Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Tikli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tikli’Olen joskus miettinyt arvioida tänne vain sellaisia kirjoja, joissa on jotain luontoon liittyvää. Donna Tarttin kirja Tikli voisi olla tällainen, mutta luettuani sen, huomasin, että luonto siinä on vain linnun nimessä eikä muussa. Tikli on maalaus, jonka seikkailuja kirjassa kuvataan. No, aasinsiltoja on aina rakenneltu ja käytetty tahdon välikappaleena. Olkoon tämä jättisuuri opus täällä kuitenkin, sillä se on lukemisen arvoinen. Toisaalta tätä lukiessa ajattelin, että Valittujen palojen lyhennelmä tästä voisi olla paikallaan, vaikka niitä muuten vihaankin. Lukemiseen mennyt aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan.’

Theo on 13-vuotias, kun hän menettää äitinsä ja saa riesakseen vanhan flaamilaisen taulun, jonka on tehnyt Fabritius vuonna 1654. Taulun nimi on Tikli. Kummastakaan tapauksesta hän ei pääse elämänsä aikana eroon. Äidin traaginen kuolema palaa mieleen jatkuvasti ja taulun piilottelu käy työstä. Lisäksi Theo on tapauksen jälkeen orpo. Hänet sijoitetaan rikkaan luokkatoverin kotiin väliaikaisesti, vaikka itse hän olisi halunnut mennä huonekaluja entisöivän Hobien luo asumaan. Hän sai nimittäin vanhalta mieheltä, joka kuoli samassa taidemuseon räjähdyksessä kuin äitikin, tehtävän. Hänen pitää mennä Hobien luo ja suojella tyttöä ja taulua. Tyttö on Pippa ja tämä menetti myös ainoan huoltajansa räjähdyksessä vanhan miehen kuollessa.

Juuri kun Theo alkaa sopeutua, ilmaantuu kadoksissa ollut isä ja raahaa hänet mukanaan Las Vegasiin. Tästä alkaa Theon elämän kummallisin vaihe. Hän kohtaa Boriksen ja yhdessä pojat ajautuvat huoltajien puutteessa alkoholin, huumeiden ja rikollisuuden maailmaan. Varkaudet ja rötökset pitävät heidät hengissä, kunnes Theon isä kuolee traagisesti. Nyt Theo palaa New Yorkiin ja asettuu asumaan Hobien luo. Hän alkaa myydä sitä mitä Hobie telee ja saadakseen huonekaluista paremman hinnan, hän myy ne aitoina antiikkihuonekaluina.

Kaikki tietenkin paljastuu ja kirjan loppupuoli lähtee lentoon, kun taulu ei olekaan siellä, missä sen pitäisi olla eivätkä huonekalut enää menekään aidoista. Theo kihlautuu lapsuudenystävänsä siskon kanssa, mutta kesken kihlajaisten matka vie hänet Amsterdamiin, jossa asiat lopulta selviävät ja kirja saa osittain onnellisen lopun.

Tartt julkaisee näköjään kymmenen vuoden välein eli voi olettaa hänen miettivän tarkkaan kirjojensa juonen ja käänteet. Tämä hänen kolmas kirjansa sai valtaisan maineen jo ennen ilmestymistään. Suomennoksessa näkyy turhan paljon kiire tahattomina virhelyönteinä. Olisiko tätä jaksettu odottaa kuukausi kauemmin. Tarina on kerrottu sellaisella kiihkolla, ettei kirjaa jättikoostaan huolimatta voi jättää kovin pitkäksi aikaa käsistään. Tosin toisaalta kirjasta olisi voinut karsia useamman sata sivua sivujuonia ja turhia rönsyjä pois. Luultavasti kirja olisi siitä vain parantunut. Nyt ei voinut muuta kuin hyppiä sellaisten kohtien yli ja toivoa, ettei juoni pääse karkaamaan käsistä.

Juoni sinällään ei saa olla kirjan ainoa anti. Niipä tästäkin kirjasta on syytä etsiä myös muita sisältöjä ja teemoja. Heti löytyy psykologinen kytkös niin poika/äiti-suhteesta kuin Theon ja taulunkin väliltä. Taulu on muisto äidistä ehkä jopa korvike. Siitä ei voi luopua, se on säilöttävä hyvin, vaikka sen hallussapito on rikos. Toisaalta Theon tarina on eräänlainen kasvutarina pojasta ilman huoltajaa, joka ajautuu huumeiden ja rikollisuuden verkkoihin yhä syvemmälle ja lopulta on muutaman sekunnin päässä itsemurhasta. Tarina on myös rakkaustarina. Pippa on Theon suuri rakkaus alusta lähtien, mutta molempien kokemat traumat estävät lähentymisen, rakkaus jää etäiseksi, haaveeksi.

