’Kesällä tulee luettua vähän, on niin paljon muuta. Nytkin yöpöydällä on pölyttynyt pino hyviä kirjoja odottamassa syksyn hämäriä iltoja ja aikaa… Kunpa sitä olisi tuplasti! Olen lukenut kaikki Makinen suomennetut kirjat ja pitänyt suuresta osasta, vaikka ne ovatkin melko epätasaisia. Ranskalaisen testamentin veroista ei vielä ole tullut ja sen saakin unohtaa, kun lukee näitä muita. Joka tapauksessa kesäisten helteiden painottama lukukokemus tämäkin.’

Kirjailija Ivan Šutov asuu Pariisissa ja päätyy eroon nuoresta naisystävästään Léasta. Tämä elämänmuutos saa hänet päättämään etsiä menneisyyttään Venäjältä Pietarista, jossa hän oli kolmekymmentä vuotta sitten kokenut suuren rakkauden kokonaan eri maailmassa kuin nykyinen. Niinpä hän palaa Venäjälle ja etsiytyy nykyiseen Pietariin sen 300-vuotisjuhlien aikaan ja yrittää sopeutua asiaan, ettei enää ole Neuvostoliitoa eikä Leningradia. Hän kohtaa siellä entisen rakastettunsa, mutta tämä asia jää sivuun, kun hän tapaa kuuromykän Volskin. Ja nyt kirja vasta alkaa.

Volski on tuntematon neuvostosankari, joka eli nuoruuttaan sodanaikaisessa Leningradissa. Nyt häntä odottaa siirto vanhainkotiin pois nykyisyyden jaloista ja häntä pidetään kuuromykkänä, koska kenelläkään ei ole aikaa hänelle, ei kuunnella eikä auttaa. Šutov kuuntelee ja kuulee sykähdyttävän tarinan. Se on kertomus sodasta, Leningradin piirityksestä, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Volski kertoo siitä kuinka hän piiritetyssä kaupungissa järjesti nuoren Milan kanssa teatteriesityksiä viihdyttääkseen nälkäänäkeviä kaupunkilaisia ja oli lopulta yksi kaupungin puolustajista. Sodan tiimellyksessä nuoret joutuvat erilleen: Mila toimii edelleen kaupungissa, mutta Volski lähtetään rintamalle. Täällä hän sotii itsensä aina Berliiniin saakka.  Palattuaan sodan jälkeen takaisin Leningradiin hän etsii Milan ja he asuvat onnellisina yhdessä kaupungin laidalla, kunnes joutuvat Stalinin uhreiksi ja heidät tuomitaan leireille Siperiaan. Volski selviää. Hän katselee päivittäin taivaalle, koska Mila oli niin kehoittanut: ”Katso joka päivä taivaalle, edes hetken ajan, minäkin katson…”. Leirin jälkeen Volski palaa Leningradin seudulle etsimään Milaa, mutta kuulee tämän surmatun jo leirin alussa. Lopun elämäänsä Volski auttaa lapsia. Hän laulaa nuoruutensa operetin säveliä ja saa lapset rauhoittumaan, oppimaan ja luottamaan itseensä. Vanhuudessa on itse on yksin.

Tarinan kuultuaan Šutov pakenee takaisin Pariisiin. Hän on nyt kokemusta rikkaampi, mutta käynyt läpi myös jotain unohtumatonta. Tšehovin kertomus kahdesta rakastavaisesta on alkanut elää hänen päässään.

Makinen uusin kirja jää rakenteellisesti puoliväliin. Hänen kuvauksensa Venäjän ja Ranskan oloista, asukkaiden elämästä ja kohtaloista kantavat komeasti hänen edellisissä teoksissaan, mutta tässä tarina hieman ontuu. Pitkä johdantokertomus kirjailijan elämästä Pariisissa jää irralliseksi ja taas pitkä tarina tuntemattoman miehen elämästä Leningradissa valtaa suuren osan koko tarinasta. Tasapaino puuttuu. Kirjailija Šutov on valju henkilö, joka ei nouse kovinkaan esiin tarinasta. Sen sijaan Volskissa olisi ainesta suurempaankin. Tämän kuvauksessa Makine on parhaimmillaan ja se nousee samaan luokkaan kuin Ranskalaisessa testamentissa, joka mielestäni on edelleen parasta Makinea.

