Sienisivut

Käenniemi

’Olen koko alkuvuoden vääntänyt uutta sivustoa Luopioisten kasviston jatkoksi. Lupaamani mikrosienten sivusto on nyt ensimmäisessä versiossaan katsottavana. Se on vielä vaatimaton yritys, mutta kertonee kuitenkin siitä valtavan rikkaasta ja kauniista maailmasta, joka meiltä monelta jää huomaamatta, kun ajattelemme mikrosieniä helposti vain sairauksina tai luonnon oikkuina.

Mikrosienet ovat toki useinmiten loisia ja taudinaiheuttajia kasvien lehdillä, varsilla, kukissa tai juurissa, mutta ne ovat myös eläviä lajeja, jotka ansaitsevat tulla huomatuiksi. Näille lajeille on ominaista se, että ne ovat valinneet isännäkseen joko vain yhden kasvilajin tai lajiryhmän. Niinpä ne on suurimmaksi osaksi melko vaivatonta määrittää isäntälajin mukaan: vaahterantervatäpläsieni kasvaa vain metsävaahteralla.

Suurin haaste tässä työssä oli se, ettei näitä lajeja ole kovinkaan paljon tutkittu eikä niiden nimistö ole siksi yhtenäinen. Määrityskirjallisuuden hankkiminen on kiven takana ja suomalaisten nimien kohdalla joutuu käyttämään mileikuvitustaan ja luomaan omaa nimistöä. Suuri vaiva oli myös lajien linkittämisessä eikä se vieläkään ole valmis. Sienisivuilta pääsee nyt kasvisivuille ja päinvastoin. Jos linkit eivät johda oikeaan lopputulokseen, pyydän ilmoittamaan siitä minulle. Samoin, jos löytyy selviä virheitä tai puutteita, niin pyydän neuvoa eteenpäin.

Tämä on siis vasta ensi yritys tällä alalla ja tulee varmaankin laajenemaan vielä paljonkin. Siksi olisi tärkeää saada jo tässä vaiheessa neuvoja sen eteenpäin viemiseen. Kiitän näistä neuvoista jo etukäteen. Linkki sivuille löytyy tästä tai kasvisivujen etusivulta.’

Kuvat: Yläkuva on punaherukanruoste (Puccinia ribis) ja alakuva tuomenpunatäpläsieni (Polystigma fulvum)

Körhämö

9: pihlaja-angervo

angervo1

’Jatkan tällä viikolla koristekarkulaisilla. Ne ovat nyt talven vähälumisuuden vuoksi hyvin näkyvissä. Lisäksi ne ovat mielenkiintoisia, koska niiden nykylevinneisyys ei ole tarkasti tiedossa. Monesti niistä sanotaan vain, että ne ovat karkulaisia, mutta kuinka laajalle ja missä määrin ne ovat levinneet, onkin jo toinen juttu. Yksi tällainen kasvi on viikon ykdeksän  valinta, pihlaja-angervo.’

Pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on alunperin tullut maahamme koristekasvina ja vanhastaan se on viihtynyt mökkien ja talojen seinustoilla Etelä- ja Keski-Suomessa aina napapiirille saakka. Näiltä paikoilta se sitten vuosien saatossa on levinnyt ympäristöönsä melko laajallekin ja kauas varsinaiselta istutuspaikaltaan. Sitä siirrettiin aikoinaan kylillä puutarhasta toiseen ja edelleen se saattaa ilmoittaa vanhan asuinpaikan metsässä. Niinpä sitä pidetään laajalti vakiintuneena tulokaskasvina maassamme. angervo2Nykyään sitä levittävät myös puutarharoskat, joita kaikista varoituksista huolimatta edelleenkin kuskataan asutuksen lähimetsiin.

