Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Seitsemäntoista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

itkonen’Syksyn uutuus, kauan odottamani, edellisten innoittama, syysiltojen ilo. Niinkö tässä kävi? Tuliko lunta tupaan, menikö teksti kesän myötä? Enkö vain ymmärtänyt sanomaa?’

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen puoli kertoo tarinan nuoresta Henrikistä ja hänen elämästään 17-vuotiaana kotikaupungissaan ja toinen osa kertoo kirjailija Julius Ilosen vaikeuksista sen jälkeen, kun hän on julkaissut kyseisen kirjan.

Kirjan teksti liikkuu monella tasolla eikä aina tiedä, millä niistä ollaan. Varsinainen romaani kertoo siis Henrikistä ja hänen kesätyöstään suuren tavaratalon varastossa. Hän tutustuu siellä Veskuun, joka on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta haluaa olla hänen ystävänsä. Henrik ei oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, kokemusta kun ei tällaisista asioista ole. Vesku kuitenkin hoitaa tarjoamiset, pääsyt ravintolaan, matkoille, jopa ulkomaille. Henrikiltä ei vaadita mitään, hän vain on ystävänä ja niinpä hän joutuukin usein pelastamaan sammuneen Veskun takaisin asunnolle. Taustalla vilahtelee myös muita kaupan työntekijöitä, mutta keskiössä on Henrikin ja Veskun suhde. Se kestää Henrikin ylioppilasjuhliin saakka. Sinne Vesku tulee kutsumatta ja tuo kalliin lahjan. Sen Henrik palauttaa.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Päivistä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisestä eronneesta naisesta, joka ei tule toimeen poikansa Santun kanssa. Hän käy kirjoittajakurssia, jonka vetäjänä on Matti Nielikäinen. Tämä antaa Päiville luettavaksi Ilosen kirjan Seitsemäntoistavuotias. Päivi sattuu olemaan samassa kaupassa töissä, missä kirjan Henrik eli Julius Ilonen itse aikoinaan oli ja hän tuntee Harrin, joka kirjassa on nimeltään Vesku. Siitä alkaa soppa eli kuka on oikeassa, kuka valehtelee, kenellä on oikeus kertoa ja mitä. Tätä polemiikkia sitten käydään läpi kirjan toinen osa ja siihen osallistuvat niin Julius Ilonen kuin Päivi kuin Matti Nielikäinenkin.

Olen lukenut kaikki Itkosen romaanit ja nauttinut hänen kielenkäytöstään, tekstin sujuvuudesta ja siitä näennäisestä helppoudesta, jolla juoni etenee. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat minunlaiselleni lukijalle suoranaisia helmiä. Myöhempien aikojen pyhiä puhutteli loistavana esikoisena, josta aikoinaan kirjapäiväkirjaani kirjoittelin ylistäviä sanoja. Anna minun rakastaa enemmän iski sitten syvälle ja vaikka en pitänyt lukijan harhauttamisesta kirjan lopussa, niin pidin tätä kirjaa silloin yhtenä parhaimmista lukemistani teoksista. Kohti oli minulle pettymys, vaikka sitä sanotaan Itkosen parhaaksi, samoin novellikokoelma Huolimattomia unelmia. Jotenkin minulle tuli tunne, että tässä viimeisessä puristettiin kynää liikaa.

Nyt tämänsyksyinen teos on minusta keskeneräinen. Jokin saa sen tuntumaan huolimattomalta, vaikka virheitä sieltä ei löydykään. Siinä on hyvä idea ja se on tuotu esiin hienosti. Itse olen tuntenut samanlaisia kysymyksiä mielessäni, kun olen kirjoittanut: Kuka saa kirjoittaa, kenestä saa kirjoittaa, mitä jos joku tunnistaa? Useinhan kirjoittaja ottaa avukseen jo tapahtuneet ja yleensä hänelle itselleen tapahtuneet asiat. Niiden kertominen uudelleen onkin taito, jota miettii. Saanko tehdä tuosta roiston ja ottaa tuon henkilön luonteen tuolle henkilölle? Tunnistavatko oikeat itsensä tuosta henkilöstä, ja mitä sitten tapahtuu? Itkonen peilaa tässä varmasti omaa elämäänsä ja kun kirjassakin kirjailija peilaa omaansa ja Päivi taas omaansa ja mieleistään totuutta, alkaa lukijaparka mennä vähemmästäkin sekaisin. Niinpä voin todeta, etten pitänyt tästä kirjasta, vaikka yritän kaikella tapaa löytää sen jyvän ja sen sanoman, joka tässä varmaan on. Olisiko ollut tarvetta tehdä tästä yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi eli kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen ja selkeämmäksi, vai onko tässä tehty vain pöytälaatikon siivous, kuten joku kriitikko kirjasta on huomauttanut. Tällaisenaan se tietenkin antaa haasteita, mutta kun väsyneenä iltalampun ääressä ottaa kirjan käteensä, ei ole kovin valmis pohtimaan liian monimutkaisia rakenteita eikä lauseita.

Kaipaan ensikirjojen Itkosta!

Itkonen, Juha: Seitsemäntoista. 2010. Otava. 383 s.

Poikakirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

olli_jalonen’Tartuinpa syksyn uutuuteen ihan tuoreeltaan enkä pettynyt. Tätä kirjaa ei voinut päästää kädestään ennen loppua, sellaisia on nykyään harvassa. Jalosen uutuus vangitsee ainakin tällaisen lähes samanikäisen, mutta varmaan muitakin. Hänen kielensä on valloittavaa ja asiat soljuvat kuin kymi eteenpäin. Elämän haikeus, nuoruuden katoavaisuus, lapsuuden elämä henkivät kirjan jokaiselta sivuilta.’

Kirja on 60-luvulle sijoitettu nuoren murrosikää lähestyvän pojan kasvutarina. Tarina kerrotaan minä-muodossa historiallisessa preesenssissä ja lienee ainakin osittain omaelämäkerrallinen kertomus kirjailijan omasta lapsuudesta. Tapahtumapaikkana on Hämeenlinna. Tarinan kertojalla Ollilla on kolme vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi. Anna-Liisa on jo lähes aikuinen ja kirjan lopussa hän muuttaakin pois kotoa. Kaksoset Outi ja Eini kasvavat rippikouluiässä naisiksi ja Pieni on Ollia vuotta nuorempi autistinen tyttö. Isä on pääkaupunkiseudulta kaupunkiin muuttanut kauppias ja äiti tekee satunnaisesti töitä munien pakkaajana. Perheellä on ystäväperhe, Kalliot, joiden kanssa seurustellaan ja käydään retkillä 60-luvun tyyliin. Heillä on Ollin ikäinen tyttö Eeva-Leena.

Ollin elämän täyttää suurelta osin koulu. Opettaja on sodan runtelema mies, joka haluaa tehdä 42 pojasta miehiä armeijamaisilla tavoilla. ”Mies on selkärankainen eikä lapamato.” Hän vaatii täydellisen hiljaisuuden ja tottelemisen, ei hyväksy kantelemista eikä vastaansanomista. Niistä seuraa rangaistus, joka ei ole aina ihan tavanomainen, yleensä se päättyy itkuun ja sitä kautta yleiseen nolaamiseen ja haukkumiseen. Oppilaat kuitenkin kunnioittavat opettajaansa, haluavat totella tätä vaikka hammasta purren ja kasvaa miehiksi.

Luokan kiusattu poika on Elefantti, jonka sairaalloinen lihavuus on kaikkien pilkan ja kiusan kohde, myös opettajan. Olli potee migreeniä ja kohtaus seuraa usein Elefantin kiusaamista. Hän ei sitä mielessään hyväksy. Lopulta kiusa saa katastrofimaisia piirteitä ja kun Elefantti ei enää pysty jaloillaan tulemaan kouluun, alkavat kiusan vaikutukset näkyä. Lopulta Olli näkee lehdestä, kuinka siinä kävi, mutta se on vasta myöhemmin, kun kaikki on jo ohi.

Lukuvuoden lopulla opettajan hermot pettävät ja hänet määrätään lomalle. Sijaiseksi tulee Putte-Possu, joka on täysin eri maata kuin opettaja. Kuri on olematon, asiat opetetaan toisin, lopulta ei ollenkaan. Pojat ottavat vallan luokassa. Joulun jälkeen opettaja palaa ja samalla kuri ja järjestys, mutta myös mielivaltainen kohtelu. Jälleen opetellaan asiat suomeksi, Olli tekee listojaan puruvintin kirjoituskoneella ja opettelee ulkoa asioita, joista joskus voi olla hyötyä: maita ja lippuja, eläinluokkia, historian tapahtumia, sanomalehtien uutisia.

