Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Herodes

Julkaistu , kirjoittanut
4

herodes1’Kuukauden kahlasin tätä fyysisestikin painavaa eeposta iltalukemisina, mutta kyllä se kannatti. Kirja piti tiiviisti vankinaan ja vei ajatukset ajanlaskun alkuun, jossa tapahtumista ei ollut puutetta. Meille ovat tuttuja Raamatusta sen ajan ihmiset – Pontius Pilatus, Herodekset, Salome ja Herodias, profeetat Johannes ja Jeesus – tässä kirjassa pääosassa on vain Herodes Antipas ja muut vikisevät perässä. Elävä kerronta vie lukijaa kuin turistimatkalla antiikin saloihin ja lukiessaan voi elää kuin yhtenä sen ajan ihmisenä. Olisiko silloin ollut hallitsija vai orja, pappi vai roomalainen? Kaikilla oli omat huolensa eikä kukaan ollut täysin turvassa ihmisen oikuilta, jumalista puhumattakaan. Kannattaa tutustua.’

Kirjailijan 11. romaani voisi olla hänen pääteoksensa, mutta kun ei tiedä tulevaisuudesta. Tämä on myös kolmas teos kirjailijan tuotannosta, joka pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Voidaan siis sanoa paremman luokan kirjasta ja kirjailijasta. Teos on järkäle kooltaan ja sanomaltaan.

680 sivua vievät lukijan kahden tuhannen vuoden takaisiin vanhoihin aikoihin, juonittelevaan Rooman valtakuntaan. Kirjassa matkataan niin Jerusalemiin, Tiberiakseen kuin Roomaankin. Kirjan minä-kertoja Herodes Antipas on julman ja verisen Herodes Suuren poika ja saa hallittavakseen isän kuoleman jälkeen neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakunnat. Hän elää hallitsijana usean kuoren välissä. Toisaalta ylintä valtaa pitävät jumalat Augustus, Tiberias ja Caligula, joidan hallitusaikaan hänen oma aikansa sijoittuu. Toisaalta Jerusalemin papisto tuomitsee hänen elämäntapansa ja maakuntien vapaudet. Kansa elää kurjuudessa, mutta saa parempia etuja kuin muualla, kuitenkin ruhtinas saa kiusakseen kaksikin profeettaa ja kansan vihat. Eikä Herodesta hellitty mukavilla sukulaisillakaan, kuka tavoittelee hänen valtaansa, kuka hänen omaisuuttaan, kuka mitäkin eikä vähiten oma vaimo, aasinmaidossa kylpevä Herodias.

Kirja alkaa kuin jännityskertomus. Herodeksen pitkäaikaiset uskotut kuolevat yksi toisensa jälkeen myrkkyyn. Naapurimaan kuningas vihoittelee, oma veljenpoika Agrippa juonii Roomassa. Herodes elää vanhuuttaan, muistelee mennyttä ja filosofoi tulevaa. Hänen mieltään painaa niin valveilla kuin unissakin suuri profeetta, jonka kanssa hän on käynyt keskusteluja, mutta jonka hän kohtalon oikusta on joutunut mestauttamaan. Johannes Kastaja saa seuraajan, Jeshuan, joka herättää Herodeksessa vain vähän ajatuksia, mutta joka myös joutuu kuolemaan hänen aikanaan, vaikka ruhtinas ei sitä tahtonutkaan. Lopulta Herodes itsekin joutuu matkaamaan viimeisen kerran Roomaan. Hullu jumala Caligula ei anna armoa, vaan karkoittaa hänet Galliaan kuolemaan.

Kirjaa vertaa tahtomattaankin niin Raamattuun kuin Waltarin kirjoihin noilta ajoilta (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Vertailu ei ole pahasta, mutta täytyy koko ajan muistaa, että tämä on täysin oma kirjansa, jossa on vain historiallisia aineksia tuolta ajalta. Voisi sanoa jopa, että näin luotu Herodes on pitkälti fiktiivinen henkilö. Hänen elämänsä on kuitenkin kirjan keskiössä. Kirja kuvaa paljon valtaa ja sen käyttöä, sen tuomia vaaroja ja ahdistusta. Herodes ei halunnut nuorena valtaa eikä myöskään vastuuta. Hän heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa ruhtinas, jolla nuo molemmat olivat. Käyttäessään valtaa hän yritti olla inhimillinen ja parempi kuin isänsä, mutta ei lopultakaan onnistunut siinä. Aika vaati väkivaltaisia loppuja ja kuritusta.

Herodes muistetaan Johannes Kastajan mestauksesta. Hänellä oli myös osansa Jeesuksen tuomiossa. Kumpaankin hän kirjan mukaan ajautui tahtomattaan, niin kuin moniin muihinkin väkivaltaisiin tekoihin. Oliko hän liian kiltti, johdateltavissa, vai ainosataan mies väärässä paikassa? Kirjailija pistää Herodeksen suuhun monia sellaisia sanontoja ja ajatuksia, joita voisi olla esillä tänä päivänä. Väistämättä tulee tunne, että Herodes ja Jeesus olivat hyvin samanlaisia ja aikaansa edellä.

Kirjana Herodes on taattua Sahlbergia, upea kieleltään, tuore sanonnoiltaan ja looginen kerronnaltaan. Sellaisenaan hienoa mutta kieltämättä raskasta luettavaa. Historiallisia virheitä hän varmaankin on tietoisesti vältellyt, samoin kuin Raamatun esiin tuomia asioita. Jeesus ja Johannes ovat sivurooleissa hänen kerronnassaan eikä heille anneta paljon arvoa. Kerronta vertautuu eittämättä nykyaikaan, eikä paljon tarvitse ajatella, kun huomaa, kuinka samanlaista aika oli silloin kuin nytkin: juonittelua, vallanhimoa, rahan valtaa ja ihmisten riitaisuutta. Nykyään ei päätä katkaista ihan niin herkästi eikä sananvapautta tuhota ristinpuuhun, mutta muut menetelmät eivät ole mihinkään muuttuneet.

Upea kirja vaikeasta aiheesta. Kannatti lukea, vaikka siihen kuukausi menikin.

Sahlberg, Asko: Herodes. WSOY, 2013. 680 s.

