Luomua

lutukka ja horsma

’Kiertelin viikonvaihteessa sammalretkillä syrjäseutuja. Törmäsin näkyyn, joka pysäytti. Kun talo jää autioksi, ei aina kaikkea älytä hoitaa viimeisen päälle kuntoon. Niinpä parvekelaatikko saattaa saada uudet asukkaat. Kuka se päättää, mitä laatikossa pitää kasvaa? Lutukka ja horsma (amerikanhorsma) eivät ehkä ole niitä kaikkein näyttävimpiä lajeja, mutta ainakin ne ovat paikallisia ja hoidossa vähään tyytyviä. Olisiko tässä luomun uusi suunta? Miksi laatikkoon istutetun kukan pitää aina olla kirkkaanvärinen, suuri ja hyvänhajuinen? Eikö lutukka kelpaisi kauniine lituineen aivan yhtä hyvin tai vehreä horsma, miksei jokin hento heinäkin? Kokeilkaapa!’

Pohjoisen kukkaloistoa

kurjenkanerva

’Kun pyörii vain omissa nurkissa, ei aina muista, että muuallakin on kuvattavaa, katsottavaa, ihailtavaa. Lapin monet kasvit ovat pieniä mutta kauniita. Niiden puoleen on kumarruttava jopa ryömittävä ja sittenkin  niiden hauras kauneus saattaa paljastua vasta otetusta kuvasta. Kokosin tähän esimerkiksi muutaman tällaisen kasvin äskeiseltä Lapinmatkaltani.’

sielikkö

’Ylin kuva esittää kurjenkanervaa, joka on hyvin yleinen tunturikankailla. Kuva on otettu Piessijängältä Karigasniemeltä, jossa pysähdyimme katselemaan paitsi Ailigas-tunturin karua jylhyyttä, myös Lapin lintuparatiisina tunnetun järven ja jängän lintumaailmaa. Nähtyä tulivat vesipääskyt ja tunturikihut, merikotka ja monet pienet kahlaajat. Yläkuva esittää sielikköä kaikessa kauneudessaan.’

vaivaispaju

’Kun täällä etelässä raivaa ojien pajupensaita raivaussahalla ja yrittää aukoa rantaan näköalaa, ei aina muistakaan, että pohjoisen pajut saattavat olla maanalaisia niin kuin vaivaispaju, jonka eminorkot ovat kuin kauniita kukkia tunturikankaalla. Kasvin varret ovat maanalaisia ja siellä se rönsyilee moneen suuntaan nostaen vain lehtituppaat ja kukat maanpinnan yläpuolelle.’

tunturikohokki

’Tämä kasvi, tunturikohokki, piti mennä kuvaamaan Norjan puolelle Vesisaareen, sillä se on melkoinen harvinaisuus Utsjoen Lapissa. Olen sen tainnut vain kerran nähdä siellä vuosia sitten. Tässä sen kukat ovat jo hieman ohikukkineet ja vaalenneet, mutta tunnistettavissa kuitenkin.’

’Kun kerran sillä suunnalla liikuttiin, piti käydä katsastamassa myös tenonajuruoho. Se on tavallisen kangasajuruohon pohjoinen serkku eli alalaji ja erotettavissa suuremman kukan avulla. Se onkin tyypillistä pohjoisen kasveille, että kukkien koko on suhteessa kasvin kokoon suurempi kuin täällä etelässä. Mistä lie johtuu? Paljon muutakin tuli kuvattua, ehkä pistän ne esille toiste, esim. linnut, joita sinne oikeastaan mentiin katsomaan.’

Kaiku

kaiku1

’Keväinen metsä on avara. Lehdettömät puut antavat kuulaan läpinäkyvän vaikutelman kuin kulkisi veden sisällä. Äänet kantavat keväisessä metsässä aivan eri tavalla kuin keskikesän tukkoisessa maisemassa. Kiersin jäkälien perässä jyrkkärinteisen Ruokovuoren rinteitä ja törmäsin… niin mihin? Mikä tuo on? Mielikuvitusta sen kohtaaminen ainakin lisäsi.’