Pojat kulkevat kaupungilla, kokevat seikkailuja keskenään ja tyttöjen kanssa, kokeilevat räjähteitä, tekevät kepposia. Samanaikaisesti Pieni muuttuu yhä sulkeutuneemmaksi, äiti suree, Olli miettii pääsyä sisarensa maailmaan. Mutta opettaja, hän ei selviä seuraavasta keväästä ja niin Olli saa taas selata lehtiä. Opettajan kuolema on hänelle askel aikuisuuteen. Siinä apuna on ystävyys Eeva-Leenan kanssa. Se ja koulun loppuminen tuovat asioihin jotain uutta pohdittavaa ja opettaja unohtuu.

Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea Jalosen uutta kirjaa. Koska olen itse käynyt kouluni Hämeenlinnassa 60-luvulla, niin tunnistin kirjasta monta tapahtumaa, jotka herättivät silloin minunkin, maalaispojan, mielenkiinnon. Muistan Kuivansillan urheilukentän, jossa seurasin HPK-Lukko-ottelua, kaskelotin, eläinnäyttelyn, Rengon hyppyritien ja Ahveniston uimalan. Kirjan tapahtumat olisivat voineet sattua minullekin. Jokaisessa luokassa oli poika, joka oli menttänyt sormiaan omatekoisissa pommeissa, oli myös lihavia kiusattavia ja kauniita tyttöjä, joista oltiin kiinnostuneita. Kirjan pojan ikä vain jäi minulle epämääräiseksi. Opettaja oli kansakoulun opettaja, mutta poika vaikutti oppikouluikäiseltä. Tällaisia opettajia siihen aikaan oli muutamia, mutta olen niihin törmännyt myöhemminkin. Kuvaavaa on se, että näistä opettajista pidettiin kaikesta huolimatta, vaikka ulkopuolisesta se tuntuu täysin mahdottomalta. Sota ei ole ainoa syyllinen näiden miesten tunnevaurioon, kyllä kasvatuksellakin on oma taakkansa. Muistan myös keräilyt. Minäkin tutkin maita ja kaupunkeja, tein listoja ja keräsin rekkareita. Oliko se siihen aikaan yleinen tapa? Nykyään ei poikia tahdo saada enää kiinnostumaan samoista asioista.

Ehkä näistä syistä kirja tuli aivan iholle, kuten sanotaan ja sen hengen löysi itsestään. Tämä on tyypillinen sellainen kirja, jossa juoni jää lopulta sivurooliin tunnelman kustannuksella ja tunnelmaa tässä kirjassa on. Se aivan pursuaa 60-lukua ja sen aikaista elämää. Mitään omiin muistikuviini poikkeavaa en löytänyt ja kirja nostatti lukemattomia jo lähes unohtuneita muistoja pintaan. Niinpä minusta tämä kirja on onnistunut, se täyttää tehtävänsä laajemmassakin mielessä. Eivätkä ne vanhan opettajan lausahdukset kaikki olleet huonoja, sillä elämä on usein otettava sellaisena vastaan kuin sen saa.

”Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 256 s.

Viattomuuden museo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Viattomuuden museo’Taas on tartuttu tiiliskiveen ja taas on mietitty sen tarkoitusta, liekö sitä. Pamuk on suosikkikirjailijani ja hänen teoksensa on aina kiehtonut mieltäni, eikä tämä tee siitä poikkeusta. Kirja pursuaa kaikkea ja sen kieli Tuula Kojon suomentamana on jotain … Niin se on jotain sellaista, jota ei voi kuvata, se pitää itse kokea  – mutta kannattaa varata reilusti aikaa ja viitseliäisyyttä.’

Orhan Pamuk saa tehtävän: kirjoittaa Kemal beyn elämäkerran ja hänen suuren rakkautensa Füsuniin, siis rakkaustarinan. Kemal on varakkaan perheen kolmekymppinen mies Istanbulissa ja menossa kihloihin kauniin ja kaikin tavoin rakastetun Sibelin kanssa, kun hän kohtaa pienessä asustekaupassa kaukaisen sukulaisensa 18-vuotiaan Füsunin ja rakastuu välittömästi. Kaksi ja puoli kuukautta hän tapaa tyttöä salaa muilta äitinsä omistamassa huoneistossa, Armossa. Kun kihlajaiset Sibelin kanssa on vietetty, Füsun katoaa. Kemal etsii hänet käsiinsä ja huomaa tytön menneen naimisiin Feridunin kanssa, joka työskentelee filmialalla. Nyt alkaa Kemalin uuvutustyö: hän käy Füsunin vanhempien luona, jossa nuori pari asuu, useita kertoja viikossa syömässä ja katsomassa televisiota, saadakseen nähdä Füsunin. Hän ei pääse tytöstä irti, vaan alkaa kerätä hänen muistojaan. Kemal ottaa aina käydessään jonkin pienen esineen mukaansa ja tallentaa sen Armoon. Hän alkaa tukea Feridunia elokuvan teossa ja heillä elää haave, että Feridunin ohjaamassa taide-elokuvassa Füsun näyttelisi pääosaa ja hänestä tulisi näin kuukuisa filmitähti. Aikaa kuluu kahdeksan vuotta, jonka aikana Kemalin kihlaus purkeaa ja Sibel jättää hänet. Kemal ei kuitenkaan jätä Füsunia. Lopulta Feridunin ja Füsunin avioliitto purkautuu ja nyt Kemal voisi saada haaveensa toteutumaan. Onni ei sitä kuitenkaan suo, sillä kihlajaismatkalla sattuu onnettomuus. Seuraavat vuosikymmenet Kemal elää muutamasta onnenhetkestä ja keräämistään tavaroista. Hän kiertää ympäri maailmaa tutustumassa erilaisiin museoihin ja perustaa lopulta Füsunin kotitaloon Viattomuuden museon, jossa on kaikki se, mitä hänellä on muistoa Füsunista ja omasta elämästään tämän kanssa.

Tarina on surullinen ja haikea ja pitkä, mutta se on Pamukin muiden kirjojen tapaan täynnä elämää, täynnä pieniä yksityiskohtia, tavaroita, ihmisiä, sattumuksia, puheita ja juoruja. Kirjan sivuilta kuohuu 70-luvun elämä Istanbulissa ja sieltä löytyy se ihmisten valtava tarve päästä samalle tasolle eurooppalaisten kanssa, omaksua heidän tapansa, elää kuin eurooppalaiset. Sieltä pursuaa se tapojen erilaisuus, naisen siveys ja miehen kunnia, esiaviolliset suhteet, tapaamiset, seurustelun vaikeus, avioliittojen järjestelyt. Koko kirja on kuin Istanbulin matkaopas historiasta nykypäivään, vanhasta Turkista nykyiseen. Pamuk kertoo tarinan niin intensiivisesti, että vaikka se on naivi ja Kemal auttamaton hölmö, niin se ei haittaa, kun tarina vie ja sen imu saa kääntämään aina uuden sivun ja niitä riittää. Pamuk kirjoittaa tarinaa esineiden kautta, pienten huomioiden kautta ja keskustelunpätkien kautta. Aikaa vierähtää kuvattaessa aterioita televison ääressä, katseita, jotka luodaan salaa, käden sipaisuja, jotka luovat sähköä ilmaan.

Jossakin vaiheessa minusta kirja alkoi toistaa itseään ja olin heittää sen jo kädestäni, mutta kai se ihmisen luontainen uteliaisuus sai tarttumaan siihen uudelleen ja niin luin sen läpi, vaikka aikaa kuluikin ja senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tähdellisempään. Nyt en kadu, sillä kirjasta jäi mukava maku suuhun. Füsunin ja Kemalin tarina ei olisi ollut kirjoitettavissa, jos siinä olisi ollut onnellinen loppu tai kuka sanoo ettei siinä ollut onnellinen loppu. Joka tapauksessa se tragedia, johon lyhyt onni päättyy, ei ole kirjan loppu eikä Kemalin loppu, vaikka niin voisi kuvitella. Kirja puhkeaa ikään kuin uuteen vauhtiin onnettomuuden jälkeen ja ne sen jälkeiset muutamat vuosikymmenet Kemal elää vain ja ainoastaan sille tosiasialle, että hän on kerran saanut rakastaa sellaista tyttöä kuin Füsun oli. Hän uhraa sille asialle koko lopun elämänsä ja kokoaan kaiken, tupakantumppeja myöten, museoonsa.