Sienten biologia

Julkaistu , kirjoittanut
2

sienten biologia’Keskitalvi lienee aika epätyypillinen aika sienille, mutta ei sienikirjoille. Olen pitkin syksyä ja talvea lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa kirjaa Sienten biologia. Kirja on uusi ja ainutlaatuinen. Se on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos tästä aihealueesta. Siksi sen lukeminen oli paitsi opettavaista niin myös hyvin mielenkiintoista. Suoralta kädeltä voin kaiken kohtuuden nimessä sanoa, etten maallikkona ymmärtänyt varmaan puoliakaan kirjan sisällöstä, mutta niin kuin sanoin, se oli opettavaista. Tässä lyhyelti lukijan kommentteja kirjasta, arviointi vaatisi asiantuntijaa.’

Kirja lienee tarkoitettu ammattilaisille ja oppikirjaksi sienitiedettä opiskeleville. Se käsittelee hyvinkin perusteellisesti sienten rakennetta, lisääntymistä ja muita perustoimintoja, sienten evoluutiota, symbioottista suhdetta muihin eliöihin, parasiittimaisuutta, lahoamista, sienten merkitystä niin ihmiselle kuin muullekin eliömaailmalle. Tekstiä on selkeytetty valaisevilla kaaviokuvilla, valokuvilla ja tietolaatikoilla. Lisäksi kirjan lopussa on asiaankuuluvasti laaja kirjallisuusluettelo, sanastoselitykset ja hakemistot. Luettavuutta parantaa huomattavasti, kun tekstissä kirjan lopussa selitetyt käsitteet on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Monet varsinkin sienten rakenteeseen ja elintoimintoihin liittyvät asiat ovat puhdasta orgaanista kemiaa ja solutason biologiaa, joten ymmärtääkseen niitä olisi syytä olla takana enemmän opiskelua kuin oma kemian aprobaatturini. Tämäkin nuoruudessa hankittu tieto oli kuitenkin hyvänä apuna kirjaa lukiessa. Juuri näissä osioissa koin entiten hämmästyksen aiheita. Sientet ovat todella mielenkiintoinen eliöryhmä. Kirjasta kävi lisäksi selville, että ne paitsi kasvavat ja lisääntyvät, ne myös osaavat toimia hyvinkin konkreettisesti ja nerokkaasti yhteistyössä eliöiden kanssa, ne aistivat ympäristöään ja toimivat havaintojensa mukaan. Aikoinaan luulin tämän olevan erottava asia ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, mutta nyt saa huomata, että myös sienet pystyvät samaan.

Kohdassa Sienet ja ihminen sain huomata, että emme olisi täällä tällaisina tai menstyisi maailmassa, jos sieniä ei olisi. Aikoinaan legendaarinen leivänpala eksyi bakteeriviljelmään ja tappoi ympäriltään kaiken. Oivaltava tutkija tajusi jotain tapahtuneen ja penisilliini sai alkunsa. Sienten lääkinnällinen rooli on nykyään melkoinen. Tietenkään ei pidä unohtaa muöskään käymistä ja olutta. Ilman hiivasienen elämää, emme nauttisi samanlaisesta oluesta emmekä viinistä. Siemenkasvit lähes poikkeuksetta nauttivat sienten rihmaston symbioottisesta toiminnasta eivätkä ilman sitä pystyisi kasvamaan. Ilman sieniä me hukkuisimme lahoamattomaan eliömassaan ja roskaan. Hyödyllistä porukkaa.

Kirjan parasta antia maallikolle onkin sen silmiä avaava vaikutus. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään, niin pääkohdat tulevat esiin selkeinä ja antoisina. Siksipä uskallan suositella kirjan lukemista vaikka vain paikoitellen ja tällä tavalla avartamaan näkemystään ympäröivästä luonnosta.

Timonen, S. & Valkonen, J. (toim.) 2013: Sienten biologia. Gaudeamus. 448 s.

Valkoinen kuningas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkoinen_kuningas’Joulujen välissä luin jo vuosia sitten ilmestyneen unkarilaisen György Dragomanin läpimurtoteoksen Valkoinen kuningas. Kirja löytyi paketista ja sen lukeminen osoittautui vallan upeaksi kokemukseksi. Vaikka tarinan novellimaiset luvut kertoivat tuiki tavallisia asioita poikien elämästä, kosketti kerronta syvästi mieltä. Niin erilaisissa maailmoissa me elämme ja niin vähän me  siitä tiedämme, että osaisimme arvostaa sitä hyvyyttä ja elämänlaatua, joka meillä itsellämme on ollut ja on tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Kirjaan kannattaa tutustua!

Tämän kirja-arvioinnin myötä alkaa uusi vuosi, joten kaikkea hyvää tälle vuodelle.’

Tarina sijoittuu rautaesiripun taakse totalitääriseen kommunistivaltioon, jota ei määritellä sen tarkemmin, mutta kirjailijan syntyperän mukaan se on helppo yhdistää Unkariin ja Budapestiin. Eletään aikaa kansannousun jälkeen, mutta ennen järjestelmän kaatumista. Päähenkilöinä ovat vähän toisellakymenellä olevat pojat. Minä-kertoja Dzsata elää äitinsä kanssa kahdestaan, koska isä on viety kaivamaan Tonavan kanavaa eli pakkotyöleirille, koska hän on sanonut mielipiteensä valtiosta. Hän on siis mielipidevanki. Tarina kulkee poikien maailmassa, joka ei ole helppo sekään; ainainen pelko jäytää kaverien rökityksestä, pahoinpitelystä, nolaamisesta tai ryöstetyksi tulemisesta. Monet isommat tekevät väkivaltaista kiusaa pienemmilleen eikä aikuiset kovin kauaksi jää jälkeen hekään. Dzsata elää tässä hullunmyllyssä ja kaipaa isäänsä. Hän yrittää uskotella itselleen, että isä tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.

Kaksi kertaa vuodessa hän vierailee isoisän luona, joka oli aikoinaan puoluesihteeri, mutta erosi isän jouduttua leirille. Äiti ei isoisästä pidä eikä poika saa tuoda saamiaan lahjoja kotiin. Isoisä ei myöskään auta poikaansa. Äiti hakee mieluummin apua suurlähettiläältä, joka kuitenkin on tottunut muunlaisiin palveluksiin. Häneltä Dzsata ottaa amuletikseen shakkipelin valkoisen kuninkaan. Sitten isoisä vie Dzsatan yhdelle kaupungin kukkuloista, näyttää maiseman ja kaupungin sekä kehottaa poikaa muuttamaan maasta mahdollisimman pian. Isoisä kuolee ja vietetään suuret hautajaiset, jotka päättyvät hulinaan. Tähän myös kirja päättyy.