Makine yrittää kirjassaan enemmän kuin saavuttaa. Vertaukset Tšehovin novelliin kulkevat läpi koko tarinan, mutta tsehovilaisuus ei muuten pääse tässä esiin. Ehkäpä muut venäläiset kertojat, kuten Gogol, ovat enemmänkin läsnä. Leningradin piirityksestä on kerrottu ennenkin ja sen kauheudet ovat edelleenkin vavahduttavia. Tässä kerronassa on toisaalta samaa raakuutta ja julmuutta kuin hänen kirjassaan Vain rakkaus, mutta myös runollista kauneutta. Kun luin Volskin kertomusta, soi päässäni Šostakovitšin Leningrad-sinfonian boleromainen jyskytys. Musiikki ja kertomus nivoutuivat toisiinsa. Siinä Makine oli onnistunut ja siitä olisi saanut koko kirjan eikä siihen olisi tarvinnut sotkea pitkää kehyskertomusta. Toisaalta nyt vastakohta nykyisen Pietarin elämän ja silloisen Leningradin kohtalon välille korostuu ja lukija pääsee itse kokemaan sen mullistuksen, jonka kaupunki on sodan jälkeen saanut kokea. Kirjailijan vanha rakastettu on pettymys, liikenainen pahimmasta päästä, myös kaupunki on pettymys viettäessään 300-vuotisjuhlaansa. Hänen muistoissaan elää vanha Leningrad ja sen neuvostoaikainen elämä. Tässäkin vastakohdassa olisi ollut enemmän kertomisen varaa.

Kuitenkin puutteistaan huolimatta Makinen uusin kirja on lukemisen arvoinen. Sen kaunis pitkä rakkaustarina, tuntemattoman miehen elämäkerta, tekee siitä hienon ja vivahteikkaan.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä (La vie d’un hommeinconnu). Suom. Ville Keynäs. WSOY. 224 s.

’Joskus tuntuu, että Nobel-kirjailijat ovat yliarvostettuja, varsinkin jos komitea päättää antaa palkinnon sellaiselle, josta ei niin kovin paljon ole kuullut tai ei ole välittänyt. Luin aikoinaan 80-luvulla Le Clézion Autiomaan ja pidin siitä. Niinpä oli helpompi tarttua hänen muihin kirjoihinsa palkinnon myöntämisen jälkeen. Tosin onhan siitäkin jo kulunut pari vuotta, mutta kuitenkin. Harhaileva tähti oli herkkä ja mieleenjäävä teos, Kaupunki nimeltä Onitsha upea pienoisromaani.’

Tarina alkaa matkalla Afrikkaan. Surabaya kyntää Atlanttia, poikkeaa satamissa ja saapuu lopulta Nigeriaan. Fintan-poika saa nähdä Afrikan, jossa hänen isänsä elää. Maou-äiti löytää kauan sitten matkalle lähteneen puolisonsa Onitshan kaupungista United Africa-kappahuoneen virkailijana. Fintan kokee maan aivan eri lailla kuin äitinsä. Kirja seuraa pojan sopeutumista pienen kylän elämään, tutustumista sen asukkaisiin, uskomuksiin ja tarinoihin. Äiti ei sopeudu, hänellä on ollut aivan erilaisia käsityksiä Afrikasta eikä hän tahdo hyväksyä sitä pikkuporvarillisuutta, mikä kaupungissa vallitsee. Hän kaihtaa ja epäilee kaikkia valkoisia ja pelkää mustia. Kymmenvuotias Fintan tutustuu kalastajan poikaan Bonyyn ja alkaa kulkea tämän kanssa viidakossa ja savanneilla, ilman kenkiä, ilman sukkia, ilman vaatteitakin ukkosen riehuessa sademetsän päällä. Hän puhuu pidgimenglantia asukkaiden kanssa ja oppii koko ajan uusia asioita avoimella mielellä. Niinpä hän ei haluaisi lähteä pois, kun sen aika tulee.

Isä Geoffroy hoitaa virkaansa, mutta tutkii samalla seudun menneisyyttä, rituaalimerkkejä asukkaiden kasvoissa, muinaisen egyptiläisen kuningattaren matkaa halki aavikon ja oraakkelin ennustuksia. Hän yrittää löytää kuningattaren jälkeläisten piirteitä paikallisista asukkaista, mutta ei saa tutkimuksiaan valmiiksi ennen lähtöä. Mystinen ja salaperäinen Oya lumoaa hänet, samoin nuori Okawho. Yön selkään nämä pakenevat Oyan synnytettyä lapsensa, jota Geoffroy pitää muinaisen tarun ruumiillistumana. Taru ja tosi sekoittuvat ja saavat sadunomaisen mutta traagisen sävyn.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fintan opiskelee Englannissa lakia ja opettaa latinaa entisessä koulussaan kuullessaan Biafran väkivaltaisesta itsenäisyyskamppailusta ja siitä kuinka Onitshan kaupunkia pommitetaan. Hän muistaa kaiken ja ajattelee Oyan ja Okawhon pojan olevan jo kaksikymmenvuotias, ehkä kapinallinen. Hän suree Onitshaa matkatessaan isänsä kuolinvuoteen ääreen.

