Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2014

1: pihatähtimö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pihatähtimö’Ajattelin aloittaa Viikon kasvi-sarjan. Saa sitten nähdä, kuinka kauan ehdin tai jaksan sitä jatkaa. Näin talvella se on ajan vuoksi helppoa, mutta kasvien valinnan vuoksi vaikeaa, kesällä toisinpäin. Jo edellisessä kirjoituksessa oli esillä tammikuun kukkivia kasveja. Otin ensimmäisen viikon kasviksi sieltä pihatähtimön eli kansanomaisesti vesiheinän.’

Pihatähtimöllä (Stellaria media) on monia kansanomaisia nimityksiä, kuten vesiheinä, arho, muro, mallasruoho, vesimaltta tai maltta riippuen siitä millä suunnalla maata liikutaan. Arho nimitys on myöhemmin annettu toiselle hyvin paljon pihatahtimöä muistuttavalle yleiselle lajille, lehtoarholle (Moehringia trinervia). Ne erottaa toisistaan lehden suonituksesta, lehtoarhon lehdessä on tieteellisen nimen mukaan kolme suonta. Myös muita arhoja tavataan harvinaisena maassamme, kuten merenrantojen suola-arho, ketojen mäkiarho ja muutama Lapin tuntureiden arho-laji. Maltta ja mallasruoho liittyvät oluen panoon, vaikka tällä kasvilla ei lienekään humalan kaltaisia aromiaineita. Muiden alkuperää en tiedä.

Tähtimöt (n. 100 lajia) kuuluvat kohokkikasveihin ja ovat joko yksi- tai monivuotisia. Niitä voi löytää lähes kaikkialta maapallolta. Pihatähtimö on kosmopoliitti eli löydettävissä rikkakasvina kaikista maanosista. Suomesta voi löytää kymmenkunta tähtimölajia, joista monet ovat hyvinkin yleisiä (heinä-, metsä-, lehto-, piha-, luhta– ja pohjoisessa pohjantähtimö).

Nimensä suku on saanut kasvin valkoisesta tähtimäisestä kukasta. Vaikka se on pieni, niin kasvi kukkii yleensä pitkään ja runsaasti niin, että koko kasvusto ikään kuin tuikkii valkoisia tähtiä. Kukka muodostuu viidestä hyvin syvään haljenneesta terälehdestä, niin että kukassa tuntuu olevan terälehtiä kymmenen kappaletta. Lehdet ovat vastakkaiset ja suikeat, usein hyvin syvän vihreät ja kylmyyttä kestävät. Näin myös pihatähtimöllä, mitä osoittaa jo sekin, että se on vihreä vielä tammikuussakin.

Nimensä mukaan pihatähtimön voi löytää pihoilta, mutta se kasvaa myös puutarhoissa, pientareilla, metsissäkin, jopa rannoilla. Perinteisesti se on mielletty rikkaruohoksi ja sellaisena se onkin aika sitkeä. Kun nyhdät kasvin pois porkkanapenkistä, nousee se pian uudelleen, koska aina siitä jää jotain juurentynkää kasvamaan. Siementä se myös tekee runsaasti, kuten kaikki yksivuotiset kasvit. Alkuperäisenä kasvina se kasvaa meillä vain merenrannoilla ja aivan pohjoisimmassa Lapissa, muualla se on tulokas.

Koska vesiheinä nousee usein aikaisin keväällä maasta, jopa talvella, on sitä menneinä aikoina pidetty myös salaattikasvina ja sen versoja on syöty yhdessä muiden varhaisten rehevien kasvien kuten voikukan kanssa. Nykyään ravintokäyttö on jäänyt ja kasvi on lähinnä kiusallinen rikkaruoho.

Tammikuun kukkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vesiheinä

’Kävin tänään pikipäin maalla Luopioisissa. Koska joulukuun alussa maa oli lumen peitossa, en saattanut tehdä kukkakartoitusta edelleen kukkivista kasveista. Niinpä tein sen nyt tammikuun alussa, koska maa oli lumeton. Kiersin aika nopeasti saman reitin kuin syksylläkin. Päällisin puolin kukat olivat kuihtuneet, heinät laonneet ja kasvit vaipuneet talvilepoon. Kuitenkin löytyi myös kuvan mukaisia reheviä kasvustoja. Pihatähtimö eli vesiheinä on todellisuudessa kuvattu syksyllä, mutta kasvimaan laidassa oli lähes samassa vedossa olevia kasvustoja. Nuput näyttivät siltä, kuin ne voisivat millä hetkellä tahansa aueta. Siinä siis ensimmäinen tammikuun kukka.

