Yhteenveto 2011


punatorvijkl

’Vuosi on lopuillaan – on yhteenvedon aika!

Kun profiilissani kerron harrastavani luonnon ihmeiden taltiointia sanoin kuvin ja näyttein, niin sitä on tänä vuonna tullut tehtyä aivan loputtomiin. Kausi alkoi jo maaliskuun lopulla heti lumien annettua periksi ja viimeiset näytteet keräsin vielä joulun jälkeen, kun maa oli edelleen paljas. Niinpä kaikkea on ylen määrin. Talvi menee löytöjen sulattelussa ja paikalleen asettelussa, jos sitten riittääkään, sillä uusi tarkkailukausi alkaa oikeastaan jo tammikuun ensimmäisenä päivänä, varsinkin jos lumi pysyttelee poissa ihmeitä peittämästä.’

Yläkuva esittää punatorvijäkälää (Cladonia coccifera), joka ei sinällään ole mikään harvinaisuus, mutta kuvaa ehkä vuotta kokonaisuutena. Maaliskuussa ilmestyi Tieto-Finlandian voittanut teos Suomen jäkäläopas. Se innotti paneutumaan kesän aikana tähän ryhmään ja etsimään lajeja, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt juurikaan huomiota. Niinpä digikuvasin kesän aikana 150 jäkälälajia ja kirjoitin niistä myös omat sivunsa, jotka ehkä aikanaan liitän Luopioisten kasvisto-sivuille. Tästä huomaa, kuinka kunnon määritysopas antaa aivan oman panoksensa harrastamiselle. Jäkälänäytteitä en ole vielä ehtinyt lajilleen määrittää, sillä niitä tuli kerättyä pitkälle toista sataa kappaletta.

itujyväsiä

Viime vuoden sammalprojekti sai tänä vuonna vauhtia vasta loppukesästä, kun kosteat kelit saivat sammalet näyttämään omiltaan. Viimevuotisten lajien lisäksi löytyi tänä vuonna Luopioisiin 61 uutta sammallajia. Tai eiväthän ne mitään uusia ole, mutta ensi kerran täältä kuitenkin rekisteröityjä. Monet niistä olivat pieniä maksasammalia, joiden määritys tapahtui mikroskoopin avulla. Kuvassa on vielä määrittämättömän kinnassammalen (Scapania sp.) gemmoja eli itujyväsiä. Sammalia keräsin yli kolmesataa, joista osa on vielä käsittelemättä näytteeksi. Sammalten maailma on uskomattoman rikas niin erilaisten muotojen kuin värienkin osalta. Minulle läheinen on aarnisamma (Schistostega pennata). Se on paitsi harvinainen niin myös vaikeasti löydettävä sammal. Niinpä sen huomaaminen on aina iloinen asia.

aarnisammalPutkilokasveja en kesän aikana kerännyt enkä kuvannutkaan kovin paljon, mutta siitä huolimatta uusia lajeja Luopioisiin tuli varmaan enemmän kuin moneen vuoteen. Varsinkin heinät olivat vauhdissa. Varmuudella uusia lajeja löytyi yhdeksän kappaletta: litulaukka (Alliaaria petiolata), pehmytmesiheinä (Holcus mollis), heinäkaura (Arrhenatherum elatius), nurmimailanen (Medicago lupulina), ukonpalko (Bunias orientalis), mongolianmaksaruoho (Sedum hybridum), hirvenkello (Campanula cervicaria), idänkeulankärki (Oxytropis campestris) ja keltanokitkerö (Picris hieracioides). Pari yllätystä saattaa vielä lymytä kasviprässissä, kunhan ehdin purkaa sen annin papereille.

Elokuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Silloin tein parikymmentä uutta kasviruutua Luopioisten alueelta. Näin koko entisen pitäjän kasvimaailman kartoitus astui taas askelen koti päätöstä. Vielä taitaa olla viitisenkymmentä ruutua käymättä läpi. Monen ruudun kohdalla tapasin taas mukavia ihmisiä ja sain heiltä paljon hyviä neuvoja etsintöihin. Heille kaikille nimeltä mainitsematta kiitos avunannosta. Erityisen hienoja ja monilajisia ruutuja löytyi Haltialta ja Käenniemestä. Viimeksimainittu ruutu taisi nousta alueen toiseksi runsaimmaksi ruuduksi, josta eri kasvilajeja löytyi peräti 349 kpl.