Myös kirjallisia yhtymäkohtia Theon tarinalla on aina Fjodor Dostojevskin Idiootista William Goldingin Kärpästen herraan. Kirjaa on verrattu  Charles Dickensiin ja Mark Twainiin. Onpa sanottu, että Theo on kuin Tom Sawyer ja Boris kuin Huckleberry Finn. Yhtäläisyyksiä löytyy kun haetaan. Joka tapauksessa Theon tarina on tarina nykyajan ihmisestä, jonka elämä ei mene juurikaan niin kuin hän haluaisi ja jota muut johdattelevat mielensä mukaan.

Tikli on maalauksessa kahlittu ohuella langalla istuinpuuhunsa, ihminen on vangittu elämäänsä, sen tapahtumiin, joista hän itse ei aina pysty päättämään. Lanka palauttaa hänet takaisin pakomatkalta. Kuinka pitkä ja paksu lanka sitten on, sen päättävät lopulta toiset ihmiset, valinnat ja  itse elämä.

Tartt, Donna: Tikli. WSOY, 2014 (suom. Hilkka Pekkanen). 893 s.

44: pelto-orvokki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pelto-orvokki1

’Pakkanen ei kaikkiin kasveihin pure samalla tavalla. On lajeja, jotka jatkavat kasvuaan ja kukintaansa heti, kun sää sen sallii. Näin syksyllä tällaiset karaistuneet kasvit on helpompi huomata kuin kesällä. Näitä viikon kasveja miettiessä väkisinkin mieleen tulevat juuri ne kasvit, jotka vielä kukkivat. Saa nähdä, riittääkö niitä vuodenvaihteeseen saakka. Ainakaan pikkupakkaset eivät tämän viikon sankaria pelota.’

Pelto-orvokki (Viola arvensis) on rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Sen versot ovat yksivuotisia ja siksi se on menestyäkseen kokonaan siementuotannon varassa. Tällaisen kasvin on pystyttävä tuottamaan siemeniä paljon ja kauan, jos mielii seuraavanakin vuonna olla paikalla kukkimassa. Pelto-orvokkia tavataan lähes koko maassa, vasta Napapiirin pohjoispuolella se käy todella harvinaiseksi ja satunnaiseksi. Ihmisen mukana se kulkeutuu kaikkialle ja asettuu kasvamaan, jos vähänkin sopivaa kasvualustaa löytyy. Yleensä muokattu maa tai tien piennar on sellainen paikka, jossa pelto-orvokki pystyy kukkansa avaamaan. Lapin löydetyt pelto-orvokit ovatkin kasvaneet lähes poikkeuksetta perunamaalla. Kasvin alkuperää ei oikein tiedetä. Epäillään se olevan kotoisin viljakasviemme kotiseudulta Vähästä Aasiasta, koska se koko Euroopassa on riippuvainen viljelystä.

pelto-orvokki2Alunperin pelto-orvokki oli keto-orvokin (Viola tricolor) alalaji (ssp. arvensis), mutta erotettiin lopulta omaksi lajikseen, koska se eroaa selvästi keto-orvokista: on yksivuotinen, kukka eri värinen ja kokoinen, selkeitä välimuotoja alalajien välillä ei ole, itsesiittoinen. Kuitenkin nämä kaksi orvokkia ovat hyvin erilaisia kuin muut orvokit ja keskenään hyvinkin pitkälti samantyyppisiä. Onkin epäilty pelto-orvokin olevan melko nuoren lajina eli vasta kehittymässä, tosin se on kuitenkin paljon vanhempi kuin ihminen.

Mistä sitten johtuu sen hyvä kylmänkestävyys? Jos kasvi on kotoisin lämpimistä maista ja kulkeutunut tänne vasta ihmisen myötä muutama tuhat vuotta sitten, se ei ole voinut ehtiä sopeutua täkäläiseen ilmastoon. Niin ja miksi sen levinneisyys päättyy kuin seinään Napapiirille? Eihän sen pohjoispuolella niin selkeästi kylmempää ole. Tähän en osaa vastata, osanneeko joku muu? Rikkakasveissa on muitakin tällaisia lajeja (esim. vesiheinä). Näiden kasvien kukkia olen tavannut kasvimaalla vielä joulukuussa ja toisaalta taas aikaisin keväällä jo huhtikuussa. Tuntuu, että pelto-orvokki ei lepää koskaan, se ikään kuin vaanii lämmintä hetkeä ja työntää heti nuppunsa lämpöön avatakseen kukkansa. Toisaalta, mihin se kukkaansa tarvitsee, kun kuitenkin turvautuu lähes säännönmukaisesti itsepölytykseen? Paljon olisi tässä tuiki tavallisessa kasvissa vielä tutkittavaa ennen kuin sen kaikki salaisuudet on paljastettu.

