Kun on lukenut kaikki muutkin Westön kirjat, ei tätäkään voinut jättää lukematta. Lienee aika kliseinen mielipide, mutta tässä tapauksessa se pitää paikkansa. Näihin jää kiinni. Muutama kommentti näin äkkiseltään ei ehkä anna oikeaa kuvaa tästä kirjailijasta, mutta suosittelen kuitenkin hänen teoksiaan.

Kirjan minä-kertoja on Frank Loman. Hän kertoo elämästään ja läheistensä elämästä sodanjälkeisessa Suomessa, Helsingissä ja Kalliossa. Ennen kuin hän pääsee kertomaan omasta elämästään, hän kertoo Arielista, Jounista ja Adrianasta. Ariel Wahl änkyttää, tekee lauluja ja soittaa kitaraa, Jouni Manner pieksee ensin Arielin, mutta päätyy lopulta tämän ystäväksi ja suojelijaksi, Adriana Mansnerus on kuin eksyksissä, laulaa ja yrittää selvitä. He levyttävät yhdessä Arielin säveltämän ja sanoittaman laulun Älä käy yöhön yksin, mutta levystä tulee floppi, sen upeudesta huolimatta. Pian levyn teon jälkeen yhtye hajoaa. Ariel sulkeutuu huoneeseensa, elättää itsensä huumekaupalla ja laittomilla keikoilla, Jouni menestyy ja hänestä tulee radiotoimittaja ja lopulta kansanedustaja, Adriana toimii valokuvamallina ja mannekiinina, mutta sairastuu lopulta masennukseen ja joutuu hoitoon. Ariel kulkeutuu Ruotsiin laittomiin hommiin ja lopulta hänet julistetaan kuolleeksi. Jouni yrittää vielä pelastaa Arielin, mutta ei onnistu siinä.

Toinen osa alkaa Frankin syntymästä. Jouni Manner on silloin viisitoistavuotias Kallion koltiainen. Tarina etenee nyt pitkään kertoen Frankin, Peten ja Männistön kaupunginosan elämästä. Frank rakastuu kolmetoistavuotiaana Eva Mansnerukseen, Adrianan pikkusiskoon ja seuraa tätä kerran toisensa jälkeen Helsinkiin vain nähdäkseen tytön. Pete Everi kuitenkin vie Evan tyttöystäväkseen. Frank tutustuu myös Adrianaan, joka ei koskaan toivu sairaudestaan, vaan erakoituu ja kuolee lopulta tulipalossa. Eva ei puhu asiasta kenenkään kanssa. Hän vetäytyy eikä halua tavata enää ketään. Lopulta Eva ottaa yhteyttä Frankiin ja heidän myrskyisä suhteensa alkaa. Ylioppilaspäivänään Frank saa tietää, ettei Harry Loman olekaan hänen biologinen isänsä, vaan se on Ariel Wahl. Tämä tieto rikkoo perheen. Ariel alkaa kirjoittaa ja ottaa selvää menneisyydestään. Hän pääsee eduskunnasta pudonneen Jouni Mannerin uskotuksi ja luottotoimittajaksi tämän lehteen. Asiat eivät kuitenkaan suju niin kuin Frank toivoo. Eva leikkii hänen kanssaan ja saa lopulta lapsen muusikon kanssa, joka ei halua olla ollenkaan tietoinen tyttärestään Nadjasta. Frankista tulee kummitytölleen kuin oikea isä ja vaikka Eva menee naimisiin Ruotsiin, lähettää Frank Nadjalle lahjoja kaikkina heidän Ruotsin vuosinaan. Jouni Manner pääsee taas eduskuntaan ja lopulta Euroopan parlamenttiin. Sielä hän kuitenkin putoaa Pete Everin tekemien paljastusten vuoksi ja perustaa lopulta konsulttitoimiston. Frankin kirjat huononevat ja hän on pitkään pohjalla, mutta nousee lopulta alkoholismista ja alkaa taas kirjoittaa. Vihdoin hän tajuaa Evalta saamiensa Adrianan päiväkirjojen kautta, kuka asuu Gotlannissa ja matkustaa sinne.