Uhanalaisselvitykset ovat vielä tekemättä, joten niihinkin on varattava muutama talvi-ilta. Uhanalaisista löytyi vain vaarantuneita lajeja niin putkilokasvien kuin sammaltenkin joukosta. Kalliokeuhkojäkälä (Pulmonaria scrobiculata) lienee ainoa jäkälälaji ja lehmuspikari (Holwaya mucida) ainoa löytämäni sienilaji, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Silmälläpidettäviä lajeja onkin sitten huomattavasti enemmän kaikissa ryhmissä. Niiden kanssa menee aikaa aivan eri tavalla, kun etsii kaikkien merkinnät muistivihosta. Vuosi sitten uusittu uhanalaisselvitys teettää töitä.

Vuosi oli antoisa kasvien maailmassa monella tavalla. Ninpä kirjojen lukeminen jäi vähemmälle. Kirjapäiväkirjassani on merkintä ainoastaan neljästäkymmenestä luetusta kirjasta. Oikein hämmästyin, kun ne laskin. Yleensä lukumäärä on lähennellyt sataa. Kuitenkin olen tunnollisesti merkinnyt kaikki lukemani kirjat muistiin pienen arvioinnin myötä. Toisaalta olen itselleni aina tähdentänyt, ettei asiaa ratkaise kirjojen määrä vaan laatu; ei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Tuskin tuo kuitenkaan toteutuu, kun katsoo viittä Agatha Christie-kirjaa, joita ahmin välipalana kesällä, kun oli oikein kuuma eikä jaksanut muuta tehdä.

Uusi vuosi tuo uudet haasteet. Mitä ne luonnontarkkailun osalta ovat, en vielä tiedä? Paljon on ruutuja tekemattä, paljon sammalia löytämättä, jäkälät odottavat vuoroaan, niin ja onhan niitä muitakin ryhmiä. Joko olisi lapsuuteni kiinnostuksen kohde, kovakuoriaiset, vuorossa? Vuoden päästä ollaan tässäkin asiassa tietäväisempiä.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Pieni vihreä kirjani

’Ennen joulunpyhiä käsiini sattui pari vuotta sitten ilmestynyt pieni kirja puutarhanhoidosta. Siinä Pentti Alanko esitteli mietelmätyyliin ajatuksiaan hyvästä puutarhasta, sen kasveista, hoitotavoista ja rakenteesta. Ihastuin hänen juttuihinsa niin, että luin kirjan heti pariin kertaan. En kuitenkaan alkanut alleviivata hänen tekstejään, niin kuin joskus hyvän kirjan kanssa on käynyt. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia,” hän julistaa kirjassaan ja ihan oikein. Kunpa tekisimmekin näin tai saisimme tehdä.’

Pentti Alanko on ehkä tunnetuin puutarhakirjojen kirjoittaja maassamme. Hänen tarkat ja tietopuoliset kirjansa ovat olleet puutarhaväen suosiossa 80-luvulta alkaen. Tähän pieneen kirjaseen hän on koonnut hyvinkin henkilökohtaisia teemoja puutarhoista, matkoistaan, elämästään. Kirjan pääteemana on helppo puutarha, sellainen joka ei vaadi jokapäiväistä hoitoa, vaan huolehtii itse itsestään niin lannoituksesta kuin rikkaruohoistakin. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellainen puutarha ole nykyaikaisen omakotitalon tavallinen piha eikä kaupungin puisto. Alangon teemoista näkyy läpi kuva toisenlaisesta puutarhasta. Siellä nurmikkoa ei juurikaan ole, vaan sen korvaa ketomainen kukkaniitty, ei myöskään ole pihan keskellä pyöreää kukkapenkkiä, vaan pihan laidoilla on varjostuksen mukaan monipuolisia koko kesän kukkivia kenttiä. Lannoitus hoidetaan katteilla ja kompostilla, rikkaruohot kasvien tiheydellä ja runsaudella. Puutarha hoitaa itse itseään, kun sinne valitaan oikeat kasvit oikeaan paikkaan.

