Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2014

Herodes

Julkaistu , kirjoittanut
4

herodes1’Kuukauden kahlasin tätä fyysisestikin painavaa eeposta iltalukemisina, mutta kyllä se kannatti. Kirja piti tiiviisti vankinaan ja vei ajatukset ajanlaskun alkuun, jossa tapahtumista ei ollut puutetta. Meille ovat tuttuja Raamatusta sen ajan ihmiset – Pontius Pilatus, Herodekset, Salome ja Herodias, profeetat Johannes ja Jeesus – tässä kirjassa pääosassa on vain Herodes Antipas ja muut vikisevät perässä. Elävä kerronta vie lukijaa kuin turistimatkalla antiikin saloihin ja lukiessaan voi elää kuin yhtenä sen ajan ihmisenä. Olisiko silloin ollut hallitsija vai orja, pappi vai roomalainen? Kaikilla oli omat huolensa eikä kukaan ollut täysin turvassa ihmisen oikuilta, jumalista puhumattakaan. Kannattaa tutustua.’

Kirjailijan 11. romaani voisi olla hänen pääteoksensa, mutta kun ei tiedä tulevaisuudesta. Tämä on myös kolmas teos kirjailijan tuotannosta, joka pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Voidaan siis sanoa paremman luokan kirjasta ja kirjailijasta. Teos on järkäle kooltaan ja sanomaltaan.

680 sivua vievät lukijan kahden tuhannen vuoden takaisiin vanhoihin aikoihin, juonittelevaan Rooman valtakuntaan. Kirjassa matkataan niin Jerusalemiin, Tiberiakseen kuin Roomaankin. Kirjan minä-kertoja Herodes Antipas on julman ja verisen Herodes Suuren poika ja saa hallittavakseen isän kuoleman jälkeen neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakunnat. Hän elää hallitsijana usean kuoren välissä. Toisaalta ylintä valtaa pitävät jumalat Augustus, Tiberias ja Caligula, joidan hallitusaikaan hänen oma aikansa sijoittuu. Toisaalta Jerusalemin papisto tuomitsee hänen elämäntapansa ja maakuntien vapaudet. Kansa elää kurjuudessa, mutta saa parempia etuja kuin muualla, kuitenkin ruhtinas saa kiusakseen kaksikin profeettaa ja kansan vihat. Eikä Herodesta hellitty mukavilla sukulaisillakaan, kuka tavoittelee hänen valtaansa, kuka hänen omaisuuttaan, kuka mitäkin eikä vähiten oma vaimo, aasinmaidossa kylpevä Herodias.

Kirja alkaa kuin jännityskertomus. Herodeksen pitkäaikaiset uskotut kuolevat yksi toisensa jälkeen myrkkyyn. Naapurimaan kuningas vihoittelee, oma veljenpoika Agrippa juonii Roomassa. Herodes elää vanhuuttaan, muistelee mennyttä ja filosofoi tulevaa. Hänen mieltään painaa niin valveilla kuin unissakin suuri profeetta, jonka kanssa hän on käynyt keskusteluja, mutta jonka hän kohtalon oikusta on joutunut mestauttamaan. Johannes Kastaja saa seuraajan, Jeshuan, joka herättää Herodeksessa vain vähän ajatuksia, mutta joka myös joutuu kuolemaan hänen aikanaan, vaikka ruhtinas ei sitä tahtonutkaan. Lopulta Herodes itsekin joutuu matkaamaan viimeisen kerran Roomaan. Hullu jumala Caligula ei anna armoa, vaan karkoittaa hänet Galliaan kuolemaan.

Kirjaa vertaa tahtomattaankin niin Raamattuun kuin Waltarin kirjoihin noilta ajoilta (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Vertailu ei ole pahasta, mutta täytyy koko ajan muistaa, että tämä on täysin oma kirjansa, jossa on vain historiallisia aineksia tuolta ajalta. Voisi sanoa jopa, että näin luotu Herodes on pitkälti fiktiivinen henkilö. Hänen elämänsä on kuitenkin kirjan keskiössä. Kirja kuvaa paljon valtaa ja sen käyttöä, sen tuomia vaaroja ja ahdistusta. Herodes ei halunnut nuorena valtaa eikä myöskään vastuuta. Hän heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa ruhtinas, jolla nuo molemmat olivat. Käyttäessään valtaa hän yritti olla inhimillinen ja parempi kuin isänsä, mutta ei lopultakaan onnistunut siinä. Aika vaati väkivaltaisia loppuja ja kuritusta.

