Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2015

Tuhatjalkainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tuhatjalkainen

Monissa meistä tuhatjalkaiset saavat aikaan väristyksiä ja inhon tunteita. Ajatellaanko silloin niiden mahdollista myrkyllisyyttä, puremista vai käärmemäistä olomuotoa? Ainakaan minulla ei ole tiedossa mitään niiden myrkyllisyydestä Suomessa. Ulkomailla varoitellaan koskemasta tämänlaisiin otuksiin ja se lienee ihan paikallaan, kun koskaan ei tiedä. Meidän tuhatjalkaisemme syövät lahoavia kasvinjätteitä eivätkä käy kenenkään kimppuun. Puolustautua ne kyllä voivat, mutta yleensä silloinkin vain voimakkaasti kiemurtelemalla.

Tuhatjalkaiset kuuluvat niveljalkaisten valtavaan ryhmään, johon luetaan myös mm. kaikki hyönteiset, siirat, skorpionit, lukit ja hämähäkit. Tuhatjalkaisilla on jokaisessa nivelessä tai jaokkeessa kaksi raajaparia erotuksena muista samankaltaisista otuksista. Tästä tulee myös niiden nimi, sillä eläimen alla tuntuu olevan jalkoja loputtomiin. Joillakin lajeilla jalkoja on vain kymmenen joillakin yli 600 kpl, mikä on eläinkunnan ennätys. Suomessa näitä ikivanhoja eläimiä on viitisenkymmentä lajia, osa hyvinkin yleisiä. Ne elävät karikkeen seassa, kosteissa olosuhteissa ja käyttävät ravinnokseen kuolleita kasvinosia ja sienirihmoja.

Kuvan tuhatjalkainen eleli lehtokalliolla sammalikossa. Sen pituus oli noin kolme senttiä ja sään viileydestä johtuen se ei juurikaan liikkunut. Lajilleen en sitä pysty määrittämään, mutta hyvin paljon se muistuttaa yleistä hietatuhatjalkaista (Ommatoiulus sabulosus). Tällä on selässä usein enemmän väriä kuin kuvan yksilöllä, joten tämä voi hyvinkin olla jokin muu maamme lajeista. Yleensä tuhatjalkaiset ovat vikkeliä otuksia eikä niitä pääse pitkään rauhassa tarkastelemaan. Nyt on hyvä hetki niitä seurata, kun ne ovat osittain kohmeessa etsiessään talvehtimispaikkaa.

Luostarin varjot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Luostarin_varjot’Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Niissä on kaksi hyvää puolta: entisajan elämän seuraaminen ja totuuden etsiminen niin sieltä kuin täältä nykyajastakin. Monestihan sanotaan, ettemme voi ymmärtää nykyaikaa, ellemme tunne historiaa. Niinpä usein tartun historiallisiin kirjoihin. C.J. Sansom on suosittu englantilainen kirjailija. Luostarin varjot on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Musta tuli (2012) ja Itsevaltias (2015). Ehkäpä jossain välissä luen nämä jatkoteoksetkin. Kirjasta on ainakin suunniteltu elokuvaa tai TV-sarjaa juuri meilläkin nähdyn Diana Gabaldonin Outlanderin tapaan. En tiedä, onko tämä toteutunut.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin syrjäiseen Scarnsean luostariin. Eletään uskonpuhdistuksen aikaa ja vallanpitäjät Thomas Cromwellin johdolla käyttävät hajaannusta törkeästi hyväkseen kasvattaakseen omaa valtaansa. Kuninkaana huseeraa Henrik VIII. Lakimies Matthew Shardlake lähetetään luostariin tutkimaan murhaa. Samalla Cromwell vaatii hankkimaan luostarin apotilta suostumuksen luostarin lakkauttamiseen ja sen omaisuuden siirtämiseen valtiolle. Tehtävä ei siis ole helppo, varsinkin kun murhattu oli ollut toimittamassa juuri samaa asiaa. Lakimiehellä on apunaan ja suojeluksessaan isänsä ystävän poika Mark Poer, joka on välttämätön, koska Shardlake on ollut lapsuudestaan saakka kyttyräselkäinen ja heikkovoimainen.