Kirjaa on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Tämä mestariteos siitä kieltämättä tulee mieleen: sama ahdistava tunnelma, samat pienet pojat, jotka joutuvat astumaan ikäänsä suurempiin saappaisiin, sama eristyneisyys, väkivalta. Mutta tässä tarinassa ei mennä niin pitkälle kuin Kärpästen herrassa. Kirjan luvut ovat kuin novelleja, joilla on yhteinen tausta. Pitkät lauseet polveilevat kuin pojan ajatukset. Aika katoaa kun sitä ei uudessa luvussa sidota edellisen tapahtumiin. Hämmästyin kirjan lopussa, kun huomasin, että aikaa oli kulunut kirjan edetessä vain hieman yli vuosi. Kovin paljon sen vuoden mittaan sattui.

Mitä sitten seuraavaksi? Kun ajankohtaa ei ole kerrottu, ei historiasta ole apua. Unkarin järjestelmä muuttui samaan aikaan kuin muissakin Itä-Euroopan maissa, joten se ainakin lopulta pelasti jotain, vaikka poikien lapsuus tässä menisikin. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, kuinka samanlaisia poikien huolet ja leikit olivat siellä niin kuin muuallakin. Kiinnostus kohdistui ehkä enemmän räjähteisiin, mutta jengitappelut, pelit ja ihastumiset olivat ennallaan. Päämäärättömyys ja vastuun puute pistävät esiin monesta kohtaa; milloin kaivetaan hyödytöntä ojaa, milloin kolutaan tyhjilleen jäänyttä kaivosta. Elämä on monesti pysähtynyt ja asiat ovat jääneet sille tolalle. Ihmisten tyytymättömyys tukahtuu pelon alle kytien kuitenkin taustalla koko ajan. Kirjaa mainostetaan takaliepeessä mustan huumorin teemalla. Huumori on vaikea asia eikä se tässäkään tapauksessa osu oikeaan. En näe kirjassa mustaa huumoria ollenkaan, sillä lapsi pelkää, hän kokee ympäristönsä ahdistavana, tuntee olevansa koko ajan tarkkailun alainen. Ei isän kohtalo, äidin itkeskely ja kavereiden väkivalta, opettajien piittaamattomuus tai ruokajonojen turvattomuus ole mitään mustaa huumoria, se on tragediaa. Jos en olisi lapsuudesta asti seurannut kirjoituksia totalitäärisen valtion toimista, pitäisin tätä kirjaa selkeänä fantasiaromaanina.

György Dragoman: Valkoinen kuningas. Otava, 2008 (suom. Outi Hassi). 260 s.

Musta orkidea

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

musta orkidea’Kun tätä blogia aloittelin muutama vuosi sitten, oli ajatuksena koota tänne luontoa käsittelevää kirjallisuutta pieninä esittelyinä ja arvioina. No, ajan myötä kirjallisuusosio laajeni käsittämään kaikkea mahdollista kirjallisuutta. Nyt esiteltävä kirja on oikeastaan sitä, mitä alunperin suunnittelin. Elina Grundströmin Musta orkidea on sekä luontokirja, tietokirja että tarina. Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja varsinkin luonnonsuojelupiireissä sitä on sekä kiitetty että kehuttu. Niinpä minäkin tuon muutaman ajatuksen mukaan soppaan.’

Kirja on siis tarinan muotoon kirjoitettu tieteellinen reportaasi harvinaisesta orkideasta, sen kasvualueesta, ympäritönsuojelusta ja sen vaikeudesta. Kirjailija on tullut tunnetuksi kantaaottavista lehtikirjoituksistaan ja kirjoistaan, joista hän on saanut kahdesti valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Nykyään hän työskentelee vierailevana jurnalistiikan professorina Tampereen yliopistossa. Aloittaessaan tämän kirjan kirjoittamisen hän joutui ottamaan ensin asioista selvää. Hän joutui matkustamaan useita kertoja Borneolle saadakseen tietoa ja löytääkseen sopivat ihmiset tarinan päähenkilöiksi. Hän joutui tutkimaan niin öljybisnestä kuin orkideakauppaakin, perehtymään ilmastonmuutokseen, kasvihuonekaasuihin ja palaviin soihin. Jotta tällainen kirja olisi uskottava, faktojen pitää olla kohdallaan eikä missään sovi poiketa liian kauaksi totuudesta.

Kirja alkaa vierailulla Orkideayhdistyksen kokouksessa, tutustumisella kahteen suomalaiseen harrastajaan ja oman orkidean ostolla. Orkideajalostus ja -kauppa ovat tänä päivänä miljardiluokan asioita. Orkideanmetsästys on paikallisille asukkaille toimeentulo, mutta herättää samalla kysymyksiä sen oikeellisuudesta. Kirjailija joutuu tutustumaan niin Neste Oilin toimintaan palmuöljyn ostajana ja jalostajana kuin myös Indonesian valtion maankäyttöprojekteihin, joissa valtaisat suosademetsät tuhotaan ensin riisiviljelmille (Mega Rice-alue) ja sen epäonnistuttua öljypalmuille. Hän tutustuu paikallisiin Keski-Kalimantanin maakunnan asukkaisiin dajakkeihin ja haastattelee heitä mennestä ja tulevasta, menetetystä maasta ja sen kasvillisuudesta. Hän matkaa jokiveneellä hakemaan orkideoja vielä säilyneiltä alueilta, yrittää tutustua paikallisiin hallintomiehiin ja heidän tapoihinsa. Yhtenä päämääränä on tutkia, voiko hän vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuriin tekijöihin eli niihin valtaviin hiilidioksidipäästöihin, joita palavat ja lahoavat suosademetsät syytävät ilmakehään. Kun Suomi tuottaa 0,3 % maailman kasvihuonekaasuista, tuottaa yksi palava suosademetsä samanaikaisesti moninkertaisen määrän. Jos Mega Rice-alue saataisiin ennallistettua, vähenisi vahingollisten kaasujen määrä kerralla suunnattomasti enemmän kuin niillä pienillä teoilla Suomessa, joita aina mainostetaan.

Samalla kun kirja kertoo näistä asioista, se kertoo myös mustan orkidean etsimisestä. Kasvi on alueen tunnuskasvi ja suojelun ikoni, samaan tapaan kuin saimaannorppa on Suomessa. Sen kasvualueet ovat tuhoutuneet ja sen löytyminen on vaivalloisten yritysten takana. Kirjailija tutustuu rouva Asihiin, joka kasvattaa kotinsa puutarhassa satoja orkidealajeja suojellakseen niitä tuhoutumiselta. Hän pääsee tämän nuoren naisen mukana kuvernöörin palatsiin, näkee sen tiedon ja taidon, millä lajeja suojellaan ja tapaa lopulta myös etsimänsä kasvin täydessä kukassa.