Pihlaja-angervon tuntee helposti kauniista kermanvärisistä kukistaan, jotka muistuttavat mesiangervon kukintoja. Lehdet kuitenkin ovat nimensä mukaisesti pihlajan lehtien kaltaisia. Kukkimattomanakin sen tunnistaa lehdistään. Näin talvella lehdet ovat varisseet ja vain rangat törröttävät pystyssä. Kuivunut kukinto on kuitenkin tällöin hyvä tuntomerkki. Se säilyy pystyssä läpi talven ja peittyy kasvuston sekaan seuraavana keväänä, kun pensas alkaa työntää kiireellä uutta kasvua. Usein  kesälläkin näkee vielä vanhoja kukkavarsia uusien lomassa.

Etelä-Suomessa pihlaja-angervo saattaa suotuisissa olosuhteissa  muodostaa avoimille paikoille läpipääsemättömiä tiheiköitä. Varsinkin sähkölinjojen aluset ja vanhat hikevät niityt ovat sen suosiossa. Tällöin se voimakkaalla kasvullaan tukahduttaa pienemmät kasvit ja toimii tyypillisen vieraslajin mukaan vahingollisena alkuperäislajeille. Angervoryteikköjen hävittäminen on vaikeaa, koska se kasvattaa pienestäkin juurakonpalasta aina uuden verson. Myös katkotut versot juurtuvat helposti uudelleen. angervo3Kasvi lisääntyy meillä suurimmaksi osaksi kasvullisesti eli maarönsyjen ja juurtuvien oksien avulla.

Retkeilykasvion (4. painos, 1998) levinneisyyskartat ovat monien pihlaja-angervon kaltaisten kasvien osalta vanhentuneet ja siksi olisikin mielenkiintoista kartoittaa tällaisten lajien nykylevinneisyys. Nyt vallitseva vähäluminen talvi on hyvä hetki paneutua tämänkin kasvin kasvupaikkojen tarkkailuun. Kun kesällä kaikki on vihreää ja lehtimassaa on valtavasti, saattaa näinkin suuri ja voimakas kasvi jäädä huomaamatta. Talvella törröttäessään pensaikossa sen kyllä huomaa ja kasvuston laajuuden voi todeta pelkkien kukintohuiskiloidenkin avulla.

Virtaa

virta1

’Kävin tässä päivänä muutamana lintuja katselmassa Keski-Suomen koskilla. Hiljaista oli. Muutama koskikara keikkui kivillä Siikakoskella, tikat nakuttelivat Tarvaalankoskella, vedet kuohuivat Kuusaankoskella. Niinpä innostuin taas kerran kuvaamaan jäätyvän veden sävyjä ja pintoja. Jäälautat kelluivat  tumman veden päällä ja muodostivat mielenkiintoisia kuvioita. Talven vähäinen lumi peitti rantapenkat alleen. Vaikka on ollut kovin lauhaa, muodostui veden pinnalle nopeasti uutta jäätä aina kun virtaus vähänkin vaimeni.

virta2

Rannan vahvempi jää rikkoi uuden uutukaisia lauttoja pienemmiksi ja pyöristeli niiden kulmia. Etsin kohtaa, jossa jäälautat jäisivät pyörimään akanvirtaan. Sieltä voisi löytää aivan pyöreitä lauttoja, jotka muodostavat hauskaa pintaa, mutta tällä kertaa en sellaista ilmiötä saanut kuvaan. Jää oli sen verran haurasta, että se hajosi pirstaleiksi ennen pyöristymistään. Muistan viime vuodelta nähneeni tämänkin ilmiön, mutta silloin se tärkein eli kamera ei ollut matkassa mukana ollenkaan.

virta3

Niin ja näkyihän niitä vesilintujakin lopulta, kun joutsenet kahlasivat Tarvaalanvirran matalikolla ruokaa etsimässä. Tällaisena lauhana talvena, jolloin joka paikka on vettä täynnänsä, olisi luullut vesiäisiä olevan enemmänkin, mutta hyvä näinkin.’