Karhunpesä

Julkaistu , kirjoittanut
2

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Yllätystä lehdosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyökki1

’Tämän vuoden kasviyllätykset eivät ole vielä ohi! Luulin kylmien tultua, että voisi jo asettua odottamaan hiihtokelejä ja käsittelemään kesän saalista, mutta toisin on. Puhelin pirahti ja tuttu ääni ’langalla’ kertoi oudosta kasvista heidän metsässään. Muutama vuosi sitten olin ihaillut pihapiirin perinnekukkia ja laajalle levinneitä saarnentaimia. Nyt kyseessä oli ihan eri luokan kasvi. Eläkkeellä olevana biologian opettajana soittaja osasi katsoa kasvia oikeasta kulmasta ja hänellä olikin oma käsityksensä siitä: Voisiko se olla? Eihän sitä pitäisi? En tiedä, mistä se on tullut? En ole ennen huomannut? Siihenhän ei voinut muuta sanoa kuin, minä tulen, haluan tämän ihmeen nähdä. Niinpä menin heti kun pääsin, ja katsoin. Soittaja oli oikeassa, mutta kumpikaan meistä ei asiaa ymmärtänyt. Metsässä kasvoi – pyökki.’

Pyökki (Fagus sylvatica) ei kasva Suomessa. Se on tosiasia, joka on otettava huomioon, vai kasvaako? Pyökki on Keski-Euroopan komein lehtipuu ja muodostaa esimerkiksi Saksassa komeita metsiä. Ruotsista sitä tavataan, mutta vain aivan eteläisimmästä osasta maata. Meillä se viihtyy vain etelärannikolla koristepuuna ja hoidettuna puistoissa ja arborettumeissa. Kun puun nimi selvisi, kävin läpi Kastikka-tietokannan kaikki pyökkihavainnot maastamme. Niitä ei ollut kovin montaa ja lähes kaikkien perässä oli C-kirjain, mikä tarkoittaa viljeltyä kasvia. Vain yhdessä kohtaa Inkoossa oli merkintä levinneestä kasvustosta (TNV=tulokas-uusi-vakiintunut). Otin yhteyttä sähköpostitse havainnon tekijään Pentti Alankoon ja sain kuulla, että siellä tosiaan puistoon istutettu puu oli tehnyt siementaimia. Hän kertoi löytäneensä niitä muualtakin lähinnä kartanoiden puutarhasta eteläisimmästä Suomesta. Pentti on yksi parhaita asiantuntioita tällä saralla, joten hänen sanomisiinsa on syytä uskoa. Hän kuitenkin suuresti ihmetteli Luopioisista löydettyä puuta. Niin minäkin.

pyökki3Mistä se sitten Evinsaloon on päätynyt? Pyökki kasvoi lähellä Kukkian rantaa lehdossa noin parinkymmenen metrin päässä rantasaunalle vievästä tiestä. Talon asukkaat eivät ole sitä sinne istuttaneet eivätkä ole myöskään saaneet selville, että kukaan heidän sukulaisistaan tai tuttavistaan, jotka ovat tilalla vierailleet, olisi sitä sinne tuonut. Kasvi on noin metrin korkuinen hyvinvoivan oloinen ja rehevä puun alku. Sen iäksi arvelisin noin kymmenen vuotta. Ensin vierastin hieman lievästi sahalaitaisia lehtiä ja korvakkeellisia latvaversoja, koska määrityksen mukaan tällaisia pyökillä ei pitäisi olla, mutta kun se ei sopinut mihinkään muuhunkaan puuhun Puu- ja pensaskasvion mukaan, niin oli hyväksyttävä tällaiset pienet poikkeamat. Pyökki mikä pyökki!

Koska talon pihapiirissä on villiytynyttä saarnea ja vaahteraa, maaperä on lehtomainen ja ilmasto suotuisa, niin epäilykset heräävät siementaimen mahdollisuuteen. Mistä sitten siemen on tuonne lehtoon joutunut. Talonväen mukaan sinne ei ole mitään kylvetty eikä heidän tietonsa mukaan lähitienoollakaan ole pyökkiä koristepuuna. Voisiko siemen tulla veden mukana järveltä? Voisivatko linnut levittää sen siemeniä? Onko jossain Kukkian rannalla sittenkin istutettuna pyökki, jonka siemenestä se olisi voinut tänne kasvaa? Pari vuotta sitten löysin Padankoskelta autiotalon pihasta noin kolmemetrisen pyökin, joka oli sinne selvästi istutettu. Senkin alkuperä on hämärän peitossa, sillä näillä korkeuksilla ei pyökin pitäisi kovin hyvin menestyä. Tämä oli kuitenkin rehevä ja hyvinvoiva. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen silloin ja ihmettelin kovasti kasvin esiintymistä sisämaassa. Tämän toisen löydön tiimoilta huuli on entistä pyöreämpi. Onko kyseessä sittenkin kaukoleviäminen ja luontaisesti paikalle ilmaantunut laji? Johtuuko pyökin ilmaantuminen etelähämäläiseen lehtoon mahdollisesti ilmastonmuutoksesta? Onhan tammikin nykyään lähes joka neliökilometriruudun kasvi ja vaahtera on ryöpsähtänyt vallan mahdottomasti valloilleen. Eipä voi muuta sanoa kuin, että kannattaa kulkiessaan seurata ja katsoa erityisen tarkkaan jokainen vähänkin epäilyttävä puu ja pensas – miksei muukin kasvi.

