Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2011

Uudet huhdat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

huhtakurjenpolvi

’Hakkuuaukeat ovat yleensä vihonviimeisiä tarvottavia ryteiköitä. Kun etsii reittiään mielenkiintoiselle paikalle, yrittää kiertää ne kaukaa. Karttoihin niiden sijainti ei ehdi eikä taida enää nykykartoissa olla hakkuulle merkkiäkään, värillä ilmoittavat, kun kuusi- ja mäntymetsätkin merkitään nykyään samalla merkillä. Tieto vähenee. Näinä päivinä kerätään usein hakkuilta risut pois tien laitaan suuriksi vuoriksi ja se helpottaa aukkojen ylittämistä. Oman uutuutensa aukoille tekee sekin, että sieltä saattaa löytää aivan uusia kasvilajeja. Voisi melkein sanoa, että kuuman kesän jälkeen tällainen paahteinen aukko on kuin entisajan huhta, kaskettu peltomaa. Niinpä sieltä löytää myös sen ajan kasveja, kuten huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum).

Huhtakurjenpolvi kasvaa harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomessa tai ainakin aikaisemmin se on ollut harvinainen. Sen siemen vaatii lämpökäsittelyn eli maaperän on lämmettävä oikein kunnolla. Näin kävi ainakin silloin, kun maata kulotettiin peltomaaksi. Nykyään kulotus on harvinaista eikä kai ihan luvallistakaan, joten siemenen on saatava käsittelynsä muulla tavalla. Kymmenkunta vuotta sitten löysin huhtakurjenpolven vanhan navetan betonilattian raosta kuuman kesän jälkeen. Rakennus oli keväällä purettu päältä pois ja siemenpankista nousi muitakin mielenkiintoisia lajeja, kun lattianraot saivat valoa, kosteutta ja lämpöä. Tämä löytö olikin silloin ensimmäinen havaintoni huhtakurjenpolvesta. Pari vuotta myöhemmin se kasvoi vanhalla roskanpolttopaikalla pellon laidassa kookkaana ja rehevänä. Seuraavana vuonna sitä ei enää löytynyt, mutta siemen säilyy vuosikymmeniä maaperän pankissa odotamassa seuraavaa lämpökäsittelyä.

huhtakurjenpolvi2

Nyt sitten huhtakurjenpolvea tapaa jatkuvasti ja aina uusilta hakkuuaukeilta. Tänäkin kesänä olen löytänyt sen usealta uudelta paikalta. Yksivuotisena kasvina se kukkii runsaasti ja tekee paljon siemeniä. Harvoin sen kuitenkaan löytää samalta paikalta uudelleen seuraavana vuonna. Seuranaan sillä on usein villakoita. Kalliovillakko (Senecio sylvaticus) on yleistynyt samalla tavalla kuin kurjenpolvikin hakkuuaukkojen  myötä. Joskus samalta aukolta löytää kaikki kolme villakkoa (kalliovillakko, peltovillakko (Senecio vulgaris) ja tahmavillakko (Senecia viscosus)) sulassa sovussa keskenään. Niidenkin säilyminen aukolla on lyhyt; heinät ja suuremmat ruohot tukahduttavat ne yleensä jo seuraavana vuonna.

Niinpä, kun nykyään teen kasvikartoitusta tai etsin uusia lajeja, en enää kierrä hakkuuaukkoja kaukaa, vaan rohkeasti tarvon niiden läpi katse tiukasti maassa. Uusia lajeja voi olla muitakin. Eilen (8.11.) huhtakurjenpolvi kukki vielä komeasti ja siementäkin syntyi. Kurjenpolvihan ampuu siemenensä jousen avulla kauas emokasvista. Tuostakin kasvustosta hedelmysten kannet aukeilivat spiraalille ja tummalaikkuiset siemenet sinkoilivat. Samalla paikalla kukki vielä monta rikkakasvia: karheapillike, peltovalvatti, lehtoarho, heinätähtimö ja salokeltano. Syksyn kukkaloisto siis jatkuu.

