Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Ajo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajo’Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’

Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.

Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.

Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.

Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko  Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.

Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.

Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!

Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.

45: tammi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Niittysaari

’Kiertelin menneellä viikolla Luopioisten kirkonkylän alueella, kun odottelin autoa huollosta. Nyt kun lehdet ovat varisseet lehtipuista, näkyivät havupuut paremmin mutta myös tammet, jotka eivät pudota lehtiään syksyllä vaan yleensä vasta keväällä. Hämmästyin taas kerran. En ollut katsellut maisemia tällä silmällä kymmeneen vuoteen ja muistikuva siltä ajalta oli ihan erilainen. Monella paikalla, missä kasvoi istutettuna kookas tammi, oli metsä kertavanaan tammentaimia, suuria ja pieniä, arvioituna alle kymmenvuotiaita. Niinpä valitsin viikon kasviksi tammen.’

Metsätammi (Quercus robur) on yleinen puu lehtometsissä Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Puistopuuna sitä viljellään Etelä- ja Keski-Suomessa, harvemmin pohjoisempana. Yleisesti on tunnettua, että oravat ja närhet kuljettavat sen terhoja ympäristöön. Terhoista kasvavat taimet päätyvät tavallisesti jänisten tai kauriiden ruoaksi jo nuorina ja pienikokoisina, joten tammentaimia ei juurikaan pääse näkemään. Näin oli vielä 1900-luvulla, mutta sen jälkeen yhä useammin tammentaimia näkee luonnossa kaukanakin emopuista. Joskus taimet selviävät syöjistä ja saavat rauhassa kasvaa. Suurimmat näin kasvaneet taimet ovat viime kesänä Luopioisista löytämäni yli nelimetriset nuoret puut. Kuinka laajalle tammi on nykyään maassamme levinnyt, sitä en tiedä? Pohjoisin tammentaimi on tullut vastaani Jyväskylän alueelta, eikä sielläkään vain yksi taimi, vaan useita, jopa puolimetrisiä.

NiittysaariTunnettua on, että lämpöjaksoina tammentaimia löytyy enemmän kuin viileinä vuosina. Kylminä ja kosteina kesinä tammi ei pysty kypsyttämään terhojaan ajoissa. Lisäksi tammi on myös hallanarka, joten taimet voivat paleltua kylminä keväinä. Yleensä lehdet kuitenkin puhkeavat vasta kesäkuulla ja säästyvät pakkasilta. Voimakkaasti leviävä tammenhärmä (Erysiphe alphitoides) hidastaa puun kasvua näivettämällä nuoret lehdet ja silmut. Kaikki tämä viittaa siihen, että tammi saattaisi hyötyä ilmastonmuutoksesta ja levittää kasvualuettaan. Tämä on jo nähtävissä metsissämme.

Historiasta tiedämme, että tammi on ollut kautta aikojen hyödyllinen puu. Nykyään, kun enää ei tammesta valmisteta laivoja, käytetään sitä huonekalu- ja parkettiteollisuudessa. Kun Ruotsin kruunu anasti tammet omaksi omaisuudekseen 1700-luvun puolivälissä, alkoi tavallinen kansa hyljeksiä puuta ja jopa hävittää nuoria tammimetsiä. Liekö tällä merkitystä sille, että vielä 1980-luvulla tapasin maaseudulla hävitettyjä jalopuulehtoja. Tammet, lehmukset ja vaahterat luokiteltiin roskapuiksi taloudellisesti kannattavampien kuusten ja mäntyjen saadessa kasvutilaa. Nykyään niitä on rauhoitettu.

tammi1Keski-Euroopassa kasvaa useita tammilajeja, joista vain metsätammi ja talvitammi (Q. petraea) löytyvät Pohjolan kasviosta. Punatammea (Q. rubra) näkee usein istutettuna puistoissa Etelä-Suomessa. Meidän tammemme on monimuotoinen. Sen perimässä lienee mukana jonkin verran talvitammea. Osa puista kasvaa suoriksi ja tukevarunkoisiksi. Ne ovat hyviä rakennuspuiksi. Osa taimista kasvaa käkkyröiksi, paksuoksaisiksi ja leveälasvustoisiksi. Nämä ovat koristeellisia, mutta melko hyödyttömiä. Muotorunsaus johtuu osittain perimästä, mutta myös kasvupaikasta. Varjossa valokasvikin kurkottaa kohti taivasta ja saa runkomaisen muodon.