pyökki2

43: riidenlieko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lieko2

’Syksyinen metsä muuttuu vähä vähältä tummemmaksi kukkien lopettaessa kukinnan ja ruskan laantuessa. Niinpä maastosta erottuvat nyt vähäisemmätkin tummista poikkeavat värit. Yksi näistä on hailakka keltainen, joka koivunlehtien keltaisuuden hävittyä pistää silmään vihreästä ja rukseasta kentästä. Lieot saavat näihin aikoihin itiöpesäkkeensä kypsytettyä. Tähkämäiset pesäkkeet muuttuvat vihreistä keltaisiksi ja erottuvat siksi hyvin. Niinpä tämän viikon kasviksi valikoituu metsien yleisin lieko.’

Riidenlieko (Lycopodium annotinum) on liekokasveista yleisin ja laajimmalle levinnyt. Esimerkiksi Luopioisten kasviston sivulla olevasta kartasta näkyy, että kasvi on löydetty lähes jokaisesta neliökilometriruudusta tai voisi sanoa, että se on löydettävissä jokaisesta ruudusta, mutta saattaa olla joillakin alueilla vaikeasti havaittavissa. Muutaman kerran olen havahtunut vasta kartoituksen loppupuolella, että onhan täällä riidenliekoakin, mutta en ole huomannut sitä merkitä muistiin.

lieko1Riidenliekoa voi löytää tuoreista kangasmetsistä, korvista, tienreunoista, joskus jopa jäänteenä hakkuuaukeilta. Yleisimmillään se kuitenkin on vanhoissa kuusimetsissä. Se kasvaa koko maassa, vaikka aivan pohjoisosissa maata sen korvaa tunturikankailla toinen alalaji (ssp. alpestre). Tosin sieltäkin löytyy myös nimilajia sekä alalajien risteymää. Lieko riidenlieko vasta lajiutumassa pohjoisen tuntureilla, vaikka lajina onkin hirvittävän vanha? Tästä huolimatta riidenlieko on helppo erottaa lähilajeista: sen itiöpesäkkeestä puuttuu perä ja pesäkkeitä on vain yksi varren päässä. Katinlieko (L. clavatum) on toinen yleinen laji, mutta sillä pesäkkeessä on perä ja pesäkkeitä useita samassa varressa. Ketunlieon (Huperzia selago) taas erottaa siitä, että pesäkkeet ovat pieninä keltaisina nystyinä lehtihangoissa, muuten se muistuttaa hyvin paljon riidenliekoa.

Liekoja on aikoinaan käyetty koristeena punontatöissä ja vieläkin saattaa maaseudulla nähdä kynnysmaton, joka on punottu lähinnä katinlieosta. Pikkupojat keräsivät purkkiin aikoinaan liekojen itiöpölyä ja kutsuivat sitä kärpäsruudiksi, koska se heitettynä tuleen leimahti liekkeihin ja ritisi. Mitään tekemista sillä ei ole oikean ruudun kanssa, herättipä vain poikien kiinnostusta kokeilla asioita. Onhan se ollut silloin myös apteekkitavaraa. Nimensä kasvi on saanut kansalta, koska sitä on muinoin käyetty keitteenä riistaudin parantamiseen.

Pellon sarvekas

Julkaistu , kirjoittanut
3

sarvisammal1

’Kylmä hiipii vääjämättä etelään koillistuulen myötä. Taitaa puolessa Suomea olla sammalet jo valkean vaipan alla. Täällä Hämeessä lumi on vasta pelotellut rännän muodossa. Kylmää silti on ollut. Tein kuitenkin vielä pienen retken kyntämättömille pelloille, jospa jotain pussiin päätyisi. Turhaan ei tarvinnut retkeltä palata. Sen löysin, jota kauan olen kaivannut – sarvisammalen.’

Sarvisammal (Anthoceros agrestis) on hämmästyttävä ja hämmentävä näky. Ensinnäkin se poikkeaa tyystin kaikesta mitä aikaisemmin olen nähnyt, toiseksi sen luulisi kuuluvan ihan muihin eliöryhmiin kuin sammaliin ja kolmanneksi se(kin) on häviävän pieni ja helposti ohikäveltävä. Jotta tämä kummajainen on saatu luokiteltua taksonomeja tyydyttävällä tavalla, on se pitänyt sijoittaa aivan omaan ryhmäänsä eli vaikka se on sammal, niin se ei ole lehti- eikä maksasammal, vaan se omistaa ihan oman kaarensa (Anthocerophyta), sarvisammalet.

