Litistyneitä ilman prässäystä

Voikukka
’Kun tuossa aamusella ajelin pihanurmikkoa, törmäsin taas kerran tuollaiseen kuvan näköiseen litistyneeseen voikukkaan. Siinä on pari senttiä leveä mutta normaalinpaksuinen varsi ja sen päässä kukinto, joka on enemmänkin kuin vain yksi tavallinen keltainen voikukka, litteä ja sykeröinen. Näitähän tapaa aina silloin tällöin, tämä oli kuitenkin tämän kesän ensimmäinen havainto. Kyseessä on epämuodostuma nimeltään faskiaatio eli laakaverso, laakauma.’

Tälle ilmiölle on tarjottu monia eri selityksiä. Toiset ovat sitä mieltä, että kyseessä on mutaatio, joka jopa periytyy tuleville sukupolville. En ole kuitenkaan huomannut tällaisia kasveja samalla paikalla vuodesta toiseen, puhumattakaan aina samasta lajista. Niinpä suhtudun hieman skeptisesti ilmiön periytymiseen, mutaatio se kuitenkin voi olla. Toinen selitys on, että jokin kasville vieras eliö: bakteeri, virus, pieni hyönteinen aiheuttaa epämuodostuman vioittamalla kasvin kasvupietettä. Se ainakin tiedetään, että eräs bakteeri (Rhodococcus fascians) kiihdyttää kasvin solunjakautumishormoonin sytokiniinin määrää ja aiheuttaa siten solujen liiallisen jakautumisen ja epämuodostuman. Onko tulos sitten aina litistynyt ja samalla tavalla epämuotoinen kasvi, sitä en tiedä? Luulisi tällöin synyvän hyvinkin erilaisia muotoja, pyöreitä, särmikkäitä, oksaisia jne.

Olen vuosien kuluessa törmännyt tähän ilmiöön lähes joka kesä. Usein litistynyt varsi kasvaa muuta kasvillisuutta korkeammaksi, vääntyilee ja käyttäytyy muutenkin epätavallisesti. Lehdet lähtevät suoraan varresta ei oksista ja kukka on ikään kuin kerrottu, litteä nauhamainen kukinto. Usein faskiaatio ilmenee mykerökukkaisilla eli olen nähnyt sen voikukan lisäksi erilaisilla ohdakkeilla, karhiaisella, kärsämöllä, mutta kirjatietojen mukaan se voi esiintyä toki muillakin, kymmenillä ellei sadoilla eri kasvilajeilla. Onko siitä kasville haittaa vai hyötyä? Siihen lienee vaikea vastata. Kasvi ei ainakaan ole kovin kaunis, eikä ilmiö ehkä suojaa sitä tuholaisiltakaan. Jostakin olen kuullut, että kaupallisesti tätä ilmiötä on hyödynnetty ja esim. pihvitomaatti olisi tämän ilmiön seurausta. Myös puutarhurit uusien lajikkeiden toivossa tietenkin ovat kiinnostuneet tällaisista erikoisuuksista ja ovat ehkä käyttäneetkin sitä jalostuksessa.

Ilmiöstä löytyy melko vähän tietoa ja tämäkin omani saattaa olla hyvinkin puutteellista, sisältää jopa virheitä. Korjatkaa ja lisätkää, niin oikea tieto leviää!

Myrkyllistä herkkua


korvasieni’Kevät on jo niin pitkällä, että kuivuus alkaa hidastaa kevätsienten kasvua. Oma elämäni on ollut kuitenkin niin vaudikasta, etten ole juurikaan joutanut sieneen. Niinpä nämäkin kuvat ovat jo parin viikon takaa, eikä silloinkaan löytynyt juuri enempää kuin kuvattavat yksilöt. Hyvä, että edes ne.’

Korvasieni (Geromitra esculenta) on tunnetuin suvun lajeista ja sitä käytetään myös yleisimmin ruokasienenä. Sen lakki on voimakkaasti poimuinen, tumman ruskea ja lakin reunat ovat kiertyneet sisäänpäin ruskeaan jalkaan kiinni. Sienen löytää helpoimmin keväällä tienvarsilta tai hakkuualueilta, sieltä missä on maanpintaa rikottu. Sienen rihmoja on maan alla niin paljon, että sitä voi vaikkapa viljellä. Sanomalehtiä haudataan maan alle alueelle, josta on sieniä löytynyt ja näiltä paikoilta voi sitten parin vuoden ajan saada hyviäkin satoja. Käsittelyssä pitää kuitenkin muistaa, että gyromitriini on voimakas solumyrkky, karsinogeeninen aine ja sienen käsittelemätön nauttiminen johtaa pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaan. Myrkky on vesiliukoinen, niinpä korvasienet on aina ryöpättävä useampaan kertaan väljässä vedessä ennen käyttöä ja vesi heitettävä pois. Muita suvun lajeja ovat piispanhiipat, jota tavataan myös kevätaikaan. Niistä vain eteläisempi on myrkytön, joten on syytä nekin käsitellä ennen syömistä.
lehtokorvasieniLehtokorvasieni (Discina gigas) on yleistä serkkuaan vaaleampi, kellanruskea ja sen lakki on huomattavan leveäpoimuinen. Lisäksi lakin reuna on usein liuskainen ja irti valkeasta jalasta. Tämän sienen voi tavata lehtomaisista metsistä rehevämmiltä paikoilta kuin korvasienen, mutta se on melko harvinainen. Toisinaan se on kuitenkin hyvin runsassatoinen. En tiedä, voiko tätä lajia viljellä korvasienen tapaan, mutta sitä voisi kokeilla. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta koska lajit ovat joskus vaikeita erottaa toisistaan, lienee viisainta ryöpätä myös tämä sieni, ettei tule erehdyksiä. Lehtokorvasientä tavataa Etelä- ja Keski-Suomesta.