Nyt on hyvä aika katsella, kuinka laajalle tammi on tämän lämpökauden aikana levinnyt. Muutama tuhat vuotta sitten lämpökausi siirsi jalojen lehtipuiden kasvun aina napapiirille saakka. Tämä ihmisen aiheuttama saattaa tehdä saman, jos se pysyy aisoissa. Käsistä ryöstäytynyt ilmaston lämpeneminen ei hyödytä enää ketään, ei edes tammea.

Marraskuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tikanhiippasammal1

’Näin loppuvuodesta sammalet katoavat helposti karikkeen, syksyn lehtien tai lumen alle. Niiden etsiminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi osa sammalista kasvaa epifyytteinä puiden rungoilla ja oksilla. Niitä voi etsiä hämärämmässäkin säässä vaikka otsalampun valossa. Niitä eivät myöskään häiritse talven lumi eikä syksyn roskat. Marraskuun sammaleksi valitsin juuri tällaisen epifyyttisammalen, jonka voi melko helposti bongata metsäretkellä.’

Tikanhiippasammal (Orthotrichum speciosum) on löydettävissä lähes koko maasta, vain pohjoisimmissa osissa maata se on harvinainen. Sammal kasvaa yleensä lehtipuiden rungoilla, ylivoimaisesti useimmin suuren haavan rungolla. Se vaatii siis emäksisen kasvualustan. Joskus sammalen voi löytää myös ravinteiselta kalkkikailliolta tai laastilta. Itse löysin sen kerran myös vanhalta huopakatolta. Yleensä sen elinpiiriä ovat lehdot tai puistot, mutta joskus myös tuoreella kankaalla tai tulvaniityllä kasvava lehtipuu kelpaa.

Nuuttilan ojaSammal on helppo huomata rungolta, koska se kasvaa tupsumaisesti ulospäin rungosta. Oikeastaan mikään muu yleinen haavan sammal ei kasva samalla tavalla. Hiippasammalia on tosin löydetty maastamme liki kaksikymmentä lajia, mutta muut ovat monetkin melkoisia harvinaisuuksia. Rungoilla voi vastaan tulla lähinnä haapahiippasammal (O. obtusifolium) tai aarnihiippasammal (O. gymnostomum). Laastilla tai kalkkikalliolla taas voi sekaannus tulla kalvashiippasammalen (O. pallens) tai kalliohiippasammalen (O. rupestre) kanssa. Nämä kaikki ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin tikanhiippasammal, joka voi kasvaa jopa viisi senttiä korkeaksi. Hyvänä tuntomerkkinä voi pitää myös kuvissakin näkyviä itiöpesäkkeitä. Niillä on selvä varsi ja alussa karvainen huntu.

Sammalet ovat hienoja ja sitkeitä kasveja. Niinpä tikanhiippasammalkin alkaa yhteyttää ravintoa heti kun se talven jälkeen sulaa. Suojapäivinäkin löytää aivan vehreitä ja elävän näköisiä sammaltupsuja. Niitä kannattaa tähyillä katselemalla runkoa alhaalta ylöspäin. Silloin ne erottuvat selvsäti kujasammalesta (Pylaisia polyantha) ja haapasuomusammalesta (Radula complanata), jotka suikertavat runkoa pitkin. Sammalta ei pidä sekoittaa rungon tyvellä kohoaviin metsäsammaliin, sillä hiippasammalet kasvavat yleensä korkeammalla.

Onnea etsintään!

tikanhiippasammal2

Tikli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tikli’Olen joskus miettinyt arvioida tänne vain sellaisia kirjoja, joissa on jotain luontoon liittyvää. Donna Tarttin kirja Tikli voisi olla tällainen, mutta luettuani sen, huomasin, että luonto siinä on vain linnun nimessä eikä muussa. Tikli on maalaus, jonka seikkailuja kirjassa kuvataan. No, aasinsiltoja on aina rakenneltu ja käytetty tahdon välikappaleena. Olkoon tämä jättisuuri opus täällä kuitenkin, sillä se on lukemisen arvoinen. Toisaalta tätä lukiessa ajattelin, että Valittujen palojen lyhennelmä tästä voisi olla paikallaan, vaikka niitä muuten vihaankin. Lukemiseen mennyt aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan.’