Sammal on eksoottisen näköinen sentin pituisine sarvineen. Ne ovat sammalen itiöpesäkkeitä. Itse sammal on levymäinen ruusuke, jonka läpimitta asettuu sentin molemmin puolin. Väriltään se on vaaleanvihreä. Ruusukkeen reunat ovat mutkaiset, hieman liuskoittuneet. Muna- ja siittiöpesäkkeet ovat uppoutuneet sekovarteen. Lisäksi siinä erottuu tummia pisteitä, joissa sisällä on Nostoc-sinilevää.

Sarvisammal on lyhytikäinen pioneerikasvi, joka saattaa ilmaantua näin syksyllä pelloille, ojiin, puutarhoihin syystöissä paljastuneelle maalle. Sen etsimisessä pitää olla tarkkana, sillä sammal saattaa tänään olla parhaassa vedossa mutta huomenna jo hävinnyt. Sammalta tavataan pohjoiselta pallonpuoliskolta lauhkeasta vyöhykkeestä. Meillä sen levinneisyys ulottuu hajanaisena Etelä-Suomeen. Missään se ei ole yleinen eikä siitä ole esim. Pirkanmaalta montaakaan löytöä ennen tätä. Luultavasti se kuitenkin on yleisempi, mutta jää huomaamatta ajankohdan, pienen koon ja harrastajien vähyyden vuoksi. Vielä sen ehtii bongata, jos vaan lumi ei peitä maata tai viljelijä ehdi kynsiä peltoaan. Kannattaa kierrellä kosteita savipeltoja, sieltä voi löytää muutakin mukavaa, kuten vaikkapa kuukauden sammalen, savikkolapiosammalen, jota ennen kutsuttiin kuvaavammalla nimellä toukosammaleksi.

42: peltovillakko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltovillakko1’Kukkia laskiessani huomasin, kuinka runsas ja yleinen onkaan rikkaruohojen sukukunta näin syksyllä. Tähän ryhmään kuuluu lajeja monesta heimosta ja monenmoisesta suvuista. Yhteistä niille on paitsi pitkä kukkimisaika niin myös yksivuotisuus ja riippuvaisuus ihmistoiminnasta. Eipä tämänkään viikon kasvi viihdy täällä luonnostaan. Se on yleinen muinaistulokas, ihmisen mukana saapunut ja ihmisen seurassa viihtyvä. Missään rajojemme sisällä se ei ole alkuperäinen eikä luontainen. Sillä on sukulaisia, alkuperäisiäkin, mutta itse se on tullut maanviljelyn mukana mahdollisesti Välimeren maista. Nyt peltovillakko saa kunnian olla viikon 42 kasvi.’

Peltovillakko (Senecio vulgaris) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sitä on löydetty koko maasta, mutta Lapissa se on satunnainen. Kasvin voi löytää ihmisen muokkaamilta alueilta: pelloilta, pientareilta, puutarhoista, pihoilta, kaatopaikoilta, joutomailta. Joskus se on hyvinkin yleinen ja runsas, mutta saattaa myös puuttua laajoilta alueilta kokonaan. Ainakin itse olen huomannut sen vähentyneen maanviljelykulttuurin muuttumisen myötä. Sen tilalle on varsinkin teiden pientareille tullut tahmavillakko (S. viscosus), joka 1990-luvulta alkaen on levinnyt myös Hämeen syrjäseuduille liikenteen mukana. Lajit erottaa toisistaan paitsi varren tahmaisuudesta niin myös siitä, että tahmavillakolla on kukassaan kielimäisiä keltaisia laitakukkia. Myös tahmavillakko on tulokas Etelä-Euroopasta.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, on muistettava myös kalliovillakko (S. sylvaticus), joka onkin sitten meillä alkuperäiskasvi ja löydettävissä luontaisesti vain merenrantakallioilta ja niiden lähialueilta. 2000-luvulla sekin sitten aloitti leviämisen sisämaahan. Tällä hetkellä se on melko yleinen Etelä-Suomen hakkuuaukeilla, joilta se metsäkoneiden avustuksella on löytänyt uuden kasvupaikan. Muokatussa maassa se viihtyy muutaman vuoden, mutta huonona kilpailijana katoaa hakkuualueen umpeenkasvun myötä. Tämän lajin erottaa viikon lajista helpoimmin kukkapohjuksen suomuista. Peltovillakolla niissä on alakuvan mukaiset mustat kärjet, kalliovillakolla niitä ei ole.

