Päivitys


omena’Olen vuoden alun työstänyt kasvisivujani uuteen kuosiin. Se onkin ollut suuri urakka. Ulkona sataa lunta, on lauhaa, mutta talvea kuitenkin, parhaimmillaan. Silloin on hauska katsella kesäisiä kuvia, miettiä niiden ottamishetkeä ja elää uudelleen se jännitys, onnistunko vangitsemaan valon, kohteen, miljöön juuri sellaisena kuin haluan.’

Tein viime vuonna Luopioisten kasvisivut saadakseni laajan aineiston selkeämpään muotoon. Enpä silloin arvannut, kuinka suureksi se paisuu ja kuinka sen selkeys kärsii, kun sivuja tulee satamäärin. Ensimmäisen version kimpussa meni pari kuukautta ja ajattelin silloin, että päivitykset ovat aikanaan helpompia. Nyt tiedän, ettei se näin ole.

Olen käynyt läpi kaikki kasviston sivut tammikuun aikana ja muuttanut siellä sellaisia rakenteita ja osioita, jotka eivät aikaisemmin oikein toimineen tai olivat kömpelön näköisiä. Ainakin omasta mielestäni sivut näyttävät nyt paremmilta. Kuvien koko ja kartta ovat samassa mittakaavassa, tieteelliset nimet on kursivoitu erottumaan suomalaisista nimistä, linkityksiä sivulta toiselle on lisätty.

vuokko1Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin kuvien määrässä. Viime kesän aikana otin valtavan määrän kukkakuvia tätä tarkoitusta varten. Halusin saada jokaisesta lajista kolme kuvaa niin, että olisi ensin yleiskuva kartan viereen ja sitten kuva kasvin kukasta ja hedelmästä sivun alaosaan. Niinpä kumarruin selkäni kipeäksi pienten ja hauraiden kukkien puoleen ikuistaakseni niiden salaisuudet. Jos hyvä tuuri kävi, sain kuvaan muutakin kaunista, kuten harsokorennon omenankukassa. Enpä ennen tiennytkään, että sinivuokolla on noin valtavasti heteitä. Huomasin muutenkin, että se kukkien todellinen kauneus piileekin niiden pienissä yksityiskohdissa. Niitä olen vanginnut kasvisivuille tavallisten kuvien seuraksi.

Joidenkin kasvien pinnalla elää pieniä sieniä. Tunnettu lienee vaahteranlehden tervatäpläsieni. Muutamalle sivulle olen valinnut myös tällaisen otoksen, vaikka tarkoitus onkin jossain vaiheessa julkaista niistä oma sivustonsa. Mikrosienet ovat sairauksia tai loisia tai epifyyttejä, mutta niistä löytyy myös kauniita rakenteita ja muotoja.

piippo1Nyt on talvi, mutta kunhan mennään pari kuukautta eteenpäin, niin tämä kuvan kasvi työntää ensimmäiset kukkansa valoon. Kevätpiippo on yleinen ja runsas, mutta jää tavallisesti huomaamatta. Yksityiskohdat löytää, kun katsoo läheltä ja tarkkaan.

Kun tein näitä päivityksiä, tuli kutkuttavan odottava olo. Vaikka talvi hiihtoineen ja lumisine maisemineen onkin hienoa aikaa, niin kevät ja sen kukkien herääminen, se tuntuu siltä oikealta. Elämä voittaa, kaikki lumen alla odottanut kauneus työntyy esiin ja on kuin tarjolla meidän tarkastella. Sitä kannattaa odottaa ja sitä kannattaa katsella sitten kun sen aika on.

Luopioisten kasviston sivut on siis päivitetty uusilla kuvilla ja viime kesän löydöillä. Kaikkiaan löytyy kuusi uutta lajia (nurmiajuruoho, pohjanmasmalo, kierumatara, lännenisosorsimo ja koristekarkulaiset tiikerililja sekä töyhtöangervo). Tarkastettua tuli 28 neliökilometriä metsää, suota, peltoa ja kylänraittia Puutikkalan ja Holjan välillä. Löydettyä tuli vanhoja uudestaan ja uusia lisää. Erityisen ilahduttavaarieska1 oli löytää pesäjuurta Iso-Vekunan saaresta uudelleen ja huomata kuinka runsas lehtoneidonvaippa onkaan monella entuudestaan tuntemattomalla paikalla. Jopa kuvan pieni käenrieska sai monta uutta pistettä karttaan, kun sitä tuli etsittyä sen kukkimisaikaan eikä keskikesällä, jolloin siitä ei ole enää jäljellä kuin pienet sipulit maan alla.

