Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Halkaisukirvesmies

Julkaistu , kirjoittanut
1

lipasti’Rauhallinen tuokio, sunnuntaipäivän seesteinen iltahetki tai sitten ei… Roope Lipastin kirja oikein houkuttaa rauhaan ja omaan oloon. Jos saisi nauttia yksin tai yhdessä ystävän kanssa, lukea ääneen ja nauraa kuin ennen vanhaan. Nykyään ollaan niin totisia tai sitten väännetään vitsiä asioista, joissa ei ole mitään naurettavaa, tosikkomaista.

– Gaad mulkki!
Sama virke kirjasuomeksi:
– Rakas sisareni, olisitko niin ystävällinen, että kaataisit minullekin lasillisen tuota ihanan…

Tällä lailla – nauttien.’

Kirjailija Roope Lipasti on kirjoitellut otsikon nimellä pakinatyyppisiä kirjoitelmia eri lehtiin, mm. Turun Sanomiin ja Kotivinkkiin. Nyt nämä kirjoitukset on koottu yhteen, mutta kirjoitettu myös uusia. Eli kirja on oikeastaan tarinakokoelma. Ei siis ole väliä, aloittaako kirjan alusta, lopusta vai keskeltä. Joka tapauksessa se vie mennessään.

Aiheet kertomuksiin on koottu kirjailijan eli Halkaisukirvesmiehen omasta ja perheen elämästä. Mukana ovat hänen lisäkseen vaimo ja neljä lasta. Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea palstaa Lasten suusta siepattua, tämä liikkuu samoilla apajilla. Pieni lapsi saattaa sanoa totuuden suoraan tai sitten yhdistää asioita omalla tavallaan hauskasti, käsittää väärin tai käyttää sanaa vähän sinnepäin. Asiayhteyksistä tulee sitten uusia asiayhteyksiä ja tästä hersyvää huumoria, joka aukeaa yleensä vasta hetken kuluttua ja sitten nauretaan. Siinä mielessä kirja on sukua, vaikka ehkä kaukaista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalle.

Kirja on jaksotettu viikonpäivien mukaan. Samalla on luonnehdittu päivää, annettu sille väri ja tyyli. Jakson jutut kyllä eivät liity ainakaan minun mielestäni juuri siihen viikonpäivään, jonka alla juttu on. Tarinat ovat yleisemmällä linjalla. Niissä on roimaa liioittelua, yleistyksiä, hauskoja yhdistelyjä ja sidoksia niin politiikkaan kuin ajan ilmiöihinkin. Lapsiltahan tämä yhdisteleminen onnistuu, useinmiten vahingossa, miksei siis myös lapsenmieliseltä kirjailijalta.

Kirja on siis tyystin erilainen kuin Lipastin kaksi edellistä kirjaa. Niissäkin pilkahti aito huumori, mutta tässä se suorastaan pursuaa. Yritin katsella jotain kohtaa kopioitavaksi, mutta tämän huumorin kanssa on sama kuin tilannekomiikan, sen kertominen asiasta irrallaan vesittää sen. Kirja siis kannattaa lukea itse ja nauttia siitä pieninä paloina. Kieli on täysin omintakeista, rikasta ja sanat osuvia, tunnelma pehmeän lämmin. Juuri tällaistahan se oli silloin itselläkin, kun lapset olivat pieniä. Olisipa vain kirjoittanut kaiken sen muistiin.

Tarkat havainnot ihmisistä ja heidän luonteistaan kuuluvat myös kirjan pluspuoliin. Kaikkihan me olemme omia persooniamme, meillä on luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja. Kaikilla meillä on myös puutteemme ja vahvuutemme. Kirjailija osaa käyttää näitä ja kirjata ne tarinoihinsa uskottavasti. Ehkäpä tämä kirja onkin pitkälle eräänlaista omaelamäkertaa ja siksi on paha ryhtyä kovin jyrkästi arvostelemaan jonkun valintoja tai erehtymisiä. Kirjailijahan itse kantaa niistä huolen ja vastuun. Kuitenkaan kirjaa lukiessa ei tullut sellaista tirkistelyn tunnetta, mikä joskus avautumis-kirjoissa tulee, häpeää toisen puolesta tai riemua onnistumisesta. Tässä pysytään anonyymiyden rajoilla, mikä on hyvä asia. Ehkä tämä kirja on sellainen rauhallisen sunnuntai-iltapäivän lukukokemus, silloin kun lapset ovat poissa – ulkona tai ehkä naapurissa.

Lipasti, Roope: Halkaisukirvesmies, elämä ja vähäisemmät teot. Atena, 2014. 217 s.

Norwegian Wood

Julkaistu , kirjoittanut
2

murakami’Nyt tein jotain, mitä en ennen ole tehnyt: luin ensimmäisen e-kirjani. Tämä Haruki Murakamin varhainen teos oli jotenkin päätynyt puhelimeni kirjahyllyyn ja aina odottaessani jotain tapahtuvaksi luin sitä pätkän kerrallaan. Aloitin joskus kesällä lämmön hivellessä kasvoja ja lopetin kylmään tuulen riepotellessa vaatteita marraskuun koleudessa. Kokemus sinällään, en vielä tiedä, tuliko minusta e-kirja fani vai ei. Tässä muutama kommentti suosikkikirjailijani tuotannosta ja vähän lukukokemuksestakin.’