Nystyrä

Julkaistu , kirjoittanut
1

lepän nystyröitä

’Kun on kauniita ja kuulaita päiviä riittänyt, kiertelin mielikseni ihan kunnon ja hyödyn kannalta Kukkian rantoja ja samalla etsin rantasammalia. Mitään kovin erikoista ei löytynyt, mutta ei se ollutkaan koko retken tarkoitus. Mielenkiintoisin taisi olla pieni maksasammaliin kuuluva kantokorvasammal (Jungermannia leiantha), joka tällä hetkellä kuuluu silmälläpidettäviin sammaliin. Mutta niitä etsiessäni löysin kuvan mukaisen kasan rantapenkereen päältä. Ensin katselin ja hieman nuuhkaisinkin, sitten uskalsin jo koskeakin ja lopulta taputtelin ja yritin irroittaa kelpo vandaalin tapaan pahkuroita maasta. Tällöin lopulta kävi selväksi, ettei kyseessä olekaan mikään irrallinen uloke tai uloste, ei sieni eikä limasieni, ei kivi eikä maatuva oksennuspallo. Kyseessä olikin tuiki tavallinen lepän juurinystyräpaakku.’

Tervalepän tyvelle muodostuu usein versojuurija, jotka ovat kasvaneet vähän samaan tapaan kuin mangrovemetsien ilmajuuritiheiköt. Meillä kaikki on vaatimatonta ja niinpä tervalepän ilmajuuret yleensä jäävät karikkeen sisään eikä niitä juurikaan huomaa. Suuri osa niistä kuivuu ja kuolee, mutta muutamat pääsevät maahan asti ja lisäävät lepän vedensaantia. Koska leppä on melko lyhytikäinen puu, se tekee myös runsaasti juurivesoja. Näin se jatkaa elämäänsä ja samalla valtaa kasvupaikkaa itselleen kasvattamalla uusia versojuuria. Lopulta rantapenger saattaa olla yhtenäistä tervalepän juurimätästä pitkältä matkalta. Tällaisesta paikasta löysin sekä korvasammalen että nuo kuvan nystyrät.

Tervaleppä kuluttaa paljon vettä. Siksi sen juuret ovat jakaneet työt keskenään. Osa juurista kerää vettä syvältä rantahiekasta ja osa juurista venyy maan pinnan läheisyydessä ja kerää ravintoa kasvin tarpeisiin. Ilmeisesti leppä on kova kuluttaja niin veden kuin ravinnonkin suhteen. Ravintojuurissa on lisäksi kummallisia nystyröitä. Niitä näkee jo aivan pienissäkin taimissa, mutta suurien puiden nystyrät ovat tietenkin näkyvämpiä jopa kananmunan kokoisia turpeita sykeröitä. Näiden sisällä elää sädesieniä (Frankia ssp.), joilla on kyky käyttää ilmasta ottamaansa typpikaasua ja hyödyntää näin isäntäkasviaan ja ympäröivää maaperää.

Ennen opetettiin, että leppä on rikas ja sillä on varaa pudottaa lehtensä vihreinä, koska sen ei tarvitse säästellä lehtivihreäänsä niin kuin muiden puiden. Nyt sekin on asetettu kyseenalaiseksi. Luin juuri jostain lehdestä artikkelin, jossa asetettiin tällainen säästösuunnitelma kokonaan vääräksi tiedoksi. Mikä sitten on oikeaa, sitä tutkitaan. Ehkä myöhemmin saamme tietää. Mutta joka tapauksessa leppä tuottaa itse typpiravintoa ja elää sen turvin ja symbioosissa pienen sädesienen kanssa. Nuo mukurat kuvassa ovat siis näitä sädesientä sisältäviä juurinystyröitä. Siis varsin hyödyllisiä juttuja.

Arvioimassani Ian McEwanin kirjassa Polte tiedemies kehitteli menetelmää, jolla voitaisiin lehtivihreän yhteyttämistä käyttää ihmiskunnan hyödyksi myös keinotekoisesti. Onkohan koskaan mietitty, kuinka paljon meille olisi hyötyä, jos osaisimme viisaina ihmisinä tehdä ilman typpikaasusta ravinteita, lannoitteita, pienen sädesienen tapaan. Olemmeko muka luomakunnan viisaimpia, kun emme tätäkään osaa? Evoluution mukaanhan tämäkin on syntynyt sattumalta ja luonnonvalinta on sitä ohjannut sitten oikeaan suuntaan. Taidamme olla vielä lapsen kengissä taidoissamme.