8: korallikanukka

kanukka1

’Tämän viikon kasviksi valitsin pensaan, joka ainakin pistää silmään kaikkien muiden pensaiden joukosta, näin helmikuullakin. Kuvassa kirkkaanpunainen väri täyttää koko pensakerroksen alan eli kasvusto on laaja ja tiheä. Harvoin korallikanukkaa näkee näin runsaasti, usein se loistaa pusikosta muutaman varren voimalla. Kyseessähän on koristekasvi, joka helposti leviää pientareille ja rannoille asutuksen läheisyyteen.’

Korallikanukka (Cornus alba ssp. alba ’Sibirica’) on idänkanukan yleisimmin viljelty muoto. Sen nuoret haararangat ovat korallinpunaiset, lehdet kirkkaanvihreät ja marjat vaalean sinertävät. Viljeltynä sitä tavataan napapiirille saakka ja ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa se on melko yleinen karkulainen asutuilla alueilla. Näin talviaikaan se on helppo havaita, koska mikään kotimainen puu tai pensas ei ole väriltään sen veroinen.

Idänkanukasta on jalostettu muitakin koristemuotoja. Näillä on yleensä koristeelliset lehdet, esim. laikkukirjokanukka (’Argenteomarginata’) tai keltakirjokanukka (’Gouchaultii’). Näiden muotojen varret eivät kuitenkaan ole silmiinpistävän punaiset. Ainoa luonnonvarainen kanukkalajimme on pieni ruohokanukka (Cornus suecica), jonka voi tavata yleisenä merenrannoilta ja Pohjois-Suomesta. Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa se on harvinaisuus.

Kanukoiden marjoja on menneinä vuosina käytetty hyödyksi, koska ne ovat öljypitoisia (40%). Kuivattuja marjoja on käytetty erilaisina korvikkeina, mm. kahviin ja kaakaoon. Onpa joku tehnyt niistä suklaatakin, mutta maku ei varmaankaan tänä päivänä miellyttäisi kaikkia. Niinpä kanukan marjat saavat jäädä lintujen ravinnoksi ja pensaat ihmisten iloksi. Aina ei kaikesta tarvitse olla konkreettista hyötyä.

Näiden viljelykarkulaisten kohdalla usein mietitään niiden haitallisuutta. Korallikanukan en ole huomannut missään hävittäneen luonnonkasvillisuutta, mutta kuka sen koskaan tietää, jos ilmasto alkaa muuttua ratkaisevasti. Tulihan pihlaja-angervostakin hankala rikkakasvi, kun se levisi maastoon kaiken peittäväksi pusikoksi Etelä-Suomessa. Nyt voimme katsella hauskaa väriläiskää luonnossamme hankien keskellä ja nauttia punaisen ja valkoisen kontrastista.

kanukka2

Ikkunataidetta

jääkukkia3

’Kävin maalla katsomassa paikkoja, niin kuin sanotaan, kun mennään tarkastuskäynnille. Kaikki oli kunnossa ja lämpöäkin sen verran, että teki mieli jäädä asumaan. Palasin kuitenkin vielä kaupunkiin. Sen verran viivyin, että ihailin kuistin ikkunoihin syntyneitä jääkukkia. Etsin kameran kanssa erilaisia muotoja ja täydellisiä tähtiä, mutta lopulta kuvasin vain pintoja, joita voisi joskus käyttää taustana kuvakirjoissa. 

jääkukkia2Kuvien taustalla näkyy navettarakennus, jonka seinän alaosan oranssi, punamullattu yläosa ja kuurainen katto antavat sävyjä kuvaan.