Theo on 13-vuotias, kun hän menettää äitinsä ja saa riesakseen vanhan flaamilaisen taulun, jonka on tehnyt Fabritius vuonna 1654. Taulun nimi on Tikli. Kummastakaan tapauksesta hän ei pääse elämänsä aikana eroon. Äidin traaginen kuolema palaa mieleen jatkuvasti ja taulun piilottelu käy työstä. Lisäksi Theo on tapauksen jälkeen orpo. Hänet sijoitetaan rikkaan luokkatoverin kotiin väliaikaisesti, vaikka itse hän olisi halunnut mennä huonekaluja entisöivän Hobien luo asumaan. Hän sai nimittäin vanhalta mieheltä, joka kuoli samassa taidemuseon räjähdyksessä kuin äitikin, tehtävän. Hänen pitää mennä Hobien luo ja suojella tyttöä ja taulua. Tyttö on Pippa ja tämä menetti myös ainoan huoltajansa räjähdyksessä vanhan miehen kuollessa.

Juuri kun Theo alkaa sopeutua, ilmaantuu kadoksissa ollut isä ja raahaa hänet mukanaan Las Vegasiin. Tästä alkaa Theon elämän kummallisin vaihe. Hän kohtaa Boriksen ja yhdessä pojat ajautuvat huoltajien puutteessa alkoholin, huumeiden ja rikollisuuden maailmaan. Varkaudet ja rötökset pitävät heidät hengissä, kunnes Theon isä kuolee traagisesti. Nyt Theo palaa New Yorkiin ja asettuu asumaan Hobien luo. Hän alkaa myydä sitä mitä Hobie telee ja saadakseen huonekaluista paremman hinnan, hän myy ne aitoina antiikkihuonekaluina.

Kaikki tietenkin paljastuu ja kirjan loppupuoli lähtee lentoon, kun taulu ei olekaan siellä, missä sen pitäisi olla eivätkä huonekalut enää menekään aidoista. Theo kihlautuu lapsuudenystävänsä siskon kanssa, mutta kesken kihlajaisten matka vie hänet Amsterdamiin, jossa asiat lopulta selviävät ja kirja saa osittain onnellisen lopun.

Tartt julkaisee näköjään kymmenen vuoden välein eli voi olettaa hänen miettivän tarkkaan kirjojensa juonen ja käänteet. Tämä hänen kolmas kirjansa sai valtaisan maineen jo ennen ilmestymistään. Suomennoksessa näkyy turhan paljon kiire tahattomina virhelyönteinä. Olisiko tätä jaksettu odottaa kuukausi kauemmin. Tarina on kerrottu sellaisella kiihkolla, ettei kirjaa jättikoostaan huolimatta voi jättää kovin pitkäksi aikaa käsistään. Tosin toisaalta kirjasta olisi voinut karsia useamman sata sivua sivujuonia ja turhia rönsyjä pois. Luultavasti kirja olisi siitä vain parantunut. Nyt ei voinut muuta kuin hyppiä sellaisten kohtien yli ja toivoa, ettei juoni pääse karkaamaan käsistä.

Juoni sinällään ei saa olla kirjan ainoa anti. Niipä tästäkin kirjasta on syytä etsiä myös muita sisältöjä ja teemoja. Heti löytyy psykologinen kytkös niin poika/äiti-suhteesta kuin Theon ja taulunkin väliltä. Taulu on muisto äidistä ehkä jopa korvike. Siitä ei voi luopua, se on säilöttävä hyvin, vaikka sen hallussapito on rikos. Toisaalta Theon tarina on eräänlainen kasvutarina pojasta ilman huoltajaa, joka ajautuu huumeiden ja rikollisuuden verkkoihin yhä syvemmälle ja lopulta on muutaman sekunnin päässä itsemurhasta. Tarina on myös rakkaustarina. Pippa on Theon suuri rakkaus alusta lähtien, mutta molempien kokemat traumat estävät lähentymisen, rakkaus jää etäiseksi, haaveeksi.