Pienenä usein tehty kysymys kuuluu: Kuka metsässä huutaa? Itsekin olen niin ihmetellyt. Tuntui jännältä huutaa ja kuunnella vastausta. Aikuiset kertoivat Kaiusta ehkä jopa isolla alkukirjaimella ja pieni mietti Kaiun ulkonäköä ja äänen syntyä. Taiteilijat ovat Kaiun ikuistaneet: säveltäjät säveltäneet sen äänen musiikkiinsa, maalarit antaneet sen hahmon kankaalle. Itselleni Kaiku oli ja on metsän olento; samalla tavalla kuin näkki kuuluu veteen ja hiisi vuorten synkimpiin onkaloihin, Kaiku kuuluu metsään ja asuu siellä, vaikka sitä ei koskaan näykään, kuuluu vain.

Aikuisena arvoitus on ratkennut. Mutta siitä huolimatta, kun keväisessä metsässä kaikuu tikan pärryytys tai oma kutsuhuuto kantautuu takaisin, ajattelee, kuka kumma siellä huutaa. Silloin elää kuin lapsuuden satua uudelleen.

Siksipä kohdatessani koivun kyljen rosoisen pakurisienen runteleman haavan en voinut olla näkemättä siinä suuta, Kaiun suuta, varsinkin kun käänsi päänsä vinoon ja antoi mielikuvituksen laukata. Täällä se asuu, täältä se vastaa, kun sille huutaa. Vai mitä? Voi oikein nähdä, kuinka ääni kumpuaa sen raollaan olevien kasteen kostuttamien huulten välistä.

kaiku2

Lapsuuden ongelma on ratkennut. Puhukoot aikuiset mitä haluavat, minä tiedän, mistä ääni tulee metsässä, olen nähnyt sen, olen kokeillut sitä. Ruokovuori antaa sille oivallisen näyttämön, keväinen metsä tunnelman … ja satu on valmis.

Tikanpaja

tikanpaja

’Näin keväällä lumen alta paljastuu monenlaisia kiinnostavia talven töitä. Tein eilen retken kallioiselle mäelle etsimään jotain uutta. Löysin kauniin maiseman, pienen pieniä sammalia ja upean tikanpajan.’

Mäellä kasvoi käkkyräinen mänty ja sen vieressä toinen, jo aikoja sitten keloutunut vanhus. Tikka on jo vuosia sitten löytänyt kelon rungosta kolon, johon käpy sopii. Ensin se on hakannut siinä männynkäpyjä ja nyt kun kolo on suurentunut, ohilaukauksienko seurauksena, ovat vuorostaan kuusenkävyt saaneet menettää siinä siemenensä. Mittasin kuorikasan paksuutta ympäristöön verraten. Keolla oli korkeutta reilusti yli puoli metriä ja se peittin alleen monta neliömetriä. Käpysuomut olivat siististi kasassa keon toisessa laidassa ja toisessa repsottivat rikkihakatut kävyt, jopa kelon runkokin oli roskaa täynnä, niin ahkeraan siinä on taottu.

Alueella lentelee useitakin tikkalajeja. Palokärki huuteli aamulla, kun tarkastin taimikoiden kuntoa talven jälkeen, harmaapäätikka kuikutteli lehdossa talon lähettyvillä, pikkutikka on valinnut reviirikseen pienen järven rantakoivikon ja käpytikkoja lentelee joka puolella. Tämän tarkkailun perusteella päätyisin pajan suhteen käpytikkaan, jo nimensäkin vuoksi.

Paljon on täytynyt tapahtua mäellä takomista, jotta tulos on tuota luokkaa. Mieleen vain nousi tikan pään kestävyys. Omaa päätä alkaa särkeä tai pakottaa jo pienenkin tällin jälkeen, eikä tulisi mieleenkään hakata päätään seinään jatkuvasti. Onko tikalla jokin erikoinen iskunvaimennus pääkopassaan, etteivät aivot ja muut arat elimet vaurioidu jatkuvassa hakkaamisessa? Sen muistan lukeneeni jo koulupoikana, että tikan kieli kiertyy pään ympäri ja on siksi tavallista pidempi, kun se sujahtaa linnun hakkaamaan onkaloon toukkajahtiin.

Tikanpajoja on paljon talven jäljiltä, kelojen alla, sähkötolppien juurella, jopa pellonpientareillakin, sillä vuosi taisi olla aika hyvä käpyvuosi. Sen kertoo tikkojen määräkin. Rummutukset saavat mielen herkitymään kevätkuulaana aamuna, kun kävelee pihan yli haistelemaan säitä, eivätkä ne ole maalla mitään valotolppien peltien päristyksiä.

