’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’
Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.
Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.
Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.
Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.
Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.
Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.
Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?
Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.
Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.
Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.
Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.
Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.