Kirja alkaa siitä, kun Toru Watanabe laskeutuu Hampurin lentokentälle ja Beatles-sävelmä Norwegian Wood soi kaiuttimista lohduttomasti ja nostaa kaikki muistot ja tunteet Naokosta pintaan parin kymmenen vuoden takaa. Silloin hänen päässään alkaa muotoutua teksti, joka kertoo tämän surullisen rakkaustarinan, tarinan hänestä itsestään ja Naokosta.

Kirjassa palataan takaumana opiskeluaikoihin, siihen hetkeen, kun Watanaben paras ystävä ja Naokon poikaystävä Kizuki tekee itsemurhan. Kumpikaan ei pääse siitä yli. Watanabe antautuu opiskelijaelämään, tutustuu uusiin ihmisiin ja pitää näiden kanssa hulvatonta hauskaa. Naoko vaipuu masennukseen. Yhdessä he purkavat suruaan loputtomilla kävelyretkillä pitkin Tokion katuja puhumatta, tekemättä mitään muuta. Lopulta Naoko joutuu hoitolaan syvän masennuksen vuoksi. Siellä hän tapaa Reikon, joka on asunut samassa paikassa jo vuosia. Reiko soittaa kitaraa ja yhdessä he laulavat vanhoja hittejä nuoruudestaan. Watanabe puolestaan tutustuu Midoriin, omalaatuiseen tyttöön, joka haluaa hänet ystäväkseen, mutta ei rakastajakseen. Suhde kuitenkin kehittyy juuri siihen suuntaan.

Watanabe käy säännöllisesti hoitokodissa tapaamassa Naokoa. He tekevät retkiä ympäristöön ja lopulta hän huomaa rakastavansa myös Naokoa. Hänen on tehtävä ratkaisunsa. Lääkärit eivät lupaa paranemista eikä hoito voi jatkua loputtomiin. Kun Watanabe tekee ratkaisunsa, Naoko ei kestä sitä. Tragedia johtaa vuorostaan Watanaben luhistumiseen. Hän matkaa ympäri Japanin ja vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisiin ajatuksiin. Sieltä hänet nostaa lopulta ylös elämään Reiko. He pitävät yhteiset muistohautajaiset, muistellen, soittaen ja laulaen, juoden ja rakastellen. Elämä ehkä kääntyy sittenkin oikeaan suuntaan, kun Watanabe soittaa lopulta Midorille.

Luin siis kirjan e-kirjana puhelimelta pieninä paloina odottessani milloin kaupassakävijää, milloin odotusaulassa lääkärille menoa tai jotakuta junalta. Siksi tarina ei oikein hyvin pysynyt mielessä. Kirjasta jäi muistiin hyvin kaunis tarina, tarina rakkaudesta ja sen vaikeudesta sekä elämän valinnoista. Päähenkilö on nuori opiskelija, joka joutuu kokemaan pienellä ajalla kahden ystävänsä itsemurhan. Muistellessaan Naokoa Hampurissa hän yrittää palauttaa mieleensä tämän kasvot ja löydettyään ne hän elää uudelleen hetket Naokon kanssa, niillä loputtomilla kävelyretkillä Tokiossa ja hoitokodissa.

Elokuva, jota en ole nähnyt, näyttää kuvien mukaan keskittyvän juuri näihin kahden nuoren retkiin. Kirjailija osaa pienillä ihan tavallisilla sanoilla ja asioilla tuoda esiin sen tunnelman, joka heidän välillään vallitsee. Vastapainona sille on joskus hyvinkin hulvaton ja jopa räävitön suunsoitto juovuksissa olevien kavereiden kanssa. Myöskään Midori ei ole kovin hiemotunteinen, vaan kohoaa kirjassa hillityn Naokon vastapainoksi. Kirjan tunnelma on hidas ja odottava. Lukija aavistaa jotain tapahtuvan, mutta kuitenkin se lopulta tulee yllätyksenä. Kuvaus on yksityiskohtaista ja realistista kuvaten hyvinkin pitkään aivan tavallisia tapahtumia. Seksi saa ehkä kohtuuttoman suuren osuuden, mutta kuvaus on kuitenkin hienotunteista eikä mitenkään rivoa.

Ehkä joskus luen kirjan uudelleen paperilta, nyt se meni jotenkin ohi. Kuitenkin se on pitänyt minua otteessaan koko syksyn ajan, mitä ei usein tapahdu. Ehkä on hyvä silloin tällöin lukea jotain hitaasti pitkiäkin taukoja pitäen.

Murakami, Haruki: Norwegian Wood. Tammi, 2012 (1987), suom. Aleksi Milonoff (eng.). 426 s.

Pyöreä talo

Julkaistu , kirjoittanut
2

pyöreä talo’Minua ovat aina kiinnostaneet intiaanit ja heidän elämänsä. Se lienee perua poikavuosilta, jolloin siltä alalta julkaistiin paljon seikkailukirjoja. Oli Punainen sulka-sarja, Zane Gray, Curwood ja Seaton. Luin ahmien niitä lähinnä eksotiikan ja metsissä liikkumisen vuoksi, mutta myös romantiikan, jota silloin itsekin jo aloin etsiä. Niinpä tartuin mielenkiinnolla tähän intiaaninaisen kirjoittamaan teokseen, joka kertoo nuoren pojan elämästä intiaanien reservaatissa North Dakotassa.’