Karttapäivitys tulee sivuille vielä lähiaikoina ja siitä näkyvät sitten viime kesänkin tehdyt ruudut. Ehkä joku löytää oman kesäpaikkansa kartasta ja haluaa tietää lähemmin, mitä siellä kasvaa. Minuun voi ottaa yhteyttä, niin eiköhän sekin selviä. Myös omista löydöistä ja ihmettelyistä voi ilmoitella joko tämän blogin välityksellä, sähköpostilla tai puhelimella, joiden tiedot löytyvät kasvisivuilta. Viime kesänä sain muutamia vinkkejä alueella asuvilta ihmisiltä ja kesän kuumuudesta huolimatta ne tulivat tarkastetuiksi. Vaikka löytö olisi kuinka pieni tahansa, se voi olla silti sekä uusi että ihmeellinen ja viedä tätäkin asiaa eteenpäin.

Imikkä

imikkä1

’Kevät on jo pitkällä, kun imikän kukka on sininen. Tämän kuvasin Myllyojan puronotkosta helatorstaina kosken kohistessa taustalla ja auringon lämmittäessä mukavasti selkää.’

Imikkä on sinivuokon tapaan Etelä-Suomen sisämaan tyypillisiä lehtokasveja. Luopioisissa olen havainnut sen olevan melko yleinen ja runsas. Kasvin löytää parhaiten tuoreista lehdoista, sellaisista jossa kasvaa myös vuokkoja, lehto-orvokkia ja keväistä linnunhernettä. Imikkä kukkii aikaisin muiden lehtokukkijoiden tapaan ja sen kukat lakastuvat jo ennen varsinaista kesää, jolloin vasta kasvin kasvulehdet pääsevät vauhtiin. Imikän kasvualue on rajoittunut pääasiassa Uudellemaalle ja Hämeeseen. Niinpä sitä saa turhaan etsiä Keski-Suomesta ja pohjoisempaa, myös rannikkoalueita se kaihtaa.

Imikän kukat vaihtavat muiden lemmikkikasvien mukaan kukan kehittyessä väriä punaisesta violetin kautta siniseen. Siksipä sen kukinta näyttää täällä Hämeen sydänmailla olevankin jo ohi tältä keväältä. Nyt jäämme odottelemaan sen leveitä herttatyvisiä kesälehtiä, joista kasvi on myös helppo tunnistaa. Linné antoi sille aikoinaan nimen Pulmonaria officinalis eli rohtoimikkä, mutta myöhemmin tämä nimi meni Keski-Euroopasta kotoisin olevalle lajille, jolla on laikukkaat kesälehdet. Meidän imikkämme erotettiin omaksi lajikseen ja se sai nimen P. obscura, vaikka kyllä siltäkin joskus löytyy laikukkaita lehtiä, olen löytänyt sellaisia Luopioisistakin. Nimitys rohto viittaa lääkinnälliseen käyttöön. Näin onkin, sillä laikukkaiden lehtien on ajateltu kuvaavan keuhkoja ja lehdistä keitetyn teen auttavan keuhkotautiin. Siis samanlainen ajatusrakenne kuin sinivuokon lehdilläkin maksasairauksien hoidossa.

Kun helatorstaina kuljin Myllyojan laaksossa kuvaamassa sammalia (löysin muuten upeita lajeja), kukkivat imikät valtoimenaan ympärilläni enkä ollut saada silmiäni irti niistä. Jokainen olisi pitänyt kuvata ja jokaista kumartua tarkastelemaan läheltä. Tuo viehko kasvi on ollut ennen kaupustelulta kielletty, mutta sinivuokon tapaan se on nykyään vapautettu tästä määräyksestä. En kuitenkaan lähtisi niitä noukkimaan suuria määriä, sillä kauniimpana se on luonnossa kuin nuutuneena maljakossa. Nykytekniikalla siitä saa ihan kelvollisia kuvia vaikka pyörimään tietsikan ruudunsäästäjäksi, joten annetaan kasvin kukkia rauhassa hämäläisissä lehdoissa.