Saavuttuaan luostariin tutkijat saavat pian vaivoikseen toisenkin ruumiin, myrkytetyn noviisin ja sitten vielä kolmannen, palvelustytön, joka on kuitenkin kohdannut loppunsa jo muutama vuosi aiemmin. Sensijaan yksi munkeista kuolee kirkossa pudonneen patsaan alle. Mahdollisia syyllisiä ei ole montaa: apotti, taloudenhoitaja, priori ja sairastuvan hoitaja. Shardlake uskoo vakaasti murhaajan tulleen luostarin sisältä eikä ulkopuolelta, niin kuin munkit väittävät pelastaakseen luostarin. Lisäksi sairastuvalla avustaa nuori nainen Alice, kaupungista tullut palvelustyttö, joka välittömästi herättää sekä lakimiehen että avustajan tunteet. Talven kylmyys ja lumituiskut tuovat oman lisänsä muutenkin vaarallisiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Lopulta kaikki kuitenkin ratkeaa, kuten hyvissä dekkareissa on tapana. Kuka oli murhaaja ja miksi?

Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Sen veroinen se ei kuitenkaan ole. Aihepiiri on sama, murhamysteeri samoin, tunnelma on eri ja aikakausi on eri. Lisäksi Eco on johdatellut kirjansa juonta tyylikkäämmin kuin Sansom. Se ei kuitenkaan tee tästä kirjasta huonoa. Dekkarin tapaan jännitys säilyy loppuun saakka ja ainakin minulle lukijana loppuratkaisu oli yllätys. Taaksepäin ajateltuna se olisi pitänyt arvata, sillä pitkin matkaa siitä annettiin viitteitä. Kuitenkin ajatus ei tullut päähän asti.

Historiallisesti kirja sijoittuu murroskohtaan ja sen historialliset pääkohdat ovat oikeita. Henrik VIII murhautti vaimonsa (Anne Boley), nai toisen ja siirtyi reformoituun uskoon saadakseen toimia rauhassa. Cromwell oli häikäilemätön ja niinpä syyttömät saivat kärsiä. Luostarilaitos lakkautettiin Englannista silloin kokonaan ja luostarit reivittiin maan tasalle. Ehkä juonta tärkeämpi asia kirjassa on kuvaus sen ajan tapahtumista ja ihmisen raadollisuudesta. Uskon asioiden olevan kohdallaan tässäkin suhteessa, koska kirjailija on paitsi lakimies niin myös historian tohtori. Jotkin kohdat kirjassa olivat aika lailla nykyaikaisen tuntuisia, mutta enpä osaa sanoa, olisiko sellainen toiminta ollut mahdollista tuolloinkin. Historiasta kiinnostuneille tämä kirja on antoisa lisä Englannin historian tuntemukseen. Siitähän pitävät huolen myös monet laadukkaat TV-sarjat.

Sansom, C.J.: Luostarin varjot (Dissolution). Otava 2011, suom. Katariina Kaila. 459 s.

Uusi sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kalliojärvi

’Aina ei tiedä, mitä löytää. Näin on usein sammalten kohdalla. Kesällä heinäkuun alussa tein kasviruutua Aitoon kylässä Luopioisissa. Siellä on vielä muutama ruutu tekemättä. Samalla katselin sopivia sammalpaikkoja, jospa löytyisi jotain mielenkiintoista. Paljon on vielä mahdollisia lajeja löytymättä. Pienen Kuohujärven pohjoisrannalla kartan mukaan kohoaa kalliojyrkänne. Se pitää siis tutkia ja sen kasvit merkitä muistiin. Jo kaukaa näin, ettei kallio ollut mikään kovin ravinteikas, graniittia, lohkeilevaa sorttia, joten en odottanut mitään suurta enkä näyttävää. Sellaisia ei löytynytkään. Aivan kuin pakolla noukin joitain matkamuistoja muistivihon väliin, jospa ne ehtisi illalla tutkia ja todeta taas kantaneensa kotiin niitä joka paikan sammalia, kulosammalta ja nuokkuvarstasammalta. Muutama tupas kuitenkin kiinnosti sen verran, että pistin ne koteloon myöhempää tutkimista varten. Päälle kirjoitin kalliotorasammal ja paikan.

Nyt syksyn hämärtäessä illat, kaivoin näytteen esiin ja kävin sen määrityskirjojen avulla läpi uudelleen. Jokin siinä tuntui haraavaan vastaan ja niinpä vein sen ystävälleni Orivedelle. Muutaman päivän päästä tuli vastaus: Onneksi olkoon, Luopioisille uusi laji on löytynyt. Mikä, mikä? No, puhutaan siitä sitten kun tavataan. Näin sammal jäi kummittelemaan mieleen ja monesti arvuuttelin itseltäni sen nimeä. Enpä arvannut oikein.