Jääkukat ikkunassa on paljon kuvattu juttu, mutta aina yhtä kiehtova. Pitkään jäin katsomaan niitä juuri sillä silmällä, että löytäisin joitain tuttuja muotoja. Tällä kerralla en kuitenkaan saanut sellaisia silmiini. Jääkukkien rakenne on erilainen kuin lumitähdissä, joissa ovat ne kuuluisat kuusi sakaraa. Näissä kuvioissa tällaisia ei näkynyt, vaan kiteytyminen oli epäsäännöllistä muodostaen kuvien mukaisia rakennelmia. Näissäkään ei näkynyt kahta samanlaista, vaan muotoja oli laidasta laitaan.

Näitä ikkunakukkia katsellessani jäin miettimään, muodostaako jää samalaisia rakennelmia muillekin pinnoille kuin lasille, jossa kiteytyminen on helppo huomata lasin läpinäkyvyyden vuoksi. Joskus purojen varsilla näkee rantakivien pinnalla ohuen kerroksen jääkukkia, mutta en niissäkään ole huomannut samanlaisia kuvioita kuin lasilla. Miten on metallilla? Auton konepelti olisi hyvä kohde, mutten muista nähneeni siinäkään samanlasita rakennetta. Onko siis kyse vain lasilla tapahtuvasta ilmiöstä ja mikä sen juuri siinä saa syntymään? Ihmeteltävää riittää edelleen.

jääkukkia1

7: hallavan halavan havinaa

halava’Sen verran on lunta, etteivät pienemmät kasvit enää yllä sen yläpuolelle. Viikon kasvina jatkan siis puilla. Ylläoleva kuva on otettu joulukuussa, mutta edelleen puu näyttää samalta. Sen oksat ovat kuin puuvillan peitossa ja haitulat heiluvat vähäisessäkin tuulessa. Puu on halava, ainoa eteläsuomalainen paju, jonka siemenkodat säilyvät ja repeävät talvella. Siemenet varisevat sitten keväthankien aikaan levittäytyen sopiville kasvupaikoille. Halavan voi tunnistaa helposti juuri nyt, kun puissa ei ole lehtiä.’

Halava (Salix pentandra) on raidan (S. caprea) ohella ainoa luonnonvarainen pajulajimme, jota voidaan kutsua puuksi, muut ovat pensaita. Meillä viljellään jonkun verran koristepajuja, jotka saavuttavat puun koon, mutta ne villiytyvät harvoin luontoon. Halava on helppo tunnistaa talviaikaan villavista hedelmänorkoistaan ja kesäaikaan pitkistä suikeista ja nystylaitaisista lehdistään.

Halava on melko yleinen puu aina Etelä-Lappia myöten. Siitä pohjoiseen se nopeasti  harvinaistuu. Puun voi löytää rannoilta, pellonojista ja teiden varsilta. Metsässä se harvoin kasvaa, koska tarvitsee valoa ja paljon ravinteita. Joskus sen löytää korvista tai ravinteisilta soilta. halava2Helposti se jää huomaamatta kesäaikaan, vaikka sitä ei voikaan sekoittaa muihin pajuihin. Pajuksi se on siitä erikoinen, ettei se risteydy muiden pajujen kanssa kovinkaan helposti. Joitakin risteymäpohjaisia koristepajuja meilläkin viljellään, mutten ole niitä koskaan nähnyt.

Pajut ovat vanhastaan olleet rohdoskasveja. Niiden  tieteellinen nimikin (Salix) viittaa salisyylihappoon. Asperiini on nykyään seuralaisineen korvannut pajunkuoren särkylääkkeenä, mutta edelleenkin sen kuorta voidaan käyttää teeaineena ja rohtona vilustumisiin. Koska sen siemenkotien villa muistittaa puuvillaa, luultiin ennen, että halavasta saataisiin tällainen pohjoisen puuvilla, mutta käyttö jäi vähäiseksi lähinnä vain lankojen ja vanun valmistukseen. Parkkiaineena nahkojen parkitsemiseen käytettiin pajujen kuorta, myös halavan, mutta nykyään siihenkin on olemassa omat tehokkaammat aineensa. Myös tarve-esineitä sen sitkeästä rungosta ja oksista on valmistettu, mm. hevosten luokkeja.