Puutarhapolun jälkeen kiersin kellarin kupeelle katsomaan, onko saunakukasta mitään jäljellä. Yllätyksekseni löysin sen kukkivana. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät kukat olleet enää mitään kesän loistokkaita, pystyjä ja ylväitä, vaan nuokkuvia rääsyjä, joista puuttui terälehtiä ja kehräkukatkin olivat harmaantuneet eli siis kuolleet, mutta kukkia kaikitenkin. Siitä löytyi toinen laji tammikuulle.

Kasvilavassa olen kasvattanut kesällä yrttejä, salaatteja ja mausteita. Se on suojattu sivuilta ja täytetty rehevällä kompostimullalla. Katselin tarkaan löytyisikö kukkivia rikkakasveja. Peipit olivat kuitenkin pudottaneet kukkansa, vaikka lehdet olivatkin vielä vihreät. Lutukat olivat nuutuneet ja laskeutuneet mullalle lepäämään. Pillikkeistä ei näkynyt jälkeäkään. Mutta mikäs pilkisteli ruohosipulin takaa, nurmihärkkihän se. Kukkaa tuolta kasvilta en enää löytänyt, mutta aivan samalla tavalla kuin vesiheinälläkin, turpeat nuput olivat valmiit avautumaan ja pilkistipä verholehtien rakosesta hieman valkoista terälehteäkin. Niinpä tulkitsin sen kolmanneksi tammikuun kukaksi.

Nyt palasin takaisin pihaan ja mikäs tulikaan vastaan aivan vanhan navetan edessä. Sen ikkunoiden alla olin kukituttanut pari vuotta sitten kaupasta ostamiani orvokkeja. Siinähän aivan seinän vieressä kukki komeasti tarhaorvokki eli villiytynyt koristeorvokki, jonka siemenistä jotkut aina itävät ja levittäytyvät kukkapenkin ympäristöön. Sitkeä sissi, tuumasin ja merkitsin neljännen tammikuun kukan muistivihkoon.

Sitten alkoikin tuskien taival, sillä piha näytti kuolleelta vihreältä aavikolta. Sellainenhan kynitty nurmikko on, se ei kuki eikä kukoista. Kiersinkin metsän puolelle ja siellä pientarella kasvoi viides tammikuun kukka. Oikeastaan se oli heinä, kylänurmikka, mutta kun se on ennekin saanut olla kukkien joukossa kasvikartoituksissa, niin olkoon nytkin. Nurmikka on yksivuotinen ja siksi se tekee kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tuskin sen tammikuisista kukista siemeniä koskaan tulee, mutta eihän yrittänyttä laiteta.

Kaikista ponnisteluista huolimatta enempää kukkia en löytänyt. Ystäväni puutarhassa Orivedellä näsiä puhkesi kukkaan joulupäivänä. Minun reitilleni ei näsiää kuulunut enkä mennyt sitä erikseen katsomaan metsän puolelle. Riittäköön siis nämä viisi tammikuun kukiksi. Rikkaruohojahan ne ovat mutta sinnikkäitä sellaisia. Kaikki muut kukat ovat siis talvilevossa, vaikka talvi viipyykin – tulleeko koskaan.’

Valkoinen kuningas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkoinen_kuningas’Joulujen välissä luin jo vuosia sitten ilmestyneen unkarilaisen György Dragomanin läpimurtoteoksen Valkoinen kuningas. Kirja löytyi paketista ja sen lukeminen osoittautui vallan upeaksi kokemukseksi. Vaikka tarinan novellimaiset luvut kertoivat tuiki tavallisia asioita poikien elämästä, kosketti kerronta syvästi mieltä. Niin erilaisissa maailmoissa me elämme ja niin vähän me  siitä tiedämme, että osaisimme arvostaa sitä hyvyyttä ja elämänlaatua, joka meillä itsellämme on ollut ja on tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Kirjaan kannattaa tutustua!

Tämän kirja-arvioinnin myötä alkaa uusi vuosi, joten kaikkea hyvää tälle vuodelle.’