Herodes muistetaan Johannes Kastajan mestauksesta. Hänellä oli myös osansa Jeesuksen tuomiossa. Kumpaankin hän kirjan mukaan ajautui tahtomattaan, niin kuin moniin muihinkin väkivaltaisiin tekoihin. Oliko hän liian kiltti, johdateltavissa, vai ainosataan mies väärässä paikassa? Kirjailija pistää Herodeksen suuhun monia sellaisia sanontoja ja ajatuksia, joita voisi olla esillä tänä päivänä. Väistämättä tulee tunne, että Herodes ja Jeesus olivat hyvin samanlaisia ja aikaansa edellä.

Kirjana Herodes on taattua Sahlbergia, upea kieleltään, tuore sanonnoiltaan ja looginen kerronnaltaan. Sellaisenaan hienoa mutta kieltämättä raskasta luettavaa. Historiallisia virheitä hän varmaankin on tietoisesti vältellyt, samoin kuin Raamatun esiin tuomia asioita. Jeesus ja Johannes ovat sivurooleissa hänen kerronnassaan eikä heille anneta paljon arvoa. Kerronta vertautuu eittämättä nykyaikaan, eikä paljon tarvitse ajatella, kun huomaa, kuinka samanlaista aika oli silloin kuin nytkin: juonittelua, vallanhimoa, rahan valtaa ja ihmisten riitaisuutta. Nykyään ei päätä katkaista ihan niin herkästi eikä sananvapautta tuhota ristinpuuhun, mutta muut menetelmät eivät ole mihinkään muuttuneet.

Upea kirja vaikeasta aiheesta. Kannatti lukea, vaikka siihen kuukausi menikin.

Sahlberg, Asko: Herodes. WSOY, 2013. 680 s.

5: kataja

Julkaistu , kirjoittanut
2

kataja1’Suomen kansaa on verrattu perinteisesti katajaan: Katajainen kansa, taipuu vaan ei taitu. Tämä sitkeä pensas on monella tavalla suosikkini ja pyrin säilyttämään sen kasvupaikan, jos vain mahdollista. Viime aikoina olen työstänyt mikrosieniä käsittelevää sivustoa Luopioisten kasvistoon ja löytänyt myös katajaa vaivaavia loisia ja sairauksia. Pari vuotta sitten katajat keväällä harmaantuivat ja osa kuoli. Asialla oli katajankaristajasieni, joka iskeytyy neulasiin ja pudottaa ne ennen aikojaan. Pensas kärsii ja näivettyy. Näin talvella kataja on ylväs koristus pellonlaidassa.’

Kataja (Juniperus communis) on yleinen kasvi, oikeastaan maailman laajimmalle levinnyt havukasvi. Sen löytää varmimmin avoimilta paikoilta pientareilta, vanhoilta niityiltä ja hakamailta sekä kivikkorinteiltä. Se tarvitsee valoa ja niinpä metsän sisällä se jää pieneksi ja kituvaksi pensaaksi. KoivulahtiKatajalle luontaiset kasvupaikat ovat vähentyneet ja kataja on hävinnyt varjostavien puiden vuoksi. Niinpä se on vallannut itselleen uutta kasvutilaa mm. sähkölinjojen alta.

Vaikka kataja on yleinen, osa katajakasvustoista on rauhoitettu. Laki on hieman epämääräinen ja siksi sitä ei joko tunneta tai haluta tuntea. Puumaiset ja pylväsmäiset katajat on suojattu koristekaupustelulta, mutta puuaineksen hyödyntäminen on sallittua. Niinpä kaadetun pylväskatajan varren saa myydä matkamuistotehtailuun, mutta sen koristeelliset havut ja oksat on heitettävä pois. Itse rauhoittaisin kaikki puu- ja pylväskatajat ilman rajoituksia. Ahvenanmaalla näin onkin tehty yli 6 m korkeille kasveille.

Sypressimäinen pylväskataja kasvaa vain Etelä-Suomessa. Jyväskylän korkeudelta löytyy vielä puumaisia katajia, mutta pylväskatajat ovat jo hyvin harvinaisia. Etelä-Hämeen katajakedot ovat hienoja nähtävyyksiä juuri pylväskatajiensa vuoksi. Ne vain ovat käyneet vuosi vuodelta harvinaisemmiksi.

Kataja on kaksikotinen kasvi. Siksi kaikissa pensaissa ei ole marjamaisia käpyjä. KuparikallioKatajanmarjoja on perinteisesti käytetty paitsi rohtoina niin myös yhdessä oksien kanssa esim. sahdin maustajana. Häme on sahtialuetta ja siellä edelleenkin sahdille annetaan makua katajanmarjoilla. Myös alkoholijuomia on perinteisesti maustettu katajanmarjoilla.

Katjaa hyödynnetään myös käsityöteollisuudessa. Katajan hyvä haju ja koristeellinen puuaines tekevät siitä halutun raaka-aineen matkoamuistoihin ja koriste-esineisiin. Itsekin aikoinaan veistin voiveitsiä tai rakensin pannunalusia katajasta.