’Kovin hyödyllinen on siis ollut tämän viikon kasvi esi-isillemme. Kun kesällä hakkasin halavanrunkoja polttopuuksi, en tullut ajatelleeksikaan sen monipuolisuutta entisaikaan. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ennen osasivat hyödyntää kaikkea enemmän ja paremmin. Kun tähän tietoon lisättiin vielä aimo annos uskoa, saatiin konstit toimimaan. Olisiko meillä jotain opittavaa tästä? Taidanpa hakea halavanoksan keskiviikon kasvikerhoon, jossa aiheena ovat talviset lehtipuut. Kerho kokoontuu Jyväskylän Vesilinnan alakerrassa klo 18.00. Kaikki halukkaat voivat tulla mukaan.’

Taivaslaulu

taivaslaulu’Tartuinpa minäkin tähän bestselleriin. Se lienee enemmänkin naisille suunnattu romaani, vaikkei meitä miehiäkään pahenna. Kirja kertoo lestadiolaisuudesta, joka minulle on tuttu ennen kaikkea liikkeen perustajasta ruotsalaisesta Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1861). Hän toimi Kaaressuvannon kirkkoherrana ja ehti elämänsä aikana tehdä muutakin kuin hoitaa laajan seurakuntansa sielunpaimenen virkaa. Hän perusti paitsi yhden laajimmalle levinneistä herätysliikkeistä niin sen lisäksi keräsi, nimesi ja tallensi valtaisan kokoelman Lapin kasveja. Hänen merkitystään kasvitieteilijänä ei voi väheksyä. Niinpä ainakin harvinainen turjanhorsma (Epilobium laestadii) kantaa hänen nimeään. Myös tunturiunikoita kutsuttiin aikoinaan lestadiuksenunikoiksi. Lestadiolaisuus on kuitenkin se, mistä hänet yleisimmin tunnetaan, sillä tämä liike vaikuttaa edelleen vahvana maassamme.’

Kirja kertoo siis vanhalestadiolaisuudesta Oulun seudulla nykypäivän Suomessa. Se on oikeastaan kahden nuoren rakkaustarina, tarina heidän haaveistaan, elämänsä onnesta ja onnettomuudesta. Aleksi kohtaa Viljan seuroissa ja vähitellen tutustuu unelmiensa tyttöön. He perustavat perheen ja saavat lapsia. Koska heidän uskontonsa kieltää monia asioita, ei elämä ole aina samanlaista kuin muilla. Esimerkiksi ehkäisyä ei sallita. Niinpä lestadiolaispiireissä on hyvin tavallista, että lapsia perheessä on liki kymmenen ja enemmänkin. Perheen arkeen ei myöskään kuulu televisio eikä viihde. Jokakesäiset Suviseurat on yksi elämän kohokohtia, samoin yhteiset kokoontumiset. Yhteisö on ottanut myös tavakseen huolehtia perheiden jumalisuudesta ja vahtivat, että yhteisesti luotuja sääntöjä myös noudatetaan. Rikkomuksista seuraa julkinen tunnustus ja anteeksipyyntö. Jos tähän ei suostu, saattaa seurauksena olla yhteisöstä poissulkeminen. Vilja sairastui masennukseen odottaessaan viidettä ja kuudetta lastaan eli kaksosia. Aleksi yritti auttaa, mutta eivät hänenkään voimansa kaikkeen riittäneet. Hän alkoi ajatella liikkeen oikeutta ja yksilön vastuuta elämästään. Se tietenkin oli ristiriidassa yhteisön sääntöjen kanssa ja johti sairauttakin pahempaan kriisiin.

