Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2015

Pyhäinpäivä

Julkaistu , kirjoittanut
2

pyhäinpäivä

’Syksy kääntyy kohti talvea. Vanha kekrijuhla lopettaa sadonkorjuun ja aloittaa talven levon, joka ei suinkaan ennenkään ollut lepoa. Ihmiset asettuivat aloilleen, mutta elettävä oli silloinkin, lämmitettävä tupaa, tehtävä ruokaa, hoidettava eläimet, metsästettävä ja kalastettava. Pimeys rajoitti ulkona olemista, joten enemmän jäi aikaa puhdetöille, tavaroiden korjaamiselle ja uusien valmistamiselle. Tänään kekrijuhla ei enää ole mikään rajapyykki. Se on muutettu ensin pyhäinmiestenpäiväksi, sitten pyhäinpäiväksi ja nyt lanseerataan voimalla kaupallista halloween-päivää suoraan amerikkalaiseen malliin. Perinteet haalistuu, uusia tunkee esiin.

Kun muutama päivä sitten sammalretkellä yritin otsalampun valossa tihrustaa kalliosammalia, tuntui kaukaiselta keväinen kirkkaus. Se on kuitenkin vain muutaman kuukauden päässä. Jotenkin näin pyhäinpäivän aikaan huomaa, kuinka maamme on tässäkin suhteessa rikas; saamme nauttia niin valosta kuin varjostakin. Turhaan valitamme kummastakaan.

Tein taas syksyn kukkakävelyn perinteiseen tapaan. Syyskuun lopulla kukkivia kasveja löytyi pihapiiristä ja lähitien varresta 46 kpl. Kaikki samoja vanhoja lajeja kuin ennenkin. Tänään lajilukumäärä oli pudonnut 17 lajiin. Pakkanen ja pimeys ovat tehneet tehtävänsä. Ihan viimevuotisiin lukuihin en päässyt, mutta lähelle kuitenkin. Syyskuussa on yleensä ollut noin viisikymmentä lajia ja marraskuun alussa puolet siitä. Joulukuun laskenta on sattumanvaraista lumen ja kylmän vuoksi, mutta muistan, kuinka joskus vuosituhannen alussa keräsin itsenäisyyspäivänä näytteeksi kymmenkunta kukkivaa kasvia pihamaalta.

Pyhäinpäivä on juhlapäivä. Muistamme läheisiämme, elämme hiljentyen. Näin ainakin täällä maalla. Hyvää pyhäinpäivää kaikille lukijoille!’

Lapinretken sammalet

Julkaistu , kirjoittanut
2

kurulehväsammal

’Monesti lähdemme merta edemmäs kalaan, niin kuin sanotaan eli kun ruokahalu kasvaa, halutaan aina vain enemmän. Sammalten kartoittajia ja tutkijoita on sen verran vähän, ettei se liene kovin suuri synti, jos etelän ihminen kiertää itsekin Lappia sammalia etsimässä, vaikka omassakin ympäristössä olisi vielä ihan riittävästi tutkittavaa.

Minulla oli ilo päästä viime elokuussa Lappiin retkeilemään sammaltyöryhmän tutkijoiden kanssa ja niinpä tulos olikin odotettua antoisampi. Reilun viikon aikana kolusimme ensin Lemmenjoen maisemissa muutaman päivän ja sitten liki viikon Kevon tutkimusasemalta ympäristöön suuntautuvilla retkillä. Paljon outoja lajeja, sellaisiakin joista en ole kuullutkaan, löytyi retkien aikana, oli uusia maakunnalle, kauan sitten edellisen kerran löydettyjä ja sitten siellä tuiki tavallisia lajeja, mutta etelästä puuttuvia.

Kokosin näistä löydöistä sivut sammalsivujeni jatkoksi. Suuri osa lajeista määritettiin jo maastossa, osa sitten työpöydän ääressä. Otin yleensä oudosta sammalesta kuvia ensin kasvupaikalta ja sitten retken jälkeen paremman kuvan kerätystä näytteestä. Näin sain jokaisesta uudesta lajista vähintään kaksi kuvaa sivuille. Osa kerätyistä näytteistä on edelleen määrittämättä tai varmistamatta, joten virheitä on saattanut tulla, mutta ne korjataan aikanaan.

