Avainsana-arkisto: historia

Sillanrakentajat

Julkaistu , kirjoittanut
4

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.

Kangastus 38

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kangastus38’Kjell Westö on ehkä tunnetuin tämän ajan suomenruotsalainen kirjailija ja hänen Helsinki-kuvauksensa ovat kerta kaikkiaan upeita. Kaikki hänen teoksensa lukeneena tartuin tähänkin innolla enkä pettynyt. Nyt ollaan hetkessä, mutta ei unohdeta menneitä tapahtumiakaan, eletään kahden ajan rajalla. Monesti juuri tällaisista tilanteista syntyvät suuret romaanit. Ehkä Kangastus 38 on yksi sellainen.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938, aikaan kahden ajanjakson välissä. Kahdenkymmenen vuoden takaiset kauhut ovat vielä hyvässä muistissa eikä katkeruuksista ole päästy eroon, suuren eurooppalaisen sodan enteet heijastuvat pelkoina tulevasta. Kirjan tapahtumat kuvaavat tätä ajankohtaa, parin vuoden aikaa. Lakimies Claes Thune palkkaa avukseen toimistoon Matilda Wiikin. Tämä on pystyvä salaperäinen nainen, joka kuulee eräänä päivänä naapurihuoneesta tutun äänen ja kaikki muistot nousevat vastenmielisinä pintaan. Keskiviikkokerho, johon kuuluu Thunen kouluaikaisia ystäviä, kokoontuu kerran kuussa pohtimaan ajankohtaisia asioita vuoronperää kunkin seuran jäsenen luo. Sen toiminta kuitenkin muuttuu vähitellen erilaisten mielipiteiden korostuessa. Päätään nostavat niin eurooppalainen politiikka, antisemitismi kuin ihmissuhteetkin. Thune menettää vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen lääkäri Lindemarkille eikä pääse ajatuksesta eroon. Taiteilija Jogi Jary on juutalainen ja sairaanloinen. Seuran  jäsenet auttavat häntä kukin tavallaan, mutta siihenkin tulee säröjä, kun Saksan vaikutus ulottuu myös Suomeen. Stadion avataan olympialaisten toivossa ja kisoissa päästään todistamaan antisemitismin kulkeutuneen vahvana myös tänne. Toisena juonteena kirjassa kulkevat Matilda Wiikin muistot vuoden 1918-sodan ajalta ja sen jälkeen. Hän joutuu murrosikäisenä tyttönä vankileireille ja siellä raa’asti hyväksikäytetyksi. Siihen on ainoana lääkkeenä kosto. Kirjan loppua kohti tämä sanoma syvenee ja lopulta johtaa tekoon. Ampuja tiedetään, uhri paljastuu vasta kirjan lopussa.

Westö on tullut tunnetuksi Helsinki-aiheisista kirjoistaan, jotka pilkuntarkasti kuvaavat aikaansa. Edellisissä romaaneissaan hän luotaa päähenkilöiden elämää pitkältä ajalta ja seuraa yhteiskunnan muuttumista vuosikymmenien saatossa. Tässä romaanissa on sama poljento, mutta aikaperspektiivi on lyhyt, kuin kangastus menneestä tai tulevasta. Historia on yksityiskohtia myöten oikein, todelliset henkilöt liikkuvat kuviteltujen seurassa luontevasti ja tapahtumat tulevat esiin niin kuin historia on meille opettanut. Mielenkiintoista on, että oikeusmurha Stadionilla korjattiin Urheiluliiton toimesta juuri samana päivänä, kun luin tapahtumasta tästä kirjasta. Henkilöiden nimet olivat erit, mutta tapahtuma sama. Salomon Jaryn (oikeasti Abraham Tokazier) voiton mitätöiminen juutalaisen syntyperän vuoksi oli antisemitistinen päätös, joka siis tänä syksynä on anteeksipyydetty ja korjattu. Vaikka monet yksityiskohdat ovat oikein, niin on siellä vääriäkin. Tavaksi tahtoo tulla etsiä luontoon liittyviä kömmähdyksiä. Näitä löytyi: kontiainen oli tuohon aikaan maamyyrä, harmaahaikara perin harvinainen tuskin tavallisten ihmisten tietoisuudessa eikä suppilovahverotkaan vielä olleet suuremmin suosittuja ennen sotia. No, nämä ovat pieniä juttuja, mutta kertovat siitä, että me kaikki olemme erhtyväisiä.

Pidin tämäntyyppisestä Westöstä enemmän kuin pitkien aikavälien Westöstä. Paketti pysyi hyvin kasassa ja aikakausi tuli elävästi kuvattua. Henkilöt olivat kiinnostavia ja Helsinki esittäytyi taas upeasti lukijalle. Rouva Wiikin teosta ja ratkaisusta en pitänyt, se jotenkin oli niin ehdoton ja turha. En myöskään ymmärtänyt sitä paatosta, mikä joihinkin puheisiin ja tapahtumiin liittyi esim. politiikan puntarointiin. Sen ymmärtää ehkä vain, jos pistää sen sitä aikakautta vasten ja yrittää elää siinä mukana. Jälkiviisaus on tässäkin tapauksessa kovin helppo ratkaisu. Kirja antoi kyllä hyvän mielen, mutta jätti myös paljon pohdittavaa. Jotenkin nämä 30-luvun ehdottomuuteen päätyvät jutut pistävät ajattelemaan, voiko sama tapahtua uudelleen, historia kun tuppaa olemaan pyörä, aina uudelleen toistuva. Nytkin samanlaiset ajatussuunnat nostavat päätään Euroopassa ja tavallinen ihminen miettii: eikö mistään ole opittu. Hyvä, että joku kertoo asioista selkeästi ja mielenkiintoisesti. Siksi toivoisikin, että monet lukisivat Westön kirjan ajatuksella.