Kolmas korvasienilaji, jonka olen tänä keväänä kohdannut metsäretkillä on laakakorvasieni (Discina perlata). Sen huomasin kuivalta kankaalta vanhan tieuran painanteesta. Sieni on noin viisi senttiä leveä laakea tai maljamainen, väriltään kanelinruskea.
laakakorvasieniSienen sekoittaa helposti suonimörskyyn (Disciotis venosa) ja sinä sitä ensin pidinkin, mutta kasvupaikka ja muut tuntomerkit sopivat paremmin laakakorvasieneen. Sitä tavataan melko yleisenä Napapiirille saakka havumetsistä, jossa on lahopuuta ja rikkoutunutta maanpintaa. Se on syytä myös ryöpätä, jos aikoo tehdä siitä ruokaa, vaikka tavalliseen korvasieneen sitä ei oikein voikaan sekoittaa.

Kevätkin on sieniaikaa. Joskus vain sopivia kasvupaikkoja on vaikea löytää. Tänä vuonna en ole nähnyt piispanhiippoja enkä kellomörsyjä, joita joinakin vuosina on runsaasti. Ehkä pitäisi kulkea enemmän nenä maassa kiinni. Kun vain ehtisi. Nytkin siemenet odottavat maahanpääsyä pusseissaan ja maa muhii puutarhassa valmiina. Satoa voi saada niin monella tavalla!

Neljä keväistä pihakarkulaista

sinililja
kevattahti’Näin keväällä seuraamme yleensä erilaisten vuokkojen, leskenlehden tai muiden luonnonkukkijoiden ensiesiintymistä. Puutarhurit seuraavat tulppanien, krookusten ja pienten liljakasvien nousua. Molemmilla on puolensa, molemmat viehättävät näin keväällä samalla tavalla. Itse olen pohtinut viimeisten viikkojan aikana ns. pihakarkulainen käsitettä. Se ei liene mikään virallinen termi, mutta kuvaa hyvin eräiden koristeperäisten kasvien leviämistä luontoon. Tähän kokosin Etelä-Hämeen neljä ehkä yleisintä kevään pihakarkulaista: idän sinililja (Scilla siberica), kevätäthti (Chionodoxa luciliae), posliinihyasintti (Puschkinia scilloides) ja hentohelmililja (Muscari botryoides) ylhäältä alaspäin. Kaikki neljä leviävät melko helposti kukkapenkistä ensin penkin reunalla ja sitten sen ympäristöön vuodesta toiseen laajenevaksi kasvustoksi, jos vain alue pidetään siistittynä. Helpoimmin leviävä näyttää olevan idän sinililja ja huonoimmin helmililja.’

posliinihyasintti
helmililja
’Kaikki neljä karkulaista ovat viehättäviä kasveja ja koristeita pihoilla. Kasvikartoituksessa ne ovat ongelmallisia. Ovatko ne ainoastaan koristekasveja vai aivan oikeita karkulaisia? Jos ne pidetään samassa luokassa esim. tulokaslajeiksi muuttuneiden lupiinin, piiskujen tai kurtturuusun kanssa, tulisi niitäkin pitää kiusallisina ja poistettavina tulokaslajeina. Niistä ei kuitenkaan näytä olevan pihoilla mitään haittaa, päinvastoin. Muutaman kerran olen tavannyt sinililjan hyvinkin kaukaa asutuksesta tien pientareelta eikä se sielläkään ole uhannut leskenlehtien tai vuokkojen ylivaltaa. Tähän asti olen jättänyt kartoituksessa nämä lajit rauhaan, mutta lisäsin ne kuitenkin kasvisivuille, koska niihin voi törmätä näin keväällä autioksi jääneiden talojen pihapiireissä ja tosiaan hyvinkin kaukana asutuksesta syrjäisen metsätien laidassa, jonne on siirretty roskia pihapiiristä. Tulokaslajeja tai vaarattomia pihakarkulaisia, annetaan näiden kuitenkin kukkia ja levitä rauhassa omaksi ja muiden iloksi, sillä ainakaan vielä ne eivät menesty varsinaisessa luonnonympäristössä’

Kylmänkukkia

kangas-kylmankukka

’Nyt on se aika, nyt kannattaa etsiä vuokkoja. Itse viivähdin eilen tovin kylmänkukkien äärellä Tuuloksen Syrjäntakana. Kukat olivat parhaassa mahdollisessa vedossa, vaikka sää ei ollutkaan valojen osalta kaikkein otollisin. Kukat loistivat männikössä kuin parhaassakin puutarhassa. Upeaa!’