Talvi

talvilunta

’Kävin juuri hiihtämässä. Pakkanen paukutteli parissa kymmenessä tullessani pois, vaikka auringon paistaessa olikin ollut melkein inhimillistä. Tähän on saanut tänä talvena tottua.’

Kuva on otettu mitä talvisimmassa säässä: auringon kilo hangella, metsän tummuus varjossa, eteläsuomalainen tykky ja huurre puissa. Näitä kuvia olisi tänä talvena saanut enemmänkin, jos olisi tarjennut mennä ulos hytisemään. Jostain syystä on arvostanut takkatulta ja villasukkia sekä hyvää kirjaa. Olen lueskellut monia, sellaisiakin joista olisi voinut arvion tänne blogiin tehdä, mutten ole saanut sitä tehtyä. Talvi ottaa voimille lumenluonteineen, lämmityksineen. Monesti katsoo illalla taivaanrannan ruskoa, joko lauhtuu joko pakkanen hellittää. Seuraavana aamuna huokaa uudelleen mittarin näyttäessä kylmyyden jatkuvan. Talvi muistuttaa vuoden 1987 talvea, jolloin taisi olla vieläkin kylmempi, mutta oliko näin pitkään?

Eilen aamulla loppui sitten öljy säiliöstä. Enkö ollut sittenkään lämmittänyt takkoja tarpeeksi? Itse ajattelin syksyllä tilaamani öljyn riittävän kesään, mutta eipä vain riittänyt. Mietityttää, kuinka ennen selvittiin? Taisi olla porukka karaistuneempaa tai sitten vaan elämäntapa oli toisenlainen. Pitääkö sitä nykyään olla koko talo lämpimänä talvella? Voitaisiinko asua parissa huoneessa ja laskea lämpöä reilusti muista huoneista? Näin muistan mummoni aikoinaan tehneen: hän asui keittiössä ja kamarit olivat viileinä. Silti hän kolusi kaikki lähiseudun metsät kesäaikaan polttopuun haussa. Se vain ei yksinkertaisesti riittänyt, piti säästää.

Jotkut ovat ihmetelleet, että tällaistako tämä kasvihuoneilmasto onkin, eikös pitäisi olla lämpimämpää kuin ennen. Olen jostain lukenut, että yksi ilmastomalli ennustaa juuri näin: kylmää talvea ja kuumaa kesää. Nyt korkeapaineen keskus on pyörinyt lokakuulta asti Pohjois-Euroopan päällä ja kierrättänyt kylmää Jäämereltä. Kesällä se kierrätti kuumaa Venäjältä. Tasapaino säilyy ja taitaa kokonaisuutena jäädä plussalle entisiin vuosiin verrattuna, ainakin koko maapallon mittakaavassa.

Mutta nautitaan talvesta, sen puhatudesta, tuikkeesta ja kirpeydestä. Kyllä sitä saadaan hikoilla vielä helteessäkin (toivottavasti).

Talven lumoa


hyyppaa1

Talvi on taas niin kuin ennen, luminen ja kylmä. Maisemat Laukaan Hyyppäällä toivat mieleen Lapin, vaikka ystäväni manasikin puiden pienuutta. Aihkit puuttuivat! Lumi pakkautui puihin kuin tykky pohjoisempana, mutta hento tuulenvire sai sen laskeutumaan huntuina hangelle.

Ilmassa oli jo kevättä, pieni punainen kajo laskevassa auringossa.

Paikka on muutenkin näkemisen arvoinen kaikkina vuodenaikoina. Olen saanut sieltä elämäni parhaat ruskakuvat, vehreät kesäkuvat ja nyt talven. Tähän maisemaan voisi kuvitella muutakin kuin tätä kaupungin harmaata todellisuutta. Eikö vain?

Jäälehti

jaa2

Mikähän se saa jään tekemään näitä koukeroitaan? Syksyn ekojen pakkasten jälkeen kallioilla pienissä lätäköissä oli uskomattoman paljon erilaisia jäämuotoja, joista löytyisi vaikka millaisia tarinoita. Ehkäpä joskus kirjoitankin sellaisen, kunhan ehdin.

Tämä jäälehti oksanhangassa löytyi Sammallahdenmäeltä Raumalta. Paikka on Unescon maailmanperintökohde ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kivilatomuksineen, eikä ainoastaan näiden jäälehtien vuoksi, niitähän löytyy muualtakin.