Viikon kasvina kataja sopii tähän aikaan, vaikka se muiden kasvien tapaan lepääkin talvikauden. Sen kukkasilmut ovat kehittyneet kevään kukintaa varten ja edellisten vuosien marjamaiset kävyt ovat kypsyneet tummiksi sinertäviksi ryppäiksi. Niitä kannattaa kerätä talvihankien aikaan ja kuivattaa mausteiksi. Majoja voi käyttää pippurien tapaan ruoanlaitossa, varsinkin riista saa katajasta metsäisen maun.

4: vaivero

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vaivero1’Talvella kasvit ovat levossa, ainakin lähes kaikki. Suurin osa niistä lepää hangen alla joko juurakkonsa tai siemensä avulla. Puut, pensaat ja varvut sinnittelevät pystyssä, mutta monet niistäkin karistavat kesäistä taakkaa syksyllä pudottamalla lehtensä. Havupuut ja kataja ovat asia erikseen, mutta suuri osa muista viettää talven lehdettömänä. Poikkeuksen tekevät muutamat kanervakasvit ja talvikit. Puolukka, suopursu ja vaivero säilyttävät lehtensä talven yli ja jatkavat kasvua heti keväällä lumen sulettua. Tämän viikon kasvi on tässä.’

Vaivero (Chamaedaphne calyculata) on kanervakasvi, jonka voi löytää rämeiltä tai järvien rannoilta lähinnä Itä- ja Keski-Suomesta. Kooltaan se on alle puolimetrinen varpu, jonka puumaiset varret ovat muutaman millimetrin paksuiset. Kasvin lehdet  talvehtivat, ovat 3 – 4 cm pitkät, alta suopursumaiseti ruosteenruskeat ja päältä puolukkamaisesti kiiltävät. Vaivero kukkii aikaisin keväällä usein lumen ollessa vielä maassa. Sen valkoiset kellomaiset kukat muistuttavat puolukan kukkia. vaivero4Harva sitä on kuitenkaan kukkivana nähnyt, koska siihen aikaa ei yleensä rannnoilla ja soilla liikuta. Marjoja tämä kasvi ei tee, joten hyödyksi sitä on vaikea käyttää.

Kävelin pari päivää sitten pienen keskisuomalaisen lammen rantaa ja etsin kuvattavaa. Vaivero oli kerännyt kuuraa ja lumihöytyä päälleen ja oli hyvin kuvauksellinen. Kun sen latvan lehtiterttua katsoi tarkemmin, näki siinä kukkien aiheet. Kukat ovat toispuoleisesti varren latvassa kielon kukkien tapaan, joita ne myös muistuttavat. Keväthankien aikaan on tultava uudelleen kasvia tervehtimään. Nyt se vielä nukkui talviunta.

vaivero2Luopioisissa vaivero on hyvin harvinainen, vain Laipassa Iso-Laippa-järvellä ja Aitoossa pienellä suppasuolla. Täällä Keski-Suomessa olen nähnyt sitä useankin pienen lammen rantatöyräässä. Läntisimmät esiintymät taitavat löytyä Urjalasta. Itäisessä Suomessa se onkin sitten jo hyvin yleinen.

Usein mietin, mistä nuo kasvien nimet tulevat. Luin hiljattain Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen kirjaa kasvinnimistä ja niiden synnystä (Aaloesta öljypuuhun). Siinä käytiin läpi varhaisissa suomenkielisissä kirjoituksissa käytettyjä kasvinnimiä ja pohdittiin niiden syntyhistoriaa. Lähinnä kasvit olivat Raamatun kasveja, joille Agricola oli antanut suomalisen nimen. Hyvin mielenkiintoinen kirja. Vaiveroa siellä ei kuitenkaan mainittu. Itse olen pohtinut sanan äänneasun mukaan, että se kuvaa tämän kasvin vaatimatonta kasvupaikkaa tai sen vaikerrusta talvipakkasessa. Jostain luin, että sanaa on väännetty myös balttilaiseen sanaan, joka merkitsisi varhaista. Tarkoittaneeko kasvin varhaista kukintaa? Kukapa senkin tietää, tutkijat tutkii ja sitten väittelee.

Kuitenkin, nyt kannattaa merkitä muistiin hyvä vaiveropaikka ja mennä huhti- toukokuussa katsomaan sen kukkia. Takaan, että kannattaa.

Talvikasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

talvisää

’Viime päivät on pakkanen nipistellyt luontoa ja poskipäitäni oikein urakalla. Täällä etelässä ollaan sentään vielä inhimillisissä lukemissa, mutta pohjoisviiman kanssa sekin pakkanen tuntuu. Käy oikeastaan sääliksi metsän eläimiä, sillä kun lunta ei ole, joutuvat ne koville suojaa etsiessään. Saattaa moni menehtyä näillä ilmoilla.