Villakot ovat saaneet nimensä valkeasta villatupsusta, joka kukinnan päätyttyä koristaa kasvin latvaa samalla tavalla kuin muillakin sikurikasveilla, kuten voikukalla. Yksivuotisena kasvina se tuottaa paljon siemeniä, jopa useita tuhansia kasvukauden aikana. Sen kehitys on myös huimaavaa, sillä muutamassa viikossa se kasvaa siementaimesta kukkivaksi ja hedelmöiväksi kasviksi. Niinpä sillä voi saman kesän aikana olla useampia sukupolvia. Lisäksi sen tiedetään olevan itsepölytteinen, joten silläkin lailla se turvaa nopean lisääntymisen ja hyvät mahdollisuudet levitä.

Peltovillakko on myrkyllinen kasvi. Sitä on jonkin verran käytetty rohdoksena, mm. verenvuodon tyrehdyttämiseen. Myös lankoja on värjätty keltaisiksi siitä keitetyllä väriuutteella. Nykyään sitä pidetään vain kiusallisena rikkana, joka joskus voi riehaantua ja peittää kasvimaan kokonaan alleen. Kasvi ei ole kylmänherkkä ja niinpä sen voi löytää kukkivana vielä joulukuussakin lumettomilta paikoilta.

Irjanne

Aita

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aita’Viime aikoina on tullut luettua useammankin suomalaisen naiskirjailijan viimeaikaisia tekstejä. Se ei ole ollut harkittua, onhan vain tarttunut kirjaston hyllystä käsiini. Paula Hahtola voitti muutama vuosi sitten Parnasson ja Atena-kustannuksen suuren romaanikilpailun ja siksi tältäkin kirjalta saattoi odottaa jotain. Pettyä ei tarvinnut, ehkä ainoastaan kirjan ohuuteen. Aiheesta olisi lukenut enemmänkin vai olisiko se siinä vesittynyt. Syysiltojen mietintään tämäkin meni, ehkä pohdinnoissa aukeaa vielä lisääkin, kunhan aikaa kuluu.’

Linnea on eläkkeelläoleva sairaanhoitaja, joka on suomalaisesta syntyperästään huolimatta asettunut asumaan Saksaan. Tarina alkaa, kun hän hakee asuntoonsa vuokralaista muuttaakseen yhdeksäksi kuukaudeksi täysihoitolaan lepäämään ja hoitamaan itseään. Majapaikassa sesonki on jo takana ja niinpä Linnea on pitkiä aikoja paikan ainoa asukas. Täysihoitolaa pitävät William ja Anita Krondorf, jotka ovat ammatiltaan pappeja ja siksi päivärutiineihin kuuluu myös uskonnollista palvelua. Linnea nauttii yksinolosta, kävelee rannalla ja tutustuu lähiseutuun.

Tarinan toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Linnea tutustuu saksalaiseen Dieteriin, avioituu ja saa pojan Totin. Liitto päätyy kuitenkin eroon. Talo jää Linnean hallintaan. Vuosien saatossa hän ajautuu suhteeseen seinänaapurinsa Henryn kanssa. Suhde pysyy salassa aviopuolisolta Helgalta, mutta vaatii paljon sovittelua ja salamyhkäisyyttä. Lopulta Linnea riistäytyy irti ja matkaa täysihoitolaan.

Kolmannessa osassa hän tapaa laivalla palatessaan Suomesta Martinin, jo täysihoitolassa kohdanneensa Williamin veljen. Keskusteluissa tulee ilmi asioita, jotka selvittävät tapahtumia ja saavat lukijan ymmärtämään tekstin kokonaisuuden. Tämä osa on näistä kolmesta osasta paras. Siinä viipyillään, silmäillään, kerrotaan tarinaa uudelleen toisesta näkökulmasta, eletään kohtaloiden rinnalla ja mietitään valintoja, jotka vievät elämää eteenpäin.

Tämä pienimuotoinen romaani on hyvin lähellä onnistumista, ollakseen kirjallinen helmi. Monesti juuri tämäntyyppiset pienet kirjat tuntuvat tarkoin harkituilta, aivan kuin Hemingwayn Vanhus ja meri tai Steibeckin Helmi ja antavat kuvan kirjoittajan pyrkimyksestä tiukkaan ja tarkkaan kerrontaan. Kirjailija ei selitä puhki asioita, ei junnaa niissä eikä intoudu toistamaan jo moneen kertaan sanottua. Teksti on pelkistettyä ja puhdasta.

Se, ettei kirja ole aivan kirjallinen helmi, johtuu ehkä sen aiheesta. Kolmiodraama on niin moneen kertaan kerrottu, eikä sellainen ole ainakaan minun suosikkilukemistoani. Joissain kohdin teksti oli viipyilyssään pitkästyttävää, tapahtumia oli vähän. Vasta kirjan lopussa sen kokonaisuus avautui, myös aidan merkitys erottavana ja sulkevana tekijänä. Kirjan loppu jää auki, ehkä se kuvaa elämän jatkumista, kertomus on vain pala tarinaa, pala elämää.