Myös kirjallisia yhtymäkohtia Theon tarinalla on aina Fjodor Dostojevskin Idiootista William Goldingin Kärpästen herraan. Kirjaa on verrattu  Charles Dickensiin ja Mark Twainiin. Onpa sanottu, että Theo on kuin Tom Sawyer ja Boris kuin Huckleberry Finn. Yhtäläisyyksiä löytyy kun haetaan. Joka tapauksessa Theon tarina on tarina nykyajan ihmisestä, jonka elämä ei mene juurikaan niin kuin hän haluaisi ja jota muut johdattelevat mielensä mukaan.

Tikli on maalauksessa kahlittu ohuella langalla istuinpuuhunsa, ihminen on vangittu elämäänsä, sen tapahtumiin, joista hän itse ei aina pysty päättämään. Lanka palauttaa hänet takaisin pakomatkalta. Kuinka pitkä ja paksu lanka sitten on, sen päättävät lopulta toiset ihmiset, valinnat ja  itse elämä.

Tartt, Donna: Tikli. WSOY, 2014 (suom. Hilkka Pekkanen). 893 s.

44: pelto-orvokki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pelto-orvokki1

’Pakkanen ei kaikkiin kasveihin pure samalla tavalla. On lajeja, jotka jatkavat kasvuaan ja kukintaansa heti, kun sää sen sallii. Näin syksyllä tällaiset karaistuneet kasvit on helpompi huomata kuin kesällä. Näitä viikon kasveja miettiessä väkisinkin mieleen tulevat juuri ne kasvit, jotka vielä kukkivat. Saa nähdä, riittääkö niitä vuodenvaihteeseen saakka. Ainakaan pikkupakkaset eivät tämän viikon sankaria pelota.’

Pelto-orvokki (Viola arvensis) on rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Sen versot ovat yksivuotisia ja siksi se on menestyäkseen kokonaan siementuotannon varassa. Tällaisen kasvin on pystyttävä tuottamaan siemeniä paljon ja kauan, jos mielii seuraavanakin vuonna olla paikalla kukkimassa. Pelto-orvokkia tavataan lähes koko maassa, vasta Napapiirin pohjoispuolella se käy todella harvinaiseksi ja satunnaiseksi. Ihmisen mukana se kulkeutuu kaikkialle ja asettuu kasvamaan, jos vähänkin sopivaa kasvualustaa löytyy. Yleensä muokattu maa tai tien piennar on sellainen paikka, jossa pelto-orvokki pystyy kukkansa avaamaan. Lapin löydetyt pelto-orvokit ovatkin kasvaneet lähes poikkeuksetta perunamaalla. Kasvin alkuperää ei oikein tiedetä. Epäillään se olevan kotoisin viljakasviemme kotiseudulta Vähästä Aasiasta, koska se koko Euroopassa on riippuvainen viljelystä.

pelto-orvokki2Alunperin pelto-orvokki oli keto-orvokin (Viola tricolor) alalaji (ssp. arvensis), mutta erotettiin lopulta omaksi lajikseen, koska se eroaa selvästi keto-orvokista: on yksivuotinen, kukka eri värinen ja kokoinen, selkeitä välimuotoja alalajien välillä ei ole, itsesiittoinen. Kuitenkin nämä kaksi orvokkia ovat hyvin erilaisia kuin muut orvokit ja keskenään hyvinkin pitkälti samantyyppisiä. Onkin epäilty pelto-orvokin olevan melko nuoren lajina eli vasta kehittymässä, tosin se on kuitenkin paljon vanhempi kuin ihminen.