Kaunis ja mukaansatempaava tarina Afrikasta, missä kirjailija vietti osan lapsuuttaan. Niinpä tarina onkin osittain kerrottu niistä kokemuksista, joita hän silloin koki. Le Clézio on kirjoittanut ennenkin Afrikasta. Luin Autiomaan uudelleen sen jälkeen kun hänelle myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2008. Kirjailija osaa asettua alkuperäisen ihmisen paikalle ja kuvata sitä, mitä tämän maailmassa tapahtuu. Niinpä tässäkin kirjassa oikein kirkkaana kulkee se salaperäisyys, joka tulee Geoffroyn tutkimusten kautta Arsinoesta muinaisesta kuningattaresta ja Meruen valtakunnasta. Se on kuin kaunis satu, jolla on kokonaan oma maailmansa ja joka hyvin istuu pienen pojan maalilmaan. Isä varmaankin haluaisi tulla pieneksi jälleen ja uskoa siihen tarinaan. Autiomaassa nuori Lalla taistelee olemassaolostaan samalla tavalla ja päätyy eurooppalaisten hyväksikäyttämäksi, paeten lopulta synnyttämään lapsensa viikunapuun alle Afrikkaan. Tässä Fintan eurooppalainen haluaa elää kuin afrikkalainen, mutta päätyy lopulta hänkin takaisin omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.

Le Clézio kuvaa aivan upeasti ihmisten pyrkimyksiä, vaikka niiden todellinen päämäärä ei aina tulekaan selville. Se on kuin etenemistä pimeässä ja se otetaan, mikä vastaan tulee. Sellaistahan monen alkuperäiskansan vaellus on ollut: Autiomaan siniset miehet katoavat kangastukseen, Onitshassa itsi-merkit uurretaan esikoisten kasvoihin suojaamaan pahalta ja muistuttamaan menneestä. Elämää suuremmat voimat vievät kuitenkin mennessään. Shell ja kumppanit eivät todellakaan tiedä, mitä kaikkea he tuhoavat saadakseen öljyn esiin suomudasta, globaalisuus ei ole onni, se ei ole ratkaisu, pikemminkin se on tuho, ainakin kaupungille nimeltä Onitsha.

Le Clézio, J. M. G.: Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava, 2008. 191 s.

Sain jo viime vuoden puolella isänpäivälahjaksi tämän kirjan. Se on siirtynyt eteenpäin yöpöydällä pienempien tieltä, mutta nyt tartuin urakkaan ja kahlasin eepoksen läpi. Tanskassahan tämä on käsite, meilläkin melko suosittu.

Tarina sijoittuu sadan vuoden ajalle Tanskaan Marstalin kaupunkiin Ærøn saarelle. Kirjassa seurataan kolmen sukupolven elämää, merenkulkua ja kuolemaa. !800-luvun puolivälissä purjelaivat kyntivät maailman meriä, kaupunki oli Kööpenhaminan jälkeen toinen mastojen määrässä ja elettiin vielä osittain löytöretkien aikaa syrjäisillä vesillä. Sitten höyrylaivat valtasivat reitit ja purjelaivat tulivat auttamatta vanhanaikaisiksi. Meri vei miehet pitkille purjehduksille maailman toiselle puolelle saakka ja osa ei koskaan palannut. Laivoja hävisi ankarissa olosuhteissa, miehiä huuhtoutui mereen, katosi eikä Marstalin hautausmaalla ollut juurikaan muita kuin naisia. Naiset saivat odottaa miehiään ja pelätä heidän hukkumistaan. Kotisaarella elettiin parhaan taidon mukaan, vaikka aina ei voitu olla varmoja minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Tarina alkaa vuonna 1848 käydystä Slesvigin sodasta Tanskan ja Saksan välillä. Laurids Mades on ensimmäisen sukupolven päähenkilö. Hänen altaan ammutaan sodassa laiva ja mies lentää ylös taivaalle aina Pietarin istuimen luo saakka. Hän putoaa kuitenkin takaisin kannelle merimiessaappaisaan ja hänestä tulee legenda. Laurids ei kuitenkaan tyydy tähän, hän tympääntyy maaelämään ja pakenee merille jättäen perheensä, vaimon ja neljä lasta ja perustaa uuden perheen Tyynenmeren saarelle Samoaan.