Sivuille pääsee tämän linkin kautta. Jos löydätte ristiriitaisuuksia, parannettavaa tai korjattavaa, niin toivon yhteydenottoa. Ylhäällä olevassa kuvassa komeilee yksi minulle itselleni mieluisa löytö, kurulehväsammal (Cyrtomnium hymenophylloides)’ 

Kaikki se valo jota emme näe

Julkaistu , kirjoittanut
1

kaikki se valo’Syksyn pimeät illat ovat minulle lukemisen aikaa. Silloin kehtaa tarttua paksumpaankin opukseen, kun ei enää jaksa hakata puita eikä nyhvertää mikroskoopin ääressä. Olen käynyt Lapista keräämiäni sammalnäytteitä läpi ja se on tuskaisen hidasta puurtamista, kun edessä saattaa olla sammal, josta ei voi sanoa juurikaan mitään tai ehkä sen, onko kyseessä maksa- vai lehtisammal. Kirjat tuovat silloin tarpeellisen rentoutuksen. Anthony Doerr on tämän hetken menestyjä Amerikassa, Kaikki se valo, jota emme näe on bestseller parhaasta päästä. Se on myyntilukujen kärjessä kautta maailman, arvostelu- ja lukijamenestys. Siitähän saa hyvän syyskokemuksen, ja näin on!’

Kaksi erikoista lasta, kaksi maailmaa, sota ja radioaallot. Voisiko jotenkin noin luonnehtia tätä lukuromaania, joka voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon tänä vuonna. Kirja alkaa 1930-luvulta, kun Pariisissa asuva Marie-Laure on lapsi ja sokeutuu ja kun orpo Werner korjaa lähialueiden radioita Saksassa ja kuuntelee ranskalaisia ohjelmia radionsa kautta. Sota muuttaa kummankin lapsen elämän. Marie-Laure pakenee isänsä, Pariisin museoiden lukkosepän, kanssa Bretagneen mittaamattoman arvokas timantti mukanaan ja Werner joutuu saksalaiseen eliittikoulutukseen päätyäkseen sotilaaksi.

Kuinka sokea tyttö selviää, kun ensin isä häviää, sitten setä ja taloudenhoitaja ja timanttia metsästävä vääpeli kolisuttelee talon ovia? Kuinka Werner selviää, kun hän joutuu etsimään luvattomia radioasemia ja tuhoamaan ne ympäri natsien valloittaman Euroopan? Päivä kerrallaan edetään kohti Normandian maihinnousua ja sodan päättymistä. Sodan lopulla Werner paikallistaa laitteillaan Marie-Lauren isosedän ylläpitämän vastarintaliikkeen aseman ja kuulee hennon tytönäänen lukevan Vernen kirjaa kapteeni Nemosta ja pyytävän apua. Nuorten tiet risteävät, he tapaavat ja joutuvat taas erilleen. Sota on lopuillaan, mutta se kuljettelee ihmisiä kuin virta lastuja. Kirja jatkuu aina nykyaikaan saakka, jolloin Marie-Laure on vanha ja saa – erikoisen paketin.

Tarina etenee pieninä sivun parin katkelmina kummankin päähenkilön elämästä. Lisänsä kerrontaan tuovat mm. erikoinen isosetä Etienne, jalokivimetsästäjä von Rumbel ja Wernerin sisko Jutta. Kun kirjailija on lisäksi sotkenut ajanjaksot sopivasti sekaisin, niin jännitys säilyy ja tiivistyy loppua kohti. Taitavasti hän saattaa nuoriksi varttuneet lapset kohtaamaan toisensa. Kirjan ehkä kaunein kohtaus on, kun Werner löytää Marie-Lauren sodan hävittämästä Saint Malon kaupungista. Hän on pelastanut tytön kolmeen kertaan, hän on rakastunut tämän kauniisti soljuvaan ranskaan, mutta he ovat eri puolilla, eri maailmoista.

Kokonaan oma tarinansa on timantilla, joka on peräisin kaukaa menneisyydestä ja jolla on mystinen tausta: se suojelee omistajaansa, mutta tuhoaa tämän ympäristöä. Sodan julmuus ei riitä, timantinmetsästys luo lisää jännitettä ja oikeastaan sellaisenaan on kirjassa turha elementti. Maailmansodan kauhut, keskitysleireineen ja pakkosiirtoineen, ovat jo kyllin riistäviä. Marie-Lauren isä joutuu pakkotyöhön ja katoaa, isosetä vangitaan ja viedään pois, mutta selviää, Werner näkee junien kulkevan itään ja länteen täynnä kuolleita ja kuolevia, leiriltä toiselle. Näistä on kirjoitettu valtavasti ja tässä kirjassa ne sivuutetaan viittauksilla, hyvä niin. Keskeiseksi nousee timantti ja sen piilottaminen. Kuinka sille lopussa käy? Ehkä timanttikaan ei ole häviämätön.