Mistä sitten johtuu sen hyvä kylmänkestävyys? Jos kasvi on kotoisin lämpimistä maista ja kulkeutunut tänne vasta ihmisen myötä muutama tuhat vuotta sitten, se ei ole voinut ehtiä sopeutua täkäläiseen ilmastoon. Niin ja miksi sen levinneisyys päättyy kuin seinään Napapiirille? Eihän sen pohjoispuolella niin selkeästi kylmempää ole. Tähän en osaa vastata, osanneeko joku muu? Rikkakasveissa on muitakin tällaisia lajeja (esim. vesiheinä). Näiden kasvien kukkia olen tavannut kasvimaalla vielä joulukuussa ja toisaalta taas aikaisin keväällä jo huhtikuussa. Tuntuu, että pelto-orvokki ei lepää koskaan, se ikään kuin vaanii lämmintä hetkeä ja työntää heti nuppunsa lämpöön avatakseen kukkansa. Toisaalta, mihin se kukkaansa tarvitsee, kun kuitenkin turvautuu lähes säännönmukaisesti itsepölytykseen? Paljon olisi tässä tuiki tavallisessa kasvissa vielä tutkittavaa ennen kuin sen kaikki salaisuudet on paljastettu.

Karhunpesä

Julkaistu , kirjoittanut
2

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Yllätystä lehdosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyökki1

’Tämän vuoden kasviyllätykset eivät ole vielä ohi! Luulin kylmien tultua, että voisi jo asettua odottamaan hiihtokelejä ja käsittelemään kesän saalista, mutta toisin on. Puhelin pirahti ja tuttu ääni ’langalla’ kertoi oudosta kasvista heidän metsässään. Muutama vuosi sitten olin ihaillut pihapiirin perinnekukkia ja laajalle levinneitä saarnentaimia. Nyt kyseessä oli ihan eri luokan kasvi. Eläkkeellä olevana biologian opettajana soittaja osasi katsoa kasvia oikeasta kulmasta ja hänellä olikin oma käsityksensä siitä: Voisiko se olla? Eihän sitä pitäisi? En tiedä, mistä se on tullut? En ole ennen huomannut? Siihenhän ei voinut muuta sanoa kuin, minä tulen, haluan tämän ihmeen nähdä. Niinpä menin heti kun pääsin, ja katsoin. Soittaja oli oikeassa, mutta kumpikaan meistä ei asiaa ymmärtänyt. Metsässä kasvoi – pyökki.’

Pyökki (Fagus sylvatica) ei kasva Suomessa. Se on tosiasia, joka on otettava huomioon, vai kasvaako? Pyökki on Keski-Euroopan komein lehtipuu ja muodostaa esimerkiksi Saksassa komeita metsiä. Ruotsista sitä tavataan, mutta vain aivan eteläisimmästä osasta maata. Meillä se viihtyy vain etelärannikolla koristepuuna ja hoidettuna puistoissa ja arborettumeissa. Kun puun nimi selvisi, kävin läpi Kastikka-tietokannan kaikki pyökkihavainnot maastamme. Niitä ei ollut kovin montaa ja lähes kaikkien perässä oli C-kirjain, mikä tarkoittaa viljeltyä kasvia. Vain yhdessä kohtaa Inkoossa oli merkintä levinneestä kasvustosta (TNV=tulokas-uusi-vakiintunut). Otin yhteyttä sähköpostitse havainnon tekijään Pentti Alankoon ja sain kuulla, että siellä tosiaan puistoon istutettu puu oli tehnyt siementaimia. Hän kertoi löytäneensä niitä muualtakin lähinnä kartanoiden puutarhasta eteläisimmästä Suomesta. Pentti on yksi parhaita asiantuntioita tällä saralla, joten hänen sanomisiinsa on syytä uskoa. Hän kuitenkin suuresti ihmetteli Luopioisista löydettyä puuta. Niin minäkin.

pyökki3Mistä se sitten Evinsaloon on päätynyt? Pyökki kasvoi lähellä Kukkian rantaa lehdossa noin parinkymmenen metrin päässä rantasaunalle vievästä tiestä. Talon asukkaat eivät ole sitä sinne istuttaneet eivätkä ole myöskään saaneet selville, että kukaan heidän sukulaisistaan tai tuttavistaan, jotka ovat tilalla vierailleet, olisi sitä sinne tuonut. Kasvi on noin metrin korkuinen hyvinvoivan oloinen ja rehevä puun alku. Sen iäksi arvelisin noin kymmenen vuotta. Ensin vierastin hieman lievästi sahalaitaisia lehtiä ja korvakkeellisia latvaversoja, koska määrityksen mukaan tällaisia pyökillä ei pitäisi olla, mutta kun se ei sopinut mihinkään muuhunkaan puuhun Puu- ja pensaskasvion mukaan, niin oli hyväksyttävä tällaiset pienet poikkeamat. Pyökki mikä pyökki!