Toinen osa kertoo Lauridsin nuorimmasta pojasta Albertista. Tämä matkaa etsimään isäänsä ja löytää hänet. Laurids vaikuttaa onnelliselta Samoalla, mutta on omituinen eikä Albert saa häntä lähtemään mukaansa. Hän tuo matkaltaan James Cookin kutistetun pään, josta riittää sitten monta tarinaa kerrottavaksi pienemmille. Purjehdittuaan maailman kaikilla merillä hän palaa Marstaliin ja ottaa hoitaakseen perustamansa  kauppahuoneen johtamisen. Hän tutustuu merimiehen leskeen Klara Friisiin ja tämän pieneen Knud Erik poikaan. Albert pitää heistä huolta ja testamenttaa koko valtavan omaisuutensa Klaralle, kun hän itse ei enää jaksa elää.

Kolmas osa kertoo sitten Knud Erikin elämästä viimeisillä purjelaivoilla ja ensimmäisillä höyrylaivoilla. Klara ottaa tehtäväkseen hävittää laivaston Marstalista, koska laivat vievät miehet pois hukkumaan. Knud Erik haluaa kuitenkin merille niin kuin muutkin pojat ja menee myös. Tämä rikkoo äidin ja pojan suhteet. Ne palaavat ennalleen vasta paljon myöhemmin monien seikkailujen jälkeen kun toinen maailmansota loppuu ja Knud Erik palaa takaisin Marstaliin.

Kirja on oikeastaan kunnianosoitus ihmisen sinnikkyydelle, julmuudelle, elämänhalulle ja peräänantamattomuudelle. Kertojana kirjassa toimii koko kaupunki koko yhteisö me-muodossa. Tämä kollektiivinen kertoja on sukua antiikin draamoille, mutta se sopii tähänkin yllättävän hyvin. Aina löytyy kommentoija näiden sankareiden teoille ja elämälle. Kirja on täynnä erikoisia persoonia. Klara Friis on sydämistynyt merelle ja aikoo voittaa sen, mutta joutuu lopussa tunnustamaan meren voimakkaammaksi. Albert ei uskalla mennä Klaran kanssa naimisiin, koska on jo vanha mies, mutta jättää kuitenkin omaisuutensa tälle. Knud Erik kohtaa nuorena rakastettunsa ja pelastaa tämän monta vuotta myöhemmin kuin sirpaletarinassa, mutta on sisältä niin rikki kuoleman ja väkivallan vuoksi, ettei uskalla ajatelle elämää yhdessä. Herman on sisukkuuden ruumiillistuma. Murhaaja ja väkivallantekijä tunnustaa tekonsa, mutta siitä huolimatta on merimiesten lemmikki, vaikka hänellä on jäljellä raajoista vain yksi käsi. Laurids jättää kaiken ja pakenee itsekyyttään, seikkailuaan, mitä lienee.

Kirja on puuduttava kokemus, mutta kun sen on lukenut läpi, on löytänyt jotain. Se oli Tanskassa pari vuotta sitten suuri tapaus ja sitä myytiin hetkessä toistasataatuhatta kappaletta. Jos ei ole kiinnostunut merenkulusta tai purjelaivoista, niin kirja on pitkästyttävä ja sitä olisi voinut reilusti lyhentää. Nyt siinä on niin paljon juuri noihin liittyvää tietoa, että se tuntuu pursuavan korvistakin. Seikkailuhan se on, mutta lopun ’sattumat’ Hermannin löytyminen Venäjältä ja Sophien pelastauminen räjätävältä laivalta tuntuvat liian suurilta sattumilta ja huonontavat tarinaa. Tarinassa on myös monia vanhoja legendoja uudelleen kerrottuna ja kirjailija nivoo ne omaan juttuunsa vähän päälleliimaten. Tuntuu kuin loppua kohti kirjailija olisi väsähtänyt tarinaansa ja runnonut sinne sitten sodan kautta mukaan kaiken väkivallan, kaikki mahdolliset merimiestarinat ja ihmepelastukset.

Hyvää kirjassa oli filosofinen ja ennakoiva me-kerronnallinen aines, jossa kuljettiin ja katseltiin tapahtumia kauempaa, mutta kuitenkin tarpeeksi läheltä ajasta riippumatta. Huonoa tässä kirjassa oli kerronnan hajanaisuus, liiat henkilöt, tapahtumat, tarinat ja legendat. Kirjasta tuli mieleen tarinakokoelma, joka pysyi koossa kaupungin me-kertojien voimin.

Suuren tarinan ystäville, mutta varautukaa myös pettymyksiin.

Carsten Jensen: Me hukkuneet (Vi, de druknede). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen ja Jelena Vallenius. WSOY. 754 s.

Tässä kirja, joka ei varmasti jätä kylmäksi ketään. Kun sen lukee, tulee joko vihaiseksi tai alkaa miettiä, pitäisikö lähteä lenkille. En suosittele heikkohermoisille enkä humanisteille, feministeistä en uskalla edes puhua.