Jotenkin tästä tekstistä tulee mieleen myös viime vuosisadan kirjallisuus, tarinat joissa myös liikutaan täysihoitoloissa. Tässä ei kuitenkaan ollut Agatha Christien murhia eikä Daphne du Maurierin kauheuksia. Thomas Mann ja Kuolema Venetsiassa on tunnelmaltaan samaa sukua. Suomalaisista yhtymäkohtia on mielestäni Joel Haahtelan tuotantoon. Kirjailijan muutama vuosi sitten ilmestynyt palkittu esikoisteos Salpalinja oli hyvä kirja, eikä tämä yhtään häpeä sen rinnalla, päinvastoin, tämä on helpommin lähestyttävä, kokonaisempi. Kannattaa tutustua.

Hahtola, Paula: Aita. Atena, 2013. 157 s.

Lintu pieni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lintu pieni’Vaimo antoi tämän Tanja Pohjolan kirjan välipalaksi, kun hänen mielestään aina luen niin suuria ja raskaita kirjoja. Oliko tästä sitten siihen? Kirja vei mennessään ensi lehdeltä ja tiivistyi vain loppua kohti. Vaikka se ei ole mikään Keltaisen kirjaston tiiliskiviromaani eikä ehkä suurta maailmankirjallisuuttakaan, niin sen teksti ja kerronta piti ilahduttavasti kiinni. Näin siitä tuli muutakin kuin välipala. Varmaankin kirja on enemmän tarkoitettu naisten luettavaksi, mutta ainakaan itse en ole koskaan pitänyt siitä väliä, vaikka en Jane Austeneita olekaan lukenut. Tässä muutama hajanainen kommentti syksyn esikoisesta.’

Tänä vuonna on ilmestynyt useita varteenotettavia esikoiskirjoja, tässä yksi. Lintu pieni on historiallinen mutta myös psykologinen pohdinta sodanjälkeisestä elämästä. Kirjassa liikutaan vuorotellen vuoden 1944 Viipurissa, jolloin päähenkilö Dora on kahdentoista ja 1950-luvun alun Helsingissä, jolloin Dorotea on vasta-avioitunut nuori nainen. Kirjan prologi sitoo lukijan jännitteeseen, lapsiin ja väkivaltaan.

Hermonsa menettänyt äiti pitää tyttäriään vankeina vinttihuoneessa tavatessaan arvovierasta, josta toivoo itselleen uutta puolisoa sodassa menneen tilalle. Dora ja Mari näkevät nälkää, kärsivät hoidon puutteesta ja pelkäävät. Jo kirjan alusta voi päätellä, mitä Marille tapahtuu, vaikka tragedia kuvataan vasta kirjan lopussa. Sisko Dora kärsii tapahtuneesta syyllisyyttä, jota eivät juorut ja huhut yhtään paranna. Niinpä hän päädyttyään sodan jälkeen Helsinkiin, sulkee menneen elämänsä kuoreen ja alkaa elää helsinkiläisenä. Avioiduttuaan nuoren muusikon Oton kanssa hän luulee pääsevänsä turvaan, mutta menneisyyden haamut nousevat esiin ensin Oton äidin vanhan ystävän Vienon ja tämän sairaan tyttärentyttären Lahjan kautta ja sitten Esterin, joka sodanaikaan toimi Doran äidin apulaisena Viipurissa. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan repii haavat auki ja johtaa ahdistukseen, pelkoihin ja sekavuuteen.

Kertomuksen yhtenä keskeisenä lankana kulkee Doran Marille kertoma satu miehestä, joka muuttuu linnuksi ja saa siten vapautensa. Kirjan nimi kuvaa joko pienen lapsen haurautta ja vapaudenkaipuuta tai kerrottua fantasiaa. Dora on vanki konkreettisesti Viipurissa ja psykologisesti Helsingissä. Oton tuomat häkkilinnut symbolisoivat hänen vankeuttaan ja vapaudenkaipuutaan.

Sodasta lienee vielä kertomatta monta tarinaa. Vuosittain niitä putkahtaa esiin ja estää meitä unohtamasta sodan pahuutta ja sen tuomaa ahdistusta. Tässä kirjassa kirjailija on ihailtavalla tavalla saanut aikakauden elämään pienin huomioin. Hajut, esineet, tapahtumat siirtävät lukijan sodan aikaan ja lukiessa tuntee painuvansa siihen ja elävänsä yhdessä pienten tyttöjen pelon kanssa. Sille ei voi mitään, että vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tässä ajassa ja hyvinvoinnissa monet tapahtumat tuntuvat käsittämättömiltä. Kuinka äiti voi kohdella tyttäriään noin, kuinka Ester ei noussut puolustamaan tyttöjä, kuinka lyötiin leimoja ja syyllistettiin.