Useat kirjan teemat ovat tuttuja hänen muistakin kirjoistaan, mutta tässä ne on tiivistetyssä kuin aforismisessa muodossa. Omat pohdintansa ovat saaneet niin vanhat perennat kuin luonnonkukatkin, erilaiset perennaryhmät ja sipulikasvit. Hän ottaa myös kantaa koristekarkulaisiin ja tulokaslajeihin samoin kuin kasvitauteihin ja niistä selviämiseen. Kirjassa pohditaan myös luonnonsuojelua, hyötypuutarhoja ja erilaisten kasvien sopimista toistensa pariin tai erilaisiin puutarhoihin. Kirja päättyy kirjailijan lyhyeen elämäkertaan. Se käydään läpi elämän matkalla kohdattujen puutarhojen avulla.

Joidenkin ihmisten kohdalla usein ajattelen, kuinka he voivat ehtiä niin paljon, tietää niin monesta asiasta ja muistaa niin hyvin kaiken kohtaamansa tai lukemansa. Tämä sopii nimenomaan Pentti Alankoon. Kun olen hänen kanssaan muutamalla yhteisellä retkellä jutellut niin luonnonkasveista kuin koristekasveistakin, mikrosienistä tai kasvitaudeista, niin asiat tulevat kuin apteekin hyllyltä jäsenneltyinä ja hyvässä järjestyksessä, leppoisasti myhäilleen aivan kuin itsestään selvinä. Kun yhdessä olemme keränneet retken aikana näytteitä, olen yleensä tunnollisena oppipoikana imenyt muistiini niistä monta itselleni uutta asiaa: miksi tämä kasvi kasvaa tässä eikä tuolla, kuinka nopeasti happomarjapensaan heteet ponnahtavat tai kuinka mikrosienet ilmestyvät kasvien lehdille. Tietomäärä on valtava. Siksi oikeastaan tartuin tähän kirjaankin ja luin sen suurella mielenkiinnolla läpi. Monet minulle jo tutut teemat nousivat sieltä esiin ja Pentin ajatukset olivat samoja kuin retkilläkin.

Omat ajatukseni liikkuivat teemassa, kunpa osaisi tehdä tuollaisen puutarhan ja saisi muutkin siihen mukaan. Tiedän kuitenkin, että kesästä toiseen tuskailen nurmikon kanssa, kitken rikkaruohoja kasvimaalta ja käännän pahoin myöhästynyttä kompostia saadakseni sen uudelleen toimimaan. Toisilla on tietenkin se kuuluisa vihreä peukalo ja he osaavat sitä vielä ihmeen hyvin käyttääkin. Toisilta se on pudonnut pois jo lapsuudessa ja kaikki mihin puutarhassa koskee, muuttuu enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi söhellykseksi. Se ei tietenkään millään tavalla estä yrittämästä, mutta se vaatii suurin määrin juuri sitä järjestelmällisyyttä ja päättäväisyyttä, mitä Pentti Alangolla on. Ei voi muuta sanoa kuin että kateeksi käy!

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani – mietteitä puutarhanhoidosta. Tammi 2009. 176 s.

Myöhäistä kopsetta


kaviosammal

’Tässä on jo pitkin syksyä tullut ihmeteltyä kasvien outoja kukkimisjaksoja ja talvehtimistapoja. Sammalia olen pitänyt ikivihreinä ja olen tottunut siihen, että ne ovat samanvärisiä niin kesällä kuin talvellakin. Nyt on talvi, maiseman ulkonäöstä huolimatta. Kuitenkin sammalet ’kukkivat’ täyden pään. Kaiken järjen mukaan niiden pitäisi olla tähän aikaan lumen alla levossa.’

Kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla) on äärettömän pieni sammal, jolla on kohtuuttoman suuri itiöpesäke perineen. Oikeastaan koko sammalen löytäminen ilman itiöpesäkettä on melkoisen urakan takana, vaikka tietäisi kasvupaikan tarkkaankin. Sammal on käytännössä lähes olematon ja sen gametofyytti muodostuu vain parista pienestä periketiaalilehdestä. Itiöpesäke perineen on kuitenkin näyttävä. Se kohoaa muutaman sentin korkeuteen ja on sen verran luonteenomaisen näköinen, ettei sitä juuri voi sekoittaa mihinkään muuhun. Sen harvinainen lähilaji, lahokaviosammal (B. viridis), kasvaa äärimmäisen uhanalaisena (CR) aivan eteläisimmässä Suomessa lehtojen pitkälle lahoneilla lehtipuiden rungoilla. Kun katsoin tuota kuvaa, niin hetken jopa luulin löytäneeni tämän sammalen, mutta sitten tulin järkiini: eihän se voi kasvaa kallioilla eikä Luopioisissa. Olin sen kuitenkin nähnyt alkukesästä Ahvenenmaalla ja jotenkin se muistutti tätä Kuohijoen Vangonkalliolta löytämääni sammalta.

Kaviosammalen voi löytää paitsi kalliosammalikosta niin myös kuivien kangasmetsien kuluneilta tieurilta. Tällöin se kasvaa yleensä aivan uran reunapenkereessä paljaalla hiekalla. Sammalen kokonaislevinnäisyys kattaa koko maan, mutta Pirkanmaalla se on jostakin syystä harvinainen. Se saattaa johtua kasvin vaikeasta havaittavuudesta tai etsijöiden vähäisyydestä, mutta myös sammalen todellisesta harvinaisuudesta. Itse olen löytänyt sen Luopioisista ennen tätä vain kerran. Tällöin se kasvoi Padankoskella juuri äsken kuvaamani kaltaisella paikalla tien reunassa ja tällöin sen itiöpesäkkeet nousivat päivänvaloon aikaisin alkukesästä. Niinpä tämä lokakuun lopulla löytynyt neljän pesäkkeen risvistö olikin aikamoinen yllätys, kun vielä huomaa, etteivät pesäkkeet ole läheskään tuleentuneet.

Meillä on useita tällaisia hauskoja piilossa olevia pikkusammalia, joiden löytyminen on joko sattumaa tai hyvää tuuria. Samanlaisia ovat muun muassa raatosammalet (Tetraplodon sp.), sompasammalet (Splachnum sp.) ja marrassammalet (Tayloria sp.). Näille ryhmille on yhteistä se, että ne kasvavat joko eläinten jätöksissä tai raadoissa. Nekin ovat ilman itiöpesäkkettä lähes huomaamattomia, mutta pesäkkeen kanssa kirkkaanvärisiä ja helposti havaittavissa. Osaa niistä en ole vielä löytänyt, joten haasteita riittää ensi vuodellekin.

Joulun taikaa


Heijastus

’Syksyn pimeys katkesi hetkeksi, kun aurinko loi lammen tummaan pintaan siltojaan. Kuva voisi olla joulutarinan alku tai luoja, se voisi olla hämyinen retki menneeseen tai sadun airut. Se on heijastus valoa pimeyden keskelle.’

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille lukijoille! Palataan juttuihin pyhien mentyä.

Joulutarina

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Metsä leviää kaukaisuuteen, tummana ja salaperäisenä. Kapea polku johtaa sen keskelle kuin eksyneenä. Polun pinnassa ei näy ainuttakaan painumaa, ei jälkeä eikä jätöstä. Se on kuin itsestään syntynyt sammalten keskelle, se alkaa jostakin ja loppuu johonkin, eikä sitä kukaan muista ei huomaa.

Polun vieressä kasvaa kuusi kuin luotu joulun iloksi, koristeeksi pieneen pirttiin. Sen oksat kurottavat tasaisina eri suuntiin alhaalla sammalta vasten ja kohoavat pystyinä kohti taivasta ylhäällä, aivan kuin pitääkseen kynttilät jouluaattona suorassa. Polun päälle kurottuva oksa näyttää pyytävän huomiota, ottamaan mukaansa.

Kumarrun kuusen ääreen. Kopautan sen runkoa kirveen hamaralla vanhan tottumuksen mukaan, vaikka lunta sen oksilla ei olekaan. Tarkkailen sen sopivuutta parin askelen päästä. Hyvä on, hyvin sopii meille, turha sitä on enää kauempaa mennä etsimään. Otan tämän ja tästä on iloa meille kaikille, ehkäpä sille itselleenkin. Tuntuu kuin päätökseni olisi kuusellekin mieleen; sillä on tehtävä.

