty nousee vielä kerran tärkeäksi, palvotuksi hahmoksi yli muiden.

Harmi, että Saramago on kuollut. Hän oli virkistävä poikkeus kirjallisessa maailmassa. Hän uudisti ja muutti vanhoja osin luutuneita rakenteita. Jokainen hänen tekstinsä pistää ajattelemaan ja sehän minusta on kirjallisuuden tarkoitus. Tekstit eivät ole jonninjoutavia ja vaikka tämänkin kirjan voisi ajatella olevan pelkkää satua, niin vähänkin syvempi tarkastelu osoittaa sen olevan silkkaa rautaa, maailmankirjallisuutta, ilakointia kielellä, ajatuksilla ja tavoilla. Saramagolla olisi varmaankin ollut vielä useita mahtavia lukukokemuksia meille annettavana. Koetetaan kuitenkin nauttia näistä, joita olemme saaneet, sillä ne ovat sen arvoisia.

José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2010. 226 s.

Alä kysy yöltä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

amos_oz’Ulkona lumi tuiskuaa, kaamos pimentää maiseman ja Lapin hiljaisuus täyttää mielen. Voisi olla kuin erämaassa. Sinällään olotila on kuin Oz:n kirjassa, jossa aavikon laidan kaupunki elää hiekan, pimeyden ja erämaan hiljaisuuden keskellä. Upea kirjallinen kokemus kontrastina paikalliset olosuhteet!’

Kirjan tarina on sijoitettu pieneen kaupunkiin Tel Kedariin Negevin autiomaan laidalle Israelissa. Kaupunki elää ilmaston ehdoilla, kuumuudessa, hiekassa, äänissä, hiljaisuudessa. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kaupungin elämää, tarkasti ja moneen kertaa, kerroksittain. Tarinan keskiöön nousevat liki kuusikymppinen arkkitehti Theo ja hänen naisystävänsä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuudenopettaja Noa. Heidän kertomanaan vuoroin hän- vuoroin minä-muodossa tarina etenee. Mukana kulkevat kaupungin muut asukkaat, paikat ja tavat: nuori kiinteistövälittäjä Muki Peleg ja Linda, sokea puhelinvälittäjä, kampaajat, kenkäkauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa pommi-iskussa, pormestari ja hänen dementoitunut äitinsä, koulunuoret, siirtolaiset monelta suunnalta maailmaa ja kanta-asukkaat, tulijat ja menijät, kadut, kahvilat ja toimistot.

Nuori Immanuel Orvieto kuolee huumeisiin tai tapaturmaisesti, mutta se käynnistää tapahtumat, jotka saavat koko kaupungin liikkeelle. Pojan isä haluaa perustaa kaupunkiin narkomaaneille tarkoitetun hoitolaitoksen ja Noa astetaan sen komitean johtoon, joka tätä alkaa suunnitella. Theo on ensin asiaa vastaan, mutta kirjan loppua kohti huomataan, että se onkin hän, joka sitä eniten kannattaa. Kirja kuvaa Theon ja Noan suhdetta, tapoja, tottumuksia myös takaumien avulla valottaen heidän elämänsä kulkua ensin Israelissa, sitten Etelä-Amerikassa ja lopulta vihdoin taas Israelissa, Tel Kedarissa. Kummallakin on oma taustansa, oma mennyt elämänsä eikä niitä ole helppo sulattaa yhteen. Kun klinikkaa ei lopulta tule, on heillä hallussaan tyhjä suuri raunioasumus, josta voisi rakentaa uuden elämän, yhteisen, mutta onko heillä siihen halua, voimaa, ajatuksia, siitä tarina ei enää kerro.

Ja kaiken takana puhaltaa loppumaton autiomaan tuuli, kiiluvat syvän avaruuden tähdet ja hiipii hieno aavikon hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.