Taas Pamuk yllätti ja taas se yllätys oli miellyttävä. Nimeni on punainen oli vauhdikas ja jännittävä kuin salapoliisiromaani, Lumi poliittinen ja sen kautta kantaaottava, Valkoinen linna oli oikeastaan samantyyppinen kuin tämä, se oli kuin historiallinen matka Istanbuliin. Näiden lukemisen jälkeen voi onnitella ruotsalaisia, Nobel meni oikeaan osoitteeseen vuonna 2006.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (Masumiyet müzesi). Suom. Tuula Kojo. Tammi.
709 s.

Tuntemattoman miehen elämä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tuntemattoman_miehen_elama’Kesällä tulee luettua vähän, on niin paljon muuta. Nytkin yöpöydällä on pölyttynyt pino hyviä kirjoja odottamassa syksyn hämäriä iltoja ja aikaa… Kunpa sitä olisi tuplasti! Olen lukenut kaikki Makinen suomennetut kirjat ja pitänyt suuresta osasta, vaikka ne ovatkin melko epätasaisia. Ranskalaisen testamentin veroista ei vielä ole tullut ja sen saakin unohtaa, kun lukee näitä muita. Joka tapauksessa kesäisten helteiden painottama lukukokemus tämäkin.’

Kirjailija Ivan Šutov asuu Pariisissa ja päätyy eroon nuoresta naisystävästään Léasta. Tämä elämänmuutos saa hänet päättämään etsiä menneisyyttään Venäjältä Pietarista, jossa hän oli kolmekymmentä vuotta sitten kokenut suuren rakkauden kokonaan eri maailmassa kuin nykyinen. Niinpä hän palaa Venäjälle ja etsiytyy nykyiseen Pietariin sen 300-vuotisjuhlien aikaan ja yrittää sopeutua asiaan, ettei enää ole Neuvostoliitoa eikä Leningradia. Hän kohtaa siellä entisen rakastettunsa, mutta tämä asia jää sivuun, kun hän tapaa kuuromykän Volskin. Ja nyt kirja vasta alkaa.

Volski on tuntematon neuvostosankari, joka eli nuoruuttaan sodanaikaisessa Leningradissa. Nyt häntä odottaa siirto vanhainkotiin pois nykyisyyden jaloista ja häntä pidetään kuuromykkänä, koska kenelläkään ei ole aikaa hänelle, ei kuunnella eikä auttaa. Šutov kuuntelee ja kuulee sykähdyttävän tarinan. Se on kertomus sodasta, Leningradin piirityksestä, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Volski kertoo siitä kuinka hän piiritetyssä kaupungissa järjesti nuoren Milan kanssa teatteriesityksiä viihdyttääkseen nälkäänäkeviä kaupunkilaisia ja oli lopulta yksi kaupungin puolustajista. Sodan tiimellyksessä nuoret joutuvat erilleen: Mila toimii edelleen kaupungissa, mutta Volski lähtetään rintamalle. Täällä hän sotii itsensä aina Berliiniin saakka.  Palattuaan sodan jälkeen takaisin Leningradiin hän etsii Milan ja he asuvat onnellisina yhdessä kaupungin laidalla, kunnes joutuvat Stalinin uhreiksi ja heidät tuomitaan leireille Siperiaan. Volski selviää. Hän katselee päivittäin taivaalle, koska Mila oli niin kehoittanut: ”Katso joka päivä taivaalle, edes hetken ajan, minäkin katson…”. Leirin jälkeen Volski palaa Leningradin seudulle etsimään Milaa, mutta kuulee tämän surmatun jo leirin alussa. Lopun elämäänsä Volski auttaa lapsia. Hän laulaa nuoruutensa operetin säveliä ja saa lapset rauhoittumaan, oppimaan ja luottamaan itseensä. Vanhuudessa on itse on yksin.

Tarinan kuultuaan Šutov pakenee takaisin Pariisiin. Hän on nyt kokemusta rikkaampi, mutta käynyt läpi myös jotain unohtumatonta. Tšehovin kertomus kahdesta rakastavaisesta on alkanut elää hänen päässään.

Makinen uusin kirja jää rakenteellisesti puoliväliin. Hänen kuvauksensa Venäjän ja Ranskan oloista, asukkaiden elämästä ja kohtaloista kantavat komeasti hänen edellisissä teoksissaan, mutta tässä tarina hieman ontuu. Pitkä johdantokertomus kirjailijan elämästä Pariisissa jää irralliseksi ja taas pitkä tarina tuntemattoman miehen elämästä Leningradissa valtaa suuren osan koko tarinasta. Tasapaino puuttuu. Kirjailija Šutov on valju henkilö, joka ei nouse kovinkaan esiin tarinasta. Sen sijaan Volskissa olisi ainesta suurempaankin. Tämän kuvauksessa Makine on parhaimmillaan ja se nousee samaan luokkaan kuin Ranskalaisessa testamentissa, joka mielestäni on edelleen parasta Makinea.

Makine yrittää kirjassaan enemmän kuin saavuttaa. Vertaukset Tšehovin novelliin kulkevat läpi koko tarinan, mutta tsehovilaisuus ei muuten pääse tässä esiin. Ehkäpä muut venäläiset kertojat, kuten Gogol, ovat enemmänkin läsnä. Leningradin piirityksestä on kerrottu ennenkin ja sen kauheudet ovat edelleenkin vavahduttavia. Tässä kerronassa on toisaalta samaa raakuutta ja julmuutta kuin hänen kirjassaan Vain rakkaus, mutta myös runollista kauneutta. Kun luin Volskin kertomusta, soi päässäni Šostakovitšin Leningrad-sinfonian boleromainen jyskytys. Musiikki ja kertomus nivoutuivat toisiinsa. Siinä Makine oli onnistunut ja siitä olisi saanut koko kirjan eikä siihen olisi tarvinnut sotkea pitkää kehyskertomusta. Toisaalta nyt vastakohta nykyisen Pietarin elämän ja silloisen Leningradin kohtalon välille korostuu ja lukija pääsee itse kokemaan sen mullistuksen, jonka kaupunki on sodan jälkeen saanut kokea. Kirjailijan vanha rakastettu on pettymys, liikenainen pahimmasta päästä, myös kaupunki on pettymys viettäessään 300-vuotisjuhlaansa. Hänen muistoissaan elää vanha Leningrad ja sen neuvostoaikainen elämä. Tässäkin vastakohdassa olisi ollut enemmän kertomisen varaa.

Kuitenkin puutteistaan huolimatta Makinen uusin kirja on lukemisen arvoinen. Sen kaunis pitkä rakkaustarina, tuntemattoman miehen elämäkerta, tekee siitä hienon ja vivahteikkaan.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä (La vie d’un hommeinconnu). Suom. Ville Keynäs. WSOY. 224 s.

Viimeinen yö Twisted Riverillä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

VIIMEINEN_Y_TWISTED_RIVERILL_pieni’ Taas yksi järkäle. Kun kävin kesän alussa kirjakerhon myymälässä ja tartuin Irvingin uuteen kirjaan, henkäisin huomatessani kirjan ohuuden: Vihdoinkin Irving on tehnyt pienen kirjan. Sitten katsoin sivumäärän ja totesin kirjakerhon postitusten ym:n syiden vuoksi ohentaneen paperin miltei Raamatun luokkaan ja niin yli 600-sivuinen opus mahtuu alle kahteen senttiin. No, luettavaa riitti kesäöihin ja aikaa kului. Nyt luenta on takana, enkä antaisi sitä pois. Kokemus tämä oli taas ja kirjan loputtua suun veti virneeseen juuri niin kuin ennenkin hänen teostensa jälkeen. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan.’