Kirja on kuin suomalainen tarina juoksemisesta, valmennuksesta ja intohimosta. Huttusen Martti on tarinan pääkonna ja mestari. Hän valmentaa poikaansa Jarkkoa juoksijaksi, mutta kun poika katoaa ruotsinlaivalta ja julistetaan kuolleeksi, päättää Heidi-tytär, ysiluokkalainen, pelastaa isän ja perheen antautumalla uudeksi valmennettavaksi. Alkaa pelastautukoon ken voi köydenveto. Martti valmentaa kuin Vireniä kuin Vainiota kuin Nurmea aikoinaan valmennettiin, verenmaku suussa ja kaikkensa antaen. Siitä saa oppia ja rääkkiä niin valmentaja kuin valmennettavakin. Heidi ei tiedä, mihin kaikkeen hän suostuu eikä äiti Sirkka osaa arvatakaan, mitä kaikkea harjoitteita tytär saa kokea. Painoliivit koulussa, magneettitynnyri kotona, alppimaja, juoksulenkkejä säästä piittaamatta pari päivää kohti, metsässä, suolla, Maaninkavaaran teillä talvipakkasessa. Isä ei anna tuumaakaan periksi, sillä Heidin on pelastettava Suomen kestävyysjuoksu. Mitä sellaisilla tehdään, jotka eivät juokse? Martti ei voi arvostaa presidettiä, joka pelaa lentopalloa eikä nuoria, jotka hakkaavat sählypalloa. Heidillä ei ole enää omaa elämää sen jälkeen, kun isä alkaa valmentaa, ystävät kaikkoavat, kaverit kiusaavat, poikaystävä lähtee muiden kelkkaan. Heidi vain juoksee pitääkseen isän hengissä ja isä valmentaa pitääkseen Suomen maineen korkealla. Katastrofihan siitä seuraa. Kun tärkeä kisa on ovella Sirkka-äiti ja Heidi muuttavat pois ja jättävät Martin. Heidi haluaa kuvataidekouluun Helsinkiin, uusi poikaystävä odottaa, elämä odottaa. Siihen ei sovi enää juoksu. Uuden koulun Cooperin-testi kuitenkin osoittaa seuraavana syksynä, ettei valmennus ole mennyt hukkaan.

Kirja on uskomaton. Se on kuin Suomen juoksun Pikkujättiläinen. Isä Huttunen lataa tytön pään täyteen juoksua ja lihakset täyteen voimaa, mutta unohtaa, ettei tytär ole kone vaan ajatteleva olento. Luulen että lastensuojeluviraston olisi pitänyt puuttua asiaan jo hyvissä ajoin tai äidin olisi pitänyt puhaltaa peli poikki jo valmennuksen alussa. Homma kuitenkin jatkuu aina sokkotreeniin asti, jossa Heidi juoksee ajasta ja paikasta tietämättä suolle ja eksyy. Hypotermia ja ylikunto havahduttavat lopulta äidin ajattelemaan omilla aivoillaan ja tekemään omat ratkaisunsa pelastaakseen tyttärensä.  Jos tosissaan tätä ajattelisi, niin tarinahan on täysin epäuskottavaa: ei kukaan ysiluokkalainen tyttö alistu tällaiseen, ei kukaan tottele isäänsä näin sokeasti, ei kukaan kannattele koko perhettä pystyssä uhraamalla itsensä. Ja kuitenkin näin tapahtuu ehkä tälläkin hetkellä. Tällä tavalla on Viren noussut aikoinaan ja ennen häntä Nurmi ja Kolehmainen. Ei tämä ole utopiaa. Kaarlo Maaninka vaihtoi verta voittaakseen. Sitä Marttikin haluaa Heidille kenialaisen siittäjän lisäksi. Entä muut dopingit?

Tässä täytyy muistaa, ettei kirjan anti olekaan siinä, onko tämä mahdollista tai juostaanko tässä isän pillin mukaan. Kirja oikeastaan kertoo meille fanaattisuudesta. Yhtä hyvin tämä kirja voisi kertoa politiikasta, luonnonsuojelusta, uskonnosta, postimerkkien keräilystä jne. Me olemme fanaattisia, jos haluamme ja jos joku haulaa meitä johtaa. Körttiseuroissa istuu nuoria vanhempiensa mukana, politiikkaan hakeutuu, varsinkin vihreisiin, nuoria ihmisiä, jotka haluavat henkeen ja vereen parantaa maailman, harrastukset vievät koko ihmisen ennen kuin hän huomaakaan. Kirja on kuvaus fanaattisuudesta ja siitä mihin se saattaa pahimmillaan johtaa. Heidi haluaa ensin juosta ja huomaa lopulta, ettei pääse siitä enää irti. Onneksi elämänolosuhteet muuttuvat; vanhempien asumusero, poikaystävän ymmärtäminen ja pääsy uuteen kouluun pelastavat hänet. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri elämässä.