Tämäntyyppisiä kirjoja on julkaistu Suomessa tähän mennessä vain muutamia. Muualla tämä genre on yleisempi ja Amerikassa se on ohittanut määrässä jopa kaunokirjallisuuden. Aikoinaan 1980-luvulla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Luolakarhun klaani, joka on varhaisimpia tämän genren tuotteita ja sai jatkoteoksineen valtaisan suosion, jopa niin että sitä luettiin Amerikassa yliopistotasolla kurssikirjana. Tällaisessa kirjassa kirjailija rakentaa tietokirjansa tarinan muotoon, etsii sille päähenkilöt, tapahtumapaikat ja jonkinlaisen juonen. Samalla hän tekee tarkkaa tutkimustyötä, jotta tarinan asiat ovat totta ja uskottavia. Kirja saattaa ottaa myös rivien välissä kantaa asioihin ja niiden seurauksiin. Lukija voi aistia, mitä mieltä kirjailija on. Lukemisen edistyessä hän huomaa muodostavansa omia mielipiteitä, jotka joko kulkevat kirjailijan ajatusten mukana tai sitten lukija alkaa etsiä niille vasta-argumentteja. Kävinpä itsekin muutaman kerran netissä tarkastamassa, voinko hyväksyä tuon asian sellaisenaan. Enpä saanut tekijää lankaan.

Toisaalta kirja oli viihdyttävä ja miellyttäväkin lukea, mutta toisaalta siinä piilee juuri viihteellisyyden tuoma vaara. Uskottavuus kärsii. Jos tehdään liian helpon tuntuinen kirja, suhtautuu lukija siihen samalla tavalla ja itse asia jää sen varjoon. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen päättelee jokainen lukija itse, jos jaksaa.

Aikoinaan kohistiin tieteen popularisoinnista. Tutkijat eivät katsoneet aina hyvällä toimittajia, jotka selittivät kansankielellä heidän vaivalla esiinkaivamiaan päätelmiä. Tämän kirjan kirjallisuusmuoto on askel vielä kauemmaksi tieteestä. Itse tiede- ja tietokirjoja lukeneena haluan tehdä sitä edelleenkin, mutta en karsasta välipalana tämäntyyppistäkään kirjallisuutta. Kumpi on sitten parempi, vertailu on vaikeaa. Ne ehkä täydentävät toisiaan. Jotenkin vierastan tässä sitä kuinka tutkija/kirjailija/toimittaja menee mukaan ajan trendikkäisiin muotivirtauksiin liki TosiTV:n tapaan. Myöskään en pitänyt kirjan ajallisesta sekoittamisesta, mikä tekee siitä sekavan. Ne ovat kuitenkin ehkä tarpeen tämäntyyppisessä tarinankerronnassa, että nykyihmisen mielenkiinto säilyy kirjan loppuun saakka.

Grundström, Elina: Musta orkidea. Nemo, 2013. 224 s.

Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tässä ja nyt’Olen odottanut innokkaana, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Se on saanut seistä pitkään suuressa kirjapinossa työpöydän kulmalla aina Helsingin kirjamessuista saakka. Auster ja Coetzee ovat molemmat vallan valloittavia kirjailijoita, suosittuja ja hyviä, mikä ei suinkaan ole aina sama asia. Nyt kun kirja on luettu, voin sanoa kirjan nimen mukaan sen olevan mitä parhainta elämän pohdintaa juuri tässä ja nyt. Elämä virtaa eteenpäin ja tuleva muuttuu menneeksi. Tämä kirja kertoo osan siitä, mikä oli ajankohtaista pari vuotta sitten tällä planeetalla. Tässä muutama ajatus ja kommentti kirjasta.’

Kirja on siis kahden toisiaan ihailleen kirjailijan kirjeenvaihto muutaman vuoden ajalta. He tapasivat ensimmäisen kerran toisensa vasta vuonna 2008 ja huomasivat välittömästi tulevansa hyvin toimeen keskenään. Coetzeen aloitteesta he ryhtyivät kirjeenvaihtoon, koska toinen asuu New Yorkissa ja toinen Australiassa. Pitkästä välimatkasta huolimatta he tapasivatkin näiden muutaman vuoden aikana ilahduttavan monta kertaa yhteisillä luento- tai esittelymatkoillaan eri puolilla maapalloa. Coetzee sai Nobelin palkinnon tuotannostaan vuonna 2003 ja Austerille sitä on useammankin kerran ehdotettu.

Kirja on siis kirjekokoelma, jossa lukija pääsee seuraamaan kahden huippukirjailijan työskentelyä, ajatuksia ja arkielämää. Samalla kirjailijat pohtivat ja ottavat kantaa maailman tapahtumiin vuosina 2008 – 2011. Älyllinen sananvaihto ei missään vaiheessa muutu riidaksi tai jankkaamiseksi, vaikka he ovat joskus asioista hyvinkin eri mieltä. Perustellusti ja toista kunnioittaen he selventävät ajatuksiaan kirjeissä. Usein he saavat joko toisen hyväksynnän tai sitten uuden pohdinnan vastauksekseen.

Keskustelun aiheet liikkuvat usein urheilun ympärillä: jalkapallossa, pesäpallossa, kriketissä jopa shakissa. Austerille ne ovat olleet varsinkin nuorempana intohimon kohteena eikä Coetzeekaan ole niistä aivan sivuun jäänyt. Keskustelu kiertyy myös politiikkaan. Juutalaisena Auster pohtii Lähi-Idän ongelmia tuomitsematta niin israelilaisia kuin arabejakaan. Coetzee on nähnyt Etelä-Afrikan vuosinaan apartheidin koko kuvan eikä voi olla vertaamatta tilannetta siihen. Kannanotot kulkevat faxeina maapallon toiselta puolelta toiselle. Niiden väliin mahtuu aikaa, joten pikaistuksissa kirjeisiin ei ole vastattu vaan harkitusti. Niinpä lukija saa luettavakseen punnittua ajattelua kulloisestakin tilanteesta.