Kirja alkaa raiskauksesta ja väkivallasta, jonka kohteeksi joutuu pojan äiti. Oikeuslaitos ei tuomitse teon suorittajaa vedoten joihinkin vanhoihin lakipykäliin, vaikka syyllinen on kaikkien tiedossa ja tuomittavissa. Lisäksi mies palaa paikkakunnalle rehvastelemaan ja aiheuttaa reservaatin asukkaissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Poika alkaa ystävänsä Cappyn kanssa etsiä todisteita, tapahtuman silminnäkijöitä ja itse tekijää. Tällöin he päätyvät paljon suuremman jutun hännille ja lopulta voidaan todeta, että syyllinen onkin syyllistynyt myös intiaanitytön ryöstöön ja murhaan. Mutta kun ei ole ruumista, ei ole syytettäkään.

Kirjaa lukiessa tutustuu samalla reservaatin ihmisiin, heidän taustoihinsa ja sukulaisuussuhteisiinsa. Vanha isoisä kertoo tarinoita unissaan menneiltä ajoilta ennen reservaatteja, postinhoitaja kertoo oman tarinansa, äiti ja isä omansa. Loppua kohti tarinat keskittyvät, kiertyvät toistensa ympärille ja niille löytyy yhtymäkohtia. Pyöreä talo on rakennettu pyhäksi paikaksi menneitä uskomuksia varten. Siellä tehtiin ennen erilaisia riittejä, pidettiin juhlia ja kokoonnuttiin yhteen, nyt siellä tapahtui väkivaltainen raiskaus, ehkä murhakin. Pojan äiti menettää toimintatarmonsa niin kauaksi aikaa, kunnes raiskaaja on saanut tuomionsa. Sen jälkeen hän katselee poikaansa uusin silmin eikä tiedä, mitä ajattelisi.

Myös tapahtumahetken tarinat tulevat kerrotuiksi ja ne limittyvät kirjassa yhteen vanhojen tarinoiden kanssa. Cappy rakastuu 13 vuoden iästään huolimatta tulisesti reservaatissa leirillä olleeseen tyttöön. Kun tämän perhe tuomitsee rakkauden, Cappy päättää lähteä tyttöä tapaamaan onnettomin seurauksin. Taskussa oleva pyöreä musta kivi on pojalla muistona ystävästään. Tarina pääsee päätökseensä. Oliko kaikki oikein, oliko se moraalisesti oikein, olivatko teot oikeita, onko intiaanien asema oikein? Kysymyksiä, joita kirja luo, muttei anna suoria vastauksia.

Kolmasosa reservaattien intiaaninaisista raiskataan elämänsä aikana ja liki 90 % raiskaajista ei kuulu alkuperäiskansoihin eikä siis myöskään asu reservaateissa. Tällöin heidät jätetään tuomitsematta vanhoihin lakeihin vedoten niin kuin tässä tarinassa tapahtui. Vasta Barak Obaman allekirjoittama laki muutti käsityksiä ja tuomioita vuonna 2010. Vaikka tarinan kertoja on intiaani itsekin, on hän Amerikassa tunnettu ja palkittu kirjailija. Hän sai tästä kirjasta National Book Award palkinnon. Hänen antamansa kuvaus vaikuttaa totuudentuntuiselta eikä liioitellulta.

Tänä päivänä puhutaan tuomiten suureen ääneen valtioista, jotka anastavat toisen maan, esim. Ukrainassa, Israelissa, mutta intiaanien mailla on edelleenkin ratkaisematta monet ns. alkuperäiskansoja koskevat kysymykset. Nehän nostavat päätään aina silloin tällöin täälläkin saamelaisten keskuudessa. Menneinä aikoina maahan muuttaneet valkoiset hävittivät intiaanien asuinmaita ja kulttuuria sulkien lopulta jäljellejääneet reservaatteihin, alkujaan vankileireille. Edelleenkään heitä eivät koske lait samalla tavalla kuin valkoisia reservaattien ulkopuolella. Nämä asiat voi lukea kirjasta rivien välistä. Kuitenkin kaikesta vääryydestä ja väkivallasta huolimatta kirjailija kuvaa nuoren pojan elämää valoisasti ja optimistisesti. Saatesanoissa hän kiittää lukemattomia henkilöitä ja järjestöjä, joilta hän on saanut apua kirjan kirjoittamisessa, mutta toteaa lopulta tarinan olevan lähtöisin niin monesta lähteestä, että siitä on muodostunut puhdas fiktiivinen tarina. Voisin kuvitella kirjassa tunnelman olevan aidon, vaikka tapahtumat onkin koottu monesta lähteestä. Hieno lukukokemus!

Erdrich, Louise: Pyöreä talo. Bazam Books, 2013 (suom. Laura Lahdensuu). 448 s.

Ajo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajo’Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’

Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.

Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.

Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.

Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko  Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.

Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.

Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!

Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.

Tikli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tikli’Olen joskus miettinyt arvioida tänne vain sellaisia kirjoja, joissa on jotain luontoon liittyvää. Donna Tarttin kirja Tikli voisi olla tällainen, mutta luettuani sen, huomasin, että luonto siinä on vain linnun nimessä eikä muussa. Tikli on maalaus, jonka seikkailuja kirjassa kuvataan. No, aasinsiltoja on aina rakenneltu ja käytetty tahdon välikappaleena. Olkoon tämä jättisuuri opus täällä kuitenkin, sillä se on lukemisen arvoinen. Toisaalta tätä lukiessa ajattelin, että Valittujen palojen lyhennelmä tästä voisi olla paikallaan, vaikka niitä muuten vihaankin. Lukemiseen mennyt aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan.’

Theo on 13-vuotias, kun hän menettää äitinsä ja saa riesakseen vanhan flaamilaisen taulun, jonka on tehnyt Fabritius vuonna 1654. Taulun nimi on Tikli. Kummastakaan tapauksesta hän ei pääse elämänsä aikana eroon. Äidin traaginen kuolema palaa mieleen jatkuvasti ja taulun piilottelu käy työstä. Lisäksi Theo on tapauksen jälkeen orpo. Hänet sijoitetaan rikkaan luokkatoverin kotiin väliaikaisesti, vaikka itse hän olisi halunnut mennä huonekaluja entisöivän Hobien luo asumaan. Hän sai nimittäin vanhalta mieheltä, joka kuoli samassa taidemuseon räjähdyksessä kuin äitikin, tehtävän. Hänen pitää mennä Hobien luo ja suojella tyttöä ja taulua. Tyttö on Pippa ja tämä menetti myös ainoan huoltajansa räjähdyksessä vanhan miehen kuollessa.

Juuri kun Theo alkaa sopeutua, ilmaantuu kadoksissa ollut isä ja raahaa hänet mukanaan Las Vegasiin. Tästä alkaa Theon elämän kummallisin vaihe. Hän kohtaa Boriksen ja yhdessä pojat ajautuvat huoltajien puutteessa alkoholin, huumeiden ja rikollisuuden maailmaan. Varkaudet ja rötökset pitävät heidät hengissä, kunnes Theon isä kuolee traagisesti. Nyt Theo palaa New Yorkiin ja asettuu asumaan Hobien luo. Hän alkaa myydä sitä mitä Hobie telee ja saadakseen huonekaluista paremman hinnan, hän myy ne aitoina antiikkihuonekaluina.

Kaikki tietenkin paljastuu ja kirjan loppupuoli lähtee lentoon, kun taulu ei olekaan siellä, missä sen pitäisi olla eivätkä huonekalut enää menekään aidoista. Theo kihlautuu lapsuudenystävänsä siskon kanssa, mutta kesken kihlajaisten matka vie hänet Amsterdamiin, jossa asiat lopulta selviävät ja kirja saa osittain onnellisen lopun.

Tartt julkaisee näköjään kymmenen vuoden välein eli voi olettaa hänen miettivän tarkkaan kirjojensa juonen ja käänteet. Tämä hänen kolmas kirjansa sai valtaisan maineen jo ennen ilmestymistään. Suomennoksessa näkyy turhan paljon kiire tahattomina virhelyönteinä. Olisiko tätä jaksettu odottaa kuukausi kauemmin. Tarina on kerrottu sellaisella kiihkolla, ettei kirjaa jättikoostaan huolimatta voi jättää kovin pitkäksi aikaa käsistään. Tosin toisaalta kirjasta olisi voinut karsia useamman sata sivua sivujuonia ja turhia rönsyjä pois. Luultavasti kirja olisi siitä vain parantunut. Nyt ei voinut muuta kuin hyppiä sellaisten kohtien yli ja toivoa, ettei juoni pääse karkaamaan käsistä.

Juoni sinällään ei saa olla kirjan ainoa anti. Niipä tästäkin kirjasta on syytä etsiä myös muita sisältöjä ja teemoja. Heti löytyy psykologinen kytkös niin poika/äiti-suhteesta kuin Theon ja taulunkin väliltä. Taulu on muisto äidistä ehkä jopa korvike. Siitä ei voi luopua, se on säilöttävä hyvin, vaikka sen hallussapito on rikos. Toisaalta Theon tarina on eräänlainen kasvutarina pojasta ilman huoltajaa, joka ajautuu huumeiden ja rikollisuuden verkkoihin yhä syvemmälle ja lopulta on muutaman sekunnin päässä itsemurhasta. Tarina on myös rakkaustarina. Pippa on Theon suuri rakkaus alusta lähtien, mutta molempien kokemat traumat estävät lähentymisen, rakkaus jää etäiseksi, haaveeksi.

Myös kirjallisia yhtymäkohtia Theon tarinalla on aina Fjodor Dostojevskin Idiootista William Goldingin Kärpästen herraan. Kirjaa on verrattu  Charles Dickensiin ja Mark Twainiin. Onpa sanottu, että Theo on kuin Tom Sawyer ja Boris kuin Huckleberry Finn. Yhtäläisyyksiä löytyy kun haetaan. Joka tapauksessa Theon tarina on tarina nykyajan ihmisestä, jonka elämä ei mene juurikaan niin kuin hän haluaisi ja jota muut johdattelevat mielensä mukaan.