Tarina alkaa nuoren kanadalaispojan Angel Popen hukkumisesta Twisted Riverillä New Hampshiressä. Tarina päättyy puoli vuosisataa myöhemmin samalla joella kirjailija Daniel Baciagalupon romaanissa. Välille mahtuu tarina, joka kertoo nuorena rammaksi tulleen kokin Dannyn isän tarinaa, mutta myös metsuri Ketchumin ja poliisi Carlin, Six-Pack Bamin ja intiaani Janen tarinaa. Se kertoo kokin vaimosta Rosiesta, Dannyn äidistä, Dannyn vaimosta Katiesta ja pojasta Joesta ja lopussa myös Taivasnaisen paluusta Dannyn elämään. Kirja siis alkaa Angelin kuolemalla, josta muodostuu yksi lanka läpi koko kirjan. Tukkijoella kokki Dominic Baciagalupo valmistaa herkullisia aterioita työmiehille Kokintalossa. Hän ystävystyy paitsi Ketchumin kanssa niin myös intiaani Janen kanssa, mistä taas seuraa ikävyyksiä poliisi Carlin kanssa, jonka tyttöystävä tämä on. Danny on silloin hieman toisella kymmenellä ja luulee illan pimeydessä intiaani Janea karhuksi, joka on hyökännyt isän kimppuun. Niinpä hän läjäyttää Janelta hengen pois raskaalla paistinpannulla. Peittääkseen tapahtuman kokki raahaa Janen Carlin keittiöön ja sen jälkeen hän pakenee poikansa kanssa paikkakunnalta. Carl luulee vuosikaudet tappaneensa Janen juovuspäissään, mutta kun totuus paljastuu, alkaa hän etsiä kokkia pahoissa aikeissa. Ketchum toimii kokin auttajana ja varoittajana. Kokin pako jatkuu läpi kirjan ensin Bostoniin, sitten Vermontiin, Iowaan, taas Vermontiin ja lopulta Torontoon, jossa pako päättyy traagisesti. Matkan aikana kokki työskentelee useissa ravintoloissa, saa uusia ystäviä, elää Angel Popen äidin kanssa monta vuotta, kasvattaa poikansa Dannyn aikuiseksi. Dannysta tulee kuuluisa kirjailija, joka ottaa kirjoihinsa aiheet omasta lapsuudestaan ja elämästään niin, ettei kukaan usko niitä tosiksi. Hän muuttaa nimensä Danny Angeliksi, ettei Carl pääse heidän jäljilleen. Hänen vaimonsa jättää hänet Joen ollessa vielä pieni eikä Danny pääse siitä oikein koskaan yli. Hulvattomissa juhlissa taivaalta laskeutuu laskuvarjolla alaston Amy keskelle sikolättiä ja tästä Joen nimeämästä Taivasnaisesta Danny haaveilee eläessään yksin kaikkien muiden kuollessa hänen ympäriltään. Kirjan lopussa Carl pääsee perille, mutta onnistuu aikeissaan vain puolittain. Ketchum elää Dannyn suojelijana ja ystävänä elämänsä loppuun saakka, mutta ei koskaan kerro todellista syytä siihen, miksi hän haluaa päästä eroon vasemmasta kädestään. Dannyn viimeinen kirja valmistuu kaikesta huolimatta Torontossa autiolla erämaa-alueella ja kun kirja on valmis, on tarinakin loppunut.

Kun olin päässyt tarinan loppuun, jäin hetkeksi istumaan paikalleni suosikkituoliin ja katsoin kaukaisuuteen: juuri näin, juuri näin kirja pitää kirjoittaa, jotta siitä tulee kokonainen kantava tarina. Tästäkin kirjasta voisi sanoa, ettei juoni ole tärkeä vaan itse tarina. Irvingmäiseen tyyliin se pursuaa vuolaana virtana kuin Twisted River kevättulvassa, se rönsyilee kuin keväinen kukkaketo joka suuntaan ja se palaa lopulta alkuun juuri niin kuin hyvä tarina tekee. Tarinassa ei tällä kertaa kovin paljon painita, mutta ainakin Dannyn poika Joe harrasti painimista, karhu sen sijaan sai taas keskeisen roolin kirjan juonen etenemisessä. Danny kolauttaa tarinan vauhtiin paistinpannulla tragikoomisesti ja sen jälkeen karhuja kaihdetaan koko tarinan ajan. Myös kirjoittaminen ja kirjan tekeminen ovat keskeistä tarinassa. Irving oikeastaan kuvaa omaa itseään ja kirjoittamistaan: Danny on kuin Irving itse ehkä epäonnisempi vain. Lehtihaastatteluissa Irving on kertonut, että hän kuvaa kirjassa omia pelkojaan. Dannylle tapahtui elämässä kaikki se paha, mitä Irving ihmisenä pelkää. Ehkäpä siinä on se yhtymäkohta kirjan juonen ja kirjailijan välillä. Tarina on sekoilua alusta loppuun ja siksi ehkä jonkin verran epäuskottavakin, mutta sellaistahan elämä on ja Danny kirjoittaa kirjoissaan omasta elämästään, ehkäpä Irvingkin.

Kirjassa ei nyt ole edellisten tapaan suuria kummallisuuksia, ei sirkuslaisia, ei seksuaalivähemmistöjen edustajia, ei järkyttävän erikoisia henkilöitä, mutta kyllä tästäkin löytyy outoutta. Väkivalta on koko ajan läsnä mutta piilossa. Se esiintyy jatkuvana pelkona paon muodossa ja kun Carl ampuu kokin, ei oikein osaa enää olla surullinen, sitä kun odotti koko kirjan ajan. Taivasnaisen hulvaton alastulo on Irvingin humoria parhaimmillaan, groteskia ja absurdia yhtäaikaa. Eikä taida Katien toimintakaan olla aivan jokapäiväistä, kun hän pelastaa Dannyn Vietnamista ja hylkää hänet sitten tehdäkseen saman tempun jonkun toisen kanssa. Koko kirjan värikkäin hahmo on Ketchum, rääväsuinen metsuri, joka vanhalla iällään opettelee lukemaan voidakseen kommentoida Dannyn kirjoja. Lukijalle jää epäselväksi kolmiodraama Dannyn lapsuudesta: kuka on kuka ja kuka rakasti ketä, miksi Rosie meni jäälle, miksi Ketchum ei pelastanut häntä?

Kirja oli kuitenkin näin kesälukemiseksi hivenen liian pitkä ja raskas. Se olisi vaatinut enemmän keskittymistä ehkä ankarampaa toimittamista. Voin kuitenkin suositella sitä lämpimästi kaikille Irvingin kirjojen ystäville. Siihen ei pidä kuitenkaan suhtautua liian vakavasti, vaan ottaa se sittenkin ainoastaan kesälukemisena.

Irving, John: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi 2010 (2009). 610 s.

Kaupunki nimeltä Onitsha

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaupunki nimeltä Onitza’Joskus tuntuu, että Nobel-kirjailijat ovat yliarvostettuja, varsinkin jos komitea päättää antaa palkinnon sellaiselle, josta ei niin kovin paljon ole kuullut tai ei ole välittänyt. Luin aikoinaan 80-luvulla Le Clézion Autiomaan ja pidin siitä. Niinpä oli helpompi tarttua hänen muihin kirjoihinsa palkinnon myöntämisen jälkeen. Tosin onhan siitäkin jo kulunut pari vuotta, mutta kuitenkin. Harhaileva tähti oli herkkä ja mieleenjäävä teos, Kaupunki nimeltä Onitsha upea pienoisromaani.’

Tarina alkaa matkalla Afrikkaan. Surabaya kyntää Atlanttia, poikkeaa satamissa ja saapuu lopulta Nigeriaan. Fintan-poika saa nähdä Afrikan, jossa hänen isänsä elää. Maou-äiti löytää kauan sitten matkalle lähteneen puolisonsa Onitshan kaupungista United Africa-kappahuoneen virkailijana. Fintan kokee maan aivan eri lailla kuin äitinsä. Kirja seuraa pojan sopeutumista pienen kylän elämään, tutustumista sen asukkaisiin, uskomuksiin ja tarinoihin. Äiti ei sopeudu, hänellä on ollut aivan erilaisia käsityksiä Afrikasta eikä hän tahdo hyväksyä sitä pikkuporvarillisuutta, mikä kaupungissa vallitsee. Hän kaihtaa ja epäilee kaikkia valkoisia ja pelkää mustia. Kymmenvuotias Fintan tutustuu kalastajan poikaan Bonyyn ja alkaa kulkea tämän kanssa viidakossa ja savanneilla, ilman kenkiä, ilman sukkia, ilman vaatteitakin ukkosen riehuessa sademetsän päällä. Hän puhuu pidgimenglantia asukkaiden kanssa ja oppii koko ajan uusia asioita avoimella mielellä. Niinpä hän ei haluaisi lähteä pois, kun sen aika tulee.