Prahan kalmisto

Julkaistu , kirjoittanut
4

prahan_kalmisto’Olin aikoinaan armoton Umberto Eco-fani ja niinpä olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, nauttinutkin niistä. Tämä Prahan kalmisto odotti pitkään ennen kuin tartuin siihen lähinnä sen synkän sisällön vuoksi. Nyt se on luettu ja olen aika ristiriitaisessa mielenvireessä. Oliko tämä hyvä vai ei? Kannattiko lukea, pistää kauniita kesäöitä tämän läpikahlaamiseen. Yli 500 sivua on aikamoinen järkäle ja jos koko ajan miettii, mitä tämän juonenkäänteen taakse sisältyy, onko tämä totta vai tarua, ei rentoudu vaan jännittyy. Lisäksi antisemitismi on nostamassa päätään tänäkin päivänä Euroopassa, miksi tästä vihasta pitää muistuttaa ja miksi nostaa esiin? Onko se hyväksi ihmiskunnalle vai varoitukseksi?’

Kirja on ulkopuolisen Kertojan kirjoittama kertomus Simone Simoninin päiväkirjasta, jota tämä alkoi pitää ja johon hän lopulta kirjoitti koko elämäkertansa sen jälkeen, kun meni sekaisin eikä enää muistanut kuka oli. Hankalaksi kirjoittamisen teki se, että siihen sotkeutui myös apotti Dalla Piccola, joka varsinkin yöaikaan kirjoitteli kommenttejaan Simoninin kirjoituksiin. Kirjoittaminen jatkui, vaikka jossain vaiheessa kävi ilmi, että Simonini surmasi Dalla Piccolan ja kätki hänet talonsa alla oleviin viemäreihin. Sinne kertyi tarinan aikana muitakin ruumiita, joiden henkilöllisyys alkoi kadota Simonininkin muistista. Simonini toimi koko ikänsä väärentäjänä ja vakoojana. Hänenkaltaiselleen oli paikka 1800-luvun lopun Euroopassa. Nuorena miehenä hän osallistui Italian sisällissotaan Piemonten hallituksen vakoojana ja tapasi itsensä Garibaldin. Samalla hän päätyi osallistumaan rikollisiin toimiin ja joutui pakenemaan Pariisiin. Siellä hän asettui sikäläisen tiedustelupalvelun leipiin ja toimi lopun aikaa tässä toimessa.

Elantonsa Simonini hankki väärentämällä asiakirjoja ja myymällä niitä eniten tarjoavalle vaikka useampaankin kertaan. Hän yritti asettua aina vahvimman puolelle salaseurojen myllertämässä Euroopassa. Hän vihasi tasaisesti kaikkia kansoja, mutta erityisesti vapaamuurareita, jesuiittoja ja juutalaisia. Niinpä hän kirjoitti täysin kuvitteellisen kertomuksen Prahan kalmistosta, jossa hän paljasti juutalaisten maailmanvalloitukseen tähtäävät suunnitelmat. Sen hän myi niin saksalaisille, kuin venäläisillekin. Juutalaiset olivat helppo kohde syytettäviksi kaikesta mikä syyttämistä kaipasi ja sitähän silloisesta Euroopasta löytyi.

Kirja alkoi leppoisasti ja hieman ilkikurisestikin, mutta loppua kohti se sai synkkiä jopa apocalyptisia piirteitä. Se päättyy vuosisadan vaihteeseen, mutta lukija ei voi olla näkemättä 1900-luvun tapahtumia tämän jatkona. Kirjan lopussa vapaamuurarien riitit ja jesuiittojen kataluus alistetaan juutalaisten toiminnan alle ja niin on valmiina viha ja katkeruus tätä kansaa kohtaan taas kerran, niin Saksassa kuin Venäjälläkin.

Econ kirjojen tapaan tässäkin on sotkettu sekaisin totuus ja tarinat, fakta ja fiktio. Henkilöt Simoninia lukuunottamatta ovat todellisia historian tuntemia henkilöitä, jotka ovat toimineen kuvatulla tavalla. Tapahtumat ovat tapahtuneet ja niistä on dokumentteja säilynyt. Koko kudelman kutoo kasaan kuviteltu Kertoja, kirjailija itse, kuvitellun kroonisen valehtelijan päiväkirjoista. Mihin siis uskoa ja mihin ei? Kirja ei ole helppo luettava ja pari kertaa olin jo jättämäisilläni sen kesken. Lopulta kahlasin viimeiset parisataa sivua aika kursoorisesti läpi ja mietin, mitä ihmettä minä tällä tiedon tulvalla teen. Luettuani viimeiset sivut huokasin helpotuksesta, koska ajattelin, että paha saisi palkkansa. Sitten tulvahti mieleeni 1900-luvun tapahtumat ja kuusi miljoonaa ihmistä, lannistuin. Fiktiota vai faktaa?