Koska talon pihapiirissä on villiytynyttä saarnea ja vaahteraa, maaperä on lehtomainen ja ilmasto suotuisa, niin epäilykset heräävät siementaimen mahdollisuuteen. Mistä sitten siemen on tuonne lehtoon joutunut. Talonväen mukaan sinne ei ole mitään kylvetty eikä heidän tietonsa mukaan lähitienoollakaan ole pyökkiä koristepuuna. Voisiko siemen tulla veden mukana järveltä? Voisivatko linnut levittää sen siemeniä? Onko jossain Kukkian rannalla sittenkin istutettuna pyökki, jonka siemenestä se olisi voinut tänne kasvaa? Pari vuotta sitten löysin Padankoskelta autiotalon pihasta noin kolmemetrisen pyökin, joka oli sinne selvästi istutettu. Senkin alkuperä on hämärän peitossa, sillä näillä korkeuksilla ei pyökin pitäisi kovin hyvin menestyä. Tämä oli kuitenkin rehevä ja hyvinvoiva. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen silloin ja ihmettelin kovasti kasvin esiintymistä sisämaassa. Tämän toisen löydön tiimoilta huuli on entistä pyöreämpi. Onko kyseessä sittenkin kaukoleviäminen ja luontaisesti paikalle ilmaantunut laji? Johtuuko pyökin ilmaantuminen etelähämäläiseen lehtoon mahdollisesti ilmastonmuutoksesta? Onhan tammikin nykyään lähes joka neliökilometriruudun kasvi ja vaahtera on ryöpsähtänyt vallan mahdottomasti valloilleen. Eipä voi muuta sanoa kuin, että kannattaa kulkiessaan seurata ja katsoa erityisen tarkkaan jokainen vähänkin epäilyttävä puu ja pensas – miksei muukin kasvi.

pyökki2

43: riidenlieko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lieko2

’Syksyinen metsä muuttuu vähä vähältä tummemmaksi kukkien lopettaessa kukinnan ja ruskan laantuessa. Niinpä maastosta erottuvat nyt vähäisemmätkin tummista poikkeavat värit. Yksi näistä on hailakka keltainen, joka koivunlehtien keltaisuuden hävittyä pistää silmään vihreästä ja rukseasta kentästä. Lieot saavat näihin aikoihin itiöpesäkkeensä kypsytettyä. Tähkämäiset pesäkkeet muuttuvat vihreistä keltaisiksi ja erottuvat siksi hyvin. Niinpä tämän viikon kasviksi valikoituu metsien yleisin lieko.’

Riidenlieko (Lycopodium annotinum) on liekokasveista yleisin ja laajimmalle levinnyt. Esimerkiksi Luopioisten kasviston sivulla olevasta kartasta näkyy, että kasvi on löydetty lähes jokaisesta neliökilometriruudusta tai voisi sanoa, että se on löydettävissä jokaisesta ruudusta, mutta saattaa olla joillakin alueilla vaikeasti havaittavissa. Muutaman kerran olen havahtunut vasta kartoituksen loppupuolella, että onhan täällä riidenliekoakin, mutta en ole huomannut sitä merkitä muistiin.

lieko1Riidenliekoa voi löytää tuoreista kangasmetsistä, korvista, tienreunoista, joskus jopa jäänteenä hakkuuaukeilta. Yleisimmillään se kuitenkin on vanhoissa kuusimetsissä. Se kasvaa koko maassa, vaikka aivan pohjoisosissa maata sen korvaa tunturikankailla toinen alalaji (ssp. alpestre). Tosin sieltäkin löytyy myös nimilajia sekä alalajien risteymää. Lieko riidenlieko vasta lajiutumassa pohjoisen tuntureilla, vaikka lajina onkin hirvittävän vanha? Tästä huolimatta riidenlieko on helppo erottaa lähilajeista: sen itiöpesäkkeestä puuttuu perä ja pesäkkeitä on vain yksi varren päässä. Katinlieko (L. clavatum) on toinen yleinen laji, mutta sillä pesäkkeessä on perä ja pesäkkeitä useita samassa varressa. Ketunlieon (Huperzia selago) taas erottaa siitä, että pesäkkeet ovat pieninä keltaisina nystyinä lehtihangoissa, muuten se muistuttaa hyvin paljon riidenliekoa.