Kasvimaailma selvinnee paremmin. Pitkä pimeä syysaika antoi niille riittävästi aikaa sopeutua talveen ja nyt ne vain köllöttelevät. Hyvin on asiat järjestetty. Kuvassa olevat puut peittyivät eilen paksun kuuran alle ja keskipäivän valossa maisema näytti kauniilta pasetellisävyissään. Havupuut odottavat lämpöasteita, että voivat alkaa ravinnontuotannon neulasissaan. Lehtipuiden oksilla silmut ovat valmiina kasvattamaan lehdet samaan työhön. Ilmastonmuutosta voitaisiin torjua tehokkaammin, jos vain olisi rajusti enemmän vihreitä kasveja imemässä hiilidioksidia ilmasta pois. Kun katselee ympärilleen, ei voi kuin tulla surulliseksi. Lehdissä ja tutkimuksissa toitotetaan, että puita on enemmän kuin koskaan. Liikkuessaan tuolla ulkona niitä ei vain tahdo huomata, kun ovat vielä niin pieniä hakkuuaukkojensa keskellä.

Alakuvaan sain läheisen lammen rannalta jouhisaran. Sen kuuraiset varret kaartuvat kauniisti rantamättäillä. Kuvatessani jäin miettimään, miten käy sarakasvien lehtien ja varsien talvella? Kasvattaako kasvi aina uudet lehdet, uudet varret ja vanhat maatuvat? Näin taitaa olla. Siis nuo nyt niin kauniit kuuralehdet ovatkin kuollutta kasvimateriaa ja painuvat lumen alla maata vasten, jotta uusista silmuista pääsevät uudet versot työntymään tilalle. Näinhän ruoho- ja heinäkasveilla valtaosalla tapahtuu. Puut, pensaat ja varvut säilyvät talven yli sellaisenaan ja jatkavat keväällä kasvua. Samalla tavalla käy sammalille. En jaksa olla ihmettelemättä, kuinka ne ovat sitkeitä. Siinä meille ihmisillekin esikuvaa.’

jouhisara

Sienten biologia

Julkaistu , kirjoittanut
2

sienten biologia’Keskitalvi lienee aika epätyypillinen aika sienille, mutta ei sienikirjoille. Olen pitkin syksyä ja talvea lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa kirjaa Sienten biologia. Kirja on uusi ja ainutlaatuinen. Se on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos tästä aihealueesta. Siksi sen lukeminen oli paitsi opettavaista niin myös hyvin mielenkiintoista. Suoralta kädeltä voin kaiken kohtuuden nimessä sanoa, etten maallikkona ymmärtänyt varmaan puoliakaan kirjan sisällöstä, mutta niin kuin sanoin, se oli opettavaista. Tässä lyhyelti lukijan kommentteja kirjasta, arviointi vaatisi asiantuntijaa.’

Kirja lienee tarkoitettu ammattilaisille ja oppikirjaksi sienitiedettä opiskeleville. Se käsittelee hyvinkin perusteellisesti sienten rakennetta, lisääntymistä ja muita perustoimintoja, sienten evoluutiota, symbioottista suhdetta muihin eliöihin, parasiittimaisuutta, lahoamista, sienten merkitystä niin ihmiselle kuin muullekin eliömaailmalle. Tekstiä on selkeytetty valaisevilla kaaviokuvilla, valokuvilla ja tietolaatikoilla. Lisäksi kirjan lopussa on asiaankuuluvasti laaja kirjallisuusluettelo, sanastoselitykset ja hakemistot. Luettavuutta parantaa huomattavasti, kun tekstissä kirjan lopussa selitetyt käsitteet on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Monet varsinkin sienten rakenteeseen ja elintoimintoihin liittyvät asiat ovat puhdasta orgaanista kemiaa ja solutason biologiaa, joten ymmärtääkseen niitä olisi syytä olla takana enemmän opiskelua kuin oma kemian aprobaatturini. Tämäkin nuoruudessa hankittu tieto oli kuitenkin hyvänä apuna kirjaa lukiessa. Juuri näissä osioissa koin entiten hämmästyksen aiheita. Sientet ovat todella mielenkiintoinen eliöryhmä. Kirjasta kävi lisäksi selville, että ne paitsi kasvavat ja lisääntyvät, ne myös osaavat toimia hyvinkin konkreettisesti ja nerokkaasti yhteistyössä eliöiden kanssa, ne aistivat ympäristöään ja toimivat havaintojensa mukaan. Aikoinaan luulin tämän olevan erottava asia ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, mutta nyt saa huomata, että myös sienet pystyvät samaan.