Kirja antaa ajatusta vielä moneksi hetkeksi, pohdintaa ihmisen mielen liikkeistä, julmuudesta ja sydämellisyydestä. Se sopii hyvin nykyisen kuohuvan Euroopan tilanteen pohdintaan. Sokea ei näe edes valoa, ehkä me näkevät kuitenkin näemme. Marie-Laure on loistava esimerkki ihmisestä, joka selviää, kun haluaa, kaikista puutteista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Palkintonsa ansainnut kirja, hyvä ja hallittu.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka. 544 s.

Marjoja savella

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

nuppisammal’Viereinen kuva tuli otettua viikonvaihteessa savipellolta, kun olin taas katselemassa niitä pieniä, joista jo kirjoitinkin aikaisemmin. Jotenkin ne viehättävät, koska ne ovat niin omalaatuisia ja tavallaan myös erikoisia. Kirjojen mukaan näitä sammalia olisi löydettävissä paljon enemmänkin, mutta täällä meillä ne ovat kovin eteläisiä tai eivät ole vielä tänne saakka edes ehtineet. Niinpä hetken mietin kuvan saalista: Mitä ihmettä nuo ovat? Liekö kasvikuntaan kuuluvia ollenkaan. Nopeasti katsottuna voisi luulla vihreällä sametilla olevan jonkin ruostesienen. Vaan eipäs ollutkaan. Nyt on heti kerrottava, että nuo ryppäät ovat millimetrin halkaisijaltaan eikä niitä savipellolta huomaa, ellei keskity ja katso suoraan jalkoihinsa. Sittenkin olin kulkenut jo pellon puoliväliin ennen kuin ne huomasin ja kuitenkin niitä oli ollut jo pitkällä matkalla. Kuvassa vihreä on levää ja punainen siis sammalta.

Aika kauan sain tehdä töitä asian eteen ja lopulta arvoitus ratkesi aivan toista kautta. Samalla paikalla oli pienen seittimäisen nuppisammalen (Discelium nudum) syyskasvustoa, jota keräilin mukaan varmentaakseni määrityksen. Tutkiessani ruotsalaisesta sammalkirjaa tämän lajin kohdalta löysin lähes identtisen kuvan noista punaisista pallosista. Ne siis kuuluvat nuppisammalelle, mutta miten? Kirja kertoo niiden olevan kasvin koirasversoja, jotka joskus syksyllä ilmaantuvat nuppisammalen kasvupaikalle. Erikoista on, että vaikka nämä naaras- ja koirasversot voivat kasvaa aivan erillään toisistaan, niin silti sanotaan, että sammal on yksikotinen.

Niin se ratkesi tämä marja-arvoituskin. Toivottavasti oikein. Tämä nuppisammal on muutenkin aika erikoinen sammal. Se aloittelee kasvunsa vasta näin myöhään syksyllä ja saa pesäkkeensä valmiiksi vasta keväällä. Se onkin sukunsa ainoa laji koko maailmassa, toista samanlaista ei ole. Täältä Luopioisista löytyy sille joka vuosi uusia kasvupaikkoja, vaikka se onkin edelleen harvinaisten ryhmässä.’

Kolme sisarta ja …

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kolme sisarta’Aina silloin tällöin tulee luettua suomenruotsalaista kirjallisuutta ihan mielenkiinnosta. Sieltä löytyykin ihan hyviä juttuja. Viimeisin tuttavuus, Lars Sund, on saanut useita palkintoja ja ollut usein myös palkintoehdokkaana pitkän uransa aikana. Pietarsaaresta kotoisin oleva kirjailija kannattaa muistaa myöhemminkin. Viime vuonna ilmestynyt Kolme sisarta ja yksi kertoja on moniulotteinen teos niin rakenteeltaan kuin juoneltaankin. Tässä muutama kommentti kirjasta, jota suosittelen muillekin luettavaksi.’