Arabikevät on samaan aikaan menossa ja siihen he myös ottavat kantaa ja harvinaisen hyvin heidän ennustuksensa toteutuvat parin vuoden päästä kirjeiden jälkeen. Elokuvat ovat myös yhtenä kesksutelun aiheena. DVD:t kulkevat valtamerten yli katsottavaksi ja niiden tuomia ajatuksia käsitellään sitten kirjeissä. Oman alueensa kirjeenvaihdossa saa tietenkin myös kirjallisuus. He lähettelevät toisilleen tekstejään, kommentoivat niitä ja pohtivat niiden saamaa kritiikkiä ja julkisuutta. Kirjeissä vilahtelee suuri joukko amerikkalaisia nykykirjailijoita, joiden kanssa varsinkin Auster käy keskustelua. Myös hänen vaimonsa kirjailija Siri Hustvedt saa oman osansa kirjassa. Hän toimii eräänlaisena innoittajana molemmille.

Nämä kirjailijat ovat olleet jo pitkään suosikkejani. En aina täysin ymmärrä, mitä he kirjoittavat, mutta hyvä ja selkeä kieli vie mennessään ja kun molemmilla on vielä hyvät kokeneet suomentajat, ei voi olla nauttimatta heidän kirjoistaan. Se niissä kuitenkin on, että luettuaan kirjan loppuun, käy usein niin, ettei juurikaan muista, mitä siinä tapahtui, varsinkaan muutaman kuukauden kuluttua. Niistä jää kuitenkin jäljelle hyvänolontunne, huomaa saaneensa jotain miellyttävää. Kirjat eivät itsessään ole aina miellyttäviä, mutta kannanotot ja ajatusrakennelmat ovat kiinnostavia ja tuoreita. Siksi onkin aika mielenkiintoista, että nämä herrat edelleenkin kirjoittavat mekaanisilla kirjoituskoneilla, lähettelevät faxeja sähköpostin sijaan eivätkä kirjoissaan juurikaan pistä sankareitaan puhumaan kännykkään tai käyttämään internettiä. Jotenkin tämä toimintatapa vaikuttaa vanhahtavalta, mutta luo niin kirjoihin kuin tähän kirjekokoelmaankin ajattomuutta.

En ota kantaa näiden mestareiden ajatuksiin enkä kirjoittamiseen. Se veisi aivan liian suuren ajan ja paikan. Yhteistä heille lienee sujuva kielenkäyttö, viisas ajattelu ja perusteellinen asioiden tietämys. Vaikka monet kirjeissä käsiteltävät asiat ovat niin arkipäiväisiä kuin vain voivat olla, luo kirjeenvaihto lukijan eteen pohtimisen arvoisen pinnan kuin peilin. Siinä kirjailijat katsovat itseään, toisiaan ja samalla lukijat voivat peilata omia puutteitaan ja hienouksiaan.

Paul Auster, J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen (Auster) ja Seppo Loponen (Coetzee). Tammi, 2013. 296 s.

Ventovieras

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ventovieras’Kirjailija Paul Turday on minulle aivan outo tuttavuus, mutta ei ehkä jatkossa, sillä hänen kirjoittamansa kirja, Ventovieras, oli hyvä ja lukemisen arvoinen. Kirjailija on tehnyt elämäntyönsä liike-elämässä ja aloittanut kirjoittamisen vasta myöhäisellä iällä. Menestyskirjoja on ilmestynyt jo useita ja niitä on myös filmattu. En yleensä välitä utopistisista kirjoista enkä verisistä dekkareistakaan, mutta tässä on mukana niin paljon kaikkea, ettei oikein tiedä, mitä se kaikki oikeastaan on. Ihan siis kelpo juttu.’

Niin, mihinkähän genreen tämä kirja pitäisi sijoittaa. Ensin kirjan alkua lukiessani luulin sitä tavalliseksi englantilaiseksi ihmissuhdedraamaksi, aika kliseiseksi, mutta sitten se muuttui enemmän rakkausromaaniksi ja sairaskertomukseksi, lopulta lähes dekkariksi, fantasiaksi, kauhuklassikoksi, vampyyritarinaksi ja rikosromaaniksi. Jossain vaiheessa se taisi olla lääkärirommaanikin. Aika paljon lähestymissuuntia noin pieneksi kirjaksi. Mielenkiintoiseksi kirjan teki myös sen kerrontatyyli, sillä tarinaa vie eteenpäin kaksi minä-kertojaa, kirjan päähenkilöt Elisabeth ja Michael.

Kirja alkaa hitaasti jopa pitkäveteisesti, mutta pääsee vähitellen vauhtiin ja vie mennessään. Sen teemat, mielisairaus, rasismi ja rikos, nousevat kirjan edetessä vähitellen esiin. Elisabeth on lehden toimittaja ja menee naimisiin Michaelin kanssa, koska tämä kosii ja koska hän kuvittelee avioliittoon kuuluvan sellaisia asioita, joita heidän elämässään on. Hän ei osaa odottaa enempää ja tyytyy siihen. Michael taas tietää, että Elisabeth on hänen ainoa toivonsa.

Lomamatkalla Michael näkee pienessä taulussa vihreäpukuisen naisen, joka seisoo jonkinlaisella tasanteella, sisäparvekkeella. Se muuttaa hänen elämänsä, sillä tuo nainen alkaa ilmestyä hänelle yhä uudelleen ja tuntuu tietävän hänen elämästään kaiken niin menneet kuin tulevatkin. Elisabeth huomaa miehensä käytöksen muuttuvan, mutta koska se tuo heidän kymmenvuotiseen avioliittoonsa lisää tunnetta ja rakkautta, pitää hän muutosta vain hyvänä asiana. Sitten alkaa ilmetä muutakin, jota hän ei enää voi hyväksyä sellaisenaan.

MIchael käy aikansa kuluksi töissä klubillaan, jossa perienglantilaiseen tapaan on hyvin vanhoillinen tunnelma. Yksi jäsenistä ehdottaa intialaissyntyistä ystäväänsä jäseneksi, jolloin rasismi nostaa päätään ja klubi jakautuu kahteen leiriin. Michael ottaa asiaan voimakkaasti kantaa ja silloin hänen menneisyytensä nousee esiin ja alkaa paljastua. Lopulta ihmisiä alkaa kadota ja Elisabeth ei tunne olevansa enää turvassa. Tapahtumat tiivistyvät kuin parhaassakin kauhukertomuksessa perheen Skotlannissa olevalle metsästysmajalle, jossa Michael näyttäytyy viimeisen kerran Elisabethille. Totuus paljastuu, aviomies on ventovieras, mutta samalla paljastuu myös osia tulevaisuudesta.

