’Sadepäivinä on helppo lukea hieman enemmän. Olen varmaan elo – lokakuun aikana lukenut enemmän kuin moniin aikoihin. Monet kirjat ovat olleet muutaman vuoden takaisia ja silloin väliinjääneitä opuksia, suuria ja tunteikkaita. Tämä nyt esittelyssä oleva on uusi ja tuore tapaus. Juha Itkonen on ollut suosikkikirjailijani hänen ensimmäisestä kirjastaan, Myöhempien aikojen pyhiä, asti. Olen lukenut ne kaikki. Suurteoksen jälkeen on tapahtunut pari pientä notkahdusta, mutta muuten taso on ollut korkea, niin tässäkin. Kirja on suositeltavien listalla tämän hetken kärjessä.’
Tarina luotaa läpi vuosikymmenien sodan jälkeisestä ajasta nykypäivään. Sen henkilöt muodostavat kiinteän perheen, suvun, joka on aluksi tiukasti kiinni toisissaan, mutta pyrkii erilleen. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään uutta, kaikki tarinathan on jo kirjoitettu, mutta sen kerrontatavassa on. Esko Vuori on ennen sotaa syntynyt maalaispoika, joka luo huikean uran kodinkonekauppiaana. Liisa on Eskon puoliso ja kurissapitäjä, jolla kuitenkin on ehkä sen ajan ihmiseksi yllättäen omatkin halunsa ja tahtonsa. Esa on heidän vanhin poikansa ennen häitä alkunsa saanut ja joka osaltaan kertoo tarinaa tyttärelleen Miialle, joka luo uraa teatterin piirissä Saksassa. Nämä kolme saavat äänensä kirjassa kuuluville, muut henkilöt, kuten Esan veljet ja puoliso sekä ystävät jäävät kerrotuiksi hahmoiksi taustalle, tärkeiksi kyllä, mutta utuisiksi. Tarina polveilee kunkin kertojaäänen kautta vähitellen poukkoilleen vuoroon menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen.
Eskon kodinkoneliike kukoistaa 90-luvun lamaan saakka, Esa opiskelee Tampereella ja perustaa kotikaupunkiin uuden lehden, joka sortuu lopulta samaan lamaan, Liisa pitää perheen kasassa siihen saakka kun se on perhe ja lähtee sitten. Esko ihailee kaikessa Amerikkaa ja lopulta hän päätyy sinne jätettyään liikkeensä nuoremmille pojilleen. Esankin avioliitto kariutuu: Marjaana ei ole kuin Liisa, hän toimii, muttei puhu ja sen luomat ristiriidat johtavat lopulta nopeaan eroon. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät suju ongelmitta. Esko haluaa loppuun asti Liisansa takaisin, haluaa perheen taas kokoon. Liisa nauttii ensin uudesta elämästään, mutta kyllästyy sitten ja elää lopulta yksin. Esa, hän ajautuu masennukseen, syvään murrokseen, joka on viedä häneltä hengen.
Kuinka nuori kirjailija pystyy kirjoittamaan näin upeasti eri-ikäisten ihmisten elämästä, luotaamaan heidät nuoruudesta vanhuuteen kokonaisina ja elävinä. Tätä ihmettelin jo hänen ensimmäisissä teoksissaan. Viimeistään tämä teos nostaa kyllä Itkosen aikamme suurten kertojien joukkoon. Tästä tulee mieleen Kjel Westön suuret sukupolvitarinat tai miksei myös Katja Kettu ja Kätilö. Tarina pursuaa yksityiskohtia, hyvin taustoitettua tietoa, se nostaa esiin päähenkilöiden persoonan, mutta jättää sivuhenkilöt vähemmälle, ettei lukija kylläänny. Kirjassa henkilöiden kasvu nuoresta vanhaksi etenee loogisesti, tarkkanäköisesti. Kirjoittaja on osannut katsoa ja huomioida tarkkaan ympäristönsä. Hän ei sorru stereotypioihin eikä itsestään selvyyksiin. Jokainen henkilö on omansa, aito ja konstikas, niin kuin me ihmiset tupataan olemaan. Hän luotaa heidän elämäänsä lämmöllä sortumatta synkistelemään ja vaikka tarinassa on hyvinkin tummia kohtia ja varsinkin loppu voisi olla ihan kaottinen, niin hän antaa positiivisen ilmapiirin hellästi kantaa henkilöitään eteenpäin. Jotkin juonen käänteet on ennalta arvattavissa, mutta se lopullinen käänne kirjan lopussa on ikosmaisesti uusi ja yllättävä. Koko kirjan ajan yritin pysyä hereillä, ettei kävisi niin kuin kävi kirjassa Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti lopun vain muutamassa lauseessa puoli huolimattomasti ilmoitettu käänne yllätti.
Viimeistään täällä kirjallaan Itkonen on saanut ainakin minusta vankkumattoman kannattajansa. Toivoa sopii, että kirja huomioidaan myös vuoden palkintoja jaettaessa,
Juha Itkonen: Hetken hontava valo. Otava, 2012. 511 s.