Helsinki-kirjojen kolmas osa kertoo tarinan nuorista ihmisistä Helsingissä 60-luvulta aina nykyaikaan asti. Miljöö on tässä jo tuttu ja kerronta myös. Kirjailijan tyyli edetä rauhallisesti ja yllätyksin tuntuu tässä jopa liiankin pitkältä ja verkkaiselta, varsinkin kirjan alussa. Frankin elämä junnaa paikallaan Evan suhteen ja hän ei pääse jaloilleen, ei saa elämästään otetta eikä osaa tehdä ratkaisuja. Hän lipuu läpi elämänsä ja voi ihan oikeutetusti kirjan lopussa sanoa, että hän tuhlasi elämänsä. Muutenkin kirjassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kuin levää vedessä, eivät tiedä, mitä elämällään tekisivät ja ajautuvat sitten joko laittomuuksiin (Ariel), masennukseen (Adriana), juoppouteen (Frank) tai juurettomuuteen (Make Everi). Onnistujia kertomuksessa on vähän. Jouni Manner pääsee pitkälle, mutta romahtaa nopeasti alas, Pete Everi on ehkä ainoa, joka etenee nousujohteisesti ja pääsee lopulta johonkin asemaan. Eva on outo olento, joka ei hänkään tiedä, mitä tekisi. Hän ei päädy samaan kohtaloon kuin sisarensa, mutta ei se varmaan ole kaukana. Hän väittelee lopulta tohtoriksi ja elämä näyttää alkavan sujua, mutta suhdetta Frankkiin hän ei pysty selkiyttämään, vaikka toinen on rakastanut häntä 13-vuotiaasta asti. Tarinassa yksi päähenkilö on Helsinki, niin kuin edellisissäkin osissa. Kaupunki kasvaa yhdessä kirjan sankareiden kanssa ja siitä tulee vähitellen nykyaikainen toimiva city. Metropoliksi sitä ei voi sanoa, vaikka Helsingin syke muuttuukin kirjan myötä kiihkeämmäksi.

Kirjassa sykkii myös musiikki. Oikeastaan tässäkin on samaa kuin Leijat Helsingin yllä-kirjassa. Musiikki antaa kirjalle pohjakumun. Kirjan nimi on Arielin folk-kappaleen nimi ja sen symbolisuus tulee vastaan monessa kohtaa kirjan edetessä. Yksin ei ole hyvä olla, ei ainakaan yössä. Musiikki on kirjailijalle tärkeää, mutta tässä sen pikkutarkkuus ja luettelomaisuus jopa häiritsee tällaista 60-luvun kulkijaa, joka ei ole ollut kiinnostunut tuontyyppisestä musiikista. Kirja vilisee yksityiskohtia, jotka eivät sano mitään ei-helsinkiläiselle toisenlaisen musiikin kuuntelijalle. Yritin suodattaa sen osuuden pois, mutta se tunki joka puoleta vastaan. Päähenkilöt, jotka oli kuvattu eri sukupolviin olivat yllättävän, jopa piinallisen, samankaltaisia. Eva ja Adriana ovat sisarukset ja käyttäytyvät samalla tavalla, Ariel ja Frank ovat isä ja poika, rakastavat musiikkia, mutta eivät pääse elämässä alkuun. Pete Everi ja Jouni Manner menestyvät, ovat häikäilemättömiä, kirjoittavat ja selviävät vastoinkäymisistä. Kummassakin osassa on siis kolme toimijaa ja kummallisella tavalla he ovat silmiinpistävän samanlaisia keskenään. Tämä on varmaan harkittua. Se painottaa elämää ei saavutuksia.

Kirja on hyvä, ei siitä muuta voi sanoa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, että siitä olisi pitänyt karsia puolet pois ja tiivistää loppuakin, jotta siitä olisi tullut selkeämpi ja kokonaisempi. Nyt se piti rinnastaa edelliseen Finlandia-palkinnolla palkittuun Missä kuljimme kerran-teokseen ja Leijat Helsingin yllä-kirjaan. Niissä rytmi on sama ja etenemisen laatu samoin. Näin ajateltuna tämäkin kertomus asettuu paikalleen ja sen sanoma avautuu lukijalle. Monet kohtaukset suorastaan pursuavat silmille ja niitä on ilo lukea, tuntuu kuin olisi itse siinä mukana, vaikka nyt Jimi Hendrixin konsertissa Kulttuuritalolla. Oikeastaan vasta, kun on päässyt kirjan loppuun ja lukenut sitten ensimmäiset sivut uudelleen, siitä saa selkeän kokonaisuuden ja siitä voi vilpittömästi pitää. Kuitenkin hitaana lukijana olisin tiivistänyt joistakin kohdin rajusti.

Suodittelen, mutta varatkaa aikaa.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Suom. Katriina Huttunen. Otava. 604 s.