’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.
Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.
Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!