Ehkä kirjan parasta antia on sen toteaminen, kuinka helposti meitä ihmisiä huijataan, kuinka hataralla pohjalla totuus on, tänäkin päivänä. Simonini petti kaikkia, itseäänkin. Lopulta hän sotkeutui niin valheiden verkkoon, ettei enää tiennyt kuka hän on ja kuka on Dalla Piccola, yksi ja sama henkilö vai kaksi erillistä. Suosittelen kirjaa Econ ystäville, mutta siitäkin huolimatta, kyllä Ruusun nimi on hänen parhaansa ja Fuocaultin heiluri seuraava. Ei tämäkään huono ole, mutta aika pitkästyttävä, kuten olivat myös Baudolino ja Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki.

Eco, Umberto: Prahan kalmisto. WSOY, 2012. Suom. Helinä Kangas. 521 s.

 

Kupoli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kupoli’Pistänpä toisenkin arviojutun heti perään, vaikka kyllä luonnossakin koko ajan tapahtuu ja paljon on aiheita mielessä. Kesäflunssa on kuitenkin pitänyt rauhallisella mielellä ja niin tartuin myös uunituoreeseen historialliseen romaaniin, Pekka Matilaisen esikoisteokseen Kupoli. En paljon odottanut, niinpä yllätyin postiivisesti. Kirja on loistava kuvaus 1400-luvulta, josta tosin en tiedä mitään, mutta joka on usein mielessä pyörinyt. Keskiaikaisen ajattelun vaihtuminen vapaanpaan suuntaan ja vanhan tiedon löytymisen kautta renessanssiin on mielenkiintoista aikaa. Kirja kuvaa sitä mielestäni hyvin ja kiinnostavasti. Kannattaa tutustua historiallisen romaanin ystävät!’

Historia on täynnä kiintoisia tapahtumia ja salaperäisiä sattumuksia, on mystiikkaa ja romantiikkaa. Siitä huolimatta yllättävän harvoin törmää sieltä aiheensa ja tunnelmansa keräävään kunnolliseen kirjallisuuteen. Suomessa tietenkin on massiivinen Waltari-tuotanto ja oman maamme tarinoista kertovat kirjat Runebergin ja Topeliuksen kirjoista Utrioon ja muihin tämän ajan naiskirjailijoihin. Siksipä tämä Firenzen kaupunkivaltion elämää kuvaava dekkari 1400-luvulta tuntui heti mielenkiintoiselta ja jotain uutta antavalta.

Tarina alkaa, kun ylhäisen Albizzi-suvun perijä murhataan kadulle. Syytetyksi joutuu köyhä huonomaineinen pappi. Nuori minä-kertoja pääsee paikan päältä seuraamaan sukujen valtataistelua, vahojen käsikirjoitusten etsintää, murhia ja oikeudenkäyntejä. Samalla taustalla rekennetaan Firenzen tuomiokirkon kupolia, joka on edelleen tänä päivänä kaupungin tunnusmerkki. Salaperäinen Antonio Loschi asettuu puolustamaan pappia ja saakin aikaan vapauttavan päätöksen, mutta murhan syy ja sen tekijä säilyvät kunnon dekkarin tapaan piilossa kirjan loppuun saakka. Salaperäinen arabiankielinen käsikirjoitus vaihtaa tiheään omistajaa ja siitä muodostuu vallan symboli, kunnes sen höyryä voimanlähteenä kuvaava teksti osoittautuukin vajavaiseksi. Loschilla lienee tässäkin sormensa pelissä. Brunelleschin suunnittelema kupoli liittyy tarinaan oleellisesti, mutta myös sen salaisuus säilyy viimeisille lehdille saakka.

Kupoli on historiallinen dekkari ja väistämättä se vertautuu Umberto Econ Ruusun nimeen. Molemmissa on samaa mystistä taustavirettä. Tämä on kepeämpi ja selkeämpi, mutte ei yhtään häpeä suuren italialaisen klassikon rinnalla. Henkilöt tässä tarinassa ovat suurelta osin historiallisia henkilöitä. Kirjassa tavataan kuulu mesenaatti Cosimo de Medici, mahtisuku Albizzi, kirjaston perustaja Niccolo Niccoli ja salaperäinen Loschi. Aikansa tärkeitä henkilöitä. Heistä on ennenkin kirjoitettu, mutta varmaan tarinoita löytyisi lisääkin.

Tämä on kirjailijan esikoisteos. Taustat kirjassa ovat ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä kunnossa, onhan kirjailija alan tutkija. Niinpä mitään historiallisesti arveluttavaa teoksesta ei löydy. Ensin mietin höyrykoneen kovin aikaista keksimistä, mutta kirjan lopussa oleva henkilgalleria varmentaa tämänkin asian.