Isä Geoffroy hoitaa virkaansa, mutta tutkii samalla seudun menneisyyttä, rituaalimerkkejä asukkaiden kasvoissa, muinaisen egyptiläisen kuningattaren matkaa halki aavikon ja oraakkelin ennustuksia. Hän yrittää löytää kuningattaren jälkeläisten piirteitä paikallisista asukkaista, mutta ei saa tutkimuksiaan valmiiksi ennen lähtöä. Mystinen ja salaperäinen Oya lumoaa hänet, samoin nuori Okawho. Yön selkään nämä pakenevat Oyan synnytettyä lapsensa, jota Geoffroy pitää muinaisen tarun ruumiillistumana. Taru ja tosi sekoittuvat ja saavat sadunomaisen mutta traagisen sävyn.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fintan opiskelee Englannissa lakia ja opettaa latinaa entisessä koulussaan kuullessaan Biafran väkivaltaisesta itsenäisyyskamppailusta ja siitä kuinka Onitshan kaupunkia pommitetaan. Hän muistaa kaiken ja ajattelee Oyan ja Okawhon pojan olevan jo kaksikymmenvuotias, ehkä kapinallinen. Hän suree Onitshaa matkatessaan isänsä kuolinvuoteen ääreen.

Kaunis ja mukaansatempaava tarina Afrikasta, missä kirjailija vietti osan lapsuuttaan. Niinpä tarina onkin osittain kerrottu niistä kokemuksista, joita hän silloin koki. Le Clézio on kirjoittanut ennenkin Afrikasta. Luin Autiomaan uudelleen sen jälkeen kun hänelle myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2008. Kirjailija osaa asettua alkuperäisen ihmisen paikalle ja kuvata sitä, mitä tämän maailmassa tapahtuu. Niinpä tässäkin kirjassa oikein kirkkaana kulkee se salaperäisyys, joka tulee Geoffroyn tutkimusten kautta Arsinoesta muinaisesta kuningattaresta ja Meruen valtakunnasta. Se on kuin kaunis satu, jolla on kokonaan oma maailmansa ja joka hyvin istuu pienen pojan maalilmaan. Isä varmaankin haluaisi tulla pieneksi jälleen ja uskoa siihen tarinaan. Autiomaassa nuori Lalla taistelee olemassaolostaan samalla tavalla ja päätyy eurooppalaisten hyväksikäyttämäksi, paeten lopulta synnyttämään lapsensa viikunapuun alle Afrikkaan. Tässä Fintan eurooppalainen haluaa elää kuin afrikkalainen, mutta päätyy lopulta hänkin takaisin omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.

Le Clézio kuvaa aivan upeasti ihmisten pyrkimyksiä, vaikka niiden todellinen päämäärä ei aina tulekaan selville. Se on kuin etenemistä pimeässä ja se otetaan, mikä vastaan tulee. Sellaistahan monen alkuperäiskansan vaellus on ollut: Autiomaan siniset miehet katoavat kangastukseen, Onitshassa itsi-merkit uurretaan esikoisten kasvoihin suojaamaan pahalta ja muistuttamaan menneestä. Elämää suuremmat voimat vievät kuitenkin mennessään. Shell ja kumppanit eivät todellakaan tiedä, mitä kaikkea he tuhoavat saadakseen öljyn esiin suomudasta, globaalisuus ei ole onni, se ei ole ratkaisu, pikemminkin se on tuho, ainakin kaupungille nimeltä Onitsha.

Le Clézio, J. M. G.: Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava, 2008. 191 s.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Julkaistu , kirjoittanut
3

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

’Näin keväällä, kun kaikki tämä valo tekee hulluksi eikä ulkoa tahdo päästä sisälle, ei tule luettua. Tämän Amos Ozin kirjan kanssa minulta on kulunut liki kaksi kuukautta, mutta täytyy sanoa, ettei se mennyt hukkaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiasta, elämästä ja kohtaloista. Kirja on valloittava.’

Kirjassa on hyvin tarkka ja kaunis kuvaus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä niin Venäjällä, Puolassa kuin Israelissakin. Oz kertoo omasta lapsuudestaan Jerusalemissa 30- ja 40-luvuilla ja sävyttää kerrontaa takaumilla isovanhempien ja vanhempien elämään diasporassa eli Puolan ja Venäjän oloissa 1800-luvun lopulla ja ennen toista maailmansotaa. Isovanhemmat ovat siirtyneet ajoissa Palestiinaan ja välttyneet siten tuholta, joka kohtasi Hitlerin toimesta heidän kotikyliensä ja kaupunkiensa juutalaisasutusta. Kirjailijan vanhemmat siirtyivät myös Palestiinaan, mutta palaavat tarinoissaan ja muistoissaan kerran toisensa jälkeen lapsuuteensa ja tovereihinsa, jotka ovat kuolleet. Äiti ei kestä tätä, vaan ajautuu vähin erin masennukseen, josta ei enää toivu. Kirjan lukija on alusta lähtien mukana perhettä kohdanneessa tragediassa, joka kohdistuu kirjailijan äitiin. Tämä tekee itsemurhan 1952 ja jättää poikansa selittämättä mitään. Tämä hyvin traumaattinen kokemus on jättänyt pysyvän jäljen kirjailijan elämään ja tuotantoon. Tämäkin kirja purkaa sitä osaltaan.

Elämä Jerusalemissa Kerem Avrahamissa on vaatimatonta ja ainaista pelkoa ensin brittien sitten arabien suhteen. Perhe yrittää elää normaalia elämää, isä on töissä kirjastolla ja haaveilee pääsystä yliopiston opettajaksi, äiti on kotona. Isovanhemmat käyvät heillä ja he käyvät isovanhempien luona. Äidin sisaret asuvan perheineen Tel Avivissa. Joseph-setä on tutkija ja yliopiston professori, häntä käydään katsomassa viikottain ja niillä matkoilla tuleva kirjailija tapaa kuuluisan Nobel-palkitun kirjailija Agnoniin, jolla lienee vaikutuksensa myös Oz:n kirjalliseen tuotantoon. Isä hallitsee suuren määrän slaavilaisia kieliä sujuvasti, samoin arabikieliä. Hän osaa selittää sanojen alkuperää ja opastaa poikaansa kirjojen pariin. Kotikieli on hebrea, mutta kun asiat menevät arveluttaviksi, vanhemmat alkavat puhua venäjää, jota lapsi ei osaa. Kirjan lukemattomat kielelliset selitykset pohjaavat isän elämään ja siihen, mitä hän pojalleen opetti.

Sitten päädytään vuoteen 1947 ja YK:n lausumaan kahdesta valtiosta Englannin mandaatin purkamisen jälkeen. Itse sotaa kuvataan traagisesti hiekkasäkkeineen, kranaatteineen ja pelkoineen. Tragedia toisensa jälkeen vyöryy Jerusalemin yli. Syyttömät kuolevat, sivulliset saavat kärsiä. Lopulta tulee aselepo, rauhaa ei ehkä milloinkaan. Arabipakolaiset siirtyvät leireihin, juutalaiset pakenevat arabialueilta ja sadattuhannet siirtyvät uusille asuinalueille. Palestiinalaiset jäivät leireille Jordaniaan ja Syyriaan, juutalaiset sopeutettiin uuteen maahan ja he sulautuivat muuhun asutukseen. Väkivalta kuitenkin jatkui. Nuori valtio joutui ponnistelemaan monien haasteiden edessä: asuttaminen, hallinto, vihamieliset naapurit, nyreä ulkopuolinen maailma. Kuvaus tulee yhden minä-kertojan kynästä, mutta hän on elänyt sen läpi paikan päällä. Äiti ei kestä kaikkea painetta ja hänen poismenonsa jälkeen myöskään isä ja poika eivät kestä sitä. Heidän välinsä tulehtuu ja kirjailija hakeutuu Huldan kibbutsiin maalle ruumiilliseen työhön. Siitä tulee hänen kotinsa vuosikymmeniksi ja sinne hän rakentaa elämänsä, perheensä ja tulevaisuutensa. Isä ei asiaa ensin hyväksy, koska on suunnitellut pojalle aivan muunlaisen elämän, mutta lopulta hän joutuu nöyrtymään ja matkustaa kibbutsille solmimaan sopua. Äidistä he eivät puhu koskaan, ei edes isän kuoleman aikaan. Trauma jää elämään.