Tikli on maalauksessa kahlittu ohuella langalla istuinpuuhunsa, ihminen on vangittu elämäänsä, sen tapahtumiin, joista hän itse ei aina pysty päättämään. Lanka palauttaa hänet takaisin pakomatkalta. Kuinka pitkä ja paksu lanka sitten on, sen päättävät lopulta toiset ihmiset, valinnat ja  itse elämä.

Tartt, Donna: Tikli. WSOY, 2014 (suom. Hilkka Pekkanen). 893 s.

Karhunpesä

Julkaistu , kirjoittanut
2

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Aita

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aita’Viime aikoina on tullut luettua useammankin suomalaisen naiskirjailijan viimeaikaisia tekstejä. Se ei ole ollut harkittua, onhan vain tarttunut kirjaston hyllystä käsiini. Paula Hahtola voitti muutama vuosi sitten Parnasson ja Atena-kustannuksen suuren romaanikilpailun ja siksi tältäkin kirjalta saattoi odottaa jotain. Pettyä ei tarvinnut, ehkä ainoastaan kirjan ohuuteen. Aiheesta olisi lukenut enemmänkin vai olisiko se siinä vesittynyt. Syysiltojen mietintään tämäkin meni, ehkä pohdinnoissa aukeaa vielä lisääkin, kunhan aikaa kuluu.’

Linnea on eläkkeelläoleva sairaanhoitaja, joka on suomalaisesta syntyperästään huolimatta asettunut asumaan Saksaan. Tarina alkaa, kun hän hakee asuntoonsa vuokralaista muuttaakseen yhdeksäksi kuukaudeksi täysihoitolaan lepäämään ja hoitamaan itseään. Majapaikassa sesonki on jo takana ja niinpä Linnea on pitkiä aikoja paikan ainoa asukas. Täysihoitolaa pitävät William ja Anita Krondorf, jotka ovat ammatiltaan pappeja ja siksi päivärutiineihin kuuluu myös uskonnollista palvelua. Linnea nauttii yksinolosta, kävelee rannalla ja tutustuu lähiseutuun.

Tarinan toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Linnea tutustuu saksalaiseen Dieteriin, avioituu ja saa pojan Totin. Liitto päätyy kuitenkin eroon. Talo jää Linnean hallintaan. Vuosien saatossa hän ajautuu suhteeseen seinänaapurinsa Henryn kanssa. Suhde pysyy salassa aviopuolisolta Helgalta, mutta vaatii paljon sovittelua ja salamyhkäisyyttä. Lopulta Linnea riistäytyy irti ja matkaa täysihoitolaan.

Kolmannessa osassa hän tapaa laivalla palatessaan Suomesta Martinin, jo täysihoitolassa kohdanneensa Williamin veljen. Keskusteluissa tulee ilmi asioita, jotka selvittävät tapahtumia ja saavat lukijan ymmärtämään tekstin kokonaisuuden. Tämä osa on näistä kolmesta osasta paras. Siinä viipyillään, silmäillään, kerrotaan tarinaa uudelleen toisesta näkökulmasta, eletään kohtaloiden rinnalla ja mietitään valintoja, jotka vievät elämää eteenpäin.

Tämä pienimuotoinen romaani on hyvin lähellä onnistumista, ollakseen kirjallinen helmi. Monesti juuri tämäntyyppiset pienet kirjat tuntuvat tarkoin harkituilta, aivan kuin Hemingwayn Vanhus ja meri tai Steibeckin Helmi ja antavat kuvan kirjoittajan pyrkimyksestä tiukkaan ja tarkkaan kerrontaan. Kirjailija ei selitä puhki asioita, ei junnaa niissä eikä intoudu toistamaan jo moneen kertaan sanottua. Teksti on pelkistettyä ja puhdasta.

Se, ettei kirja ole aivan kirjallinen helmi, johtuu ehkä sen aiheesta. Kolmiodraama on niin moneen kertaan kerrottu, eikä sellainen ole ainakaan minun suosikkilukemistoani. Joissain kohdin teksti oli viipyilyssään pitkästyttävää, tapahtumia oli vähän. Vasta kirjan lopussa sen kokonaisuus avautui, myös aidan merkitys erottavana ja sulkevana tekijänä. Kirjan loppu jää auki, ehkä se kuvaa elämän jatkumista, kertomus on vain pala tarinaa, pala elämää.

Jotenkin tästä tekstistä tulee mieleen myös viime vuosisadan kirjallisuus, tarinat joissa myös liikutaan täysihoitoloissa. Tässä ei kuitenkaan ollut Agatha Christien murhia eikä Daphne du Maurierin kauheuksia. Thomas Mann ja Kuolema Venetsiassa on tunnelmaltaan samaa sukua. Suomalaisista yhtymäkohtia on mielestäni Joel Haahtelan tuotantoon. Kirjailijan muutama vuosi sitten ilmestynyt palkittu esikoisteos Salpalinja oli hyvä kirja, eikä tämä yhtään häpeä sen rinnalla, päinvastoin, tämä on helpommin lähestyttävä, kokonaisempi. Kannattaa tutustua.