Kirja on kaunis kuvaus siitä, kuinka erilaiset ihmiset hakevat tukea toisistaan ja kuinka he eroistaan huolimatta saattavat löytää yhteisen sävelen vaikkakin vaikeuksien kautta. Kirjassa on valtava määrä erilaisia henkilöitä, yksilöitä, joilla jokaisella on omat taustansa, tarpeensa, toiveensa ja kuinka he kuitenkin muodostavat yhteisen kudelman, kaupungin, joka puutteistaan huolimatta elää ja nousee autiomaan hiekasta. Kirjan lopussa on luettelo näistä elämän sankareista ja kun sen lukee vasta tarinan jälkeen, huomaa kuinka osuvia nämä henkilöt tarinaan ovat ja kuinka kauniisti Oz on heidät siihen sitonut. Sieltä löytyy pormestarin dementoitunut äiti, joka on ainutlaatuinen omassa pienessä roolissaan yhden keskustelun aikana. Sielä löytyy poliisi, joka antoi suustasuuhun tekohengitystä auto-onnettomuudessa ja johti sen jälkeen taas liikennettä, mutta teki suuren vaikutuksen Noaan. Oikeastaan kirja on täynnä pieniä tarinoita, jotka kumpuavat itse suuresta tarinasta ja eivät ensin tunnu edes kuuluvan siihen, mutta muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden.

Oz on aikamme suuria kertojia ja en ollenkaan ihmettelisi, ellei hän jossakin vaiheessa vielä pokkaisi Nobelin palkintoa itselleen. Ainakin hänellä on hyvät edellytykset siihen.

Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt hyvää työtä. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin kuin pyörre erämaassa. Ainoa ongelma siinä on se, ettei kirjaa ole käännetty suoraan alkuperäiskielestä. Se näkyy kirjan nimessäkin. Suomalainen nimi ei oikeastaan kuvaa mitään. Englantilainen nimi kertoo osan yhtä pientä tarinaa, mutta mitä se olisi hebreaksi. En tiedä.

Amos Oz: Älä kysy yöltä (2010/ 1994). Suom. (englannista) Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. 282 s.

Viattomuuden museo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Viattomuuden museo’Taas on tartuttu tiiliskiveen ja taas on mietitty sen tarkoitusta, liekö sitä. Pamuk on suosikkikirjailijani ja hänen teoksensa on aina kiehtonut mieltäni, eikä tämä tee siitä poikkeusta. Kirja pursuaa kaikkea ja sen kieli Tuula Kojon suomentamana on jotain … Niin se on jotain sellaista, jota ei voi kuvata, se pitää itse kokea  – mutta kannattaa varata reilusti aikaa ja viitseliäisyyttä.’

Orhan Pamuk saa tehtävän: kirjoittaa Kemal beyn elämäkerran ja hänen suuren rakkautensa Füsuniin, siis rakkaustarinan. Kemal on varakkaan perheen kolmekymppinen mies Istanbulissa ja menossa kihloihin kauniin ja kaikin tavoin rakastetun Sibelin kanssa, kun hän kohtaa pienessä asustekaupassa kaukaisen sukulaisensa 18-vuotiaan Füsunin ja rakastuu välittömästi. Kaksi ja puoli kuukautta hän tapaa tyttöä salaa muilta äitinsä omistamassa huoneistossa, Armossa. Kun kihlajaiset Sibelin kanssa on vietetty, Füsun katoaa. Kemal etsii hänet käsiinsä ja huomaa tytön menneen naimisiin Feridunin kanssa, joka työskentelee filmialalla. Nyt alkaa Kemalin uuvutustyö: hän käy Füsunin vanhempien luona, jossa nuori pari asuu, useita kertoja viikossa syömässä ja katsomassa televisiota, saadakseen nähdä Füsunin. Hän ei pääse tytöstä irti, vaan alkaa kerätä hänen muistojaan. Kemal ottaa aina käydessään jonkin pienen esineen mukaansa ja tallentaa sen Armoon. Hän alkaa tukea Feridunia elokuvan teossa ja heillä elää haave, että Feridunin ohjaamassa taide-elokuvassa Füsun näyttelisi pääosaa ja hänestä tulisi näin kuukuisa filmitähti. Aikaa kuluu kahdeksan vuotta, jonka aikana Kemalin kihlaus purkeaa ja Sibel jättää hänet. Kemal ei kuitenkaan jätä Füsunia. Lopulta Feridunin ja Füsunin avioliitto purkautuu ja nyt Kemal voisi saada haaveensa toteutumaan. Onni ei sitä kuitenkaan suo, sillä kihlajaismatkalla sattuu onnettomuus. Seuraavat vuosikymmenet Kemal elää muutamasta onnenhetkestä ja keräämistään tavaroista. Hän kiertää ympäri maailmaa tutustumassa erilaisiin museoihin ja perustaa lopulta Füsunin kotitaloon Viattomuuden museon, jossa on kaikki se, mitä hänellä on muistoa Füsunista ja omasta elämästään tämän kanssa.