Liekoja on aikoinaan käyetty koristeena punontatöissä ja vieläkin saattaa maaseudulla nähdä kynnysmaton, joka on punottu lähinnä katinlieosta. Pikkupojat keräsivät purkkiin aikoinaan liekojen itiöpölyä ja kutsuivat sitä kärpäsruudiksi, koska se heitettynä tuleen leimahti liekkeihin ja ritisi. Mitään tekemista sillä ei ole oikean ruudun kanssa, herättipä vain poikien kiinnostusta kokeilla asioita. Onhan se ollut silloin myös apteekkitavaraa. Nimensä kasvi on saanut kansalta, koska sitä on muinoin käyetty keitteenä riistaudin parantamiseen.

Pellon sarvekas

Julkaistu , kirjoittanut
3

sarvisammal1

’Kylmä hiipii vääjämättä etelään koillistuulen myötä. Taitaa puolessa Suomea olla sammalet jo valkean vaipan alla. Täällä Hämeessä lumi on vasta pelotellut rännän muodossa. Kylmää silti on ollut. Tein kuitenkin vielä pienen retken kyntämättömille pelloille, jospa jotain pussiin päätyisi. Turhaan ei tarvinnut retkeltä palata. Sen löysin, jota kauan olen kaivannut – sarvisammalen.’

Sarvisammal (Anthoceros agrestis) on hämmästyttävä ja hämmentävä näky. Ensinnäkin se poikkeaa tyystin kaikesta mitä aikaisemmin olen nähnyt, toiseksi sen luulisi kuuluvan ihan muihin eliöryhmiin kuin sammaliin ja kolmanneksi se(kin) on häviävän pieni ja helposti ohikäveltävä. Jotta tämä kummajainen on saatu luokiteltua taksonomeja tyydyttävällä tavalla, on se pitänyt sijoittaa aivan omaan ryhmäänsä eli vaikka se on sammal, niin se ei ole lehti- eikä maksasammal, vaan se omistaa ihan oman kaarensa (Anthocerophyta), sarvisammalet.

Sammal on eksoottisen näköinen sentin pituisine sarvineen. Ne ovat sammalen itiöpesäkkeitä. Itse sammal on levymäinen ruusuke, jonka läpimitta asettuu sentin molemmin puolin. Väriltään se on vaaleanvihreä. Ruusukkeen reunat ovat mutkaiset, hieman liuskoittuneet. Muna- ja siittiöpesäkkeet ovat uppoutuneet sekovarteen. Lisäksi siinä erottuu tummia pisteitä, joissa sisällä on Nostoc-sinilevää.

Sarvisammal on lyhytikäinen pioneerikasvi, joka saattaa ilmaantua näin syksyllä pelloille, ojiin, puutarhoihin syystöissä paljastuneelle maalle. Sen etsimisessä pitää olla tarkkana, sillä sammal saattaa tänään olla parhaassa vedossa mutta huomenna jo hävinnyt. Sammalta tavataan pohjoiselta pallonpuoliskolta lauhkeasta vyöhykkeestä. Meillä sen levinneisyys ulottuu hajanaisena Etelä-Suomeen. Missään se ei ole yleinen eikä siitä ole esim. Pirkanmaalta montaakaan löytöä ennen tätä. Luultavasti se kuitenkin on yleisempi, mutta jää huomaamatta ajankohdan, pienen koon ja harrastajien vähyyden vuoksi. Vielä sen ehtii bongata, jos vaan lumi ei peitä maata tai viljelijä ehdi kynsiä peltoaan. Kannattaa kierrellä kosteita savipeltoja, sieltä voi löytää muutakin mukavaa, kuten vaikkapa kuukauden sammalen, savikkolapiosammalen, jota ennen kutsuttiin kuvaavammalla nimellä toukosammaleksi.