Muutamalla terävällä kirveen napsauksella kaadan kuusen ja karsin siitä alimmat jo kuolleet oksat pois. Sitten lasken sen pitkälleen sammalten päälle ja työnnän kirvesvarren saappaan suusta sisään. Siinä se kulkee mukavasti mukana, kun kannan kuusen tanhualle.

Nyt huomaan, että kuusen takana maassa välkyy, hohtaa, kimmeltää aivan kuin sinne olisi ripoteltu pieniä tähtiä, kultahippusia kaatuneen puun juurakon alle. Kumarrun ihmettä katsomaan. Maassa makaa puuvanhus, jo puoliksi lahonnut, runko kätkössä sammalten alla, polulta poispäin. Sen ennen niin jykevät oksat ovat katkeilleet ja lojuvat nyt sikin sokin rungon ympärillä, sen juuret sojottavat kohti taivasta tummina ja harmaantuneina. Juurakon alta silmiini heijastuu valoa juuri kuin tähtien hohdetta. Kumarrun vielä lähemmäksi.

Onko joulu saapunut metsään? Onko tämä sitä salaperäistä, sadunomaista hohdetta, josta vanhat aikoinaan puhuivat, kun he kertoivat meille taatiaisille metsän aarteesta. Lasken polveni sammalelle, kallistun kohti, hohde lisääntyy. Näen silmissäni kauniin maiseman, metsän ja mökin ja joulukuusen kynttilät oksillaan ja touhuavia ihmisiä, jotka kulkevat tuvasta tupaan, navettaan, latoon ja takaisin. Näen pienen hevosen tai poron, paketteja, koristeita kuin joulukalenterin luukuissa lapsena.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Kuulen pienet kellot, näen pehmeät nutukkaat tiukuineen, haistan joulun tuoksut: omenan, kuusenhavun, lanttulaatikon ja kinkun. Kumarrun vielä lähemmäksi nojaten kirvesvarteen ja katselen ihmettä. Tunnen, kuinka jokin muuttuu minussa kuin kasvaisi, kutistuisi. Nyt näen itseni maisemassa aivan kuin peilistä pitkäpartaisena kumarana ukkona, jonka vaatteet hohtavat punertavina ja jonka kasvot siristyvät hymyyn silmien kohdatessa toisensa. Joulu on saapunut minuunkin. Olen itse kuin vanha joulupukki. Vaaleaa maisemaa ympärilläni koristavat tuikkivat valot pienten palmunlehviä muistuttavien sammalten keskellä.

Sitten maisema muuttuu. Nyt metsä on hävinnyt ja tilalle on tullut avointa kumpuilevaa niittyä. Yksi muita kirkkaampi valo loistaa kaiken yllä ja kun oikein pinnistelen kuuloani, niin tiukujen keskeltä kaikuu hentona tuttu joululaulu: Enkeli taivaan lausui näin… Vanha lapsuuden joulukuvaelma piirtyy silmiini kannon alta aarnisammalten huojuessa palmunlehvien tapaan ja tähden loistaessa kaiken yllä ilosanomaa toivottaen.

Havahdun, pudistan harteitani ja kohottaudun. Tähtien tuike himmenee. Kanto heijastaa enää vain omaa lahon luomaa valoaan. Nousen ja nostan kuusen olkapäälleni. Mennessäni unohdettua polkua pitkin pois metsästä kurkistan olkapääni yli ja hymyilen. Joulun sanoma kantovanhuksen alla, joulun taika metsän pimeydessä, joulumieli sydämessä.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Nastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Omanin taivaan alla


pihamaina 002
’Syksyn kaamokseen monet hakevat apua etelänmatkalta. Lomailu ennen joulua lämpimissä maissa on lisääntynyt. Kun perjantaina palasin Suomen pimeään räntäsateeseen, ymmärsin asian. Jos se vain on mahdollista, niin sitä voi suositella piristeenä ja ajatusten selventäjänä. Tietenkin työssäolevilla se on kiinni lomista ja ainahan tuo matkaaminen kuluttaa niitä vähiä rahojakin, joita täällä pystymme hankkimaan.’