Tarina on surullinen ja haikea ja pitkä, mutta se on Pamukin muiden kirjojen tapaan täynnä elämää, täynnä pieniä yksityiskohtia, tavaroita, ihmisiä, sattumuksia, puheita ja juoruja. Kirjan sivuilta kuohuu 70-luvun elämä Istanbulissa ja sieltä löytyy se ihmisten valtava tarve päästä samalle tasolle eurooppalaisten kanssa, omaksua heidän tapansa, elää kuin eurooppalaiset. Sieltä pursuaa se tapojen erilaisuus, naisen siveys ja miehen kunnia, esiaviolliset suhteet, tapaamiset, seurustelun vaikeus, avioliittojen järjestelyt. Koko kirja on kuin Istanbulin matkaopas historiasta nykypäivään, vanhasta Turkista nykyiseen. Pamuk kertoo tarinan niin intensiivisesti, että vaikka se on naivi ja Kemal auttamaton hölmö, niin se ei haittaa, kun tarina vie ja sen imu saa kääntämään aina uuden sivun ja niitä riittää. Pamuk kirjoittaa tarinaa esineiden kautta, pienten huomioiden kautta ja keskustelunpätkien kautta. Aikaa vierähtää kuvattaessa aterioita televison ääressä, katseita, jotka luodaan salaa, käden sipaisuja, jotka luovat sähköä ilmaan.

Jossakin vaiheessa minusta kirja alkoi toistaa itseään ja olin heittää sen jo kädestäni, mutta kai se ihmisen luontainen uteliaisuus sai tarttumaan siihen uudelleen ja niin luin sen läpi, vaikka aikaa kuluikin ja senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tähdellisempään. Nyt en kadu, sillä kirjasta jäi mukava maku suuhun. Füsunin ja Kemalin tarina ei olisi ollut kirjoitettavissa, jos siinä olisi ollut onnellinen loppu tai kuka sanoo ettei siinä ollut onnellinen loppu. Joka tapauksessa se tragedia, johon lyhyt onni päättyy, ei ole kirjan loppu eikä Kemalin loppu, vaikka niin voisi kuvitella. Kirja puhkeaa ikään kuin uuteen vauhtiin onnettomuuden jälkeen ja ne sen jälkeiset muutamat vuosikymmenet Kemal elää vain ja ainoastaan sille tosiasialle, että hän on kerran saanut rakastaa sellaista tyttöä kuin Füsun oli. Hän uhraa sille asialle koko lopun elämänsä ja kokoaan kaiken, tupakantumppeja myöten, museoonsa.

Taas Pamuk yllätti ja taas se yllätys oli miellyttävä. Nimeni on punainen oli vauhdikas ja jännittävä kuin salapoliisiromaani, Lumi poliittinen ja sen kautta kantaaottava, Valkoinen linna oli oikeastaan samantyyppinen kuin tämä, se oli kuin historiallinen matka Istanbuliin. Näiden lukemisen jälkeen voi onnitella ruotsalaisia, Nobel meni oikeaan osoitteeseen vuonna 2006.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (Masumiyet müzesi). Suom. Tuula Kojo. Tammi.
709 s.

Viimeinen yö Twisted Riverillä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

VIIMEINEN_Y_TWISTED_RIVERILL_pieni’ Taas yksi järkäle. Kun kävin kesän alussa kirjakerhon myymälässä ja tartuin Irvingin uuteen kirjaan, henkäisin huomatessani kirjan ohuuden: Vihdoinkin Irving on tehnyt pienen kirjan. Sitten katsoin sivumäärän ja totesin kirjakerhon postitusten ym:n syiden vuoksi ohentaneen paperin miltei Raamatun luokkaan ja niin yli 600-sivuinen opus mahtuu alle kahteen senttiin. No, luettavaa riitti kesäöihin ja aikaa kului. Nyt luenta on takana, enkä antaisi sitä pois. Kokemus tämä oli taas ja kirjan loputtua suun veti virneeseen juuri niin kuin ennenkin hänen teostensa jälkeen. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan.’