Kun kirja tuli luettua, jäi ilmaan kuitenkin pieni kysymys, kuka oikeasti pelastaisi Suomen maineen juoksijakansana, kuka nostaisi taas siniristiliput salkoon ja Maamme-laulun raikumaan, kenelle juoksijalle soitettaisiin seuraavaksi Porilaisten marssi?  Huttusesta ja Heidistä ei siihen ollut, vaikka opit haettiin itsensä Kaarlo Maaningan kotoa Maaninkavaaran laelta.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara, 2009. Otava, 351 s.

Tämä kirja on yksi vanhoista suosikeistani. Luin kirjan ensimmäisen kerran 70-luvulla ja katsoin varmaan elokuvankin aikoinaan. Nyt luin kirjan uudelleen ja sain siitä valtavasti uutta ajateltavaa, sellaistakin jota en edes muistanut siinä olleen. Kannattaa siis lukea kirjoja myös uudelleen. Tässä muutama kommentti kirjasta.

Eedenistä itään ilmestyi v. 1952 ja kertoo Adam Traskin elämäntarinan. Hän joutuu armeijaan isänsä tahdosta ja harhailee sen jälkeen juurettomana ympäri maata. Lopulta hän päätyy takaisin kotitilalleen Charles-veljen luo. Isä on kuollut ja jättänyt pojille suuren perinnön. Kaiken lisäksi veljekset löytävät portailtaan puolikuolleen tytön, Cathyn. Hän on paha ja hänen taustaltaan löytyy rikoksia ja murhia, mutta päästäkseen pakoon Cathy nai Adamin ja synnyttää tälle kaksospojat. Siinä vaheessa he ovat muuttaneet Adamin perintörahoilla ostamalle karjatilalle Salinasin laaksoon Kaliforniaan. Synnytyksessä auttaa Adamin kiinalainen palvelija Lee ja seudun suuri filosofi Samuel Hamilton, Steinbeckin isoisä. Kun Cathy vahvistuu, hän ampuu Adamia olkaan ja pakenee, jättää taakseen kaiken. Hän menee Salinasin kaupunkin ja asettuu huoraksi ilotaloon. Siellä Kate, kuten häntä nyt kutsutaan, hankkiutuu talon maman suosikiksi ja lopulta tappaa ja perii tämän.

Adam on pitkään aivan sekaisin ja selviytyy vain Leen ansiosta. Samuel Hamilton kastaa lopulta kaksospojat Aaroniksi ja Kalebiksi. Lee tutkii kiinalaisten sukulaistensa kanssa tarkaan raamatunkertomuksen Kainista ja Abelista ja päätyy siihen, että Jumala ei tuomitse Kainia vaan selvittää, että tämä on saava hallita syntiä. Pojat kasvavat ja perhe muuttaa kaupunkiin. Aaron kiintyy Abraan, naapurin tyttöön. Kaleb eli Cal kulkee synkemmissä piireissä. Hän tuntee pahuutta ja yrittää päästä siitä eroon. Lopulta hän onkii tietoonsa äitinsä olinpaikan ja menee tapaamaan tätä. Kate potee nivelreumaa ja on tullut neuroottisen epäluuloiseksi ja pelkää tulevaa. Hän pelkää myös poikaansa ja miestään, mutta rakastaa Aaronia vaikka ei tätä ole koskaan nähnytkään. Aaron opiskelee nopeasti ja saa collegepaikan valmistuakseen papiksi. Adam menettää suuren osan rahoistaan onnettomissa kaupoissa, jolloin Cal yrittää ostaa isänsä rakkauden rahalla, mutta Adam hylkää poikansa hädän hetkellä. Tällöin Cal juo itsensä humalaan ja vie Aaronin katsomaan äitiään. Aaron menee sekaisin ja palkkautuu armeijaan. Kate tekee itsemurhan. Cal ei saa sielulleen rauhaa, vaan kokee syyllisyyttä, varsinkin kun Aaron lopulta kaatuu sodassa. Adam saa aivohalvauksen ja joutuu vuoteeseen. Lee kokoaa perhettä yhteen Abran kanssa. Lopulta Adam antaa Calille anteeksi ja elämä saattaa jatkua.