Kirjassa luodaan tunnelmaa hitaasti nousevassa kaaressa kahden minä-kertojan avulla. Se luo toistoa, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat nähdä samatkin asiat. Tulee mieleen, kumpi minä valehtelee, vaikka molemmat puhuisivatkin totta. Aivojen alue on edelleen pitkäti tuntematonta aluetta ihmisen tietämyksessä. Mitä on tietoisuus ja mikä saa meidät tuntemaan esim. kiintymystä tai rakkautta. Ihmisen mieli toimii arvaamattomasti. Voidaanko sitä muuttaa kemiallisesti eli lääkkeiden avulla? Kun mies elää kymmenen vuotta lääketokkurassa ja jättää sitten lääkkeen pois, hän on ventovieras läheisilleen, jopa vaarallinen. Tässä on kirjan ydinsanoma, kaikki muu on selitystä. Rasismi jäi kovin köykäiseksi asiaksi tässä kirjassa, sen olisi jopa voinut jättää pois, sillä se ei minusta edes johda tapahtumien saamaan käänteeseen. Rasismi englantilaisessa klubielämässä on oman tarinansa arvoinen. Nyt se jäi suurempien asioiden jalkoihin. Ehkä yhtenä ajatuskuviona olisi voinut olla myös ihmisen hyväuskoisuus. Onneksi kirjailija ei tehnyt kirjaan sen mukaista loppua.

Tämä kirja jää todennäköisesti pitkäksi aikaa mietityttämään. Skitsofrenia ei ole leikin asia, sen tästä ainakin oppii. Toisaalta myös meidän ihmisten puhumattomuus luo kuvioita, jotka eivät aina johda hyvään lopputulokseen. Olisiko tässä lopultakaan ollut muuta ratkaisua, se jää pohdittavaksi ja mikä on se tulevaisuus, johon viitataan aivan kirjan lopussa. Monta avointa asiaa ja monta pelottavaa asiaa.

Siis kaikin tavoin luettava kirja ja mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus.

Torday, Paul: Ventovieras (The Girl on the Landing). Atena 2013, suom. Jukka Jääskeläinen. 315 s.

C. S. Lewis – Elämä

Julkaistu , kirjoittanut
2

rightSideArticle_3804’C. S. Lewisin persoona on kiehtonut mieltäni pitkään. Tämä englantilainen professori ja tutkija tuntuu vaikuttaneen enemmän maailman nykytilaan kuin osataan kuvitellakaan. Nyt julkaistu uusi elämäkerta oli siksi pakko lukea, eikä se mennyt hukkaan. Kirja on monin paikoin sitä tavallista tylsää höpötystä, mitä elämäkerroissa yleensä on, mutta tässä on myös paljon pohdintaa ja sellaista tietoa, joka oikeasti kiinnosti. Ehkä tällaisena kaikille tarkoitettuna kirjana sen sivumäärää olisi voinut vähentää enkä ainakaan itse ollut kiinnostunut niistä viidestäkymmenenstä viitesivusta, joissa kerrottiin, mistä lähteestä mikin tieto on peräisin. Ehkä se kuitenkin kertoo kirjoittajan Alister McGrathin uurastuksen laajuudesta. Hyvä ja valaiseva kirja joka tapauksessa.’

C. S. Lewis (1898 – 1963) oli eläessään kiistanalainen persoona ja vastoin kaikkia olettamuksia, hän on sitä edelleen viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Tuore elämäkerta valottaa Lewisin elämää uudella tavalla. Nyt on mukaan otettu hänen laaja yksityinen kirjeenvaihtonsa monien silloin julkisten henkilöiden kanssa. Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori McGrath tuo kirjassa esiin aivan uusia tulkintoja mm. Lewisin elämän tärkeistä murroskohdista. Lisäksi hän paitsi kertoo Lewisin elämästä, ottaa myös kantaa hänen ajatuksiinsa ja kirjoituksiinsa sekä niiden merkitykseen nykyajalle. Niinpä tämä kirja on uudentyyppinen elämäkerta, joka perusteellisuudessaan on hämmästyttävä.

C. S. Lewis tunnetaan suuren yleisön joukossa nykyään lähes yksinomaan Narnia-sarjasta. Tämä lapsille tarkoitettu seitsemän kristillissymbolisen fantasiaromaanin sarja on herättänyt keskustelua ja tutkimusta ilmestymisestään saakka. Sarja on edelleen hyvin suosittu ja sitä voidaan pitää fantasiakirjallisuuden alkuna yhdessä J. R. R. Tolkienin Sormus-trilogian kanssa. Mielenkiintoista on, että nämä herrat olivat saman yliopiston opettajia ja kuuluivat samaan kirjalliseen Inklings-ryhmään sekä oikeastaan kirjoittivat näitä tarinoitaan yhdessä toisiaan tukien. Sormus-tarinat tuskin olisivat syntyneet ilman Lewisin vaikutusta ja päinvastoin. Kun Lewis kuoli samana päivänä jolloin John F. Kennedy murhattiin, ennustettiin, että hänen tarunsa on ohi ja Time-lehti negrologissa hautasi hänet ajatuksineen menneisyyteen. Kuitenkin tänä päivänä hän on edelleen hyvin suosittu ja hänen teoksensa luettuja. Osasyynä tähän ovat Narnia-sarjasta tehdyt elokuvat 2000-luvulla ja elämäkertaelokuva Varjojen maat 1990-luvulla.

Kuitenkin kun puhutaan Lewisin elämästä ei saa unohtaa, että Narnia ja fantasia ovat vain yksi osa tämän energisen miehen toimintaa. Hän opetti vuosikymmeniä englannin kieltä ja kirjallisuutta sekä Oxfordin että Cambridgen yliopistoissa sekä julkaisi suuren määrän tieteellisiä tutkielmia pääasiassa keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Hänen luennoillaan salit olivat täynnä ja voidaan sanoa, että suuri osa tämän päivän brittikirjailijoista on saanut ainakin osavaikutteita C. S. Lewisin opetuksesta ja tuotannosta. Bibliografinsa mukaan Lewis kirjoitti elinaikanaan 282 teosta ja valtaisan määrän kirjeitä, yli 3500 sivua.