Tarina alkaa nuoren kanadalaispojan Angel Popen hukkumisesta Twisted Riverillä New Hampshiressä. Tarina päättyy puoli vuosisataa myöhemmin samalla joella kirjailija Daniel Baciagalupon romaanissa. Välille mahtuu tarina, joka kertoo nuorena rammaksi tulleen kokin Dannyn isän tarinaa, mutta myös metsuri Ketchumin ja poliisi Carlin, Six-Pack Bamin ja intiaani Janen tarinaa. Se kertoo kokin vaimosta Rosiesta, Dannyn äidistä, Dannyn vaimosta Katiesta ja pojasta Joesta ja lopussa myös Taivasnaisen paluusta Dannyn elämään. Kirja siis alkaa Angelin kuolemalla, josta muodostuu yksi lanka läpi koko kirjan. Tukkijoella kokki Dominic Baciagalupo valmistaa herkullisia aterioita työmiehille Kokintalossa. Hän ystävystyy paitsi Ketchumin kanssa niin myös intiaani Janen kanssa, mistä taas seuraa ikävyyksiä poliisi Carlin kanssa, jonka tyttöystävä tämä on. Danny on silloin hieman toisella kymmenellä ja luulee illan pimeydessä intiaani Janea karhuksi, joka on hyökännyt isän kimppuun. Niinpä hän läjäyttää Janelta hengen pois raskaalla paistinpannulla. Peittääkseen tapahtuman kokki raahaa Janen Carlin keittiöön ja sen jälkeen hän pakenee poikansa kanssa paikkakunnalta. Carl luulee vuosikaudet tappaneensa Janen juovuspäissään, mutta kun totuus paljastuu, alkaa hän etsiä kokkia pahoissa aikeissa. Ketchum toimii kokin auttajana ja varoittajana. Kokin pako jatkuu läpi kirjan ensin Bostoniin, sitten Vermontiin, Iowaan, taas Vermontiin ja lopulta Torontoon, jossa pako päättyy traagisesti. Matkan aikana kokki työskentelee useissa ravintoloissa, saa uusia ystäviä, elää Angel Popen äidin kanssa monta vuotta, kasvattaa poikansa Dannyn aikuiseksi. Dannysta tulee kuuluisa kirjailija, joka ottaa kirjoihinsa aiheet omasta lapsuudestaan ja elämästään niin, ettei kukaan usko niitä tosiksi. Hän muuttaa nimensä Danny Angeliksi, ettei Carl pääse heidän jäljilleen. Hänen vaimonsa jättää hänet Joen ollessa vielä pieni eikä Danny pääse siitä oikein koskaan yli. Hulvattomissa juhlissa taivaalta laskeutuu laskuvarjolla alaston Amy keskelle sikolättiä ja tästä Joen nimeämästä Taivasnaisesta Danny haaveilee eläessään yksin kaikkien muiden kuollessa hänen ympäriltään. Kirjan lopussa Carl pääsee perille, mutta onnistuu aikeissaan vain puolittain. Ketchum elää Dannyn suojelijana ja ystävänä elämänsä loppuun saakka, mutta ei koskaan kerro todellista syytä siihen, miksi hän haluaa päästä eroon vasemmasta kädestään. Dannyn viimeinen kirja valmistuu kaikesta huolimatta Torontossa autiolla erämaa-alueella ja kun kirja on valmis, on tarinakin loppunut.