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on Etelä-Karjalan maakuntakukka ja on siellä Salpausselän rinteillä suhteellisen yleinen. Täällä Hämeessä ovat sen läntisimmät esiintymät eikä sitä pääse usein ihmettelemään. Yläkuvassa ei ole puhdas kangasvuokko, vaan sen ja kylmänkukan risteymä (Pulsatilla vernalis x patens), joka on monella kasvupaikalla yleisempi kuin hyvin harvinainen ja pienialainen hämeen kylmänkukka (Pulsatilla patens). Näitä kaikkia kolmea tapasin eilen. Risteymä oli parhaassa vedossa ja runsain. Sen violetit kukat olivat auenneet pari päivää sitten eikä niissä vielä näkynyt juuri ollenkaan nuutumisen merkkejä. Kylmänkukka oli vasta auennut ja löysin sitä vain muutaman ruusukkeen. Kangasvuokko oli nupulla, vain kahdessa kohtaa oli yksi kukka auennut.

kangasvuokko

Tähän valitsin kuvan kangasvuokosta viime vuodelta. Ehkäpä muutaman päivän päästä Syrjäntaankin vuokot ovat samassa vaiheessa. Kaikki nämä kasvit ovat rauhoitettuja eikä niitä saa vahingoittaa. Siitä huolimatta vuosittain jotkut vastuuttomat eivät tätä kunnioita. Eilenkin katselin tuoretta kuoppaa, joka saattoi olla poiskaivetun kasvin menetetty kasvupaikka. Varmaksi en osaa sitä sanoa, mutta pahalta näytti. Taannoin se oli enemmän kuin poikkeus, että näitä kuoppia löytyi kasvupaikoilta. Kuitenkaan tunnettua on, että näin poisviety kasvi ei menesty siirrettynä, vaan se kuolee. Tuntuu käsittämättömältä tällainen vastuuttomuus, varsinkin kun kaupasta saa rinnakkaisia lajeja taimina suhteellisen halvalla ja ne sopeutuvat hyvin puutarhaan.

kylmankukkaLajilleen nämä kolme on helppo määrittää. Kankasvuokon kukka on yleensä vaalea kuten kuvassa ja sillä on runsaasti aluslehtiä, jotka talvehtivat. Kylmänkukka tässä vieressä on violettikukkainen ja sillä ei ole aluslehtiä ollenkaan sen kukkiessa. Risteymä on näiden väliltä eli vaalean violettikukkainen ja tyveltä löytyy aina muutama talvehtinut aluslehti. Kukkimisen jälkeen ne onkin sitten jo vaikeampi määrittää, mutta sekin onnistuu lehtituntomerkkien ja simenten avulla.

Kevät on Hämeessä hienoa aikaa valon, kuulauden ja kauniiden kukkien vuoksi. Tähän aikaan vuodesta tuntuu kuin nukkuessa aika menisi hukkaan. Koko ajan tekee mieli lähteä uudelle retkelle, kulkea metsän hämyssä ja etsiä heräävää eliöstöä. Nytkin kameran muistissa odottaa monta kummallista otosta tutkimistaan. Ehkäpä ne joskus tulee julkaistuakin.

Vappuvieras

kettu

’Kun talo on syrjäisellä paikalla ja talven tyhjillään, löytävät metsän eläimet sen aivan eri tavalla kuin muuten. Niinpä vapuntienoo oli täällä Hämeen sydänmailla yhtä lirkutusta ja pulinaa. Kaupungissa ei osaa aina edes kuvitella sitä linnunlaulun määrää, jonka täällä kuulee. Rastaat, punarinta, teeri, joutsen ja kurki ovat innokkaimmat, perässä tulevat sitten käpytikan pärryytys, harmaapäätikan kuikuilu ja järveltä kuuluva härkälinnun mylvintä. Kaukana ovat asutuskeskusten vakioasukkaat tiaiset ja viherpeipot. Kyllä niitäkin on, mutta ne jäävät täällä selvästi muiden jalkoihin. Erikoisin vieras oli kuitenkin kettu. Se oli tottunut pitkän talven ajan kiertelemään kaikessa rauhassa pelloilla ja puutarhassa. Nyt se huomasi asukkaiden palanneen ja tuli uteliaana katsomaan. Liekö tyytyväinen näkemäänsä? Ainakin se pitkään seurasi metsänlaidassa ihmisen touhuja, meni hetkeksi pois ja palasi taas. Keskipäivän vieras oli sen verran outo, että tietenkin ihminen epäili sen olevan häiriintynyt tai jopa sairas. Muistan taannoin joutuneeni lopettamaan lähes karvattoman kapisen ketun ja niinpä tämä tapaus tuli mieleeni nytkin. Vappuvieras kuitenkin heilautti tuuheaa häntäänsä ja kääntyi metsään. Sieltä se vielä kerran kääntyi kurkistamaan ja ainakin minusta tuntui, että se nyökkäsi päätään ja sen suupielin levisi viekas hymy. Tiedä sitten!’