Kolmas ulottuvuus, jota Elämä-kirjassa hyvin seikkaperäisesti valotetaan, on hänen uskonnollinen heräämisensä ja vaikutuksensa. Lewis oli nuoruudessaan ateisti, mutta kääntyi ensin teistiksi ja 1930-luvun alussa kristityksi. Tämän jälkeen hänen koko myöhempää tuotantoaan valottaa voimakas kristillisyys. Hän oli kotoisin Pohjois-Irlannista ja oli alkujaan protestantti, mutta toiminnassaan ja tuotannossaan hän sanoutui irti kaikista kirkkokunnista. Hän sanoi olevansa kristitty ei angligaani, babtisti, metodisti, katolilnen tai jonkin muun kirkkokunnan jäsen. Sodan aikana 1940-luvulla hän saavutti maailmanlaajuisen maineen BBC:n radioimilla suorilla esitelmillään, jotka myöhemmin julkaistiin kirjoina. Miljoonat kuulijat saivat vaikutteita häneltä noina vaikeina aikoina. Myöhemmin ajateltiin sen olleen vain sen ajan vaikutusta, mutta tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Lewis on nykyään tälläkin alueella suositumpi kuin koskaan. Hänen kristillisistä kirjoistaan otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja niitä luetaan ahkerasti varsinkin Amerikassa ja niistä ammennetaan ajatuksia ja keskustelunaiheita. Tämä johtuu osaltaan juuri siitä, ettei hän sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan. Lewisin kristillisyys on ajatonta.

Elämäkerta valottaa myös tämän suuren persoonan yksityistä elämää. Hän eli lähes koko elämänsä poikamiehenä. Vasta 1950-luvun loppuvuosina hän koki lyhyen traagisen avioliiton. Hän huolehti vuosikymmeniä ystävänsä äidistä Mrs. Mooresta tämän kuolemaan saakka, samoin alkoholismiin taipuvaisesta veljestään. Hän perusti ystävänsä Tolkienin kanssa The Inklings-kirjallisuusryhmän, jonka vahva vaikutus ulottui Oxfordissa usealle vuosikymmenelle. Hän tutki ja kirjoitti niin kärsimyksestä kuin murheestakin sekä ilosta ja toivosta, toimi paitsi opettajana myös sielunhoitajana ja auttajana.

Elämäkertakirja on myös mielenkiintoinen 1900-luvun brittiläistä kulttuurihistoriaa valottava teos. Siinä kuvataan hyvin sitä ainakin näennäisesti lämmintä henkeä, joka vallitsi kirjailijoiden kesken, auttamishalua ja keskustelukulttuuria. Tuntuu, ettei tänä päivänä ymmärretä sellaisen merkitystä. Kun herrat Lewis ja Tolkien loivat lapsille suunnattua tuotantoaan, tuskin he tajusivat luovansa kokonaan uutta genreä, fantasiakirjallisuutta. Aikaisemmin oli toki ilmestynyt Lewis Carrollin Alice-tarinat, Vernen tulevaisuuskirjat, Kiplingin Viidakkokirja, mutta vasta Lewisin myötä sai alkunsa nykyinen fantasia-buumi, joka tuntuu vain jatkuvan. Myöskään ei pidä väheksyä Lewisin vaikutusta kristinuskon kehitykseen. 1960-luvun odotukset kristillisen uskon katoamisesta kääntyivät mm. hänen kirjojensa myötä päinvastaisiksi ja uudelleen osaksi yhteiskuntaa. Lewis jakoi mielipiteitä vastakkaisiin pooleihin elämänsä aikana ja jakaa niitä edelleen, koska hän otti rohkeasti kantaa asioihin. Niinpä hän esiintyy keskusteluissa sekä roistona että sankarina. Onpa hänen ajatuksistaan sitten mitä mieltä tahansa, niin hänen valtavaa merkitystään kulttuurivaikuttajana ei voi jättää huomiotta.

McGrath, Alister: C. S. Lewis – Elämä. Perussanoma, 2013, suom. Anne Leu. 542 s.

Tähtikirkas, lumivalkea

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Haahtela’Pari päivää sitten jukistettiin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat. Pidin itsestään selvänä, että niiden joukossa on myös tämä teos: Joel Haahtelan Tähtikirkas ja lumivalkea, mutta eipä ollut, valitettavasti. Kirjailija on jo pitkään ollut suosikkini, aina Elena-teoksesta saakka. Tämä pienimuotoinen romaani räjäytti silloin minussa jotain. Kuuntelin sen äänikirjana ja tein samalla remonttia. Kuuntelu keskeytti työn ja istuin parkettikasalle, pistin kädet poskille ja tunsin, ettei itku ollut kaukana. Kieli, tunnelma, sanoma, teksti oli niin täydellistä, kaunista. Saman voi sanoa tästä kirjasta. Jos et vielä ole löytänyt Haahtelaa, tee se nyt!’

Haahtela jatkaa tässä kirjassa mielen luotaamista, sielun kartoittamista. Nyt mennään niin syvälle ihmismieleen, ettei liene mahdollista mennä enää syvemmälle. Kirja rakentuu neljään jaksoon, kuvaelmaan itsensä vähitellen kadottavan miehen elämästä.

Nuori mies sysätään suurkaupunkiin, Pariisiin, 1800-luvun lopulla. Hänen ensimmäinen rakkauskokeilunsa kotimaassa päättyy kaikin puolin onnettomasti. Klaaraansa hän ei unohda koskaan, tämä kulkee hänen kotimaan identiteettinään läpi elämän päiväkirjojen. Pariisissa mies saa paikan lehden sähköttäjänä ja lopulta toimittajana. Hän kohtaa elämän suurkaupungin vilinässä, maalaa, tutkii impressionisteja, kiertää maailmannäyttelyä ja museoita.

Seuraava kohtaus on Berliinistä juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Pariisilaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtajan mieli alkaa hajota. Hän on hoidoissa, mutta jatkaa sinnikkäästi mustakantisen päiväkirjansa kirjoittamista. Rakastettu laulajatar Margaretha on hänen tukenaan sodan syttymiseen saakka. Kun Sarajevon laukaukset ammutaan, ranskalaisena pidetty toimittaja joutuu pakenemaan Saksasta.

Kolmas kuvaelma on sodanjälkeinen merimatka Kauko-Itään, Siamiin. Reportteri kokee tyhjän paperin kammon. Matkan tuomasta vaihtelusta ja kohtaamisista huolimatta hän ei pääse itseään pakoon eikä menneisyyttään. Klaaralle hän kirjoittaa edelleen, nyt kuin matkakertomusta.

Viimeinen kohtaus eletään taas Saksassa, Bernburgissa. Nyt toimittaja on mielisairaalassa ja hänen identiteettinsä hajoaa vähitellen ensin yksittäisiksi lauseiksi, sitten sanoiksi ja kirjaimiksi, lopulta… alkaa toinen maailmansota ja sen seuraukset. Jälkikirjoitus kertoo sitten lopun. Itsensä hukannut mies nousee näkyviin sen kautta, mitä kaukainen sukulainen kokee itsessään ja hänessä.