Kun olin päässyt tarinan loppuun, jäin hetkeksi istumaan paikalleni suosikkituoliin ja katsoin kaukaisuuteen: juuri näin, juuri näin kirja pitää kirjoittaa, jotta siitä tulee kokonainen kantava tarina. Tästäkin kirjasta voisi sanoa, ettei juoni ole tärkeä vaan itse tarina. Irvingmäiseen tyyliin se pursuaa vuolaana virtana kuin Twisted River kevättulvassa, se rönsyilee kuin keväinen kukkaketo joka suuntaan ja se palaa lopulta alkuun juuri niin kuin hyvä tarina tekee. Tarinassa ei tällä kertaa kovin paljon painita, mutta ainakin Dannyn poika Joe harrasti painimista, karhu sen sijaan sai taas keskeisen roolin kirjan juonen etenemisessä. Danny kolauttaa tarinan vauhtiin paistinpannulla tragikoomisesti ja sen jälkeen karhuja kaihdetaan koko tarinan ajan. Myös kirjoittaminen ja kirjan tekeminen ovat keskeistä tarinassa. Irving oikeastaan kuvaa omaa itseään ja kirjoittamistaan: Danny on kuin Irving itse ehkä epäonnisempi vain. Lehtihaastatteluissa Irving on kertonut, että hän kuvaa kirjassa omia pelkojaan. Dannylle tapahtui elämässä kaikki se paha, mitä Irving ihmisenä pelkää. Ehkäpä siinä on se yhtymäkohta kirjan juonen ja kirjailijan välillä. Tarina on sekoilua alusta loppuun ja siksi ehkä jonkin verran epäuskottavakin, mutta sellaistahan elämä on ja Danny kirjoittaa kirjoissaan omasta elämästään, ehkäpä Irvingkin.

Kirjassa ei nyt ole edellisten tapaan suuria kummallisuuksia, ei sirkuslaisia, ei seksuaalivähemmistöjen edustajia, ei järkyttävän erikoisia henkilöitä, mutta kyllä tästäkin löytyy outoutta. Väkivalta on koko ajan läsnä mutta piilossa. Se esiintyy jatkuvana pelkona paon muodossa ja kun Carl ampuu kokin, ei oikein osaa enää olla surullinen, sitä kun odotti koko kirjan ajan. Taivasnaisen hulvaton alastulo on Irvingin humoria parhaimmillaan, groteskia ja absurdia yhtäaikaa. Eikä taida Katien toimintakaan olla aivan jokapäiväistä, kun hän pelastaa Dannyn Vietnamista ja hylkää hänet sitten tehdäkseen saman tempun jonkun toisen kanssa. Koko kirjan värikkäin hahmo on Ketchum, rääväsuinen metsuri, joka vanhalla iällään opettelee lukemaan voidakseen kommentoida Dannyn kirjoja. Lukijalle jää epäselväksi kolmiodraama Dannyn lapsuudesta: kuka on kuka ja kuka rakasti ketä, miksi Rosie meni jäälle, miksi Ketchum ei pelastanut häntä?

Kirja oli kuitenkin näin kesälukemiseksi hivenen liian pitkä ja raskas. Se olisi vaatinut enemmän keskittymistä ehkä ankarampaa toimittamista. Voin kuitenkin suositella sitä lämpimästi kaikille Irvingin kirjojen ystäville. Siihen ei pidä kuitenkaan suhtautua liian vakavasti, vaan ottaa se sittenkin ainoastaan kesälukemisena.

Irving, John: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi 2010 (2009). 610 s.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Julkaistu , kirjoittanut
3

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

’Näin keväällä, kun kaikki tämä valo tekee hulluksi eikä ulkoa tahdo päästä sisälle, ei tule luettua. Tämän Amos Ozin kirjan kanssa minulta on kulunut liki kaksi kuukautta, mutta täytyy sanoa, ettei se mennyt hukkaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiasta, elämästä ja kohtaloista. Kirja on valloittava.’

Kirjassa on hyvin tarkka ja kaunis kuvaus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä niin Venäjällä, Puolassa kuin Israelissakin. Oz kertoo omasta lapsuudestaan Jerusalemissa 30- ja 40-luvuilla ja sävyttää kerrontaa takaumilla isovanhempien ja vanhempien elämään diasporassa eli Puolan ja Venäjän oloissa 1800-luvun lopulla ja ennen toista maailmansotaa. Isovanhemmat ovat siirtyneet ajoissa Palestiinaan ja välttyneet siten tuholta, joka kohtasi Hitlerin toimesta heidän kotikyliensä ja kaupunkiensa juutalaisasutusta. Kirjailijan vanhemmat siirtyivät myös Palestiinaan, mutta palaavat tarinoissaan ja muistoissaan kerran toisensa jälkeen lapsuuteensa ja tovereihinsa, jotka ovat kuolleet. Äiti ei kestä tätä, vaan ajautuu vähin erin masennukseen, josta ei enää toivu. Kirjan lukija on alusta lähtien mukana perhettä kohdanneessa tragediassa, joka kohdistuu kirjailijan äitiin. Tämä tekee itsemurhan 1952 ja jättää poikansa selittämättä mitään. Tämä hyvin traumaattinen kokemus on jättänyt pysyvän jäljen kirjailijan elämään ja tuotantoon. Tämäkin kirja purkaa sitä osaltaan.