Kirja on saavuttanut esikoiseksi tavattoman suuren suosion ja maineen. Yhtenä syynä tietenkin on kirjan arka aihe ja uskonnollisen yhteisön ulkopuolisille käsittämättömät tavat. Lestadiolaisuus on laajalle levinnyt herätysliike, jossa on monia suuntauksia. Jyrkimpänä ne esiintyvät vanhalestadiolaisten piirissä. Tilanne on ristiriitainen, sillä liikkeen moraaliarvot ja elämäntavat ovat hyvää tarkoittavat ja yhteisölliset, mutta joustamattomuus ja tuomiohenkisyys johtavat ylilyönteihin ja jopa henkiseen väkivaltaan. Kirja varmaankaan ei kaunistele eikä kauhistele tilannetta, mutta kuvatessaan yhden perheen elämää, se nostaa esiin ristiriidat vain heidän kannaltaan. Saattaa olla, ettei vastaavia ongelmia ole kaikissa perheissä ja asiat voivat sujua onnellisestikin, epäilen kyllä.

Kirjassa uskovien ja uskottomien vastakkainasettelu on hillittyä, ehkä paljon hillitympää kuin se todellisuudessa onkaan. Me olemme niin sokeita lyödessämme leimoja ihmisiin ja syyllistymme itse samansuuntaiseen väkivaltaan kuin liikekin haukkuessamme lähimmäisiämme. Erityisen julmaa tämä on lasten keskuudessa. Koulussa syrjintä ja kiusaaminen jäävät usein piiloon pinnan alle, mutta samalla ne haavoittavat ja nakertavat lapsen itsetuntoa ilman että kukaan huomaa mitään.

Uskonto on aina ollut hyvä lyömäase, eräänlainen suvaitsemattomuuden linnake puolin ja toisin. Uskonto on pyrkinyt rajoittamaan ihmisten elämää synnin tuomiolla. Eriuskoiset haukkuvat toisiaan, räksyttävät kuin rakkikoirat unohtaen uskonnon syvimmän olemuksen: rakastakaa toinen toistanne. Kuinka helppoa on tuomita lestadiolaisuus, kuinka helppoa on tuomita uskottomat? Kirja antaa hyviä näkökulmia ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää.

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. Gummerus, 2013. 284 s.

Ystävä työpöydällä

vihervarpumittari

’Kirjoittelin kaikessa rauhassa meiliä ystävälleni, kun pöydän alta vilahti jotain pientä ja vaaleaa lukulampun ohi. Voiko keskitalvella lennellä perhosia? välähti päässäni, sillä perhonen se oli. Vierailija istahti onnekseni kynäpurkin päälle ja näytti tyytyvän oloonsa. Kaivoin kameran esiin ja – onnistuin. Yleensä näissä tilanteissa onnistuminen on hyvin epävarmaa. Siinä se nyt istuu edelleen ja seuraa tekstin syntymistä.’

Perhonen on vihervarpumittari (Chloroclysta miata), joka on ainoita mittareistamme, joka talvehtii aikuisena. Perhonen on väritykseltään vihreänsävyinen ja juovallinen. Se on yksi yleisimmistä mittariperhosistamme ja elää normaalisti hyvin monenlaisissa ympäristöissä, enimmin kuitenkin pensaikoista ja lehtometsistä. Sen voi löytää Etelä-Lapista saakka. Tämän lajin erottaa toisesta yleisestä mittarista kaunovarpumittarista (Chloroclysta siterata) takasiivistä, jotka tällä perhosella ovat vaaleat.

Vihervarpumittarin tapaa parhaiten keväällä pajun kukinnoista. Joidenkin havaintojen perusteella on päätelty, että vain naaraat talvehtivat ja jatkavat lentoaan keväällä. Perhosten lentokausi alkaa elokuulla ja jatkuu siitä kylmiin ilmoihin saakka. Uroot kuolevat ja naaraat talvehtivat. Mitenkähän se suvunjatkaminen sitten onnistuu?paju1

’Tällaista voi löytyä työpöydältä kesken työntouhun. Hassuinta jutussa on, että näin tänään koiraa ulkoiluttaessani myös ensimmäiset pajunkissat. Olisikohan perhonen lähtenyt sieltä mukaani? Tuskin kuitenkaan, sillä täällä Keski-Suomessa oli vaihteestaan pakkaspäivä. Ylläoleva kuva on otettu viime keväänä. Vielä ei sentään ollut pajuissa aivan noin paljon kissoja.’