Sammal on rantapörrösammal (Dicranoweisia crispula). Enpä odottanut tämän sammalen löytyvän sellaiselta paikalta, vaikka sitä olen löytämisen toivossa silmäillytkin Kukkian rantakallioilta. Pörrösammal on eteläosissa maatamme hyvin harvinainen ja yleistyy vasta Kuusamon korkeudella. Eteläisellä Pirkanmaalla on muutama kasvupaikka, mutta pohjoisosista maakuntaa se edelleen puuttuu, vaikka luulisi asian olevan toisinpäin. Enpä ollut sitä ihan huonosti määrittänyt, sillä se on hyvin kalliotorasammalen (Cynodontium tenellum) näköinen: lehdet kähärät, pesäkkeet pystyt, tällä vain hieman pulleammat.

Näköjään edelleen on opittavaa siinä, että jokainen oudonnäköinen tupsu on tutkittava. Sitä ei koskaan tiedä, mitä edestään löytää.’

Toukka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Saalis syvyydestä

Julkaistu , kirjoittanut
2

ahdinsammal2’Sammaltutkijat lastautuivat veneeseen viime viikonloppuna Konnevedellä. Pääsin mukaan koluamaan koskia ja soutamaan selkävesiä. Runsas vesimäärä ja virran voimakkuus estivät kahlailun ainakin kovin syvissä vesissä. Niinpä siirryttiin venekyytiin. Se kannatti. Vaikka pohjasta saatiinkin vain niukalti sammalia, löytyi kuitenkin jotain.

Viereinen kuva esittää sammalta, joka nousi naaran mukana yli kolmen metrin syvyydestä. Kooltaan muutaman sentin mittainen sammal määritettiin veneessä ahdinsammaleksi (Platyhypnidium riparioides). Mielessä oli kuitenkin tieto siitä, että järvistä kerätyt ahdinsammalet eivät olisikaan tätä lajia. Niinpä otettiin näyte talteen jatkokäsittelyä varten.

Ahdinsammal on mielenkiintoinen sammal siinä, että useat näytteet on kerätty talvella, kun pilkin mukana pohjasta nouseekin kalan asemasta sammalta. Laji kasvaa syvällä lähes valottomassa ympäristössä ja sen elämäntavat on siksi huonosti tunnettuja. Lajin löytyminen on ollut usein sattuman varassa. Ehkäpä siksi sammal onkin harvinainen.ahdinsammal1

Työpöydän ääressä sitten epäilyt paljastuivat todeksi. Kyseessä ei ollutkaan ahdinsammal, vaan nokkasammaliin kuuluva laji Oxyrrhynchium speciosum, joka on liitetty maamme sammalluetteloihin vasta hiljattain. Liekö lajilla edes suomalaista nimeä vielä? Tutkimuksissa on todettu, että Suomen järvistä ahdinsammaleksi nimettyjen näytteiden joukossa on juuri tätä lajia. Sammalta on tavattu myös Ruotsista ja Tanskasta sekä laajalti muualta Euroopasta, Pohjois-Amerikasta sekä Kaakkois-Aasiasta. Suomen osalta sammalen levinneisyydestä ei tiedetä vielä kovinkaan paljoa.

Näiden kahden lajin erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Itse en olisi niitä erottanut toisistaan. Onneksi on tarkkanäköisempiä. Erot ovat mitallisia ja mikroskooppisia. Kun kasvupaikatkin ovat samanlaiset, ei ole ihme, että ne on sekoitettu toisiinsa. Nyt vain pilkkijät ensi talvena sammaljahtiin ja näytteet tutkijoiden syynättäväksi. Tieto lisääntyy ja pilkkiminenkin saa aivan uutta merkitystä.’

Yön hämärissä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lepakko

’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.

Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna  mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.

Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!

lepakko2

Rasismin juuret

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tn_tappakaa_ne_saatanat_1439888931’Olen lukenut viime aikoina kaksi rotuja ja rasismia käsittelevää kirjaa. Sven Lindquistin jo 20 vuotta sitten ilmestyneen Tappakaa ne saatanat, josta nyt on otettu uusintapainos ja afrikkalaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanin Kotiinpalaajat. Molemmat käsittelevät omalla tavallaan rasismia. Kun se on pinnalla tänäkin päivänä ja päivän lehdet siitä jatkuvasti kirjoittavat, voi asiaa miettiä myös näiden kirjojen kautta.’