Varhaisrenessanssi pursuaa kirjan sivuilta esiin tuoreena uutena ajetteluna. Usein keskiaikaista ajattelua pidetään synkkänä ja pysähtyneenä. Siksi uudenlainen ajattelu luo muutosta. Kirjan monet henkilöt löytyvätkin historiankirjoista renessanssin esiintuojina, vanhan tiedon uudelleen herättäjinä niin tieteen kuin uskonnollisen ajattelunkin alueilta. Vaikka höyry liitetäänkin teollisen heräämisen muutokseen 1800-luvulle, niin sen siemenet kylvettiin jo antiikin aikana.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja sitä voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin myös dekkarien ahmijoille. Tarina on hyvä ja se on taitavasti kirjoitettu. Vaikka monet asiat saattoikin ennakkoon aavistaa, niin loppuratkaisu sai silti hymyn nousemaan suupieleen.

Matilainen, Pekka: Kupoli. Atena, 2013. 299 s.

Jää

Julkaistu , kirjoittanut
2

jaa-lundberg_ulla-lena-18953224-frnt‘Taidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’

Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.

Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.

Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.

Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.

Upea asetelma, upea kerronta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.

Veren ääriin

Julkaistu , kirjoittanut
3


resize kopio’Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten valitsemme lukemamme kirjat, millaisia kirjoja luemme. Pidän itseäni monipuolisena lukijana (toiset voivat rauhassa olla eri mieltä). Joku on sanonut, ettei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Mutta miten se tulee valita? Viime viikkoina olen lukenut Sofi Oksasta, J.R.R. Tolkienia, Saramagoa, Kalevalaa, Dantea, Shakespearen näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja, en tasapuolisesti, mutta yksittäisinä ja paloina. Joistain olen kirjoittanut tänne blogiinkin. Vuosittain luettuja kirjoja tulee 60-70 kpl. Silti ne ovat sattumanvaraisesti valittuja, toisten suosittelemia tai vain antikvariaatista käteen tarttuneita. Ovatko ne sitä parasta kirjallisuutta? Nyt esiteltävä McGarthyn teos on amerikkalaisen kirjallisuuden klasikko, jota on verrattu niin Shakespeareen kuin Dostojevskiinkin. Itse olin heittää sen nurkkaan ensimmäisten sivujen jälkeen enkä lopussakaan ollut vielä kovin ihastunut. Nyt lukemisesta on kulunut muutama päivä ja se alkaa nousta pala palalta mieleen, ja positiivisena. Lukeaa ja miettikää!’

Eletään 1800-luvun puoliväliä ja maailma muuttuu sattumanvaraisesti jatkuvana prosessina. Kirjan kesksuhenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, päämäärää kohti ja päämäärättömästi. Poika syntyy Tennessessä ja karkaa länteen 14-vuotiaana. Kirja seuraa hänen vaellustaan traagiseen loppuun saakka. Kirjassa pojalla (kid) ei ole nimeä eikä hänen ulkomuotoaan, ajatuksiaan, luonnettaan, sukulaisiaan kuvata millään lailla. Hän on pitkiä jaksoja sivussa kerronnasta, mutta kulkee kuitenkin tarinassa taustalla mukana. Hän lähtee mukaan historiasta tunnetun Glantonin jengiin, joka muodostuu lainsuojattomista, karanneista sotilaista ja seikkailijoista ja jonka vaellus perustuu päänahanmetsästykseen. Toimeksiantonsa porukka saa meksikolaisilta ja palkkansa intiaanien päänahkojen lukumäärän mukaan. Vainottuna ovat etupäässä apassit, mutta osansa saavat muutkin heimot. Intiaanit iskevät tietenkin takaisin ja koska lakia ja järjestystä rajaseudulle ei ole, on väkivaltakin rajatonta. Juuri päättynyt Mexikon ja Amerikan sota, Texasin liittyminen Amerikkaan ja Kalifornian uudisasuttaminen luovat puitteet kaottiselle tarinalle.

Toinen ja poikaa näkyvämpi hahmo kirjassa on tuomari Holden, yli kaksimetrinen karvaton iätön mystisen demonien hahmo. Hän edustaa sivistynyttä tietämystä, tutkii kasveja, fossileja, intiaanien kulttuuria, tähtitaivasta ja luennoi niistä leirinuotion ääressä kuulijoilleen. Toisaalta hän on pirullisuuden ruummiillistuma, joka esittää viattomuutta ja sivistystä, mutta on täysin arvaamaton väkivallassaan ja sadismissaan. Häntä on sanottu amerikkalaisen kirjallisuuden vastenmielisimmäksi henkilöksi.

Tuomarin ja pojan polut kohtaavat paitsi Glantonin jengissä, myös sen tuhoutumisen jälkeen. Tuomaria ihaillaan yleisesti lainsuojattomien keskuudessa, mutta poika alkaa ajatella tästä toisin ja se johtaa lopulta välien selvittelyyn kirjan lopussa.

Tämä kirja viimeistään romuttaa kaikki romantisoidut kuvaukset Villistä Lännestä, intiaaneista, meksikolaisista ja sankaruudesta. Realistinen kuvaus verestä, väkivallasta, silpomisesta ja kostosta on karua, toteavaa, turruttavaa. Kirjailija ei kuvaa tunteita, ei henkilöiden ajatuksia eikä uhrien kärsimyksiä. Hän kertoo tapahtumat, lukija saa ajatella lopun, jos uskaltaa. Toisaalta kirjailija kuvaa ympäristöä hyvinkin tarkasti, pienin yksityiskohdin ja jopa runollisesti. Vastakohtaisuus on ilmeinen. Yhdeksi päähenkilöksi kirjassa nouseekin autiomaa. Sen karuutta kuvataan monessa kohdin ja sen voisi ainakin ajatella kohtelevan oikeudenmukaisesti kulkijoitaan, niin palkkionmetsästäjiä kuin intiaaneja ja meksikolaisiakin. Autiomaa tuhoaa sen, mikä muilta jää tuhoamatta.