Hahtola, Paula: Aita. Atena, 2013. 157 s.

Lintu pieni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lintu pieni’Vaimo antoi tämän Tanja Pohjolan kirjan välipalaksi, kun hänen mielestään aina luen niin suuria ja raskaita kirjoja. Oliko tästä sitten siihen? Kirja vei mennessään ensi lehdeltä ja tiivistyi vain loppua kohti. Vaikka se ei ole mikään Keltaisen kirjaston tiiliskiviromaani eikä ehkä suurta maailmankirjallisuuttakaan, niin sen teksti ja kerronta piti ilahduttavasti kiinni. Näin siitä tuli muutakin kuin välipala. Varmaankin kirja on enemmän tarkoitettu naisten luettavaksi, mutta ainakaan itse en ole koskaan pitänyt siitä väliä, vaikka en Jane Austeneita olekaan lukenut. Tässä muutama hajanainen kommentti syksyn esikoisesta.’

Tänä vuonna on ilmestynyt useita varteenotettavia esikoiskirjoja, tässä yksi. Lintu pieni on historiallinen mutta myös psykologinen pohdinta sodanjälkeisestä elämästä. Kirjassa liikutaan vuorotellen vuoden 1944 Viipurissa, jolloin päähenkilö Dora on kahdentoista ja 1950-luvun alun Helsingissä, jolloin Dorotea on vasta-avioitunut nuori nainen. Kirjan prologi sitoo lukijan jännitteeseen, lapsiin ja väkivaltaan.

Hermonsa menettänyt äiti pitää tyttäriään vankeina vinttihuoneessa tavatessaan arvovierasta, josta toivoo itselleen uutta puolisoa sodassa menneen tilalle. Dora ja Mari näkevät nälkää, kärsivät hoidon puutteesta ja pelkäävät. Jo kirjan alusta voi päätellä, mitä Marille tapahtuu, vaikka tragedia kuvataan vasta kirjan lopussa. Sisko Dora kärsii tapahtuneesta syyllisyyttä, jota eivät juorut ja huhut yhtään paranna. Niinpä hän päädyttyään sodan jälkeen Helsinkiin, sulkee menneen elämänsä kuoreen ja alkaa elää helsinkiläisenä. Avioiduttuaan nuoren muusikon Oton kanssa hän luulee pääsevänsä turvaan, mutta menneisyyden haamut nousevat esiin ensin Oton äidin vanhan ystävän Vienon ja tämän sairaan tyttärentyttären Lahjan kautta ja sitten Esterin, joka sodanaikaan toimi Doran äidin apulaisena Viipurissa. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan repii haavat auki ja johtaa ahdistukseen, pelkoihin ja sekavuuteen.

Kertomuksen yhtenä keskeisenä lankana kulkee Doran Marille kertoma satu miehestä, joka muuttuu linnuksi ja saa siten vapautensa. Kirjan nimi kuvaa joko pienen lapsen haurautta ja vapaudenkaipuuta tai kerrottua fantasiaa. Dora on vanki konkreettisesti Viipurissa ja psykologisesti Helsingissä. Oton tuomat häkkilinnut symbolisoivat hänen vankeuttaan ja vapaudenkaipuutaan.

Sodasta lienee vielä kertomatta monta tarinaa. Vuosittain niitä putkahtaa esiin ja estää meitä unohtamasta sodan pahuutta ja sen tuomaa ahdistusta. Tässä kirjassa kirjailija on ihailtavalla tavalla saanut aikakauden elämään pienin huomioin. Hajut, esineet, tapahtumat siirtävät lukijan sodan aikaan ja lukiessa tuntee painuvansa siihen ja elävänsä yhdessä pienten tyttöjen pelon kanssa. Sille ei voi mitään, että vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tässä ajassa ja hyvinvoinnissa monet tapahtumat tuntuvat käsittämättömiltä. Kuinka äiti voi kohdella tyttäriään noin, kuinka Ester ei noussut puolustamaan tyttöjä, kuinka lyötiin leimoja ja syyllistettiin.

Eikä 50-luvun Helsinki ollut sodanaikaa parempi. Elettiin lamaa eikä ruokaa silloinkaan ollut riittävästi, pelot seurasivat niin maailmanpolitiikan kuin kansallisten tapahtumienkin kautta. Dorotea yritti saavuttaa tasapainon, mutta kun hän ei saanut mieleen kertynyttä pahaa pois itsestään, kukaan ei osannut auttaa, jokaisella oli omat huolensa ja traumansa. Karjalainen Vieno yritti, mutta kun Dorotea ei tunnustautunut edes viipurilaiseksi, niin vuorovaikutusta ei syntynyt. Dorotea näki Lahjassa pikkusiskonsa Marin ja ajatteli Vienoa äitinään, jolloin muistot puhkesivat, viha ja pelko nousivat. Dorotea sairastui.

Tietenkin lukiessa kertomusta tänä päivänä miettii, miten asioihin olisi voinut puuttua tai pitänyt puuttua. Oton yritykset olivat kaikki vääriä, ainakin Dorotea mielestä, vaikka mies yritti parhaansa. Lopun absurdi tapahtumien vyöry meni mielestäni jopa yli liikkuessaan toden ja tarinan välisessä maastossa. Siihen olisin kaivannut selkeyttä.