Sinivuokko

sinivuokko1

’Äitienpäiväkukkanen, kirsikukka, suvenihanainen, siniorvokki, vilukukka, ristinlehti! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sinivuokollakin. Olen tämän viikon etsinyt Hämeen lehdoista erilaisia kukkamuotoja sinivuokolle. Tähän mennessä vastaan ovat tulleet eriväriset kukat, kerrottuteriöistä vielä etsitään.’

Sinivuokko on ollut meille suomalaisille perinteisesti kevään ensiairut vähän samaan tapaan kuin västäräkki pihamaalla. Sitä on menty etsimään metsistä ja ihmetelty sen kukkien määrää, lehtien vihreyttä ja sitä voimaa, millä se tunkee itsensä esiin karikkeen alta jo varhain keväällä. Nuo monet kansanomaiset nimet kertovat, että kukasta on pidetty ja se on haluttu tuntea. Kasvin lehdet ovat myös herättäneet paljon pohdintaa, siihenhän viittaa jo nimi ristinlehtikin. Ristiähän ne muistuttavat, mutta myös maksaa. Niinpä kasville on annettu tieteelliseksi nimeksi Hepatica, joka viittaa maksaan, lajinimi nobilis taas kertoo kasvin jaloudesta. Ennen vanhaan oli tapana parantaa sairauksia kasvien avulla ja jos jokin kasvinosa muistutti jotain elintä, niin sehän myös paransi sen elimen. Näin uskottiin ja kun uskottiin tarpeeksi voimakkaasti, niin asiahan toteutui. Joissakin kodeissa sinivuokon lehtiä murskattiin menneinä vuosina sappi- ja maksavaivoihin mutta myös hengityselintulehduksiin. Mihin se sitten perustui, siitä ei ole tietoa?

Parhaiten sinivuokon löytää lehdoista ja tuoreista kangasmetsistä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana se on yleensä koristekasvi tai puutarhakarkulainen. Jyväskylän korkeudella tapasin sinivuokkoa mm. Ainolan lehdosta ennen kuin se rakennettiin asuntoja täyteen. Siellä niin kuin muuallakin Keski-Suomessa kaikki sinivuokot ovat viljelykarkulaisia. Täällä Hämeen sydänmailla vuokon voi nähdä parhaiten lehtorinteillä juuri nyt kun haavat ja muut lehtipuut eivät vielä varjosta sen kasvua. Täällä se kukkii kuvan kaltaisesti huppusenaan kukkia. Täältä olen löytänyt myös violetteja kukkia, liloja, vaaleita ja jopa valkoisia kukkia. Kaikki tämä kertoo kasvin suuresta muuntelusta.

Sinivuokko on jonkin verran kärsinyt asutuskeskusten läheisyydessä poiminnasta ja siirroista puutarhoihin. Se lisääntyy hitaasti ja poissiirretylle paikalle harvoin ehtii tulla uutta sinivuokkoa ennen kuin muut kasvit ovat vallanneet paikan. Kasvi vaatii jopa kymmenen vuoden siementaimivaiheen ennen kukkimista. Vielä muutama vuosi sitten sinivuokko oli joidenkin muiden kevätkasvien tapaan rauhoitettu kaupustelulta, mutta koska EU-lainsäädäntö ei tunne sellaista rauhoitustapaa, niin nykyään kasvia saa vapaasti poimia. Täydellistä rauhoitustakin kyllä silloin harkittiin. Myös sinivuokon tapauksessa on syytä muistaa, että paras ja kaunein kukka on luonnossa vapaasti kasvava kukka. Siellä sitä voi käydä ihailemassa vuodesta toiseen ja sinne voi viedä äidinkin sitä katselemaan, mieluummin niin, kuin että tuo sinivuokon äidin eteen kuihtumaan.

Hyvää äitienpäivää!

Leskenlehti

leskenlehti

Kevät tulee leskenlehden myötä. Tämä iloinen kukkija on kuvattu tänä aamuna Laukaan Vuonteelta lintutornin juurelta. Kukan lisäksi tuli nähnytä hanhia, metsävikloja, kiuruja, töyhtöhyyppiä, kuoveja ja niittykirvisiä.

”Sekä lehtiä että juuria on jo muinaisista ajoista kiitetty yskässä ja muissa rintataudeissa, ja pitkittyvässä vatsurissa. Lehdistä varsinensa ja juurista saadaan erinomaista taulaa, jos niitä kuivattuna muokataan ja vatkataan vähän ruutin kanssa. Tätä kasvia pidetään hyvänä kaivopaikan osoittajana.”