Kukkaa pukkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kasvit

’Tänään tuntui taas, että ollaanko ollenkaan loppusyksyssä. Lämpötila huiteli täällä Hämeessä yli kymmenessä asteessa ja vaikka aurinko ei paistanutkaan, niin navetanseinustalla saattoi aistia kesän lämmön palanneen. Kyllä se nurkan takaa kylmäkin hytisytti, mutta sitä ei viitsinyt ajatella. Eikä vain se lämpö, vaan myös kukat. Voiko marraskuun alussa nähdä vielä kesän kukkivia kasveja. Vaikka ylläoleva kuva onkin otettu syyskuussa, niin käydessäni kaupassa näkyi tienvarsilla aivan vastaavia saunakukkakasvustoja vielä tänänkin päivänä.’

Kun havahduin siihen, että kukat avaavan teriöitään kilvan, tein pienen tutkimuksen. Kiersin tunnin ajan omaa pihaa, puutarhaa, pientareita ja lähipeltojen reunoja merkiten muistiin kaikki löytämäni kukassa olevat kasvit. Hämmästyin!

Keväällä luonnontarkkaajat ovat aktiivisia: muuttolintuja bongataan, kirjataan muistiin kevään etenemistä, pidetään sääpäiväkirjaa. Miten on syksyllä? Lintuharrastajat seuraavat lintujen syysmuuttoa, merkitsevät muistiin viivyttelijöitä ja suuria parvia. Kasviharrastajat seuraavat luonnon valmistumista talvilepoon. Muut taitavat unohtaa koko asian. On paljon helpompi merkitä muistiin, milloin näki leskenlehden ensi kerran kukassa kuin milloin sen näki vimeisen kerran. Niinpä ajattelin toimia ja tehdä kierrokseni. Ajatus on myös toistaa kierros kuukauden kuluttua ja katsoa, mitkä kasvit ovat sinnitelleet joulukuuhun asti. Se tietenkin edellyttää, ettei silloin ole metrinen hanki niitä peittämässä. Muistan joskus 90-luvulla pohtineeni samaa ja keräsin itsenäisyyspäivänä näytteen jokaisesta löytämästäni kukkivasta kasvista. Niitä kertyi silloin kymmenkunta. Tosin en varmaankaan ollut silloin kovin tarkka. Nyt päätin olla.

Lintuharrastajien talvilintulaskenta poiki siis minulle syyskukkalaskennan. Suosittelen muillekin. Pistän tähän alle vielä luettelon kaikista löytämistäni putkilokasvilajeista, jotka siis kukkivat vielä 2.11.2011. Niitä löytyi huikeat 39 kpl!

Lajit: siankärsämö, peltohatikka, pihasaunio, peltovillakko, hopeahanhikki, saksanhanhikki, tarhaorvokki, kylänurmikka, kurtturuusu, puna-ailakki, lutukka, saunakukka, otavalvatti, syysmaitiainen, liuskapeippi, punapeippi, peurankello, ojakärsämö, pietaryrtti, lupiini, pukinjuuri, harakankello, ruusuruoho, pihatähtimö, heinätähtimö, englanninraiheinä, nurminata, pelto-orvokki, peltovirvilä, laidunpoimulehti, voikukka, savijäkkärä, alsikeapila, puna-apila, nurmitädyke, päivänkakkara, ajuruoho (puutarhaan siirrettynä), mansikka, peltoemäkki

Listaan pääsivät kaikki ne kasvit, joilla oli erotettavissa sellainen kukka, josta löytyivät kaikki kukan osat, siis vaikka vain yksi kukka, niin kuin peurankellolla oli. Monet kasvit olivat niitä, jotka ovat meillä rikkaruohoja ja taistelevat olemassaolostaan pakkasista huolimatta, mutta oli joukossa arkojakin lajeja. Niillä tosin oli jäljellä vain yksi tai kaksi kukkaa, kuten mansikka, jolla versossaan oli kolme kypsyvää raakiletta ja kaksi kelmeää kukkaa. Listasta puuttuu muutama laji, joita olen ennen nähnyt myöhäissyksyllä, mutta oli myös monta sellaista, joita en enää odottanut näkeväni.

Tehkääpä syyskukkalaskenta ja ilmoittakaa tulos. Se saattaa yllättää laskijankin, kuten minut.