6: metsämänty

mänty1’Helmikuussa hanget peittävät maisemaa ja kasvillisuutta. Vain suurimmat näkyvät. Oma suosikkipuuni on mänty enkä varmaan ole ainoa. Siksi se sopii viikon kasviksi juuri tähän aikaan. Hiihtelin viime viikolla vähäisen lumen vuoksi järvenjäätä pitkin ja katselin koukeroisia kalliomäntyjä. Piipahdin suolla ja rämeen ikivanhat tarrit tervehtivät koukeroisina. Kävelin koiran kanssa harjun mäntyholvistossa ja kuuntelin tuulen suhinaa. Sama puu – erilainen ympäristö, viikon kasvi taipuu moneksi.’

Metsämänty (Pinus sylvestris) on maamme harvoja havupuita ja levinnyt koko maahan hyvinkin erilaisille kasvupaikoille. Parittaiset neulaset erottavat sen koristemännyistä, siperiansembrasta ja makedonianmännystä, neulasten pituus kuusista. Eihän tuota voi sekottaa mihinkään toiseen maamme kasviin ja pikkulapsetkin sen tuntevat, vaikka kuulemma metsähallituksen pääjohtajan kirjoitusalustan alla onkin lunttilappu: mänty, pitkät neulaset, kuusi, lyhyet neulaset.

Vanhassa vitsissä lasta pyydettiin kokeessa kirjoittamaan kolme puulajia. Niinpä poika kirjoitti mänty, honka, petäjä ja jäi ihmettelemään, kun opettaja ei hyväksynyt hänen vastaustaan. IrjanneMännylle onkin siunaantunut paljon nimiä, virallisestihan se on metsämänty. Nimen alkuperä lienee Balttiassa, jossa männyn latvasta tehtiin talousväline, jolla sekoitettiin maitoa tai puuroa ja sillä oli nimenään mäntä. Sana siirtyi sitten tarkoittamaan puuta, josta esine valmistettiin. Meillä Suomessahan tämä talousesine on nimeltään härkin, vaikka taitaa sekin olla aika harvinainen niin sanana kuin esineenäkin nykyään.

Mänty on ollut ja on edelleen tärkeä puu. Siitä saadaan lautatavaraa, seluloosaa, polttopuuta ja monia erilaisia tarveaineita, kuten tärpättiä ja tervaa. Lääkkeeksi on pihkaa käytetty alkuajoista saakka ja sanotaan sen aineosien edelleenkin tuhoavat sieniä, homeita ja taudinaiheuttajia paremmin kuin monet nykyaikaiset lääkkeet. Jopa sairaalabakteerit voidaan torjua pihkasta saatavilla aineilla. Energiayhtiöt paraikaa suunnittelevat biopolttoaineita, joissa tärkeänä osana on mäntyöljy.

Vaikka meillä nyt on asiat hyvin ja saamme jokapäiväisen leipämme tuoreena kaupasta, niin ei ole kuin vajaat 150 vuotta, kun leipä kiskottiin männynkaarnan alta nilasta ja syötiin leivän korvikkeena. Viime kesänä sain maistaa pettuleipää. Nykysuuhun se maistui kirpeältä, kovalta ja puisevalta, mutta aikoinaan se on pelastanut paljon ihmisiä varmalta kuolemalta.

Niinpä viikon kasvi ansaitsee kunnioituksemme, varsinkin kun se on kaiken edellemainitun lisäksi hyvin kaunis kasvi kaikkina vuodenaikoina.

mänty3