Lukemisen arvoinen teos kuitenkin, hyvinkin.

Pohjola, Tanja: Lintu pieni. Atena, 2014. 285 s.

Alkemistit 2, Taivaalliset häät

Julkaistu , kirjoittanut
2

alkemistit2’Olen lukenut Antti Tuurilta 21 kirjaa, joten tätä uusintakaan ei voinut jättää väliin, varsinkin kun se on jatkoa edelliselle. Jo aikoinaan, kun kirjailija kertoi äitinsä tarinaa, olin kyllästyä hänen kerrontatyyliinsä ja siihen lähes paatokseen, millä hän sanomaansa vei eteenpäin. Nyt monta kirjaa myöhemmin huomaan, että sitä tyyliähän näissä kirjoissa oikein odottaa ja josta pitää. Se on tuurimainen kerronta, jota ei voi jäljitellä eikä sitä korvaa mikään, mitä Antti Tuuri kirjoittaa. Tuttu tyyli vie tarinaa joutuisasti eteenpäin ja elämä asettuu oikeaan asentoon, kertoi hän sitten menneistä ajoista tai perhokalastuksesta. Suosittelen.’

Tässä toisessa osassa kullan valmistus jatkuu, nyt Tukholmassa. Alkemistit siirtyvät Pohjanlahden toiselle puolelle, koska rahat ovat loppuneet ja Vuorikapteeni on menettänyt omaisuutensa Uudessakaupungissa. Hankkiessaan lisärahoitusta hän päätyy salanimellä Drottningholmiin Tukholman lähelle paroni Munckin suojelukseen ja vähitellen sinne aletaan rakentaa laboratoriota, jossa kullan valmistuksen pitäisi onnistua paremmin. Kuningas Kustaa III on antanut asialle suostumuksensa.

Kirjan minäkertoja maamittari Carl Bergklint suree morsiantaan Katarinaa ja lukee Christian Rosencreutzin kirjaa Alkemistiset häät, jonka hän oli saanut ystävältään Gustav Björnramilta. Siinä kerrotaan, kuinka päästään nousemaan seitsenportaisia tikapuita Korkealle vuorelle. Kirja on kuitenkin vaikea ja vaatii selvitystä. Tätä varten Carl tekee muistiinpanoja kysymysten muotoon kysyäkseen niitä Björnramilta, kun pääsee Tukholmaan. Syysmyrskyissä hän lopulta purjehtii sumppulaivalla meren yli ja asettuu asumaan tuttaviensa luo kaupunkiin.

Vähitellen myös kullan valmistus alkaa. Vuorikapteeni hengellinen siveys ei kuitenkaan kestä ja hän ei pysty mitämään näppejään erossa huusholleskastaan ja niin Brita-neiti tulee raskaaksi. Monien vaiheiden jälkeen tie Korkealle vuorelle pysyy edelleen salattuna, kullan valmistus samoin ja Vuorikapteeni alkaa haikailla uusiin seikkailuihin. Vaimonsa Anna Charlotan hän on hylännyt Uuteenkaupunkiin, mutta haluaa poikansa mukaansa Lontooseen, jotta tämä saisi sivistystä ja hyvää opetusta swedenborilaiseen oppiin. Uusi Jerusalem on tarkoitus perustaa Sierra Leoneen, mutta Vuorikapteeni kuolee ennen sitä viidakossa kuumeeseen.

Kun kultaa ei laboratoriossa ala syntyä, on Carl Bergklintinkin alettava suunnitella elämäänsä uudella tavalla. Brita-neiti synnyttää pojan, mutta menehtyy itse. Niinpä Carl adoptoi vauvan, kutsuu äitinsä auttamaan ja alkaa toimia opettajana lukioikäisille pojille Drottningholmissa. Seesteisyys ja onni asettuvat vihdoin asumaan hänen kanssaan.

Alkemistit-kirjan toinen osa keskittyy suurelta osin ihmisen kasvuun paremmaksi eli valmistautumiseen Taivaallisiin häihin. Nuori Bergklint yrittää tunnontarkasti noudattaa ohjeita, elää omalle Katariinalleen uskollisena ja odottaa taivaallisia häitä tämän kanssa sitten joskus. Pitkät selostukset valmistautumisesta ja kilvoittelusta ovat kuin satua tai surrealistista unta, josta ei kertoja saa selvää, puhumattakaan lukija. Teksti on kuin rinnakkaista Raamatun Ilmestyskirjalle sillä poikkeuksella, ettei tässä ole uskonnollista juonta. Niinpä tuntuu hullulta, että kertoja haluaa edelleen kilvoitella ja ymmärtää moisia vuodatuksia. Kirjan lopussa inhimillisyys pääsee lopulta voitolle ja kertoja voi tuntea omaa onnea eikä vain Vuorikapteenin tai Björnramin onnea. Sille ei voi mitään, että minusta häntä käytettiin pahasti hyväksi, tekemään työt, kun muut huvittelivat, eivätkä ehkä edes uskoneet asioiden sujuvan ja kullan valmistuvan.