Eikä 50-luvun Helsinki ollut sodanaikaa parempi. Elettiin lamaa eikä ruokaa silloinkaan ollut riittävästi, pelot seurasivat niin maailmanpolitiikan kuin kansallisten tapahtumienkin kautta. Dorotea yritti saavuttaa tasapainon, mutta kun hän ei saanut mieleen kertynyttä pahaa pois itsestään, kukaan ei osannut auttaa, jokaisella oli omat huolensa ja traumansa. Karjalainen Vieno yritti, mutta kun Dorotea ei tunnustautunut edes viipurilaiseksi, niin vuorovaikutusta ei syntynyt. Dorotea näki Lahjassa pikkusiskonsa Marin ja ajatteli Vienoa äitinään, jolloin muistot puhkesivat, viha ja pelko nousivat. Dorotea sairastui.

Tietenkin lukiessa kertomusta tänä päivänä miettii, miten asioihin olisi voinut puuttua tai pitänyt puuttua. Oton yritykset olivat kaikki vääriä, ainakin Dorotea mielestä, vaikka mies yritti parhaansa. Lopun absurdi tapahtumien vyöry meni mielestäni jopa yli liikkuessaan toden ja tarinan välisessä maastossa. Siihen olisin kaivannut selkeyttä.

Lukemisen arvoinen teos kuitenkin, hyvinkin.

Pohjola, Tanja: Lintu pieni. Atena, 2014. 285 s.

41: isoalvejuuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isoalve1

’Viikonvaihteessa kävin sammalretkellä etsimässä peltojen pieniä pioneereja. Kuljin lehtorinteitä ja pellonreunoja kahlaten saniaisten viidakossa. Ajattelin, etten ole viikon kasvina vielä esitellyt yhtään tähän kasviryhmään kuuluvaa lajia. Se puute tulee nyt korjata. Valitsin tämän ainakin täällä Hämeessä mielenkiintoisen lajin ensinnäkin siksi, että se on yleinen ja toiseksi, koska olen jo pitkään etsinyt sen rinnakkaislajia, etelänalvejuurta, löytämättä sitä kuitenkaan. Tähän aikaan ne on helpointa erottaa toisistaan.’

Isoalvejuuri (Dryopteris expansa) on alvejuurista suurin ja mielestäni komein. Se kasvaa lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä usein puronvarsilla tai kallionalusissa yleisenä ja runsaana koko maassa. Etelä-Lapissa se harvinaistuu, mutta taas pohjoisimmissa osissa maatamme se on alvejuurista yleisin.

isoalve2Viikon kasvi on helppo tunnistaa alvejuureksi kolmeen kertaan parilehdykkäisistä lehdistä. Rinnakkaislajeistaan metsäalvejuuresta ja etelänalvejuurestasen erottaminen onkin sitten vaikeampaa. Isoalvejuuri kasvaa rehevämpänä, kaikin puolin kookkaampana. Lehti on leveä ja enemmän vaakatasossa (ks. alimmainen kuva). Lisäksi tyvilehdykän ensimmäinen lehdykkäpari on hyvin epäsuhtainen. Alaspäin siirottava lehdykkä on paljon ylempää pidempi, jopa puolet koko lehdykän pituudesta. Asiaa on vaikea selittää, kun lehdyköitä on ensimmäisen haarautumisen ja toisen haarautumisen lehdyköitä. Saniaisilla koko maanpäälinen osa on lehti ja sen haaraumat ovat lehdyköitä. Viereisestä kuvasta tuon alaspäin sojottavan pikkulehdykän koon kuitenkin huomaa.

Miksi sitten kerroin lajin rinnakkaislajin olevan juuri nyt tunnistettavissa? Etelänalvejuuri on täällä suuri harvinaisuus ja se on hyvin isoalvejuuren näköinen. Äsken mainittu lehdykkä on toki lyhyempi ja koko kasvi tummempi väriltään, mutta kuitenkin, vaikea huomata. Yksi hyvä tuntomerkki kuitenkin on: isoalvejuuri alkaa näihin aikoihin kuihtua ja asettua talvilepoon maavartensa varaan, etelänalvejuuri talvehtii vihreänä. Näin tekee metsäalvejuurikin, mutta se on kuitenkin hyvin erinäköinen.

Alvejuuren nimitys tulee madosta eli alveesta. Kasvin juurakko on ollut aikoinaan tunnettu rohdos, josta on valmistettu filisiiniä suolistoloisien, etenkin lapamadon, tuhoajaa. Rohdos on voimakas myrkky, joten sitä ei pidä mennä itse valmistamaan ja nauttimaan. No, tänä päivänä tuskin kukaan sitä tekisikään, taitaa lapamatokin olla jo uhanalainen eläin maassamme. Rohdokseksi on kelvannut vain metsäalvejuuren juurakko, koska siinä rohdosta on eniten ja ehkä myös siksi, että se on alvejuurista yleisin.

Loutikko