Kirja on upea kuvaus kansakunnan kohtalosta, sen synnystä ja ponnistelusta kohti hyväksyntää. Samalla se on loistava kuvaus juutalaisuudesta 1800-luvulta nykyaikaan. Myöskään ei pidä väheksyä sen dokumentaarista arvoa, silminnäkijän kuvausta sodasta ja elämästä Jerusalemin kaupungissa itsenäistymisen aikoihin. Kirja ei ota kantaa poliittisesti tapahtuneisiin. Tietenkin monet asiat ovat värittyneet juutalaisuuden puolelta, mutta eivät palestiinalaisia vastaan. Oikeastaan konnan roolin kirjassa saavat britit. Heidän toimintansa kuvataan oudoksi ja puolueelliseksi. Heidän toimestaan juutalaiset jätettiin yksin koko arabimaailmaa vastaan ja on suoranainen ihme, että muutama sata tuhatta ihmistä pystyi puolustautumaan kokonaista arabiarmeijaa vastaan. Ehkä arabivaltioiden erimielisyys olikin syynä tapahtuneeseen. Jos arabit olisivat päässeet yksimielisyyteen ja järjestelmällisyyteen, niin historia saattaisi olla aivan erilainen.

Oz kuvaa arabeja ennen sotaa ystävällisiksi ja humaaneiksi ihmisiksi eikä hän heitä tuomitse sodan jälkeenkään. Kirjasta käy hyvin selville se voima ja tahto, millä maata rakennettiin kaikista vastoinkäymisistä ja erimielisyyksistä huolimatta. Se, että kibbutseihin ei suhtauduttu Oz:n perheessä myötämielisesti, oli minulle yllätys. Poika halusi sinne maailman romahdettua äidin kuoleman jälkeen, mutta sekä isä että suku vastustivat sitä. Kuitenkin usein annetaan ymmärtää, että juuri kibbutsessa oli nuoren valtion voima, paremminkin kuin intellektuelleissa, jotka vain kiistelivät hebrean kielestä, uskonasioista ja politiikasta: Menahen Begin vastaa David Ben-Gurion, sapatti vastaan työ ja se lausutaanko jokin sana venäläisittäin vai kreikkalaisittain. Kirjasta kävi ilmi myös se valtava työ, minkä kirjailija joutuu tekemään, tullakseen hyväksi ja hyväksytyksi. Äiti kertoi satuja ja tarinoita, isä selitti asioita ja sanojen merkityksiä, mutta tuleva kirjailija ahmi kirjan toisensa jälkeen, useita päivässä. Hämmästyttävää on se muisti, mikä piti kasassa koko palettia. Tämän kirjan valtava yksityiskohtien määrä, nimet, paikat, asiat, kaikki järjestyksessa pienen pojan päästä nykypäivään ja kerronnan lomassa ne kaikki osuvat kohdalleen. Monet pienet yksityiskohdat palaavat kirjajärkäleessä uudelleen ja taas uudelleen mukaan kerrontaan ja aina paikallaan, vaikka lukija on jo kauan sitten unohtanut moisen pienen vähäpätöisen yksityiskohdan. Joskus lukiessa tuntui, että niitä on aivan liikaa ja tiivistämällä kirjasta saisi luettavamman, mutta näillä avuilla siitä juuri tuli se sen ajan elämän rikas ja runsas kollaasi, jopa niin, että koko tuonaikainen maailma alkoi lopulta elää omassakin mielessä eikä olisi tahtonut kirjan koskaan loppuvan.

Kirjan loppuminen oli kuitenkin minulle helpotus, sillä se vei niin tolkuttoman paljon aikaa muulta lukemiselta. Sitä ei voinut lukea ahmimalla, ei voinut hyppiä eikä jättää tarinaa kesken, koska jokainen yksityiskohta oli lukemisen arvoinen ja rikasti tuon ajan monisäikeistä kuvaa. Kerrassaan upea kirja, niin kuin muutkin Ozin kirjat ovat!

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007, 649 s.

Lapsuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

carpelanKaikki me olemme olleet joskus lapsia ja meillä on omat muistomme siitä. Monet kirjoittavat muistelmiaan ja yrittävät sitä kautta saada elämänsä kansiin. Kuka milläkin tavalla onnistuu. Yleensä en kovin paljon ole lukenut elämäkertakirjoja, mutta nyt tartuin Carpelanin kirjaan. Se ilmestyi pari vuotta sitten ja jäi silloin lukematta, mutta ei se myöhäistä ole vieläkään. Tässä muutama kommentti suuren runoilijan teoksesta.

Kirja kertoo 1930-luvun lapsuudesta nuoren Davi-pojan kautta. Hän asuu tuolla vuosikymmenellä ennen sotaa kolmessa eri osoitteessa ja kokee silloin pienessä mielessään elämän haavoittuvuuden, kuoleman, köyhyyden, surun ja menetykset mutta myös ilon hetket. Isä on pankkivirkailija ja yrittää saada rahat riittämään kolmihenkiselle perheelle. Äiti joutuu ensin työttömäksi ja saa sitten puolipäiväistä työtä. Davi elää yksinäisyydessä vanhojen vanhempien kanssa pikkuvanhasti ja valmistautuu kirjailijaksi lukemalla, kirjoittamalla, etsimällä innokkeita. Vanha Elma lukee hänelle Andersenin satuja kunnes perhe joutuu muuttamaan ja Elma kuolee. Davi suree menetystä, sekä kotia että Elmaa. Kruunuhaasta he muuttavat Laivurinkadulle liian kalliiseen asuntoon. Sota lähestyy, sen kaiut kuuluvat isän radiosta, Gustav-sedän paosta Saksasta ja Leila-tädin kuolemasta. Davi käy oppikoulua, saa uusia kavereita, tyttöystävänkin, joka ei ymmärrä hänen satumaailmaansa ja muuttaa lopulta pois. Vihdoin heidänkin on lähdettävä seuraavaan kotiin, jossa Davi saa asua verhon takana, kun tilaa on vähän. Sitten puhkeaa sota. Vaikeudet alkavat, mutta Leila-tädin muisto opettaa optimismia: aina on jollakin vielä vaikeampaa. Kirja päättyy Helsingin ensimmäiseen pommitukseen.

Tämä kirja on kuin runo, proosaa runomuodossa, kuvausta pienen pojan lapsuudesta pikkutarkasti ja osuvasti. Kertomus on täynnä kielikuvia, tuoreita ja terveitä, jotka saavat lukijan eläytymään elämään pula-ajan Suomessa. Tapahtumissa ei kerrota ympäröivän yhteiskunnan vaikeuksista eikä sodan varjosta, mutta ne ovat kuitenkin koko ajan läsnä, kulkevat kerronnassa ohuena säikeenä kaiken keskellä. Kirja ei ole Carpelanin suoranainen elämäkertateos, mutta hän oli tapahtumien aikaan samanikäinen kuin Davi on kirjassa ja asui Helsingissä, joten yhtäläisyydet ovat olemassa. Kirjailijahan usein kuvaa omia kokemuksiaan ja näin lukija voi rauhassa kuvitella tässäkin lapsen kokeneen asiat juuri näin 30-luvulla. Davi on pikkuvanha vanhojen vanhempien ainokainen, hän näkee ja kokee tapahtuman lapsen tavoin, mutta yrittää ymmärtää ne kuin aikuinen. Kirjan runollisuus kulkee preesenssissä aivan kuin lukija olisi pienen pojan kanssa matkalla kohti aikuisuutta, tarkastelemassa kaverin isän perhoskokoelmaa, tapaamassa kuolevaa Elmaa, elokuvissa Evan kanssa tai koulun pulpetissa oppimassa. Matkassa kuljetaan kuin tunnustellen ensin lähestyen sitten etääntyen, maistellaan ja kuunnellaan. Kuvaus on ehkä joissain kohdin liiankin viitteellistä niin että lukija saa pinnistellä pysyäkseen lapsen mukana, mutta sitten huomaa, ettei sillä ole ollenkaan väliä, tunnelma on paras. Joissain kohdin myös pitkät luettelomaiset kuvaukset tapahtumista tuntuvat puuduttavilta tai jatkuvat vertaukset, mutta onneksi ne ovat tuoreita ja ilmavia, joten niihin ei huku.