Luin siis tämän eeppoksen ensi kerran 70-luvulla. Nyt palasin kirjaan uudelleen ja nautin jokaisesta sivusta. Juonen muistin ja aina kun siirryin eteenpäin, palasi tarina mieleen elävänä ja koskettavana. Nyt uudelleenluettaessa erityisesti Leen hahmo puhutteli minua. Hamiltonien sukutarina tuntui joissain paikoissa jopa turhalta, oikeastaan olisin jättänyt siitä mukaan vain Samuelin. Toisaalta tämä on myös kirjailijan sukukronikka, joten ymmärtää tarkan kerronnan myös tältä osalta. Se, että tämä puhuttelee edelleen vuosikymmenten jälkeen, osoittaa tarinan voiman ja iäisyyden. Kun Adam painuu masennukseen tai aivohalvaukseen, kokee kuin itsekin olisi samassa tilassa. Toisaalta voi samaistua Aaronin puhtauteen, viattomuuteen ja hyvyyteen, Calin elämän etsimiseen, jopa Abran naiseuteen. Ainoa, joka jää minulle edelleen mysteeriksi on Cathy. Voiko maan päällä olla moista pahuutta sitoutuneena yhteen naiseen. Onko hän Raamatun Eeva, synnin perikuva, niin kuin vanhauskoisesti luultiin ja selitettiin, että synti tuli maailmaan naisen kautta? Cathy surmaa ja ryöstää vanhempansa, ajaa nuoren opettajansa itsemurhaan, käyttää Charlesia ja Adamia häikäilemättä hyväkseen ja surmaa Fayen, ilotalon emännän. Sen jälkeen talo on todellinen synnin pesä, jossa vain raha käy avaimesta ei mikään muu. Cathy on loppuun asti paha, hän jopa testamenttaa rahansa Aaronille, ilotalon annin ja asiakkaiden maineen itse hyvyydelle ja ’synnittömyydelle’.

Läpi kirjan kulkee punaisena lankana rakkaus: sen puuttuminen, sen etsiminen, siitä kilpaileminen. Aaron saa sitä yllin kyllin, muttei osaa sitä käyttää, Cal kaipaa sitä ja etsii väärillä tavoilla, Lee ei haluaisi kiintyä, mutta huomaa ettei voi elää yksin, Cathylla sitä taitoa ei ole ollenkaan ja Adam on menettänyt rakastamisen taidon kokonaan, hän on saanut liian suuren kolauksen. Raamatun kertomus Kainista ja Abelista antaa kirjan tarinalle synkän pohjavireen ja se palautuu mieleen ja tekstiin aina vähän päästä. Kirja onkin eräänlainen raamatunkertomus uudelleen kirjoitettuna. Cal uskoo kirjan lopulle asti olevansa paha ja surmanneensa Aaronin. Vasta kun halvaantunut isä antaa hänelle synninpäästön, sinä olet saava, tilanne näyttää raukeavan. Jumala ajoi ihmisen Eedenistä itään ja antoi Kainille merkin, joka suojelee häntä. Saiko Cal vastaavan merkin?

Kirja on hieno kuvaus elämästä, sen mahdollisuuksista, ihmissuhteista ja rakkaudesta. Lee seuraa Adamia läpi tämän aikuisuuden ja elää poikien todellisena huoltajana niin maatilalla kuin kaupungissakin. Häntä rakastavat kaikki, Abrakin ja Lee rakastaa kaikkia. Hänen elämänsä on Adamin elämä ja perhe. Hän kokee suunnatonta menetystä, kun Sam Hamilton kuolee, mutta lopulta hän itse nousee jopa tätä suuremmaksi ajattelijaksi ja toimijaksi. Hän ei saarnaa eikä opeta, mutta kun on aika, hän osaa olla päättäväinen jopa julmakin. Lee on kirjan loistavin persoona, sen pyörittäjä. Adam on heikko ja saamaton, huomaamaton, Aaron hyvyys, Cal pahuus ja Cathy mysteeri.

Upea kirja uudelleenkin luettuna. Kannattaa kaivaa vanhat suosikkinsa esiin ja lukea, mutta kun on niin paljon muutakin.

John Steinbeck: Eedenistä itään, Tammi 1952. Suom. Jouko Linturi. 680 s.

Joululahjakirja tuli luettua ja siitä tähän tuoreeltaan muutama kommentti. Suosittelen, vaikka kirja ei helppo olekaan.

Herra Darwinin puutarhuri on erikoinen teos. Sen luettuaan jää miettimään, mitä siinä oikeastaan tapahtui. Oliko se hyvä kirja vai ei?

Teoksen tapahtumapaikkana on englantilainen maalaiskylä Down, jonka kuuluisin henkilö on herra Darwin, suuri tiedemies. Eletään aikaa 1870-luvulla, jolloin Lajien synty-teos on jo parikymmenvuotias ja polemiikki sen sanomasta käy edelleen kuumana. Kyläläisiä tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän se, että Down Housessa on ’dysh’ eli suihku kuin se, mistä he polveutuvat tai onko ihminen luotu vai kehittynyt.