Kohdassa Sienet ja ihminen sain huomata, että emme olisi täällä tällaisina tai menstyisi maailmassa, jos sieniä ei olisi. Aikoinaan legendaarinen leivänpala eksyi bakteeriviljelmään ja tappoi ympäriltään kaiken. Oivaltava tutkija tajusi jotain tapahtuneen ja penisilliini sai alkunsa. Sienten lääkinnällinen rooli on nykyään melkoinen. Tietenkään ei pidä unohtaa muöskään käymistä ja olutta. Ilman hiivasienen elämää, emme nauttisi samanlaisesta oluesta emmekä viinistä. Siemenkasvit lähes poikkeuksetta nauttivat sienten rihmaston symbioottisesta toiminnasta eivätkä ilman sitä pystyisi kasvamaan. Ilman sieniä me hukkuisimme lahoamattomaan eliömassaan ja roskaan. Hyödyllistä porukkaa.

Kirjan parasta antia maallikolle onkin sen silmiä avaava vaikutus. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään, niin pääkohdat tulevat esiin selkeinä ja antoisina. Siksipä uskallan suositella kirjan lukemista vaikka vain paikoitellen ja tällä tavalla avartamaan näkemystään ympäröivästä luonnosta.

Timonen, S. & Valkonen, J. (toim.) 2013: Sienten biologia. Gaudeamus. 448 s.

3: metsäkuusi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ahvenismaa

’Kannoin muutama päivä sitten kuusen ulos huoneesta. Se varisti kulkureitille tuhansia neulasia ja piha oli niitä myös kertavanaan. Olisi varmaankin pitänyt lisätä vettä kuusenjalkaan. Kuusi oli kaunis ja juhlava seistessään olohuoneessa kaikki koristeet oksillaan ja tähti latvassa. Kynttilät valaisivat pari viikkoa yötä päivää juhlatilaa. Juhlava se on metsässäkin, ei ihme, että se on valittu joulun juhlapuuksi. Meille suomalaisille se on tärkeä kasvi monella tavalla.’

Metsäkuusi (Picea abies) sopii hyvin kolmannen viikon kasviksi juuri joulun jälkeiseen aikaan. Vaikka se ei olekaan maamme yleisin puu, niin se on ainakin Etelä-Hämeessä metsien valtapuu. Kuusi levisi maahamme ajanlaskun alun aikaan, eli se on melko nuori kasvi maassamme. Sen leviäminen jatkuu edelleen kohti Norjan rannikkoa. Mantereisena puuna se tuskin koskaan täyttää vuononpohjukoita samalla tavalla kuin meillä laaksoja ja mäenrinteitä.

Kuusi on meille suomalaisille tärkeä puu myös taloudellisesti. Paperiteollisuuden raaka-aineena se on ollut keskeinen, samoin sahateollisuuden. Nykyään, kun paperin tarve vähenee, kuusen käyttöönkin tulee uusia tapoja. Sitä hyödynnetään yhä enemmän myös energiateollisuudessa. Joskus miettii, että polttamiseen kuusi on liian arvokas puu ja että sen hyödyntämiseen tarvittaisiin uusia keksintöjä. RihkajärviTähän ei ole ollut aikaisemmin tarvetta, koska paperinvalmistus on kuluttanut kaiken tarjolla olevan raaka-aineen. Tulevaisuudessa onkin tarkkaan pohdittava, mikä olisi kuusen tarkoituksenmukaisin käyttötarkoitus. Ehkä emme ole sitä vielä tarpeeksi miettineet. Kuusta on paljon ja siksi tuotteenkin pitäisi olla runsas, mitään hammastikkuja siitä ei kannata ryhtyä valmistamaan. Puutaloteollisuus on yksi tällainen ala, meidän vain pitäisi uudelleen alkaa arvostaa sitä. Biopolttoaineet on toinen tutkittava alue. Mitä muuta? Mietittävää riittää.

Kun katselee viereisen kuvan jättisuurta kuusta, ei voi olla ihailematta sitä. Koira näyttää liki muurahaiselta sen rinnalla. Upea yksilö kasvaa suojeltuna Luopioisten Kirkonkylän lähellä. Muuramen jättikuusi, joka tiettävästi oli Suomen korkein, kaatui syksyn myrskyssä ja nyt haetaan uutta ennätyskuusta. Joulukuun Luonto-lehdessä oli hieno muistokirjoitus tästä metsänjalostukseenkin plus-puuksi (E1222) valitusta puusta. Kiitos tekijälle. Kuvan puun ympärysmitta on pitkälti kolmatta metriä, mutta ei se silti vielä yllä ennetyspuuksi, ehkä sitten, kun saa vielä kasvaa muutaman kymmenen vuotta rauhassa.