Kirjan nimen loppuosa on symbolinen Lännen punainen ilta. Tapahtuma-aika on kuin jonkin ajanjakson loppuminen: sekasorto vallitsee ja kaikki on luvallista, valtiot muotoutuvat uudelleen, ihmiset vaeltavat. On uuden aamun odotuksen aika, aika josta perinteiset lännentarinat sitten kertovat. Kirja luo kuvan ihmisestä petona toista ihmistä kohtaan. Se havainnollistaa sen, kuinka ihminen menee massan mukana ajattelematta, toimii omiakin periaatteitaan vastaan, kun muutkin toimivat ja vaatii pojan kaltaisen lähes lapsen ennen kuin totuus paljastuu. Tässä kuvauksessa kirjailija on onnistunut hyvin. Jossain vaiheessa ajattelon tekstin olevan parodiaa ja ivaa sen ajan oloista, mutta pääasiassa kirjailija vain kuvaa ja tulkinta jää lukijalle. Sille ei voi mitään, että kuvaus oli toisinaan äärimmäisen vastenmielistä.

Kirjaa on sanottu aikamme klassikoksi ja sen suomentamista kulttuuriteoksi. Suomennos on taitavasti tehty ja siitä kunnia Kaijamari Sivillille. Kirja tulee jäämään ainakin omaan mieleeni pitkäksi aikaa vaikuttavana teoksena, toivottavasti ei painajaisena.

Cormac McGarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2012 (1985), 408 s.

Nälkävuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


image.php’EU-politiikassa pohditaan maatalouden tukikysymyksiä, luonnonsuojelupolitiikassa lähiruoan ympäristövaikutuksia. Yksiin ne eivät käy. Jos tuki vähenee, siirtyy ruoan kasvatus ja valmistuskin kauemmaksi, näin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi vielä jaksan kasvattaa ainakin puutarhatuotteet itse, voin saada lähiruokaa ilman tukiaisia. Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi kuvaa aikaa, jolloin tällaisia asioita ei pohdittu, pääasiana oli saada leipää pöytään, edes pettuleipää. Sitä aikaa ei soisi minkään kansan kokevan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Kuitenkin yli puolet maapallon väestöstä näkee jossain vaiheessa elämäänsä nälkää ja aliravitsemus on ongelmana useissa osissa maapalloa. Finlandia-ehdokas käsittelee vaikeaa aikaa maamme historiassa.

Kirja kertoo yhden perheen tarinan 1800-luvun lopulta suurien nälkävuosien ajalta. Nelihenkinen perhe joutuu lähtemään kotoaan etsimään ruokaa. Isä jää pirttiin. Matkalla he kohtaavat ihmisiä, jotka auttavat siitä vähästä, mitä heillä on, heillä on onnea. He eivät ole yksin. Matleena-tytär jää latoon muiden vainajien kanssa odottamaan kevättä ja hautaamista, Marja-äiti kuolee tielle. Vain Juho-poika säilyy. Hänet nappaa ohikulkija, ottaa omakseen, kun ei voi siihenkään jättää.

Köyhän perheen tarinan rinnalla kulkee hyväosaisten tarina: lääkäri, joka menehtyy kulkutautiin, Teo, joka pelastaa pojan, Lars, joka ottaa hänet Helsingissä kotiinsa. Niin ja senaattori, hänkin on mukana, omine huolineen Venäjän puristuksessa.

Tämä on kirjana pienimuotoinen tarina, yksi niistä monista, joka olisi voinut mennä toisinkin, tulla kerrotuksi tai ei. Ollikainen sai kirjastaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden esikoiskirjana ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Molemmat ovat tänä päivänä hienoja suorituksia. Kirjan lukeneena voi sanoa, ettei syyttä. Kirja on erilainen kuin tavalliset kurjuuden kuvaukset. Se lähtee sisältäpäin ja sen sanoma on pelkitetty pieniin yksityiskohtiin, jotka kertovat kerrottua enemmän. Kirjan kuvat ovat kauniit, tarina ei. Lumi ja pakkanen nousevat keskiöön, ne ovat luonnonilmiöitä, jotka vain ovat, ei niitä voi syyttää, ne ovat olosuhteita. Ne kuitenkin hävittävät heikon ihmisen. Kuolema on vastustaja, jota ei voi voittaa, eikä sen kanssa voi neuvotella. Voisi sanoa, että kirjan kohdalla kohtalolla on voimakkaasti sormensa pelissä. Ehkä niin on aina. Kuka pelastuu, kuka jää matkalle. Äiti ei voinut siihen vaikuttaa, isä vielä vähemmän. Pieni Matleena jäi latoon, ei hänkään sinne olisi jäänyt, jos tapahtumat olisivat menneet toisin. Juhon kohdalla kohtalo järjesti toisin ja rikkaan sydän pehmeni, poika jäi taloon, vaikka toisinkin olisi voinut käydä ja monen kohdalla kävikin. Kohtaloa on helppo syyttää, hakea siitä selitystä, kun ei ymmärrä. Nälkä oli kaikilla, katovuodet kohtelivat kaltoin koko kansaa, mutta siitä huolimatta rikkailla oli paremmat mahdollisuudet selvitä.