Kerronnasta kirjassa vastaavat kyläläiset, ihmiset ja eläimet. Lukiessaan kirjaa ei aina tiedä, kuka puhuu, mutta onko sillä kovin suurta merkitystä. Tapahtumapaikkoina ovat kauppa, kirkko ja kapakka. Niihin kokoonnutaan ja niissä pohditaan elmänmenoa, vaihdetaan kuulumisia, juoruja, siellä otetaan kantaa myös Jumalaan ja siihen uuteen, jonka Darwin on tuonut, tieteeseen. Keskustelujen ulkopuolelle jää puutarhuri Davies, koska hän on kyläläisten mielestä hullu ja jumalankieltäjä, kaiken uuden epäilyn kohde. Puutarhuri suree kuollutta vaimoaan ja kahta sairasta lastaan, mutta hoitaa työnsä ja miettii samalla kaikenlaista uutta. Hän on kuin kyläläisten ja Darwinin välissä, suodattimena.

Kyläläiset saavat käsiinsä lehtileikkeen, joka koskee heidän elämäänsä. Oma oikeus ja Davisin onneton elämä tuovat kirjaan sosiaalidarwinismin piirteitä: kenellä on oikeus elämiseen tai yhteiskunnan apuun. Kylän asukkaat ryntäävät todistamaan Daviesin onnettomuutta, hevosen kaatumista tai yleensäkin toisen vahinkoa. Puutarhurin he näkevät puivan nyrkkiä taivaalle, tappavan lapsiaan ja tuhoutuvan, jumalattoman. Kyläläiset ovat valmiit rankaisemaan huorintekijöitä, huijareita ja siinä samassa myös onnetonta puutarhuria. He ovat kuin haaskalintuja saaliinjaossa.

Kyläläisten elämä on takapajuista, mutta he odottavat uutta, sitä minkä he uskovat tulevan Darwinin kautta. He ihmettelevät lääkettä, joka toisaalta tappaa ja toisaalta parantaa. Heidän puheissaan esiintyy myös sähkö, joka on kuin henki, ei sitäkään voi nähdä. Puutarhuri Davies ottaa sen kuitenkin käyttöönsä rakentaakseen sähköistetyn kasvimaan. Samalla hän aavistaa tulevaisuuden ja hänen oma elämänsäkin saa merkityksen, pojalle löytyy apu kampurajalkaan ja tytär tekee iloiten työnsä.

Kirjan teksti on huolella punnittua ja äärimmäisen pelkistettyä, jopa runollista tai aforistista. Sen lauseet ovat täynnä ajatusta. Mutta kirja on myös vaikea lukea, kun siinä ei ole perinteisen kirjan kuvausta, kronologiaa eikä dialogia. Kirjan kertojana toimii välillä yksityinen henkilö, jonka taustasta ei kerrota mitään tai sitten koko kylä me-muodossa. Toisinaan kertoja esitellään kappaleen alussa: ’Minä Stuart Wilkes istuin Anchorin ikkunapöydässä…’. Minulta kesti pitkään saada selville esimerkiksi kunkin kertojan status kyläyhteisössä. Niinpä kirja ei ollut ollenkaan sellainen luokkayhteisöllinen kuvaus, mihin on tottunut tuon ajan englantilaisissa kirjoissa, esim. Dickensillä. Toisaalta Calson kuvaa hyvin tarkasti maaseudun elämää ja saa sen tuntumaan todelliselta. Hän jopa käyttää samaa kuivaa ironista huumoria, jota kutsutaan englantilaiseksi. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa elää aukkokohdat omien tuntemustensa pohjalta. Ihmisten puheiden kautta tulevat sitten esiin kertojien ajatukset, tuntemukset jopa aistimukset.

Linnut ovat sitten oma lukunsa kirjassa. Niillä lienee symbolinen asema kerronnassa. Naakat pyörivät kellotapulin ympärillä naukuen, kuin arvostelisivat kirkon toimia ja rinnastuvat siten selvästi kirkon ja Darwinin vastakkainasetteluun. Varpuset tirskuttavat nekin uskoansa. Jotenkin tuli sellainen tunne, etteivät ihmiset ja linnut juurikaan eroa toisistaan. Oliko tämä vain Darwinin ajatusten mukanaan tuomaa sattumaa vai oliko kirjailija sen niin ajatellutkin?

Kirja täydentää hienosti Darwinin juhlavuoden teemaa, tulihan tänä vuonna kuluneeksi 200 vuotta tiedemiehen syntymästä ja 150 vuotta Lajien synty-teoksen julkaisemisesta. Kirjassa ei oteta kantaa kehitysoppiin tai luomisoppiin, ei puolesta eikä vastaan, sen paikka on muualla.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava 2009. 176 s.