Voiko sen sotkea johonkin?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

keltamo

’Tuollainen kysymys kiersi päässäni, kun näin kuvan kasvin. Voiko sen sotkea johonkin muuhun kasviin? Ilmeisesti voi. Kyseessä on nimittäin keltamo (Chelidonium majus), siis aivan tavallinen asutun seudun kasvi, ei mikään suurharvinaisuus, ei vaikeasti tunnistettava eikä mikään pikkuruinen muiden alla lymyäjä. Hassua tässä onkin se, että tämä kasvi kasvoi aivan vieressäni muutaman sadan metrin päässä talosta ja ilmeisesti on kasvanut kaikki nämä vuosikymmenet, kun täällä olen vapaa-aikojani viettänyt, mutta en vain ole huomannut. Kun sen näin syyshämärässä, menin ohi ja mietin omia asioitani. Sitten pysähdyin ja palasin takaisin, katsoin sitä enkä vieläkään tuntenut; jotain tuttua, jotain vierasta. Lopulta katkaisin yhden lehden ja oranssinkeltainen neste purskahti näkyviin. Enää ei ollut mitään epäselvyyttä lajista, paikasta ainoastaan. Kun katselin ympärilleni, keltamoa oli paljon, joka puskan juurella, kallionlaki kertavanaan, lehto kattavasti. Kuinka olen voinut mennä vain ohi?’

Ehkä on paikallaan samalla pieni selvitys tästä lajista. Keltamo on monivuotinen ruohokasvi ja se kuuluu unikkokasveihin. Sen paras tuntomerkki on oranssi maitiaisneste, joka näkyy heti, kun varren tai lehtiruodin katkaisee. Keltaiset neliterälehtiset kukat näkyvät kauas, kun kasvi kukkii yleensä runsaasti kesä-heinäkuussa. Hedelmä sillä on pitkä litumainen kota, jossa mustat siemenet kehittyvät. Muurahaiset ovat niistä kiinnostuneita ja levittävät kasvia tehokkaasti.

Keltamon alkuperäistä kotipaikkaa ei tiedetä, sillä se leviää ihmisen mukana aina uusille seuduille, on siis kulttuurihakuinen kasvi, ihmisen vanha seuralainen. Sitä tavataan laajalti Euroopassa ja Aasiassa. Sitä lienee myös viljelty tai ainakin siirretty pihapiiriin koristeeksi. Muinoin sitä on käytetty myös lääkekasvina. Kasvista kerrotaan tarinaa, kuinka pääskynen paransi poikastensa silmät keltamolla ja tästä tulee sen tieteellinen nimikin, joka viittaa pääskysen kreikankieliseen nimeen (chelidon). Pohjoismaissa keltamo on tullut tunnetuksi jo keskiajalla, jolloin tiedetään munkkien suosineen sitä kirkkojen ja luostareitten yhteydessä. Niinpä se onkin edelleen yleisin linnojen läheisyydessä ja vanhojen kirkkojen liepeillä. Luopioisten laajimmat kasvustot ovat kirkonkylällä talojen seinustoilla ja kirkonaidan vieressä. Keltamoa on suositeltu lääkkeeksi lähes vaivaan kuin vaivaan. Sen on sanottu parantavan paitsi silmien sairauksia myös keltatautia, rupia ja syyliä jopa maksasairauksiakin. Nykyinen lääketiede on todennut maitiaisnesteen alkaloidien helpottavan ainakin maksavaivoissa.

Suomessa kasvi on yleinen asutuilla seuduille Etelä-Suomessa, mutta vähenee nopeasti pohjoiseen mentäessä. Lapista ei ole enää edes satunnaisia löytöjä. Kyllähän sen löytyminen on aina mukava asia, mutta täällä, varsinkin kirkonkylän liepeillä, se on sen verran yleinen, ettei siihen enää kiinnitä erityistä huomiota. Ehkäpä se on ollut myös syynä omaan huolimattomuuteeni, olen pitänyt sitä liian tavallisena. Näin ei saisi tehdä. Mutta mitä se muistuttaa? Mihin sen juuri nytkin syksyisessä metsässä sotkin? Vuohenputkella on vähän samanlaiset lehdet ehkä muillakin putkikasveilla. Yleensä sen lehdet ja kukkavarret ovat jo lakastuneet näin myöhään syksyllä ja niinpä sen löytymistä ei osannut odottaa. Kuvan lehdet ovatkin uusia, vasta hiljan kasvaneet ja näyttävät aivan keväisiltä lehdiltä. Jos syksy jatkuu näin lämpimänä, niin ehkäpä se alkaa kukkiakin uudelleen. Täytyy seurata, nyt kun sen läheltä löysin.