Elämä Jerusalemissa Kerem Avrahamissa on vaatimatonta ja ainaista pelkoa ensin brittien sitten arabien suhteen. Perhe yrittää elää normaalia elämää, isä on töissä kirjastolla ja haaveilee pääsystä yliopiston opettajaksi, äiti on kotona. Isovanhemmat käyvät heillä ja he käyvät isovanhempien luona. Äidin sisaret asuvan perheineen Tel Avivissa. Joseph-setä on tutkija ja yliopiston professori, häntä käydään katsomassa viikottain ja niillä matkoilla tuleva kirjailija tapaa kuuluisan Nobel-palkitun kirjailija Agnoniin, jolla lienee vaikutuksensa myös Oz:n kirjalliseen tuotantoon. Isä hallitsee suuren määrän slaavilaisia kieliä sujuvasti, samoin arabikieliä. Hän osaa selittää sanojen alkuperää ja opastaa poikaansa kirjojen pariin. Kotikieli on hebrea, mutta kun asiat menevät arveluttaviksi, vanhemmat alkavat puhua venäjää, jota lapsi ei osaa. Kirjan lukemattomat kielelliset selitykset pohjaavat isän elämään ja siihen, mitä hän pojalleen opetti.

Sitten päädytään vuoteen 1947 ja YK:n lausumaan kahdesta valtiosta Englannin mandaatin purkamisen jälkeen. Itse sotaa kuvataan traagisesti hiekkasäkkeineen, kranaatteineen ja pelkoineen. Tragedia toisensa jälkeen vyöryy Jerusalemin yli. Syyttömät kuolevat, sivulliset saavat kärsiä. Lopulta tulee aselepo, rauhaa ei ehkä milloinkaan. Arabipakolaiset siirtyvät leireihin, juutalaiset pakenevat arabialueilta ja sadattuhannet siirtyvät uusille asuinalueille. Palestiinalaiset jäivät leireille Jordaniaan ja Syyriaan, juutalaiset sopeutettiin uuteen maahan ja he sulautuivat muuhun asutukseen. Väkivalta kuitenkin jatkui. Nuori valtio joutui ponnistelemaan monien haasteiden edessä: asuttaminen, hallinto, vihamieliset naapurit, nyreä ulkopuolinen maailma. Kuvaus tulee yhden minä-kertojan kynästä, mutta hän on elänyt sen läpi paikan päällä. Äiti ei kestä kaikkea painetta ja hänen poismenonsa jälkeen myöskään isä ja poika eivät kestä sitä. Heidän välinsä tulehtuu ja kirjailija hakeutuu Huldan kibbutsiin maalle ruumiilliseen työhön. Siitä tulee hänen kotinsa vuosikymmeniksi ja sinne hän rakentaa elämänsä, perheensä ja tulevaisuutensa. Isä ei asiaa ensin hyväksy, koska on suunnitellut pojalle aivan muunlaisen elämän, mutta lopulta hän joutuu nöyrtymään ja matkustaa kibbutsille solmimaan sopua. Äidistä he eivät puhu koskaan, ei edes isän kuoleman aikaan. Trauma jää elämään.

Kirja on upea kuvaus kansakunnan kohtalosta, sen synnystä ja ponnistelusta kohti hyväksyntää. Samalla se on loistava kuvaus juutalaisuudesta 1800-luvulta nykyaikaan. Myöskään ei pidä väheksyä sen dokumentaarista arvoa, silminnäkijän kuvausta sodasta ja elämästä Jerusalemin kaupungissa itsenäistymisen aikoihin. Kirja ei ota kantaa poliittisesti tapahtuneisiin. Tietenkin monet asiat ovat värittyneet juutalaisuuden puolelta, mutta eivät palestiinalaisia vastaan. Oikeastaan konnan roolin kirjassa saavat britit. Heidän toimintansa kuvataan oudoksi ja puolueelliseksi. Heidän toimestaan juutalaiset jätettiin yksin koko arabimaailmaa vastaan ja on suoranainen ihme, että muutama sata tuhatta ihmistä pystyi puolustautumaan kokonaista arabiarmeijaa vastaan. Ehkä arabivaltioiden erimielisyys olikin syynä tapahtuneeseen. Jos arabit olisivat päässeet yksimielisyyteen ja järjestelmällisyyteen, niin historia saattaisi olla aivan erilainen.