Lapsuus on monen kirjailijan aihelähde. Teuvo Pakkala aikoinaan kirjoitti pitkät pakinat lapsuudesta. Harri Tapper on kuvannut saarijärveläisperheen elämää useammassakin kirjassaan onnistuneesti. Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen kirjat Poikavuodet ja Nuoruus ovat liki klassikoita ja loistavuudessaan upeita saavutuksia. Carpelanin kirja on erilainen ja kuitenkin se on aivan yhtä hieno. Hämeen Sanomien arvostelija kirjan taskupainoksen takakannessa kysyykin: ’Saako tällaista lukuelämystä Suomessa muka anniskella ilman lupaa? – Valo paistaa joka sivulta.’ Tähän voi täydestä sydämestä yhtyä.

Bo Carpelan: Lapsuus. Suom. Caj Westerberg. Otava 2008, 237 s.

Me hukkuneet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

me hukkuneetSain jo viime vuoden puolella isänpäivälahjaksi tämän kirjan. Se on siirtynyt eteenpäin yöpöydällä pienempien tieltä, mutta nyt tartuin urakkaan ja kahlasin eepoksen läpi. Tanskassahan tämä on käsite, meilläkin melko suosittu.

Tarina sijoittuu sadan vuoden ajalle Tanskaan Marstalin kaupunkiin Ærøn saarelle. Kirjassa seurataan kolmen sukupolven elämää, merenkulkua ja kuolemaa. !800-luvun puolivälissä purjelaivat kyntivät maailman meriä, kaupunki oli Kööpenhaminan jälkeen toinen mastojen määrässä ja elettiin vielä osittain löytöretkien aikaa syrjäisillä vesillä. Sitten höyrylaivat valtasivat reitit ja purjelaivat tulivat auttamatta vanhanaikaisiksi. Meri vei miehet pitkille purjehduksille maailman toiselle puolelle saakka ja osa ei koskaan palannut. Laivoja hävisi ankarissa olosuhteissa, miehiä huuhtoutui mereen, katosi eikä Marstalin hautausmaalla ollut juurikaan muita kuin naisia. Naiset saivat odottaa miehiään ja pelätä heidän hukkumistaan. Kotisaarella elettiin parhaan taidon mukaan, vaikka aina ei voitu olla varmoja minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Tarina alkaa vuonna 1848 käydystä Slesvigin sodasta Tanskan ja Saksan välillä. Laurids Mades on ensimmäisen sukupolven päähenkilö. Hänen altaan ammutaan sodassa laiva ja mies lentää ylös taivaalle aina Pietarin istuimen luo saakka. Hän putoaa kuitenkin takaisin kannelle merimiessaappaisaan ja hänestä tulee legenda. Laurids ei kuitenkaan tyydy tähän, hän tympääntyy maaelämään ja pakenee merille jättäen perheensä, vaimon ja neljä lasta ja perustaa uuden perheen Tyynenmeren saarelle Samoaan.

Toinen osa kertoo Lauridsin nuorimmasta pojasta Albertista. Tämä matkaa etsimään isäänsä ja löytää hänet. Laurids vaikuttaa onnelliselta Samoalla, mutta on omituinen eikä Albert saa häntä lähtemään mukaansa. Hän tuo matkaltaan James Cookin kutistetun pään, josta riittää sitten monta tarinaa kerrottavaksi pienemmille. Purjehdittuaan maailman kaikilla merillä hän palaa Marstaliin ja ottaa hoitaakseen perustamansa  kauppahuoneen johtamisen. Hän tutustuu merimiehen leskeen Klara Friisiin ja tämän pieneen Knud Erik poikaan. Albert pitää heistä huolta ja testamenttaa koko valtavan omaisuutensa Klaralle, kun hän itse ei enää jaksa elää.

Kolmas osa kertoo sitten Knud Erikin elämästä viimeisillä purjelaivoilla ja ensimmäisillä höyrylaivoilla. Klara ottaa tehtäväkseen hävittää laivaston Marstalista, koska laivat vievät miehet pois hukkumaan. Knud Erik haluaa kuitenkin merille niin kuin muutkin pojat ja menee myös. Tämä rikkoo äidin ja pojan suhteet. Ne palaavat ennalleen vasta paljon myöhemmin monien seikkailujen jälkeen kun toinen maailmansota loppuu ja Knud Erik palaa takaisin Marstaliin.

Kirja on oikeastaan kunnianosoitus ihmisen sinnikkyydelle, julmuudelle, elämänhalulle ja peräänantamattomuudelle. Kertojana kirjassa toimii koko kaupunki koko yhteisö me-muodossa. Tämä kollektiivinen kertoja on sukua antiikin draamoille, mutta se sopii tähänkin yllättävän hyvin. Aina löytyy kommentoija näiden sankareiden teoille ja elämälle. Kirja on täynnä erikoisia persoonia. Klara Friis on sydämistynyt merelle ja aikoo voittaa sen, mutta joutuu lopussa tunnustamaan meren voimakkaammaksi. Albert ei uskalla mennä Klaran kanssa naimisiin, koska on jo vanha mies, mutta jättää kuitenkin omaisuutensa tälle. Knud Erik kohtaa nuorena rakastettunsa ja pelastaa tämän monta vuotta myöhemmin kuin sirpaletarinassa, mutta on sisältä niin rikki kuoleman ja väkivallan vuoksi, ettei uskalla ajatelle elämää yhdessä. Herman on sisukkuuden ruumiillistuma. Murhaaja ja väkivallantekijä tunnustaa tekonsa, mutta siitä huolimatta on merimiesten lemmikki, vaikka hänellä on jäljellä raajoista vain yksi käsi. Laurids jättää kaiken ja pakenee itsekyyttään, seikkailuaan, mitä lienee.

Kirja on puuduttava kokemus, mutta kun sen on lukenut läpi, on löytänyt jotain. Se oli Tanskassa pari vuotta sitten suuri tapaus ja sitä myytiin hetkessä toistasataatuhatta kappaletta. Jos ei ole kiinnostunut merenkulusta tai purjelaivoista, niin kirja on pitkästyttävä ja sitä olisi voinut reilusti lyhentää. Nyt siinä on niin paljon juuri noihin liittyvää tietoa, että se tuntuu pursuavan korvistakin. Seikkailuhan se on, mutta lopun ’sattumat’ Hermannin löytyminen Venäjältä ja Sophien pelastauminen räjätävältä laivalta tuntuvat liian suurilta sattumilta ja huonontavat tarinaa. Tarinassa on myös monia vanhoja legendoja uudelleen kerrottuna ja kirjailija nivoo ne omaan juttuunsa vähän päälleliimaten. Tuntuu kuin loppua kohti kirjailija olisi väsähtänyt tarinaansa ja runnonut sinne sitten sodan kautta mukaan kaiken väkivallan, kaikki mahdolliset merimiestarinat ja ihmepelastukset.

Hyvää kirjassa oli filosofinen ja ennakoiva me-kerronnallinen aines, jossa kuljettiin ja katseltiin tapahtumia kauempaa, mutta kuitenkin tarpeeksi läheltä ajasta riippumatta. Huonoa tässä kirjassa oli kerronnan hajanaisuus, liiat henkilöt, tapahtumat, tarinat ja legendat. Kirjasta tuli mieleen tarinakokoelma, joka pysyi koossa kaupungin me-kertojien voimin.

Suuren tarinan ystäville, mutta varautukaa myös pettymyksiin.

Carsten Jensen: Me hukkuneet (Vi, de druknede). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen ja Jelena Vallenius. WSOY. 754 s.

Älä käy yöhön yksin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

westöKun on lukenut kaikki muutkin Westön kirjat, ei tätäkään voinut jättää lukematta. Lienee aika kliseinen mielipide, mutta tässä tapauksessa se pitää paikkansa. Näihin jää kiinni. Muutama kommentti näin äkkiseltään ei ehkä anna oikeaa kuvaa tästä kirjailijasta, mutta suosittelen kuitenkin hänen teoksiaan.