Pienimuotoinen helmi, joka jää mieleen karuudessaan, kauneudessaan pitkäksi aikaa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 s.

Hetken hohtava valo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


629426’Sadepäivinä on helppo lukea hieman enemmän. Olen varmaan elo – lokakuun aikana lukenut enemmän kuin moniin aikoihin. Monet kirjat ovat olleet muutaman vuoden takaisia ja silloin väliinjääneitä opuksia, suuria ja tunteikkaita. Tämä nyt esittelyssä oleva on uusi ja tuore tapaus. Juha Itkonen on ollut suosikkikirjailijani hänen ensimmäisestä kirjastaan, Myöhempien aikojen pyhiä, asti. Olen lukenut ne kaikki. Suurteoksen jälkeen on tapahtunut pari pientä notkahdusta, mutta muuten taso on ollut korkea, niin tässäkin. Kirja on suositeltavien listalla tämän hetken kärjessä.’

Tarina luotaa läpi vuosikymmenien sodan jälkeisestä ajasta nykypäivään. Sen henkilöt muodostavat kiinteän perheen, suvun, joka on aluksi tiukasti kiinni toisissaan, mutta pyrkii erilleen. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään uutta, kaikki tarinathan on jo kirjoitettu, mutta sen kerrontatavassa on. Esko Vuori on ennen sotaa syntynyt maalaispoika, joka luo huikean uran kodinkonekauppiaana. Liisa on Eskon puoliso ja kurissapitäjä, jolla kuitenkin on ehkä sen ajan ihmiseksi yllättäen omatkin halunsa ja tahtonsa. Esa on heidän vanhin poikansa ennen häitä alkunsa saanut ja joka osaltaan kertoo tarinaa tyttärelleen Miialle, joka luo uraa teatterin piirissä Saksassa. Nämä kolme saavat äänensä kirjassa kuuluville, muut henkilöt, kuten Esan veljet ja puoliso sekä ystävät jäävät kerrotuiksi hahmoiksi taustalle, tärkeiksi kyllä, mutta utuisiksi. Tarina polveilee kunkin kertojaäänen kautta vähitellen poukkoilleen vuoroon menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen.

Eskon kodinkoneliike kukoistaa 90-luvun lamaan saakka, Esa opiskelee Tampereella ja perustaa kotikaupunkiin uuden lehden, joka sortuu lopulta samaan lamaan, Liisa pitää perheen kasassa siihen saakka kun se on perhe ja lähtee sitten. Esko ihailee kaikessa Amerikkaa ja lopulta hän päätyy sinne jätettyään liikkeensä nuoremmille pojilleen. Esankin avioliitto kariutuu: Marjaana ei ole kuin Liisa, hän toimii, muttei puhu ja sen luomat ristiriidat johtavat lopulta nopeaan eroon. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät suju ongelmitta. Esko haluaa loppuun asti Liisansa takaisin, haluaa perheen taas kokoon. Liisa nauttii ensin uudesta elämästään, mutta kyllästyy sitten ja elää lopulta yksin. Esa, hän ajautuu masennukseen, syvään murrokseen, joka on viedä häneltä hengen.

Kuinka nuori kirjailija pystyy kirjoittamaan näin upeasti eri-ikäisten ihmisten elämästä, luotaamaan heidät nuoruudesta vanhuuteen kokonaisina ja elävinä. Tätä ihmettelin jo hänen ensimmäisissä teoksissaan. Viimeistään tämä teos nostaa kyllä Itkosen aikamme suurten kertojien joukkoon. Tästä tulee mieleen Kjel Westön suuret sukupolvitarinat tai miksei myös Katja Kettu ja Kätilö. Tarina pursuaa yksityiskohtia, hyvin taustoitettua tietoa, se nostaa esiin päähenkilöiden persoonan, mutta jättää sivuhenkilöt vähemmälle, ettei lukija kylläänny. Kirjassa henkilöiden kasvu nuoresta vanhaksi etenee loogisesti, tarkkanäköisesti. Kirjoittaja on osannut katsoa ja huomioida tarkkaan ympäristönsä. Hän ei sorru stereotypioihin eikä itsestään selvyyksiin. Jokainen henkilö on omansa, aito ja konstikas, niin kuin me ihmiset tupataan olemaan. Hän luotaa heidän elämäänsä lämmöllä sortumatta synkistelemään ja vaikka tarinassa on hyvinkin tummia kohtia ja varsinkin loppu voisi olla ihan kaottinen, niin hän antaa positiivisen ilmapiirin hellästi kantaa henkilöitään eteenpäin. Jotkin juonen käänteet on ennalta arvattavissa, mutta se lopullinen käänne kirjan lopussa on ikosmaisesti uusi ja yllättävä. Koko kirjan ajan yritin pysyä hereillä, ettei kävisi niin kuin kävi kirjassa Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti lopun vain muutamassa lauseessa puoli huolimattomasti ilmoitettu käänne yllätti.