Ei päässyt Haahtelan yhdeksäs kirja siis Finlandia-ehdokkaksi ja se lienee taas yksi kulttuuriskandaali tämän kisan historiassa. Tämä kirja on vuosisadan teos, jonka arvo tulee nousemaan tulevaisuudessa. Tosin on muistettava, että palkinto on kaupallinen eikä tämä kirja ole sitä. Kirjan äärimmilleen hiottu teksti, saumaton kerronta ja särkymätön tunnelma luovat lukunautinnon, jollaisen harvoin kokee.

Kun Haahtelalta kysyttiin YLE:n Aamun kirja ohjelmassa 31.10. mitä kirjan nimi tarkoittaa, kirjailija hymyili hieman myhäillen ja otti esiin sen kohdan Bernburg-jaksosta, jossa toimittaja joutuu eräänlaiseen katatoniseen tilaan ja kokee olonsa tähtikirkkaaksi ja lumivalkeaksi. Se on siis sielun tila, jonka jokainen lukija voi kuvitella omanlaisekseen.

Kirjan lopussa kuvataan myös hyvin voimakkaasti Natsisaksan eutanasiaohjelmaa. Kirjailija rinnastaa sen nykyaikaan ja tämän hetken nationalismin nousuun ja markkinatalouteen. Tyyli oli eri, mutta onko tavoite sama? Psykiatrina hän itse on joutunut pohtimaan näitä asioita perusteellisesti. Kirjassa toimittajan identiteetti selviää vasta jälkisanoissa. Kirjan edetessä hänen identiteettinsä hajoaa vähä vähältä eikä sitä pysty pelastamaan oman maan kielellä kirjoitetut päiväkirjat eikä maailman ääriin matkustaminen. Ihmisen mieli ja ihmisen sielu ovat tieteen suuria mustia aukkoja, joiden rakennetta ja toimintaa ei tunneta. Kirja kuvaa tätä loistavasti. Voidaanko enää syvemmälle mennä?

Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava, 2013. 270 s.

Sillanrakentajat

Julkaistu , kirjoittanut
4

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.

Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Auschwitz’Pimeinä iltoina, kun ei jaksa tuijottaa mikroskooppiin, on syytä tuijotella hyvään kirjaan. Göran Rosenbergin kirja on huonoa iltalukemista, sillä se aiheuttaa painajaisia, mutta hyvää hämärälukemista, koska se on hyvin kirjoitettu. Auschwitzin kuvauksia on ilmestynyt useita, mutta yleensä ne päättyvät tuhoon, niin kuin kuuden miljoonan ihmisen kohdalla tapahtui. Tämä kirja kertookin tarinan siitä, kuinka sieltä on päästy pois ja mitä se on kokijalleen aiheuttanut.’

On vuosi 1947 Ruotsissa. Yksinäinen mies astuu junasta asemalaiturille voidakseen aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Hän saapuu Auschwitzista. Hän on selvinnyt hengissä helvetistä ja Ruotsi on ottanut hänet vastaan, sijoittanut pieneen kaupunkiin ja auttanut elämän alkuun. Sinne saapuu myös Hala ja he avioiutuvat. Sinne syntyy myös Göran, kirjailija, joka kertoo tässä kirjassa isänsä tarinan. Heidän piti vain pysähtyä matkallaan, mutta pysähdys venyy elämäksi.

Dokumenttiromaani kertoo yhden tarinan siitä kuinka päästiin pois Auschwitzista. Sinne pääsyhän on kaikille selvä: juna vei lastauslaiturin viereen ja härkävaunut purkivat sisältönsä valittavaksi. Osa meni suoraan kaasukammioihin, osa valittiin työhön. Göranin isä pääsee töihin kuorma-autojen akseleita valmistavalle orjatyömaalle. Sota lähenee loppuaan, natsit ovat hävinneet, mutta yrittävät vielä kaikin keinoin hävittää jälkiään. Göranin isä pistetään täpötäyteen junaan, joka kulkee tuhoamisleiriltä toiselle, kunnes heidät hylätään piikkilankojen sisään Pohjois-Saksaan sairaina, nälkäisinä, kuolleina. Sieltä hänet pelastetaan. Elämä uudessa maassa uusien töiden, ihmisten, olosuhteiden kanssa ei ole helppoa. Se ei ole helppoa muillekaan, mutta keskitysleirien runtelema mies ei ole kyllin vahva kestämään tällaisia muutoksia. Menneisyys ja sen varjot ajavat hänet masennukseen ja tuhoon.

Göran Rosenberg sai kirjastaan August-palkinnon vuonna 2012, se vastaa meidän Finlandia-palkintoamme. Kirjaa kehuttiin naapurimaassa kristallinkirkkaaksi proosaksi, hyvin henkilökohtaiseksi dokumentiksi ja lämminsydämiseksi mestarilliseksi lapsuudenkuvaukseksi. Kaikkea tätä kirja onkin, mutta se on paljon muutakin. Natsien keskitysleirikuvauksena se on hieman erilainen kuin edeltäjänsä, sillä se kuvaa niitä muistojen, dokumenttien ja takaumien kautta, joita pieni poika löytää. Hirveyksillä ei mässäillä mutta julmuuksia ei myöskään vähätellä.

Kun kertoo oman isänsä tarinaa, tulee kerrontaan pakostakin hyvin henkilökohtaista. Tarina suodattuu pienen pojan ajatusten kautta, pojan joka ei vielä tiedä eikä tajua kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Miksi isä on sitä ja miksi isä on tätä? Hän kyselee, hän ihmettelee, hän yrittää löytää isän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isä on pahasti vaurioitunut eikä löydä itsekään itseään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kirjassa jää sivurooliin kirjailijan äiti, joka myös matkasi pois Auschwitzista samantapaisten ja yhtä kauheiden kohtaloiden kautta. Hän on vahvempi ja kestää.

Kirjan dokumenttimaisuus tulee ilmi tilastoissa, lehtiartikkeleissa, haastatteluissa, valokuvissa. Kirjailija etsii tietoja isästään, etsii sen ajan elämää. Hän tekee löytöjä pieninä palasina ja niistä lopulta muotoutuu kuva isästä kuin palapeli, taitavasti koottu palapeli. Kirja on hyvin henkilökohtainen, se on hyvin kirjoitettu ja se ei jätä kylmäksi. Ehkä joitain kohtia olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näin. Taas on koettu ihmisen julmuus ihmistä kohtaan, vallan luoma häikäilemättömyys ja käskyvallan sokeus. Ei koskaan enää – miksi se sitten jatkuu?

Rosenberg, Göran: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. Ulla Lempinen). Atena, 2013. 337 s.