Tarina sijoittuu rautaesiripun taakse totalitääriseen kommunistivaltioon, jota ei määritellä sen tarkemmin, mutta kirjailijan syntyperän mukaan se on helppo yhdistää Unkariin ja Budapestiin. Eletään aikaa kansannousun jälkeen, mutta ennen järjestelmän kaatumista. Päähenkilöinä ovat vähän toisellakymenellä olevat pojat. Minä-kertoja Dzsata elää äitinsä kanssa kahdestaan, koska isä on viety kaivamaan Tonavan kanavaa eli pakkotyöleirille, koska hän on sanonut mielipiteensä valtiosta. Hän on siis mielipidevanki. Tarina kulkee poikien maailmassa, joka ei ole helppo sekään; ainainen pelko jäytää kaverien rökityksestä, pahoinpitelystä, nolaamisesta tai ryöstetyksi tulemisesta. Monet isommat tekevät väkivaltaista kiusaa pienemmilleen eikä aikuiset kovin kauaksi jää jälkeen hekään. Dzsata elää tässä hullunmyllyssä ja kaipaa isäänsä. Hän yrittää uskotella itselleen, että isä tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.

Kaksi kertaa vuodessa hän vierailee isoisän luona, joka oli aikoinaan puoluesihteeri, mutta erosi isän jouduttua leirille. Äiti ei isoisästä pidä eikä poika saa tuoda saamiaan lahjoja kotiin. Isoisä ei myöskään auta poikaansa. Äiti hakee mieluummin apua suurlähettiläältä, joka kuitenkin on tottunut muunlaisiin palveluksiin. Häneltä Dzsata ottaa amuletikseen shakkipelin valkoisen kuninkaan. Sitten isoisä vie Dzsatan yhdelle kaupungin kukkuloista, näyttää maiseman ja kaupungin sekä kehottaa poikaa muuttamaan maasta mahdollisimman pian. Isoisä kuolee ja vietetään suuret hautajaiset, jotka päättyvät hulinaan. Tähän myös kirja päättyy.

Kirjaa on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Tämä mestariteos siitä kieltämättä tulee mieleen: sama ahdistava tunnelma, samat pienet pojat, jotka joutuvat astumaan ikäänsä suurempiin saappaisiin, sama eristyneisyys, väkivalta. Mutta tässä tarinassa ei mennä niin pitkälle kuin Kärpästen herrassa. Kirjan luvut ovat kuin novelleja, joilla on yhteinen tausta. Pitkät lauseet polveilevat kuin pojan ajatukset. Aika katoaa kun sitä ei uudessa luvussa sidota edellisen tapahtumiin. Hämmästyin kirjan lopussa, kun huomasin, että aikaa oli kulunut kirjan edetessä vain hieman yli vuosi. Kovin paljon sen vuoden mittaan sattui.

Mitä sitten seuraavaksi? Kun ajankohtaa ei ole kerrottu, ei historiasta ole apua. Unkarin järjestelmä muuttui samaan aikaan kuin muissakin Itä-Euroopan maissa, joten se ainakin lopulta pelasti jotain, vaikka poikien lapsuus tässä menisikin. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, kuinka samanlaisia poikien huolet ja leikit olivat siellä niin kuin muuallakin. Kiinnostus kohdistui ehkä enemmän räjähteisiin, mutta jengitappelut, pelit ja ihastumiset olivat ennallaan. Päämäärättömyys ja vastuun puute pistävät esiin monesta kohtaa; milloin kaivetaan hyödytöntä ojaa, milloin kolutaan tyhjilleen jäänyttä kaivosta. Elämä on monesti pysähtynyt ja asiat ovat jääneet sille tolalle. Ihmisten tyytymättömyys tukahtuu pelon alle kytien kuitenkin taustalla koko ajan. Kirjaa mainostetaan takaliepeessä mustan huumorin teemalla. Huumori on vaikea asia eikä se tässäkään tapauksessa osu oikeaan. En näe kirjassa mustaa huumoria ollenkaan, sillä lapsi pelkää, hän kokee ympäristönsä ahdistavana, tuntee olevansa koko ajan tarkkailun alainen. Ei isän kohtalo, äidin itkeskely ja kavereiden väkivalta, opettajien piittaamattomuus tai ruokajonojen turvattomuus ole mitään mustaa huumoria, se on tragediaa. Jos en olisi lapsuudesta asti seurannut kirjoituksia totalitäärisen valtion toimista, pitäisin tätä kirjaa selkeänä fantasiaromaanina.

György Dragoman: Valkoinen kuningas. Otava, 2008 (suom. Outi Hassi). 260 s.