Eletään vuotta 1948, sodan jälkeistä aikaa. Pikkukaupungissa Pohjanmaalla tartutaan tunnetun teatteriohjaajan johdolla suureen haasteeseen ja aloitetaan Tsehovin Kolmen sisaren harjoitukset. Pääosiin valikoituvat nuoret naiset tulevat eri yhteiskuntaluokista. Olgan roolin saa Ulla-Maj, äitinsä valtaa kaupunkiin paennut kansakoulunopettaja, Masaksi valitaan porvaristyttö Margit, jonka haaveet ja pelot keskittyvät avioliittoon. Työläistyttö Iris, jonka isä on kaupungin huusien tyhjentäjä, näyttelee Irinan osan. Näytelmä valmistuu joulun alla ensi-iltaansa, mutta sitä ei koskaan esitetä. Traaginen tapahtuma peruuttaa ensi-illan ja jää vaivaamaan kaikkia vuosikymmeniksi eteenpäin.

Tarinan kertojana toimii sodassa rampautunut ratavartija, joka asemapaikallaan tekee tarkkoja huomioita kaupunkilaisista. Apunaan hänellä on varis, joka pääsee tutustumaan tapahtumiin ja kertomaan havaintonsa sitten ratavartijalle. Toinen kirjallinen kannustaja on vartijan entinen opettaja Viktor Sund, joka saapuu pieneen työpaikkakoppiin säännöllisesti joka viikon perjantai keskustelemaan maailman menosta ratavartijan kanssa. Hän kannustaa muistiinmerkitsijää työssään. Tarina sinällään syntyy ratavartijan päässä niistä tapahtumista, joita hän havaitsee ympärillään.

Tarina koostuu neljästä näytöksestä niin kuin Tsehovin näytelmäkin. Siinä seurataan pääasiassa kolmen nuoren naisen elämää 1940-luvun lopulta 1990-luvulle. Ulla-Maj avioituu autonasentajan kanssa, kokee sodanjälkeisen puutteen ja uurastamisen, käy kääntymässä Amerikassa saakka paremman elämän toivossa. Margit avioituu omaan sosiaaliluokkaansa kuuluvan tehtaanjohtajan kanssa ja kokee elmänsä tyhjyyden kotiäitinä. Iris etsii itseään ja ponnistelee pohjalta pintaan päätyen lopulta teatterinjohtajaksi. Jokaisella on oma elämänsä, mutta ensi-illan aikoinaan katkaissut tragedia ei jätä heitä rauhaan, vaan vuosittain he kokoontuvat luotaamaan elämäänsä ja menneisyyttään.

Kirjailijan kerrontatapa on haastava. Kertoja kuvittelee tapahtumat mielessään ja kirjoittaa ne muistiin kuin todella tapahtuneena elämänä. Näinhän kirjailijat tekevät, mutta eivät tästä aina näin suoraan kerro. Välillä kirjaa lukiessa tuli tunne, että tapahtumat ovat todellisia, niin hyvin ja sujuvasti kerronta etenee. Ainakin kirjoittavan asemamiehen muusa Viktor Sund on todellinen kirjailija ja runoilija Pietarsaaresta ja hänen toimensa, joista kirjassa kerrotaan, ovat todellisia. Yritin googlata, onko hän kirjan kirjoittaja Lars Sundin sukulainen, mutta sitä tietoa en löytänyt. Molemmat ovat kuitenkin syntyneet ja eläneet samassa kaupungissa. Nykyään kirjailija asuu Upsalassa.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä sekoittuvat luontevasti todellinen historia ja fiktiivinen kerronta. Taitavasti kirjailija asettuu asemamiehen rooliin ja kertoo tarinan tarkkasilmäisen miehen kautta. Samalla kirja kuvaa sodanjälkeisen ihmisen elämää eri sosiaaliluokissa ja valottaa heidän ajatuksiaan, toimiaan ja ongelmiaan. Tragedia, joka sodan jälkeen tapahtuu, varjostaa naisten ja koko kaupungin elämää kirjan loppuun saakka.

Sund, Lars: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Schildts & Söderströms, 2014, suom. Helene Bützov. 508 s.