Viimeistään täällä kirjallaan Itkonen on saanut ainakin minusta vankkumattoman kannattajansa. Toivoa sopii, että kirja huomioidaan myös vuoden palkintoja jaettaessa,

Juha Itkonen: Hetken hontava valo. Otava, 2012. 511 s.

Likainen enkeli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Likainen_enkeli’Vaikka päätin kesän alussa lukea vain pikkuisia kirjoja, niin tätä en voinut ohittaa. Henning Mankell on yksi suosikeistani ja nimenomaan hänen Afrikka-aiheiset kirjansa. Wallandereita olen lukenut tasan yhden, enkä pitänyt siitä. Muutenkaan en pidä väkivaltaisista dekkareista. Niissä leikitellaan monesti asioilla, jotka eivät ole leikin asioita. Mutta nämä Afrikasta kertovat ovat jotenkin erilaisia, vaikka eivät nekään mitään pyhakoulujuttuja ole.’

Anna Maria Lundmark syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kasvoi ensimmäiset parikymmentä vuotta Pohjois-Ruotsissa köyhyydessä ja syrjässä kaikesta. Sitten hänen äitinsä Elin lähettää hänet Sundsvaliin oppiin, jotta hänestä tulisi jotain. Rikas kauppias ottaa hänet hoivaansa ja pestauttaa hänet rahtilaivan kokiksi matkalle Ruotsista Australiaan. Matkan aikana Hanna avioituu perämies Lundmarkin kanssa ja päätyy hyvin pian leskeksi. Tietoisesti hän pakenee laivasta Mosambikissa ja majoittuu hotelliin. Todellisuudessa se ei ole mikään hotelli vaan bordelli. Nopeasti hän avioituu uudelleen, nyt laitoksen omistajan kanssa ja jää pian uudelleen leskeksi. Nyt hän on bordellin omistaja ja rikas nainen, jolla on myös vaikutusvaltaa. Samalla kun hän opettelee elämään rikkaana, hän opettelee myös tuntemaan mustia, paikallista väestöä, jolla ei valkoisten komennossa ole mitään oikeuksia. Hän huomaa ne puutteet ja epäkohdat, jotka vallitsevat valkoisten suhteessa mustaan enemmistöön. Hän näkee vääryyden ja sorron, mutta on voimaton tekemään mitään, sillä jokainen hänen tekonsa tuomitaan niin valkoisten kuin mustienkin taholta. Samalla hän itse koko ajan kyselee, kuka hän on ja mikä on hänen paikkansa, hänen elämänsä suunta. Lopulta valkoisen kauppiaan väkivaltainen kuolema mustan vaimon veitsestä havahduttaa hänet toimimaan. Musta nainen vangitaan ja lopulta tapetaan, ilman että Hanna pystyy sitä estämään. Musta ei saa  puolustusta, tuskin oikeuttakaan. Hanna myy kaiken omaisuutensa ja päättää muutaa pois, mutta sattumat puuttuvat uudelleen hänen elämäänsä. Mitä hänelle tapahtuu, siitä ei pieni hotellin välipohjasta löydetty muistikirja kerro. Eikä sitä kerro kirjailijakaan.

Mankellin Afrikka-aiheisia romaaneja sitoo yhteen usein mustien ja valkoisten väliset konfliktit. Niin tässäkin. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sillä on sen verran totuuspohjaa, että Mosambikin historialliset veroluettelot kertovat noihin aikoihin siellä eläneestä ruotsalaisnaisesta, joka oli sen verran rikas, että pääsi verotuetteloon muutaman vuoden ajaksi. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siitä kertoo tämä fiktiivinen kuvaus Hanna Lundmarkista.

Kirja oli mielenkiintoinen, taattua Mankellia. Sen kerronta on sujuvaa, tarina verevä ja täynnä jännitettä, outoja sattumuksia, erikoisia henkilöitä, eläimiä, elämän ja kuoleman makua. Tarinan tärkein anti ei kuitenkaan ole itse tarinassa, vaan sen ajan elämän kuvauksessa. Kun lukee apartheidista Etelä-Afrikassa kertovia kirjoja esim. Brinkin varhaistuotantoa, ajattelee sen olleen vain tuossa valtiossa harjoitettavaa järjestelmällistä väkivaltaa, mutta tämä kirja kertoo Mosambikista ja siellä se näyttää olleen samanlaista ellei pahempaa, puhumattakaan Kongosta ja belgialaisista. Valkoinen sorti mustaa kaikin tavoi, eikä mustalla ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Kirjassa puhutaan paljon pelosta, sekä mustien että valkoisten pelosta. Hanna yrittää päästä siitä selvyyteen, mutta ei pääse. Kaikki pelkäävät ja kaikkea. Tuntuu, että ainoa, joka kirjassa ei pelkää on Hanna itse eikä hänkään ole kovin rohkea. Toisaalta juuri rohkeutta hän tarvitsi voidakseen taistella mustien oikeuksien puolesta. Se on kuitenkin siihen aikaan toivotonta ja taitaa olla joissain tapauksissa edelleenkin.Toinen peloton saattoi olla simpanssi Carlos, josta tuli oikeastaan Hannan ainut ystävä, ainut joka ei valehdellut hänelle.