Näin Elias Lönnrot kuvaa leskenlehden käyttöä kasviossaan jo 1800-luvulla. Nykyään kasvin hyötykäyttö on olematonta ja sitä taidetaan pitää enemmänkin kiusallisena rikkakasvina puutarhoissa ja pelloilla kuin hyödyllisenä rohtona. Leskenlehti lisääntyy nopeasti paitsi siemenistä niin myös kasvullisesti maavarsiensa avulla. Maavarsiin kehittyvät kukkasilmut jo syksyllä ja heti kevään auringon sulatettua hanget, alkavat silmut turvota ja kasvi kukkii ensimmäisissä pälvipaikoissa jo huhtikuulla. Muutenkin leskenlehti on turvannut huolellisesti lisääntymisensä. Harva kasvi panostaa kahdenlaiseen lisääntymiseen näin voimakkaasti. Maavarret suikertavat varsinkin savensekaisessa puutarhamaassa laajalle ja ristipölytyksen kasvi varmistaa eriaikaisilla hede- ja emikukilla. Viimeinen keino on myös itsepölytys, joten lenninhaivenellisia siemeniä syntyy joka kukinnosta runsaasti.

Leskenlehden nimi viittaa elämän kaksijakoisuuteen: kukat ensin nuorena keväällä ja lehdet sitten vanhempana kesällä, kun lisääntymisasiat on jo hoidettu kuntoon. Kasvilla on monia kansanomaisia nimiä johtuen sen ulkonäöstä, käytöstä ja elintavoista. Viluruoho se on siksi, että sen lehtiä on aikoinaan käytetty yskäntroppina. Tämä juontaa juurensa jo kreikkalaisilta, jotka käyttivät kuivattua leskenlehden lehteä hengityselinsairauksien parantamiseen ja torjuntaan. Varsankavioksi kasvia on kutsuttu suurten lahtiensä vuoksi, jotka kieltämättä hyvää mielikuvitusta käyttäen hieman muistuttavat hevosen jalanjälkeä soratiellä. Kasvin latinalainen suvun nimi Tussilago viittaa sekin yskänrohtoon.

Luontaisena leskenlehti on vaatelias kasvi. Sen voi löytää silloin rannoilta, lähteiköistä, ravinteisilta soilta tai puronvarsilta. Luopioisista voisi kuvitella tällaisia kasvupaikkoja löytyvän runsaasti, mutta kasvi on silti täällä hyvinkin harvinainen näillä luontaisilla paikoilla. Oikeastaan olen löytänyt sen vain muutaman kerran sellaiselta paikalta, jonka voisin kuvitella olevan todella luontainen: Kuohijoen kalkkialueen kosteikolta ja Kyynärön Saarijärven lähteiköstä. Rikkakasvina ja uustulokkaana se on kuitenkin Luopioisissa hyvin yleinen pelloilla, puutarhoissa, pientareilla ja pihoilla. Ensimmäisenä kukkijana se yleensä myös huomataan ja sen esiintymistä ihastellaan. Myöhemmin kesällä harva huomaa sen suuria kulmikkaita lehtiä samoilla paikoilla ja myöhemmin kesällä sitä jo vihataan, kun se kiusallisena rikkana tukahduttaa alleen juurikasvit ja kukkaistutukset.

Silloin kun ruoka oli vähissä ja me suomalaiset etsimme luonnosta jatketta niukkuuteen, käytettiin leskenlehden lehtiä salaatteihin ja kääryleisiin ihan kaalin ja salaatin tapaan. Tässäpä kokeilemisen arvoinen resepti Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat:

Leskenlehtikääryleet: Puhtaat lehdet kiehautetaan pehmeiksi. Täyte valimistetaan ryyneistä (riisi, ohra tai kaura), sipulista, nokkosesta ja tillistä. Ne silputaan ja käristetään kevyesti pannulla. Käriste keitetään puuromaiseksi maidossa, joka suurustetaan korppu- tai perunajauholla ja munalla. Mukaan voidaan pistää soijarouhetta tai jauhelihaa, mieltymysten mukaan. Täyte kääritään leskenlehtiin kaalikääryleen tapaan ja paistetaan uunipannulla kypsiksi. Mausteita lisätään maun mukaan.