Pientä savelta

Julkaistu , kirjoittanut
1

sykerösammal

’Nyt on taas se aika vuodesta, kun löytää kaikkea pientä kivaa vastapuiduilta pelloilta. Tällöin tarkoitan sammalia. Meillä on melkoinen joukko pienen pieniä pioneerisammalia, jotka ovat löytäneet kasvupaikkansa viljapeltojen savipaakuilta. Kun nostaa maasta kokkareen katsottavakseen, ei heti huomaa siinä mitään, sitten vähitellen jotain vihreää rähmää ja kun tirkistää lupilla paakkua avautuu kokonainen armeija muutaman millin mittaisia sammalia. Nyt on otollinen aika lähteä niitä metsästämään. Mukaan tarvitaan jokin pussi ja hyvä luppi. Helppoa niiden määrittäminen ei ole, mutta ei kai se pääasia olekaan.

Tässä muutamia lajeja:

Lehtisammalia:
– savikkolapiosammal (Tortula truncata), hyvin yleinen
– savikkosiipisammal (Fissidens viridulus), yleinen
– kääpiösiipisammal (Fissidens, exilis), harvinainen
– ojasykerösammal (Weissia controversa), harvinainen, kuvassa yllä
– peltonukkasammal (Dicranella staphylina), harvinainen
– hopeahiirensammal (Bryum argenteum), hyvin yleinen
– rusohiirensammal (Bryum pallens), yleinen
– sinipunahiirensammal (Bryum violaceum), harvinainen
– rusovarstasammal (Pohlia melanodon), harvinainen

Maksasammalia:
– etelänresusammal (Fossombronia wondraczekii), harvinainen
– röyhelösammal (Blasia pusilla), yleinen
– ojahankasammal (Riccia glauca), yleinen
– ruusukehankasammal (Riccia sorocarpa), harvinainen

Sarvisammalia:
– sarvisammal (Anthoceros agrestis), harvinainen

Vaikka monen perään olen kirjoittanut harvinainen, niin viime vuosina nämä sammalet ovat tulleet yhä useammin vastaan juuri sänkipelloilta Etelä-Suomesta. Pohjoisesta ne todennäköisesti edelleen puuttuvat, mutta ilmastonmuutoksen seurauksena on syytä tarkkailla näitä sielläkin. Ainakin Keski-Suomesta on löydetty viime vuosina sellaisia sammalia, joita parikymmentä vuotta sitten ei tavattu kuin etelärannikolta. Siis silmät auki ja kumartelemaan. Sammalet on yllä linkitetty sivuilleni, joten sieltä voi nähdä, miltä nämä pienet näyttävät.’

Kalliosammalet

Julkaistu , kirjoittanut
1

Arin kirja’Viikko sitten sain käsiini ihka uuden sammalkirjan: Kissakalliolta Illeröömiin. Kirja alaotsikon mukaan käsittelee Pirkanmaan kalliosammalia. Kirjan tekijöinä ovat Ari Parnela ja Harri Arkkio.  Molemmat ovat pitkään tutkineet maamme sammalflooraa niin Pirkanmaalla kuin laajemmaltikin. Itsellänikin on ollut kunnia olla mukana muutamilla retkillä heidän kanssaan. Nyt julkaistu teos on usean vuoden uurastuksen tulos. Sellaisenaan se on hatunnoston arvoinen suoritus.’

Tutkimusta varten tekijät ovat käyneet kymmenen vuoden aikana yli tuhannella kalliojyrkänteellä ja kalliolla tasaisesti ympäri Pirkanmaan. Kallioilta on kerätty lukematon määrä sammanäytteitä, jotka sitten on määritetty mikroskoopin ääressä. Näin on syntynyt näkemys siitä, millaisia sammalia kallioilla kasvaa ja kuinka paljon. Tutkimuksen aikana kallioilta löytyi 337 sammallajia, 256 lehtisammalta ja 81 maksasammalta. Osa lajeista löytyy muualtakin kuin kivipinnalta, mutta tekijöiden mukaan 140 (110 + 30) lajia voidaan pitää aitoina kalliosammalina. Tutkimuksen aikana löytyi yksi Suomelle uusi laji, lännenriippusammal (Neckera pumila) Vammalasta ja Pälkäneeltä ja peräti 27 Pirkanmaalle uutta lajia. Samalla on tietämys Suomen ja Pirkanmaan sammalista lisääntynyt runsaasti.