Tappakaa ne saatanat on jo vanha kirja, mutta se on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin ensi kertaa ilmestyessäänkin. Rasismi ei ole hävinnyt maailmasta, mutta sen alkuperä ja juuret näyttävät hämärtyneen. Tämä kirja valottaa eurooppalaista rasismia Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikassa. Jos tänä päivänä jokin valtio käyttäisi rasistista valtaa samalla tavalla kuin vuosisata sitten, se tuomittaisiin yleisesti ja valtio asetettaisiin boikottiin, syrjään, tuomittavaksi ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuitenkin silloin niin Englanti, Ranska, Espanja, Belgia kuin Saksakin käyttäytyivät siirtomaidensa kansalaisia kohtaan rikollisesti ja täysin luvallisesti. Vielä 60-luvulla ihannoitiin sen ajan sankareina niin Henry Stanleyä kuin muitakin löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia. Kuitenkin heidän toimensa eivät tämän päivän ajattelun mukaan kestä päivänvaloa.

Lindquist siteeraa sen ajan toisinajattelijoita, jotka kirjallisin keinoin yrittivät avata ihmisten silmiä huomaamaan väkivallan ja terrorin. Joseph Conrad kirjoitti kirjan Pimeyden sydän, jonka ydinlause on päässyt Lindquistin kirjan nimeksi. Tuona aikana rotuoppi rehotti ja tummat luokiteltiin paitsi villeiksi niin myös vähä-älyisiksi, raaoiksi ja vaarallisiksi. Siksi heitä sai surmata ilman rangaistusta ja heidän omaisuutensa ryöstää ilmaan seuraamuksia. Pahimmilleen väkivalta meni Belgian Kongossa, jonka väestön elämällä ja varoilla on kustannettu Brysselin katukuvaa vieläkin hallitsevat monumentit kuningas Leopold II aikaan.

Kirja valottaa monipuolisesti eurooppalaista siirtomaa-ajan rasismia ja sen siirtymistä 1900-luvulle. Kun Hitlerin julmuudet tuomitaan, usein unohdetaan, etteivät muutkaan maat mitään pulmusia olleet. Juutalaisvainot juontavat juurensa ja tarkoitusperänsä siirtomaavallan linnakkeista, joissa Saksa ei suinkaan ollut se pahin toimija. Silloin hävitettiin surutta heimoja jopa kansoja sukupuuttoon pelkästä ahneudesta ja vallanhalusta joko orjuuttamalla tai peräti metsästämällä. Musta ihminen ei ollut ihminen eikä häntä tullut kohdella ihmisenä. Tästä on kulunut vain sata vuotta.

Kun tänä päivänä puhutaan rasismista, se on pientä siihen verrattuna, mitä se oli sata vuotta sitten. Erona on tänään se, että silloin sitä ei pidetty mitenkään vääränä, nyt pidetään. Sen verran ihmiskunta on kehittynyt. Vanhoja tapoja ei poiskytketä nappia painamalla. Hitlerin aikaan Stalin toimi Venäjällä samalla tavalla, se ei vain tullut samalla tavalla julkisuuteen, koska hän hävitti oman maansa rajojen sisäpuolella olevia kansoja. Samaa teki Mao Kiinassa hieman myöhemmin. Kulttuurivallankumouksessa tuhottiin paljon suurempi määrä oman maan kansalaisia kuin Hitlerin aikaan Euroopassa.

Nykyisen rotuvihan ja rasismin juuret ovat siirtomaavallassa, sen ajan hallitsijoiden ’luvallisessa’ toiminnassa. Ihmisessä asuu rasismi kovassa ja kovasti on tehtävä töitä sen poiskitkemisessä. Kun Jugoslavian raunioilla taisteltiin uusien valtioiden synnytyspaineessa 1990-luvulla, syyllistyttiin etnisiin puhdistuksiin samalla tavalla vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Samaa tekee Isis tänä päivänä Syyriassa ja Pohjois-Afrikan maissa. Sama voi nousta esiin eri puolilta maailmaa tulevaisuudessakin. Siksi on tiedettävä menneisyys, jotta voi tajuta nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Lindquistin kirja on hyvä lukea, siitä saa pohjaa ymmärtämiselle.

Adichien kirja on kaunokirjallinen romaani, mutta se tuo kiinnostavalla tavalla esiin nigerialaisen ihmisen ajatuksia, elämää ja toimintaa nykymaailmassa, jossa ei enää pitäisi olla rasismia. Hyvä ja luettava romaani sekin, niin kuin hänen edellinenkin teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä palaan Kotiinpalaajiin blogissa myöhemmin uudelleen, kunhan saan sen kokonaan luettua.

Lindquist, Sven: Tappakaa ne saatanat. Into, 2015 (1992), suom. Antero Tiusanen. 250 s.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat. Otava, 2014, suom. Hanna Tarkka. 523 s.