Oman on yksi rauhallisista arabimaista ja siksi turvallinen paikka matkata. Kun siellä vielä on runsas lintumaailma ja paljon eksoottista nähtävää, voi sitä suositella näiden alojen harrastajille. Tuttaville naureskelin meneväni etsimään sammalia, mutta täytyy rehellisyyden nimessä sanoa, ettei sen asian takia kannata sinne asti mennä. En nähnyt ainoatakaan sammalta enkä myöskään jäkälää koko matkalla. Putkilokasvitkin olivat pääsääntöisesti samoja kosmopoliittisia lajeja kuin Etelä-Euroopan maissakin tapaa. Maan omat kasvit olivat piikkisiä pensaita tai eräänlaisia mehikasveja, jotka pystyvät varastoimaan sadekauden vettä kuivaksi ajaksi. Suureksi osaksi maa on kivierämaata.

Mutta lintuja siellä on. Yläkuvassa komeilee pihamaina (Acridotheres tristis). Se oli ehkä yleisin varpuslintu alueella ja hyvin yleinen laajoilla alueilla Aasiassa. Pidetäänpä sitä häkkilintunakin sen nopean oppimiskyvyn ja ulkonäön vuoksi. En saanut sitä kuitenkaan matkan aikana oppimaan suomea. Omaa kieltään vain mongersi. Toinen yleinen lajiryhmä olivat bulbulit. Ne voisivat vastata meidän rastaita, ovat saman kokoisia ja elävät samanlaisissa elinympäristöissä. Ännikin on rastasmainen. Näin ainakin valkoposkibulbulin (Pycnonotus leucogenys), punaperäbulbulin (P. cafer) ja arabianbulbulin (P. xanthopygos).

valkoposkibulbuli 003Kuvan valkoposkibulbulit olivat erehdyttävästi talitintin näköisiä, suurempia ja eriäänisiä vain, eikähän niillä ollut keltaista rintaakaan, mutta kun ne viihtyivät samanlaisilla paikoillakin kuten ruokinnalla, niin niistä tuli erehdyttävästi kotoinen talitiainen mieleen.

Muuttolinnuista tapasin siellä monet kotoiset ystävät, esim. sinirinnan, kaikki viklot, rantasipin, kuovit, meriharakan ja monia sorsalintuja. Eivät ne varmaankaan samoja yksilöitä ole kuin täällä, mutta mistä sen aina tietää. En ole kovin hyvin perehtynyt rengastukseen enkä lintujen muuttoreitteihin. Yksi laji kuitenkin pisti silmään kauniina ja puhtaana, kun sen täällä kotimaassa yleensä keväällä näkee kovin resuisena. Tämä laji ei ollutkaan lintu vaan perhonen. Alakuvassa komeilee todennäköisesti ohdakeperhonen (Vanessa cardui). Sehän on tunnettu vaellustaidostaan. Kuivuus ajaa sen siivilleen etelän maissa keväällä ja se kulkeutuu ilmavirtausten mukana meille joskus hyvinkin runsain joukoin. Itse näin näitä perhosia viime kesän alussa kauhtuneina usean kerran pihassa ja pellon laidassa. Nyt tapasin saman lajin etelästä, jossa se lenteli autiomaassa keitaan kasvillisuuden seassa etsien ravintoa ihan erilaisista lajeista kuin meillä, taitaa olla jokin matarakasvi kysessä kuvassa.

ohdakeperhonen 004

Kaikenkaikkiaan viikon matkalla löytyi toista sataa lintulajia, joista minulle oli ainakin puolet täysin uusia eli eliksiä niin kuin bongaripiireissä sanotaan. Onneksi en ole bongari ja saatoin nauttia jokaisesta näkemästäni linnusta samalla tavalla, niin erittäin uhanalaisesta kalastajalinnusta Liwan kaupungin mangrovemetsässä kuin pihapuun tirskuttavista tuiki tavallisista varpusistakin.

Maan turvallisuus ja siisteys pistivät silmään kuin myös sen miehisyys. Kun arabi valkoisessa kauhtanassaan kulki neljän mustiin puetun vaimonsa kanssa tullissa, kaikkien päät kääntyivät ja ajatukset olisi ollut mukava saada kuuluville. Erilaista, perin erilaista kuin suomalainen elämä, suomalainen luonto, mutta kiehtovaa.