Edellisessä kirjoituksessa pohdin aarnimetsän puita, kuusia nekin. Olen myös miettinyt kuusen muotoja. Niissä voisi olla rikkaus. Surukuusi saa minut surulliseksi olemuksellaan enkä pidä sen muodosta, mutta käärmekuusi on veikeä, samoin tapionpöytäkuusi ja kultakuusi. Nykymetsänhoito raivaa nämä puut pois, vaikka ne pitäisi lailla suojata. Ne ovat kuusen antamaa rikkautta meille.

Näin tammikuussa voi ihalilla kuusen juhlavaa komeutta. Nyt se valmistelee siemeniään kävyn suojassa ja keväthankien aikaan se lähettää ne matkaan. Silloin lumen pinta on siemeniä kertavanaan niin kuin viime keväänä. Nyt kuusessa ovat alullaan myös niin hede- kuin emikukatkin kevään pölytystä varten. Kuusi on valmiina, vaikka luonto sen ympärillä tuntuu nukkuvan.

kuusi3

Aarnialue

Julkaistu , kirjoittanut
2

sallaajärvi1

’Kävin tänään, kun vihdoinkin aurinko näyttäytyi ja oli muutenkin uskomattoman komea päivä, Sallaajärven aarnialueella Jyväskylän Taka-Keljossa. Tämä on vuosittainen pyhiinvaellukseni mennä katsomaan vanhaa metsää ja nauttimaan sen rauhasta. Alue on pieni ja vaatimaton, kaupungin kumina kantautuu sen joka kolkkaan eikä pitkällekään tarvitse kävellä, kun törmää alueen rajaan ja hakkuuaukkoon. Kuitenkin se on pala vanhaa ikimetsää ja sellaisenaan komea.

Kuten kuvasta näkyy, ovat myrskyt runnelleet aluetta mennen tullen. Kaatunutta ja kallellaan olevaa puuta riittää lahoamaan ja tikkojen nakuteltavaksi. Näinhän vanhassa metsässä pitääkin olla, mutta… Niin mielessä käy muunkinlaisia ajatuksia. Miksi sitä puuta on niin paljon nurin? Onko juuri tälle alueelle pitänyt sen trombin sattua? Onko muualta puut korjattu tyystin talteen, niin ettei tällaista rytöä enää näe? Vai onko siihen jokin muu syy, että juuri suojelualueilta puuta kaatuu harvinaisen paljon? sallaajärvi2Aikoinaan myrsky pyyhkäisi Sinivuoren luonnonpuiston poikki ja kaatoi hakkuiden keskelle jääneen metsän nurin laajalta alueelta. Näin ei olisi käynyt tässä mitassa, jos ympärillä olisi ollut metsä pystyssä. Tuuli saa aukoilla kovan voiman ja kun se törmää puiston tiiviiseen puuseinään, tulee pahaa jälkeä. En harmittele tätä oikeastaan muusta syystä kuin siitä, että puuta kaatuu niin paljon.

Retkellä kuulin kaupungin kumun lisäksi tuulen suhinaa haapojen latvuksissa, havupuiden napsahtelua pakkasessa, puron solinaa, hippiäisen viheltelyä (en olekaan vielä niin vanha) ja sokerina pohjalla, pohjantikan naputtelua kuivuneen kuusen rungolla. Pohjantikkahan on nykyään lähes riippuvainen aarnialueista ja niiden lahoavista kuusikoista. Pohjantikalle myrskyjen kaatamat ja vahingoittamat puut ovat elinehto. Niinpä olin iloinen, että myrsky oli kattanut tikoille ruokapöydän. sallaajärvi3Naapurimetsänomistajat todennäköisesti valittaisivat  koppiksista, jos heidän metsänsä olisivat vielä pystyssä. Viime aikoinahan on paljon valiteltu kirjanpainajan tekemistä tuhoista. Mutta niitähän tikat juuri syövät ja samalla suojelavat eläviä puita. Näin kaksi tikkaa koppispyynnissä, mutta kummastakaan en saanut kelvollista kuvaa. Niinpä tässä saadaan tyytyä vain ruokapöytäkuvaan, jossa tikat ovat jo käyneet.

Yllättävän paljon tällainen kaunis aurinkoinen ilma vaikuttaa mielialaan. Vaikka en viipynyt kuin pari tuntia ulkona, jäi siitä koko päiväksi hyvä mieli. Nyt kun tulisi vielä luntakin enemmän kuin tuo pari senttiä, niin pääsisi hiihtämään ja laajentamaan sillä lailla liikkuma-aluettaan.’

Uusi lintu(bongaus)vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sorsa

’Mikähän se saa ihmisen bongaamaan? Lintuharrastajien keskuudessa asia on viety lähes sairauteen saakka, bongataan lintulajeja ajan, paikan, löytötavan, ties minkä tahansa asian vuoksi. Joku bongaa lajeja ikkunasta, TV:stä, joku lehdistä, kuka matkustaa satoja kilometrejä jonkin linnun perässä, joku valvoo yökauden järven rannalla saadakseen taas yhden pinnan tilastoonsa. Niin tilastoistahan tässä on kyse ja samalla myös kilpailusta.