Kirjan minä-kertoja on Frank Loman. Hän kertoo elämästään ja läheistensä elämästä sodanjälkeisessa Suomessa, Helsingissä ja Kalliossa. Ennen kuin hän pääsee kertomaan omasta elämästään, hän kertoo Arielista, Jounista ja Adrianasta. Ariel Wahl änkyttää, tekee lauluja ja soittaa kitaraa, Jouni Manner pieksee ensin Arielin, mutta päätyy lopulta tämän ystäväksi ja suojelijaksi, Adriana Mansnerus on kuin eksyksissä, laulaa ja yrittää selvitä. He levyttävät yhdessä Arielin säveltämän ja sanoittaman laulun Älä käy yöhön yksin, mutta levystä tulee floppi, sen upeudesta huolimatta. Pian levyn teon jälkeen yhtye hajoaa. Ariel sulkeutuu huoneeseensa, elättää itsensä huumekaupalla ja laittomilla keikoilla, Jouni menestyy ja hänestä tulee radiotoimittaja ja lopulta kansanedustaja, Adriana toimii valokuvamallina ja mannekiinina, mutta sairastuu lopulta masennukseen ja joutuu hoitoon. Ariel kulkeutuu Ruotsiin laittomiin hommiin ja lopulta hänet julistetaan kuolleeksi. Jouni yrittää vielä pelastaa Arielin, mutta ei onnistu siinä.

Toinen osa alkaa Frankin syntymästä. Jouni Manner on silloin viisitoistavuotias Kallion koltiainen. Tarina etenee nyt pitkään kertoen Frankin, Peten ja Männistön kaupunginosan elämästä. Frank rakastuu kolmetoistavuotiaana Eva Mansnerukseen, Adrianan pikkusiskoon ja seuraa tätä kerran toisensa jälkeen Helsinkiin vain nähdäkseen tytön. Pete Everi kuitenkin vie Evan tyttöystäväkseen. Frank tutustuu myös Adrianaan, joka ei koskaan toivu sairaudestaan, vaan erakoituu ja kuolee lopulta tulipalossa. Eva ei puhu asiasta kenenkään kanssa. Hän vetäytyy eikä halua tavata enää ketään. Lopulta Eva ottaa yhteyttä Frankiin ja heidän myrskyisä suhteensa alkaa. Ylioppilaspäivänään Frank saa tietää, ettei Harry Loman olekaan hänen biologinen isänsä, vaan se on Ariel Wahl. Tämä tieto rikkoo perheen. Ariel alkaa kirjoittaa ja ottaa selvää menneisyydestään. Hän pääsee eduskunnasta pudonneen Jouni Mannerin uskotuksi ja luottotoimittajaksi tämän lehteen. Asiat eivät kuitenkaan suju niin kuin Frank toivoo. Eva leikkii hänen kanssaan ja saa lopulta lapsen muusikon kanssa, joka ei halua olla ollenkaan tietoinen tyttärestään Nadjasta. Frankista tulee kummitytölleen kuin oikea isä ja vaikka Eva menee naimisiin Ruotsiin, lähettää Frank Nadjalle lahjoja kaikkina heidän Ruotsin vuosinaan. Jouni Manner pääsee taas eduskuntaan ja lopulta Euroopan parlamenttiin. Sielä hän kuitenkin putoaa Pete Everin tekemien paljastusten vuoksi ja perustaa lopulta konsulttitoimiston. Frankin kirjat huononevat ja hän on pitkään pohjalla, mutta nousee lopulta alkoholismista ja alkaa taas kirjoittaa. Vihdoin hän tajuaa Evalta saamiensa Adrianan päiväkirjojen kautta, kuka asuu Gotlannissa ja matkustaa sinne.

Helsinki-kirjojen kolmas osa kertoo tarinan nuorista ihmisistä Helsingissä 60-luvulta aina nykyaikaan asti. Miljöö on tässä jo tuttu ja kerronta myös. Kirjailijan tyyli edetä rauhallisesti ja yllätyksin tuntuu tässä jopa liiankin pitkältä ja verkkaiselta, varsinkin kirjan alussa. Frankin elämä junnaa paikallaan Evan suhteen ja hän ei pääse jaloilleen, ei saa elämästään otetta eikä osaa tehdä ratkaisuja. Hän lipuu läpi elämänsä ja voi ihan oikeutetusti kirjan lopussa sanoa, että hän tuhlasi elämänsä. Muutenkin kirjassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kuin levää vedessä, eivät tiedä, mitä elämällään tekisivät ja ajautuvat sitten joko laittomuuksiin (Ariel), masennukseen (Adriana), juoppouteen (Frank) tai juurettomuuteen (Make Everi). Onnistujia kertomuksessa on vähän. Jouni Manner pääsee pitkälle, mutta romahtaa nopeasti alas, Pete Everi on ehkä ainoa, joka etenee nousujohteisesti ja pääsee lopulta johonkin asemaan. Eva on outo olento, joka ei hänkään tiedä, mitä tekisi. Hän ei päädy samaan kohtaloon kuin sisarensa, mutta ei se varmaan ole kaukana. Hän väittelee lopulta tohtoriksi ja elämä näyttää alkavan sujua, mutta suhdetta Frankkiin hän ei pysty selkiyttämään, vaikka toinen on rakastanut häntä 13-vuotiaasta asti. Tarinassa yksi päähenkilö on Helsinki, niin kuin edellisissäkin osissa. Kaupunki kasvaa yhdessä kirjan sankareiden kanssa ja siitä tulee vähitellen nykyaikainen toimiva city. Metropoliksi sitä ei voi sanoa, vaikka Helsingin syke muuttuukin kirjan myötä kiihkeämmäksi.

Kirjassa sykkii myös musiikki. Oikeastaan tässäkin on samaa kuin Leijat Helsingin yllä-kirjassa. Musiikki antaa kirjalle pohjakumun. Kirjan nimi on Arielin folk-kappaleen nimi ja sen symbolisuus tulee vastaan monessa kohtaa kirjan edetessä. Yksin ei ole hyvä olla, ei ainakaan yössä. Musiikki on kirjailijalle tärkeää, mutta tässä sen pikkutarkkuus ja luettelomaisuus jopa häiritsee tällaista 60-luvun kulkijaa, joka ei ole ollut kiinnostunut tuontyyppisestä musiikista. Kirja vilisee yksityiskohtia, jotka eivät sano mitään ei-helsinkiläiselle toisenlaisen musiikin kuuntelijalle. Yritin suodattaa sen osuuden pois, mutta se tunki joka puoleta vastaan. Päähenkilöt, jotka oli kuvattu eri sukupolviin olivat yllättävän, jopa piinallisen, samankaltaisia. Eva ja Adriana ovat sisarukset ja käyttäytyvät samalla tavalla, Ariel ja Frank ovat isä ja poika, rakastavat musiikkia, mutta eivät pääse elämässä alkuun. Pete Everi ja Jouni Manner menestyvät, ovat häikäilemättömiä, kirjoittavat ja selviävät vastoinkäymisistä. Kummassakin osassa on siis kolme toimijaa ja kummallisella tavalla he ovat silmiinpistävän samanlaisia keskenään. Tämä on varmaan harkittua. Se painottaa elämää ei saavutuksia.

Kirja on hyvä, ei siitä muuta voi sanoa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, että siitä olisi pitänyt karsia puolet pois ja tiivistää loppuakin, jotta siitä olisi tullut selkeämpi ja kokonaisempi. Nyt se piti rinnastaa edelliseen Finlandia-palkinnolla palkittuun Missä kuljimme kerran-teokseen ja Leijat Helsingin yllä-kirjaan. Niissä rytmi on sama ja etenemisen laatu samoin. Näin ajateltuna tämäkin kertomus asettuu paikalleen ja sen sanoma avautuu lukijalle. Monet kohtaukset suorastaan pursuavat silmille ja niitä on ilo lukea, tuntuu kuin olisi itse siinä mukana, vaikka nyt Jimi Hendrixin konsertissa Kulttuuritalolla. Oikeastaan vasta, kun on päässyt kirjan loppuun ja lukenut sitten ensimmäiset sivut uudelleen, siitä saa selkeän kokonaisuuden ja siitä voi vilpittömästi pitää. Kuitenkin hitaana lukijana olisin tiivistänyt joistakin kohdin rajusti.

Suodittelen, mutta varatkaa aikaa.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Suom. Katriina Huttunen. Otava. 604 s.