Tämmöisen tutkimuksen tekemiseen kuluneita työtunteja on turha laskea, niitä kertyisi sen verran paljon. Jo yhden retken tulosten tarkistamisessa ja kirjaamisessa on valtava työ. Tietenkin kokemus helpottaa työtaakkaa ja toki myös innostus. Kaikesta huolimatta ei voi kuin ihailla sinnikkyyttä ja tarmoa, millä tutkimus on saatettu päätökseen. Toisaalta olen Ari Parnelan kanssa kulkenut lukuisilla pirkanmaalaisilla kallioilla tutkimusajan päättymisen jälkeenkin ja usein Ari on huokaissut: ’Olisi tämäkin kallio ollut hyvä saada mukaan.’

Kirjassa on laajan yleisen osan lisäksi levinneisyyskartta ja lyhyt luonnehdinta jokaisesta löydetystä lajista. Lisäksi on huomioitu tämänhetkiset uhanalaisuudet taulukkomuodossa. Kartoista saa hyvän kuvan sammalten levinneisyydestä kallioilla. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että monella sammalella on kallioesiintymisen lisäksi kasvupaikkoja muissakin biotoopeissa. Niinpä esimerkiksi luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on löydetty vain kymmeneltä kalliolta, mutta sen pääasialliset kasvupaikat ovatkin kosteikoissa, joita karttoihin ei ole merkitty. Ensin tämä hämäsi, mutta kun muisti kyseessä olevan vain kallioesiintymät, sai tähänkin asiaan selvyyden.

Vaikka kirja keskittyy Pirkanmaahan, on sen anti suuri koko maatakin ajatellen. Niinpä voin suositella kirjaa kaikkien sammalista kiinnostuneiden käyttöön. Vaikka se ei ole mikään määritysteos, antaa se hyvän kuvan maamme kalliosammalista ja niistä paikoista, mistä niitä kannattaa etsiä. Kirjaa voi tilata tekijöiltä.

Parnela, Ari & Arkkio, Harri: Kissakalliolta Illeröömiin, Pirkanmaan kalliosammaltutkimus. 231 s.

Sekaisinko?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kimalainen

’Tässä päivänä muutamana sammalia tähytessäni huomasin toisenkin uteliaan kallion kupeella. Mantukimalainenhan siinä touhusi oikein tosissaan; pörräsi puolukanvarpujen keskellä, inisi kuin keväällä ainakin, surisi taas uuteen paikkaan ja inisi uudelleen. Ei voi olla totta, sehän imi mettä puolukankukista ja kuitenkin samaan aikaan puolukka kypsytti marjojaan. Lämmin aurinkoinen päivä oli houkutellut kimalaisen töihin ja kun ei muutakaan mesipaikkaa ollut, niin se kävi tonkimassa puolukan myöhäiskukkia.

Kimalaisen touhuja katsellessa jäin miettimään, mikä merkitys tuolla kaikella on. Puolukalle ei varmaankaan ole mitään iloa siitä, että kimalainen pölyttää sen myöhäiskukkia. Niistä tuskin ehtii tulla enää marjoja ennen talvea, liekö niissä paljon mettäkään. Olen usein ihmetellyt näitä syys-lokakuun kukkia. Onko kyseessä kasvin elinkierrossa tapahtunut häiriö vai onko noilla kukilla jokin muu kuin lisääntymismerkitys? Luonnossa kun mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta. Joka syksy näitä ’turhia’ kukkia kuitenkin esiintyy.

Toisaalta, mitä hyötyä kimalaiselle on käydä kukissa mettä hakemassa lokakuun alussa? Kesäpesä on jo tuhoutunut, työläiskimalaiset kuolleet, samoin kuhnurit ja vanha kuningatar. Uudet emot, jollainen tämä pörisijä varmaankin on, ovat ravinneet itsensä ja niiden pitäisi nyt vain etsiä talvehtimispaikka jostakin karikkeen alta tai syvemmältäkin. Kovin on kaverin ravinnonkeruu jäänyt myöhään, jos se vasta nyt valmistautuu talveen. Toinen vaihtoehto on, että joku työläiskimalainen yrittää pitää itsensä hengissä mahdollisimman kauan ja sinnittelee pakkasiin saakka. Tiedä häntä, mutta kovin epätoivoiselta tuo näyttää.

Kaikesta pohdinnasta huolimatta kimalainen pörräsi aikansa puolukankukissa ja katosi sitten kallion tyvelle. Ilmeisesti se huomasi, että sitä seurailtiin ja päätti toteuttaa sen, mitä siltä odotettiin eli käydä talvilepoon.’