Samantyyppinen bongaus on nyt yleistymässä myös kasviharrastajien puolella. Jokaisen itseään kunnioittavan harrastajan on omistettava kuva lajista, joka kasvaa vain yhdellä paikalla maassamme. Tämäkin on nähty. Olen ollut mukana retkellä, jossa kymmenet osallistujat kulkivat jonossa harvinaisuuden ohi ja jokainen bongasi kasvin ottamalla siitä kuvan, kuka kännykällä kuka digipokkarilla kuka milläkin vempaimella ja sitten taas eteenpäin. Tuntuu surulliselta. Olemmeko niin kiireisiä, ettemme malta itse etsiä, itse pysähtyä ja itse nauttia löydöstämme? 

Enpä itsekään ole välttynyt tältä tavalta. Joka vuosi lasken lintulajeja ja teenpä retkiäkin sen mukaan, että näkisin jonkin uuden lajin sille vuodelle. Vuodenvaihteessa ystävien kesken vertaillaan sitten lukemia ja sitä kuka tarjoaa kahvit ja kenelle. Onpa tullut siinä ohessa verrattua vuosiakin ja todettua, että nyt näin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisääkö se paineita seuraavalle vuodelle? Koiranulkoilutuksella kiersinkin heti uudenvuodenpäivänä voimalan sulan lauhdelammikon kautta ja bongasin sinisorsan (kuva yllä).

Kasvibongaukseen en ole vielä syyllistynyt, mutta kukapa tulevaisuutta tietää. Kun itse otan vuosittain tuhansia kasvikuvia ja yritän saada niihin oikean tunnelman, valon ja ympäristön, en voi juosta paikasta toiseen vain sen vuoksi, että näkisin mahdollisimman monta lajia ja harvinaisuuksia. Ehkä tässäkin pätee vanha sanonta, että ei määrä saa korvata laatua.

Jokainenhan päättää itse harrastuksensa laadun ja tason. Hämmästyttävää kuitenkin on, kuinka joukko vie mennessään ja yhtäkkiä huomaa itsessään uusia outoja piirteitä, kuten bongaushalukkuutta. Ehkä kaiken tämän pohdinnan jälkeen onkin syytä toivottaa myös kaikille bongareille onnekasta vuotta harrastuksensa parissa.’

2: tervaleppä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tervaleppä1’Toisen viikon kasvi on tervaleppä. Kun loppiaisena kiersin järvenrantaa, huomasin lepässä pitkät norkot, jotka olisivat saattaneet aueta millä hetkellä tahansa. Olemme kuitenkin vasta tammikuussa eikä talvi ole kunnolla vielä tullutkaan. Vaikka talitintti lauloikin jo ti-tyy:tä pihapuussa, ei ole uskottavaa, että tervaleppä ryhtyisi jo kukkimaan. Hedenorkkojen pituutta en ole mittaillut, joten en tiedä, millaisia niiden pitäisi tähän aikaan olla. Normaalisti lepän norkot ovat valmiina jo syksyllä seuraavaa kasvukautta varten. Tänä aamuna satoi loskaa ja katsoin norkkoja sillä silmällä, josko olisivat revenneet. Hieman oli pullistumista näkyvissä, mutta repeilyä ei ollenkaan. Tässäpä mukava seurantajuttu koiranulkoilutukselle.’

Tervaleppä (Alnus glutinosa) on yksi maamme harvoista luonnonvaraisista lehtipuista. Se kasvaa rannoilla, kosteikoissa, rehevillä soilla ja pellonreunoissa. Kookkaimmillaan tervaleppä saattaa kasva yli 20 m korkeaksi ja tyveltä jopa puoli metriä paksuksi. Sen kaarna on tumman ruskeaa ja rosoita. Lehdet ovat tahmeat, kiiltävät ja tylppäkärkiset. Näillä tuntomerkeillä sen sitten erottaakin harmaalepästä, jonka kanssa se kyllä helposti risteytyy. Risteymän tuntomerkit ovat kantalajien puolivälistä.

Lepän nimi tulee vanhasta vereen viittaavasta sanasta, joka on ollut käytössä itämerensuomalaisten keskuudessa. Lepän puuaines on punertavaa ja se tulee näkyviin ruhjeista tai tuoreista kannoista. Myös lepästä työstetyt puuesineet tai panelit ovat hieman punertavia. Leppä on ollut entisaikaan pyhä puu, joka on yhdistetty tuonpuoleiseen. Sen punaista väriä on liitetty milloin lemmenloitsuihin, milloin kuolemaan.