Kirja on aitoa Tuuria. Se etenee joutuisasti, vaikka jankkaakin toisin paikoin pahasti. Sen kuvaus tuon ajan elämästä lienee aika lähellä totuutta. Meidän on vaikea ymmärtää, miksi kultaa yritetään väkisin valmistaa hengellisillä konsteilla. Heidän on täytynyt olla tosissaan, muuten koko hommalta olisi pudonnut pohja pois. Lukiessa ajatteli ihmisen herkkäuskoisuutta ja tiedonnälkää. Sitä Tuuri on tässä kirjassa hyvin kuvannut. Lämmin pienimuotoinen huumori luo kirjaan kepeän tunnun, vaikka puhutaan vakavista ja vaikeista asioista.

Tuuri, Antti: Alkemistit II, Taivaalliset häät. Otava, 2014. 397 s.

Opettajainhuone

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

opettajainhuone’Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa opettajainhuoneesta, voi yrittää lukea siitä fiktiivistä tarinaa. Annika Luther on suomenruotsalainen kirjailija ja opettaja. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa luotaa työelämää, koulun arkea ja juhlaa, liikkuu ajan virrassa humoristisesti mutta myös vakavasti. Tuollaistahan se koulumaailma on: hektistä, ihanaa ja kauheaa. Tässä muutama vanhan opettajan kommentti tarinaan.’

Opettajaihuone sijoittuu kuvitteelliseen helsinkiläiseen ruotsinkieliseen Diktonius-kouluun. Siinä käydään läpi yhden lukuvuoden tapahtumia opettajien näkökulmasta. Samalla valotetaan niitä tapahtumia opettajainhuoneen oven takana, jotka jäävät oppilailta useinmiten näkemättä.

Päähenkilöinä ovat opettajat: kieltenopettaja Tove, historianope Max, matemaatikko Freddu, joka on aikaisemmin toiminut liike-elämässä, eläkeikää lähestyvä Magdalena ja uusi rehtori Mikaela. Lukuvuoden tapahtumiin päätyvät rakkaus, kiusaaminen, oppilaan kuolema, piikittely, puolukkaretki, elokuvayö, Diktonius-kilpa ja paljon muuta. Aiheita käsitellään huumorilla, osin jopa iroonisesti, mutta samalla myös tunteella ja herkkyydellä. Tiettyä vakavuutta myös löytyy, varsinkin, kun kerronta siirtyy tummiin sävyihin, kiusatun oppilaan kuolemaan ja homoseksuaalin opettajan syrjäyttämiseen.

Kevätjuhlan lähestyessä myös tunnelmat tiivistyvät ja asiat saavat ratkaisunsa, eivät kuitenkaan kaikki. Tapahtuisiko näin todella? Asioilla on taipumus lutviintua, sanotaan ja hetken lukiessa tuntuu, että tässä ne on ollut pakko saattaa päätökseen, koska kirjakin päättyy.

Koulumaailmassa elämäntyöni tehneenä tartuin tähän kirjaan oikeastaan juuri sen vuoksi. Luther on kirjoittanut aikaisemmin hyvän palautteen saaneita nuortenkirjoja, joten tekstiltä saattoi odottaakin jotain. Eikä tässä oikeastaan joutunut pettymään. Lauseet seuraavat toistaan juohevasti, kerronta on nasevaa ja tyylikästä, huumorinkin ymmärtää. Toisaalta koulumaailma tulee lähelle; sellaistahan se on, jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä. Kun siihen sotkeutuu vielä ihmissuhdeasioita, on ihme että henkilöt selviävät kaikesta kunnialla läpi. Kaikki eivät selviä ja niissä kohdin kirja jää avoimeksi, niin kuin keväällä jää lukuvuosikin.

Itse pidin kerronnasta, mutta en välttämättä juonenkäänteistä. Oppilaan kuolema traagisella tavalla on minusta liian suuri asia tällaiseen tarinaan. Se olisi vaatinut ihan oman juttunsa. Työpaikkarakkaus sen rinnalla on korni, joskin hyvin kerrottu ja monipuolisesti valotettu. Maxin kohtalo lienee aika tuttu, kun syntipukki keksitään, sitä myös käytetään. Kuinkas siinä sitten puolustaudut, kun syytteet ovat absurdeja ja niitä esittää lapsi tai häiriintynyt vanhempi. Niinpä sitä aihetta kirjassa ei olekaan viety loppuun, sitä kun ei ole. Maxin itsensä on päästävä kuopasta ylös, mutta kuinka.

Kirjan henkilöt ovat tyypitettyjä liki stereotyyppisesti, samoin tapahtumat. Sellaistahan opettajainhuoneissa on eli siinä ei ole mitään uutta. Kirjasta luettuna ne tuntuvat jopa liiankin tutuilta, vaikka moneen vuoteen en ole sallaisia asioita joutunut enää selvittelemään. Ehkäpä kirja senkin vuoksi oli paikallaan lukea; osaa asettaa asioita järjetykseen päässään.

Luther, Annika: Opettajainhuone. Teos & Schilds & Söderströms, 2013. Suom. Sinna Virtanen. 308 s.