42: peltovillakko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltovillakko1’Kukkia laskiessani huomasin, kuinka runsas ja yleinen onkaan rikkaruohojen sukukunta näin syksyllä. Tähän ryhmään kuuluu lajeja monesta heimosta ja monenmoisesta suvuista. Yhteistä niille on paitsi pitkä kukkimisaika niin myös yksivuotisuus ja riippuvaisuus ihmistoiminnasta. Eipä tämänkään viikon kasvi viihdy täällä luonnostaan. Se on yleinen muinaistulokas, ihmisen mukana saapunut ja ihmisen seurassa viihtyvä. Missään rajojemme sisällä se ei ole alkuperäinen eikä luontainen. Sillä on sukulaisia, alkuperäisiäkin, mutta itse se on tullut maanviljelyn mukana mahdollisesti Välimeren maista. Nyt peltovillakko saa kunnian olla viikon 42 kasvi.’

Peltovillakko (Senecio vulgaris) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sitä on löydetty koko maasta, mutta Lapissa se on satunnainen. Kasvin voi löytää ihmisen muokkaamilta alueilta: pelloilta, pientareilta, puutarhoista, pihoilta, kaatopaikoilta, joutomailta. Joskus se on hyvinkin yleinen ja runsas, mutta saattaa myös puuttua laajoilta alueilta kokonaan. Ainakin itse olen huomannut sen vähentyneen maanviljelykulttuurin muuttumisen myötä. Sen tilalle on varsinkin teiden pientareille tullut tahmavillakko (S. viscosus), joka 1990-luvulta alkaen on levinnyt myös Hämeen syrjäseuduille liikenteen mukana. Lajit erottaa toisistaan paitsi varren tahmaisuudesta niin myös siitä, että tahmavillakolla on kukassaan kielimäisiä keltaisia laitakukkia. Myös tahmavillakko on tulokas Etelä-Euroopasta.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, on muistettava myös kalliovillakko (S. sylvaticus), joka onkin sitten meillä alkuperäiskasvi ja löydettävissä luontaisesti vain merenrantakallioilta ja niiden lähialueilta. 2000-luvulla sekin sitten aloitti leviämisen sisämaahan. Tällä hetkellä se on melko yleinen Etelä-Suomen hakkuuaukeilla, joilta se metsäkoneiden avustuksella on löytänyt uuden kasvupaikan. Muokatussa maassa se viihtyy muutaman vuoden, mutta huonona kilpailijana katoaa hakkuualueen umpeenkasvun myötä. Tämän lajin erottaa viikon lajista helpoimmin kukkapohjuksen suomuista. Peltovillakolla niissä on alakuvan mukaiset mustat kärjet, kalliovillakolla niitä ei ole.

Villakot ovat saaneet nimensä valkeasta villatupsusta, joka kukinnan päätyttyä koristaa kasvin latvaa samalla tavalla kuin muillakin sikurikasveilla, kuten voikukalla. Yksivuotisena kasvina se tuottaa paljon siemeniä, jopa useita tuhansia kasvukauden aikana. Sen kehitys on myös huimaavaa, sillä muutamassa viikossa se kasvaa siementaimesta kukkivaksi ja hedelmöiväksi kasviksi. Niinpä sillä voi saman kesän aikana olla useampia sukupolvia. Lisäksi sen tiedetään olevan itsepölytteinen, joten silläkin lailla se turvaa nopean lisääntymisen ja hyvät mahdollisuudet levitä.

Peltovillakko on myrkyllinen kasvi. Sitä on jonkin verran käytetty rohdoksena, mm. verenvuodon tyrehdyttämiseen. Myös lankoja on värjätty keltaisiksi siitä keitetyllä väriuutteella. Nykyään sitä pidetään vain kiusallisena rikkana, joka joskus voi riehaantua ja peittää kasvimaan kokonaan alleen. Kasvi ei ole kylmänherkkä ja niinpä sen voi löytää kukkivana vielä joulukuussakin lumettomilta paikoilta.

Irjanne