Kirjaa lukiessa ei välty ajattelemasta sen historiallista totuutta. Kun puhutaan esim. Suomen lipusta laivan perässä silloin kun laivat seilasivat vielä Venäjän lipun alla, herää ajatus muunkin tekstin totuudellisuudesta. Joka tapauksessa monet asiat kirjassa olivat hieman epäuskottavilta. Toisaalta tarina oli kuin prinsessatarina, jossa nainen saa jättiomaisuuden hautaamalla pari miestään. Ehkä siitäkin saisi vaikka rikostarinan. Kuitenkin päälimmäiseksi tästä jäi hyvä tarina ja se on pääasia, kun on puhe kirjan lukemisesta. Jos kirja olisi päättynyt banaalisti tai epäuskottavasti häihin vielä kerran, en olisi sitä viitsinyt pidempään pohtia. Nyt sen loppu häipyi salaperäiseen myyttisyyteen, joten lukija saa itse ajatella jatkon ja Hannan kohtalon. Kuitenkin sekin on epäuskottavaa, hyvinkin epäuskottavaa.

Mankell, Henning: Likainen enkeli. Otava, 2011. Suom. Kari Koski. 510 s.

Henkiinherätetty

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


heratetty’Mikä uusi ulottuvuus avautuukaan vanhoista siemenpankeista. Kuvan kasvia ei enää ole tai ollut, kunnes se herätettiin uudelleen henkiin. Kuva on kaapattu Tiede-lehden verkkosivulta, jossa siihen voi tutustua tarkemmin ja se esittää muinaista kohokkikasvia Silene stenophyllaa. Sama kasvi on edelleenkin olemassa, mutta on aikojen kuluessa muuttanut jonkin verran muotoaan.’

Aikoinaan herätti suurta hämmästystä, kun Siperian ikiroudasta löydettiin hyvinsäilynyt syväjäädytetty mammutin poikanen. Se rekonstruoitiin ja on nykyään nähtävillä Pietarin luonnontieteellisessä museossa. Kävin sitä itsekin muutama vuosi sitten katsomassa ja ihan se näytti mammutilta, vaikka olikin kovin pieni. Tämä mammutti ei kuitenkaan koskaan herännyt henkiin. Se kuoli jäätyään jään sisään n. 40 000 vuotta sitten. Myöhemmin Siperiasta Jamalin niemimaalta on löydetty pari muutakin mammutinpoikasta, joista toivotaan apua selvityksiin mammutin polveutumisesta ja sukulaisuuksista.

Kohokki löydettiin reilu vuosi sitten ikiroudan pakastamana siemenenä Koillis-Siperiasta Kolyma-joen rantatörmästä. Moskovassa siemenet onnistuttiin herättämään henkiin kudosviljelyn avulla ja näin saatiin aikaan kuvan kasvi. Siemenet olivat säilyneet n. 30 000 vuotta vanhassa maaoravan pesässä, jonne eläin oli ne aikoinaan kuljettenut joko ravinnokseen tai pesänsä pehmikkeeksi. Hämmästyttävintä tapahtumassa on se, että näin saatu kasvi on lisääntymiskykyinen. Ruukuissa kasvatetut kasvit kukkivat näyttävästi, pölyttyivät ja tuottivat itämiskykyistä siementä.

Tämä kohokki muistuttaa jonkin verran meillä vanhan kulttuurin seuralaisena esiintyvää puolittaista koristekasvia valkoailakkia (Silene alba), mutta sen terälehdet ovat kapeammat ja koko kasvi huomattavasti pienempi. Nykyistä Silene stenophyllaa ei kasva Suomessa enkä onnistunut löytämään siitä oikein mitään tietoakaan, sillä netti on täynnä tätä sensaatiomaista uutuutta.

Muistan kauan sitten 80-luvulla kuulleeni historiallisbotanistisen esitelmän Turussa tehdyistä tutkimuksista, jossa vanhan keskiaikaisen kaatopaikan kaivauksissa löydettiin myös kasvien siemeniä. Nykyisen Tuomiokirkon läheisyydessä olevasta Mätäjärvestä löydetyt siemenet kylvettiin ruukkuihin ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuu. Aikaa niiden hautautumisesta kaatopaikan hapettomaan tilaan oli ehtinyt kulua muistaakseni viitisen sataa vuotta. Siemenet pystyttiin tunnistamaan ja muutamista saatiin aikaan myös versoja, ainakin vesiheinästä. En tiedä, oliko näillä mitään tulevaisuutta pölytyksen ja lisääntymisen muodossa.

Luonnon siemenpankki on mielenkiintoinen juttu. Ehkä tulevaisuudessa pystytään muitakin jo ammoin kuolleita kasveja herättämään uudelleen henkiin. Ainakin tällainen ikiroudan maasedimentti on otollinen paikka siementen etsimiseen. Mitä niillä kasveilla sitten tehdään? Osa varmaan jäisi vain biodiversiteetin piiriin kuuluvaksi kummajaiseksi, mutta saattaahan sieltä löytyä myös hyötykasveja ravinnoksi, lääkkeisiin, koristeeksi. Aika näyttää. Toisaalta näissäkin jutuissa on omat vaaransa. Kun kasvin luontaiset viholliset ovat jo kauan sitten hävinneet, voi tällaisesta kasvista kehkeytyä myös paha rikkakasvi.