Oz kuvaa arabeja ennen sotaa ystävällisiksi ja humaaneiksi ihmisiksi eikä hän heitä tuomitse sodan jälkeenkään. Kirjasta käy hyvin selville se voima ja tahto, millä maata rakennettiin kaikista vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta. Se, että kibbutseihin ei suhtauduttu Oz:n perheessä myötämielisesti, oli minulle yllätys. Poika halusi sinne maailman romahdettua äidin kuoleman jälkeen, mutta sekä isä että suku vastustivat sitä. Kuitenkin usein annetaan ymmärtää, että juuri kibbutsessa oli nuoren valtion voima, paremminkin kuin intellektuelleissa, jotka vain kiistelivät hebrean kielestä, uskonasioista ja politiikasta: Menahen Begin vastaa David Ben-Gurion, sapatti vastaan työ ja se lausutaanko jokin sana venäläisittäin vai kreikkalaisittain. Kirjasta kävi ilmi myös se valtava työ, minkä kirjailija joutuu tekemään, tullakseen hyväksi ja hyväksytyksi. Äiti kertoi satuja ja tarinoita, isä selitti asioita ja sanojen merkityksiä, mutta tuleva kirjailija ahmi kirjan toisensa jälkeen, useita päivässä. Hämmästyttävää on se muisti, mikä piti kasassa koko palettia. Tämän kirjan valtava yksityiskohtien määrä, nimet, paikat, asiat, kaikki järjestyksessa pienen pojan päästä nykypäivään ja kerronnan lomassa ne kaikki osuvat kohdalleen. Monet pienet yksityiskohdat palaavat kirjajärkäleessä uudelleen ja taas uudelleen mukaan kerrontaan ja aina paikallaan, vaikka lukija on jo kauan sitten unohtanut moisen pienen vähäpätöisen yksityiskohdan. Joskus lukiessa tuntui, että niitä on aivan liikaa ja tiivistämällä kirjasta saisi luettavamman, mutta näillä avuilla siitä juuri tuli se sen ajan elämän rikas ja runsas kollaasi, jopa niin, että koko tuonaikainen maailma alkoi lopulta elää omassakin mielessä eikä olisi tahtonut kirjan koskaan loppuvan.

Kirjan loppuminen oli kuitenkin minulle helpotus, sillä se vei niin tolkuttoman paljon aikaa muulta lukemiselta. Sitä ei voinut lukea ahmimalla, ei voinut hyppiä eikä jättää tarinaa kesken, koska jokainen yksityiskohta oli lukemisen arvoinen ja rikasti tuon ajan monisäikeistä kuvaa. Kerrassaan upea kirja, niin kuin muutkin Ozin kirjat ovat!

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 649 s.

Taikalaatikko

Julkaistu , kirjoittanut
1

Taikalaatikko

Kun kerran tätä blogia olen alkanut pitää ja haalia tänne myös kirjallisuutta, niin voinhan arvioida täällä myös suosikkikirjojani, uusia ja vanhoja. Teen näille oman kategorian ja kartutan sitä aina kun löydän mielenkiintoisen opuksen. Olen tehnyt vuosien saatossa satoja arviomerkintöjä kortistoon lukemistani kirjoista, joten sieltäkin voin noukkia muutamia helmiä. Aloitan uutuudella, tämän syksyn hienolla löydöllä ja nautinnolla. Toivottavasti joku muukin löytää tämän kirjan ja pitää siitä minun laillani.

