’Kuvan kasvi on puistolemmikki (Myosotis sylvatica), joka on Suomessa uustulokas ja levinnyt Lapin porteille saakka. Yleisesti se mielletään koristekasviksi ja karkulaiseksi. Kasvia tavataan sekä normaalina sinikukkaisena että albiinomuotona valkokukkaisena. Mietin asiaa vain sen vuoksi, että ensi sunnuntaina on Luonnonsuojeluliiton lanseeraama Luonnonkukanpäivä ja sen tämän vuoden teemalaji on luhtalemmikki (Myosotis scorpioides). Nämä kaksi kasvia menevät helposti sekaisin, jos ei ole tarkka.’

Vuonna 2011 julkaistiin ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Siinä on listattuna kaikki ne lajit, jotka ovat jo tai voivat olla vahingollisia suomalaiselle elämälle ja luonnolle. Tunnetuimmiksi kasvien osalta ovat tulleet sellaiset lajit kuin lupiini ja jättipalsami. Monet eivät miellä niitä haitallisiksi tai edes vieraslajeiksi, siksi yleisiä ja laajalle levinneitä ne ovat. Näiden kahden osalta ovat monet viranomaisetkin nostaneet jo kädet pystyyn, ei niille enää voi mitään. Tosi onkin, että sekä lupiinia että jättipalsamia tavataan jatkuvasti uusilta alueilta eikä vahojakaan saada tuhotuiksi. Surullisen kuuluisaksi tuli myös jättiputki, sinällään komea kasvi, mutta sen neste on auringonvalon kanssa polttavaa ja aiheuttaa palovamman kaltaisia rakkuloita. Jättiputket on saatu aisoihin suuressa osassa maata, mutta jatkossa niidenkin kanssa saa olla tarkkana, sillä uusia lajeja saapuu maamme läheisyyteen valmiina leviämään meille.

Aikoinaan maahamme tuotiin kotipihojen kaunistamiseksi kasveja ulkomailta. Augustin Ehrensvärd lahjoitti perimätiedon mukaan jokaiselle Suomenlinnan rakentajalle sireenin taimen ja niin koko maa tuli katettua tällä kauniilla koristekasvilla hyvin nopeasti. Nykyään tämä kasvi koristaa varsinkin maaseudulla edelleen kotipihoja ja säilyy autiotalojenkin pihoissa vuosikymmeniä. Kukkapenkkien kautta tänne on tullut koristeeksi myös puistolemmikki. Se on agressiivinen leviäjä ja valtaa yhä uusia kasvupaikkoja asutuksen läheisyydestä. Vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Luopioisista ei oltu löydetty yhtään sen kasvupaikkaa, mutta tällä hetkellä kuvan kaltaisia kasvustoja löytyy yhtenään teiden pientareilta, ojista, pihojen reunoilta, niityiltä ja aitovieristä.

Mikä tekee puistolemmikistä kauniin koristekarkulaisen, mutta lupiinista vahingollisen vieraslajin? Tätä sietää miettiä. Monet maamme kasvilajit ovat tulleet tänne ihmisen mukana ja vallanneet oman kasvupaikkansa. Onpa uhanalaisluettelossakin lajeja, jotka todellisuudessa ovat tulokkaita. Kun lajin suojelua mietitään ja harkitaan kalliitakin toimenpiteitä, luulisi etusijalla olevan alkuperäisen lajin, tosin sekin on tosiasiassa tullut tänne jääkauden jälkeen ja kotiutunut kasvupaikoilleen ihmisen myötä tai ilman. Me ihailemme ketoja ja niiden kasveja, suojelemme niitä ja perustamme uusia kylvämällä ketokasveja sopivalle paikalle. Nurmilaukka tuli tänne rautakaudella yrtiksi ja kotiutui linnojen ja linnavuorien läheisyyteen, piharatamo kulki ihmisten ja eläinten jaloissa paikoilleen ja valtasi lopulta koko maan. Tulokkaita, karkulaisia, vieraslajeja, liekö kaikki samaa porukkaa, toiset muodostuvat vaarallisiksi toiset eivät. Ymmärrän, että vieraslaji uhkaa maamme ns. alkuperäistä kasvillisuutta, mutta mikä sitten on alkuperäistä.

Tulkoon sekin nyt kerrottua, että puistolemmikin erottaa luhtalemmikistä kukkapohjuksen koukkupäisistä karvoista. Katsotaanpa tarkkaan ensi pyhänä. Onhan niillä myös erilaiset kasvupaikkavaatimukset, joten tuskin ne toisiaan uhkaavat tai sekaisin kasvavat. Annetaan karkulaisen viihtyä ja villiintyä kauniina silmänilona.

Itse järjestän kukkakävelyn Sydän-Hämeessä. Se on muodostunut kylän perinteeksi jo usean vuoden aikana ja kolmisenkymmentä innokasta kukkien ’metsätäjää’ on matkassa varmaan ensi pyhänäkin. Tervetuloa joukkoon, yhteystidot löytyvät Luonnonsuojeluväestä ja liiton kotisivuilta!