Puuainekseltaan tervaleppä on pehmeää ja siksi helposti työstettävää. Siitä on valmistettu puukenkiä ja muita käyttöesineitä. Nykyään tervaleppäpanelilla vuorataan saunoja ja pesutiloja. Myös saunanlauteet on tehty usein lämpökäsitellystä lepästä. Entisaikaan lepän urpuja, lehtiä ja kuorta käytettiin nahan tai kankaan värjäämiseen mutta myös teeaineena tai lääkkeenä. Leppä on myös soitinpuu, sillä se antaa kauniin pehmeän kaikupohjan esim. kitarasoinnille. Vanhastaan leppälastuja on käytetty ja käytetään edelleenkin kalan savustamiseen.

Tulevaisuuden kannalta leppä voi olla hyvinkin arvokas puu, sillä sen juurissa elelee symbioosissa sädesieniä (Frankia sp.). Nämä sitovat ilmasta typpeä, jota ne luovuttavat puulle, tämä puolestaan antaa ravintoa sienille. Tässä on mm. syy siihen, että leppä pudottaa lehtensä syksyllä vihreinä. Monesti tervaleppää kasvavat rantaluhdat ovat reheviä ja ravinteisia. Niinpä lepästä voisi saada paitsi maata lannoittavan kasvin niin myös hyvän energiakasvin.

Tervaleppää kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa Rovaniemen korkeudelle saakka. Maailmanlaajuisesti se on eurooppalainen kasvi.

Kun talvi tuntuu viipyvän, niin voimme seurailla leppien kukintaa. Normaalisti sen pitäisi alkaa maalis-huhtikuussa lumen vielä peittäessä tienoot. Tällaisena talvena voisi odottaa yllätyksiä, mutta näissä asioissa ennustaminen on tosi vaikeaa. Luonto on kuitenkin arvaamaton, kannattaa pitää silmänsä auki.

Tammikuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
4

Hämeenlahti’Kun viime viikolla aloitin Viikon kasvi-sarjan, niin miksen voisi aloittaa myös Kuukauden sammal-sarjaa. Joskus sitä vain kasaa itselleen paineita ja yrittää sitten niistä selvitä. Sammalten osalta tehtävä on helpompi, ainakin näin talvella, koska ne ovat vedossa pidempään ja löytyvät tuoreina ja terveinä vaikka lumen keskeltä. Tässä ensimmäinen eli tammikuun sammal!’

Laholimisammal (Lophocolea heterophylla) on hyvin yleinen lahopuun maksasammal. Voi tuntua oudolta, että valitsin sen esimerkiksi tästä ajasta. Kuitenkin eilen kierrellessäni rannalla lähinnä lintuja katselemassa, huomasin myös tämän sammalen vihreät versot maahan kaatuneiden lahoavien lehtipuiden rungoilla. Kuva on otettu joulukuussa, mutta samalta ne edelleen näyttivät, yhtä elävän näköisiä kuin kesälläkin.

Laholimisammal kuuluu siis maksasammaliin, siltä puuttuu lehdestä suonitus eikä lehdet juurikaan eroa varsita. Kooltaan se on pieni muutaman sentin pituinen ja parin millin levyinen. Onneksi se muodostaa jopa kymmenen sentin kokoisia puhtaita kasvustoja lahopuun pinnalla ja on siksi melko helppo havaita. UrkanjärviVäriltään sammal on kalpean vihreä, mikroskoopissa jopa lähes valkoinen, läpikuultava, kuten viereisessä kuvassa näkyy. Oikeastaan se on aika koristeellinen kasvi, niin kuin monet maksasammalet ovat.

Tämä sammal on helppo tunnistaa haistamalla sitä. Millään muulla sammalella en ole tavannut tällaista hajua, sen saattaa haistaa vaikka seisaaltaan. Haju on hieman tympeä jopa pistävä. Se usein antaa lahopuulle sen luontaisen hajun. Toinen hyvä tuntomerkki liittyy sen tieteelliseen nimeen: heterophylla. Se tarkoittaa monenmuotoisia lehtiä. Usein sammalten lehdet ovat keskenään samannäköisiä, mutta tällä sammalella saattaa samassakin versossa olla hyvinkin erilaisia lehtiä, täysin ehytlaitaisesta kuvan pitkäliuskaiseen.laholimisammal

Laholimisammal on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Se kasvaa kosteissa olosuhteissa rannoilla, puronvarsissa, korvissa ja joutomailla yleensä lahoavalla puulla, rakenteilla tai karikkeella, joskus suoraan maassakin ja on runsas.

Talvea odotellessa silmät auki pientenkin kasvien puoleen ja rannoille maatuvia lahopuita koluamaan. Onnea yritykseen!