Taikalaatikko on Günter Grassin Sipulia kuoriessa-teoksen jatko-osa ja kertoo kirjailijan elämästä 50-luvulta eteenpäin. Kerronta kulkee kirjailijan lasten kautta. He kertovat vuoropuheluissa lapsuudestaan, sen ajan ajatuksistaan ja haaveistaan sekä isänsä toilailuista. Taikalaatikko-teoksen kautta eläväksi tulee Saksan historian lisäksi myös kirjailijan perheet. Hänellä on sekä omia, että useamman avioliiton kautta tulleita lapsia yhteensä kahdeksan. Jokainen lapsi saa kirjassa oman puheenvuoronsa kertoakseen omat muistonsa. Yhteisenä tekijänä kerronnalle on Marie-muori, isän ystävä ja suojatti, joka ottaa kuvia aina sen mukaan, mitä Grass käskee tai mistä hän kulloinkin kirjoittaa. Marie kuvaa Hasselbladilla, Leicalla ja erityisesti Agfa Boxilla, joka on lasten mielestä erityinen taikalaatikko. Isä kirjoittaa Kampelaa, Rottarouvaa, Ravunkäyntiä jne. niiden kuvien innoittamana, jotka Marie ottaa. ”Näppää kuva, Mariechen”, hän sanoo ja nainen tekee työtä kuin käskystä. Hans, Marien puoliso ja sotakuvaaja, kuolee varhain, mutta Marie rakastaa miestään elämänsä loppuun asti. Taloudellisesti hän on kuitenkin riippuvainen kirjailijan tuesta ja samalla hän hoitaa ja rakastaa tämän lapsia. Marie on kuin kaikkien yhteinen äiti. Hän kuvaa heitä Agfalla monelta suunnalta ja pimiöstä syntyy sitten aina hyvin erikoisia kuvia, jotka saattavat kertoa yhtä hyvin menneisyydestä kuin tulevaisuudestakin, tai haaveista ja peloista. Samalla ne auttavat kirjailijan teosten kerrontaa. Lapset ihmettelevät kuvia ja ymmärtävät niistä omat juttunsa kukin tavallaan. Aikuisina he sitten kokoontuvat vuoroon jokaisen luokse kertoakseen oman tarinansa toisilleen, mutta myös isän pyynnöstä nauhalle. Taikalaatikko on syntynyt sitten näiden nauhojen pohjalta tarinana tarinoista ja Günter Grassin elämästä. Hän on omistanut kirjan valokuvaaja Marie Ramalle, inspiroijalleen.

Kirja on upea. Teoksen kerronta vaikuttaa hyvin todentuntuiselta, dokumentaariselta. En ole ennen lukenut tällaista minä-kerronnallista elämäkertaa, jossa puheenvuoroja jaellaan sekaisin ja erikseen. Kirjan juoni etenee kronologisesti kuin seikkailutarina ja kokonaisuus muodostuu, vasta kun kirjan on lukenut loppuun. Tästä Grassin teoksesta puuttuu se massiivisuus, joka on usein painolastina hänen suurissa teoksissaan, mutta tuttu salaperäisyys ja symbolisuus on edelleen jäljellä. Grass katsoo maailmaa, lapsiaan ja itseään humoristisesti, kriittisesti, mutta myös lempeästi. Lapset eivät erotu kovin tarkkaan toisistaan, mutta se ei haittaa, koska kokonaisuus nousee muutenkin hyvin esiin. Kirja etenee vuoropuheluna ja sen kerronta ei katkea missään kohdin. Kirjailija itse aloittaa jokaisen luvun kertomalla taustan ja lopettaa sen samoilla teemoilla. Väliosa onkin sitten lasten omaa pohdintaa, hyvinkin sattuvaa ja kriittistä. Ihmekameran mysteeri ei avaudu koko aikana. Sillä otetaan kummallisia kuvia, jotka kaikki sitten katoavat ja ennen kuolemaansa Marie polttaa myös kaikki negatiivit. Eräs lapsista työskentelee jonkin aikaa Marien kanssa, muttei hänkään huomaa kuvissa mitään trikkiä.

Olen lukenut useita Günter Grassin kirjoja. Vaikka en niiden kaikkien juota enää muistakaan, niin tässä teoksessa ne tulivat kuin uudelleen esiin. Taikalaatikko on nimensä veroinen ja syventää kirjailijan muiden teosten kerrontaa.

Suomentaja Oili Suominen on tehnyt jälleen kerran hienoa työtä. Hän on suomentanut kaikki (14) Grassin teokset ja saanut niistä omat huomionosoituksensa.

Suosittelen!

Günter Grass: Taikalaatikko (Die Box – Dunkelkammergeschicten). Suom. Oili Suominen. Tammi 2009 (2008). 221 s.