Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Avuksi suunnistukseen

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Metsässä liikkuessa katse on usein maata kohti, varsinkin tällaisella kasveista kiinnostuneella. Ystäväni kerran tokaisikin, että nyt hän tietää, mikä erottaa lintumiehen kasvimiehestä – pään asento, ylös vai alas. Kuitenkin olen usein tähynnyt myös puiden latvoihin ja miettinyt, miksi vanhan männyn latva on usein vinossa. Tuntuu kuin se olisi lopettanut kasvunsa ylöspäin ja alkanut tehdä kallistusta. Kun aikani tätä ihmettelin, huomasin, että latva kääntyykin aina samaan suuntaan eli pohjoiskoilliseen. Miksi näin, miksi juuri tuohon suuntaan? Sehän on ihan hullua.

On tätä ilmiötä muutkin pohtineet, mutta pätevää selitystä sille en ole löytänyt tai uskonut. Joku on epäillyt kasvitautia, mutta mikään ruoste tai tervasroso ei tuota saa aikaan, ei myöskään bakteeri tai virus kallistaisi puuta aina samaan suuntaan. Samasta syystä ei ilmiötä voi selittää millään vauriollakaan. Lumi painaa joskus puiden oksia tai latvaa, mutta yleensä siitä seuraa joko katkeaminen tai sitten kääntynyt osa kuihtuu. Näin ei tässä tapauksessa ole tapahtunut. Puu jatkaa kasvuaan terveen oloisena. Sitä en myöskään ole huomannut, että kääntynyt osa olisi kohtuuttomasti pidentynyt. Se tuntuu pysyvän melko samanmittaisena, ehkä tuuheentuvan jonkin verran. Tuuli voisi painaa latvaa tuohon suuntaan, koska olemme länsituulten alueella, mutta en usko siihenkään.

Itse olen miettinyt seuraavaa: Eliöt pyrkivät hyödyntämään vallitsevat olosuhteet mahdollisimman tarkkaan. Niinpä sanotaan, että puiden oksat ovat tuuheampia etelän puolella, koska saavat silloin enemmän valoa ja lämpöä. Tässä vain käy toisin päin. Olisiko kyseessä ilmiö, jossa puun solukko kasvaa lämmön puolelta enemmän ja kääntää siis latvaa pohjoisen suuntaan, jolloin latvus saa enemmän valoa ja lämpöä, koska sen lehväpinta on kohtisuoraan aurinkoon päin. Näin puu hyödyntäisi latvallaan maksimaalisen yhteyttämistuloksen. Mutta… niin monta muttaa tulee heti vastaan. Miksi vain latva? Miksi vain vanha puu? Miksi vain mänty? Miksi latva ei kuitenkaan kasva?

Ilmiön oikeaa selitystä en tiedä, mutta sitä on mukava miettiä ja tarkkailla. Olenkin katsellut puiden latvoja eri puolilla Suomea ja ilmiö tuntuu olevan sama, suunta on pohjoiskoillinen. Jos tästä asiasta ei muuta iloa ole, niin ainakin se, että tässä on hyvä apu eksyneelle, paljon parempi kuin ne onnettomat muurahaispesät puun etelänpuolella ja jäkälät rungolla, joita aina mainostetaan. Jos tiedät, mihin suuntaan sinun on mentävä, niin katso vanhan männyn latvaa ja lähde kulkemaan. Itse olen tullut useamman kerran metsästä pois männynlatvan opastamana, jos olen eksynyt.’

 

Homo europaeus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Erikoinen tapaus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Illosporiosis christiansenii

’Aina ei aamulla tiedä, mitä illalla löytää. Olin ystäväni kanssa keskisuomalaisilla koskilla kuvaamassa, kun hän huomautti, että seuraavaksi mennään hautausmaalle. – No, mennään, mutta miksi? – Siellä on jotain värikästä, josta oli puhe FB:ssä. Yläkuvassa näkyy tätä värikästä, mutta mitä se on.

Jyväskylän vanhalla hautausmaalla 1800-luvulta olevilla jäkälöityneillä hautakivillä näkyi aniliininpunaista roisketta. Ensin tosiaan luulin, että ystäväni vetää nyt huulesta, sillä niin kovin tuo näytti maalilta, jota kiveen olisi roiskittu tai sitten marjalintujen ruokailujäämiltä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei tästä ole kyse. Väri on kovin harvinainen suomalaisessa luonnossa. Oikeastaan vastaavaa olen nähnyt vain limasieniin kuuluvalla sudenmaidolla, joita en kuitenkaan ole koskaan tavannut talvella enkä kivipinnalta. Muodoltaankin nämä täplät ovat erikokoisia ja -näköisiä kuin sudenmaidolla. Jotakin muuta oli kiinnittynyt kiven jäkäliin.

Yläkuvan alle olen kirjoittanut lajin tieteellisen nimen, sillä ei ole suomalaista nimeä. Kyseessä on jäkälillä loisiva jäkälä. Enpä ole moista ennen nähnyt enkä kuullut. Lajimääritykseen tuli FB:n kautta vinkki ja hakukoneella netistä löytyi sitten laji ja siitä otettuja kuvia. Samannäköisyys ei vielä varmista lajinmääritystä, mutta kun kirjallisuudesta löytyvät isäntäkasvit täsmäävät, niin kuvan jäkälälajia voi pitää melko varmana. Illosporiopsis christiansenii loisii pääasiassa laakajäkälillä (Physcia) ja keltajäkälillä (Xanthoria). Molempia löytyi hautakiviltä ja kuvassa oleva verkkomainen harmaa jäkälä on juuri hentolaakajäkälä (Physcia tenella).

Tämä jäkälä on todella outo olento. Se siis loisii eli kiinnittyy toisen jäkälän pintaan ja imee ravinnon tästä. Se on jäkälälajin suvuton muoto. Suvullista muotoa ei tunneta. Laji kasvattaa 1-1,5 mm äkämämäisiä, pinkkejä muodostumia isäntäjäkälän sekovarren päälle. Laji suosii typellistä ympäristöä. Suomesta se on tavattu seuraavista eliömaakunnista: V, U, EH, PH, PeP, InL. Ei siis ole kovin yleinen, mutta toisaalta se on vaikea huomata ja tunteakin.

Kun tuota jäkälää katselee tarkemmin, sijoittaisi sen paljon mieluummin sienten ryhmään. Toisaalta luetaanhan jäkälätkin nykyään sieniin. Kun sitten selasin nettiä, niin osa lukeekin tämänkaltaiset lajit sieniin, mm. Lajitietokeskuksen sivuilla se on sienten lahkossa (Hypocreales). Ehkäpä sen oikea paikka onkin siellä, jolloin se ei enää olekaan kovin suuri kummajainen. Toisaalta uusimmassa jäkäläkirjassa (Suomen rupijäkälät, 2015) se on mukana jäkälälajien luettelossa.’

Juudas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun ravistellaan vanhoja uskomuksia, ollaan aina jakavalla pinnalla. Amos Oz ei kaihda vaikeitakaan aiheita. Juutalaisena hän on kirjoissaan ottanut kantaa niin politiikkaan kuin uskontojenkin kysymyksiin. Tässä kirjassa on molempia. Hän on vankkumaton kahden valtion politiikan kannattaja ja ihmettelee, miksei se ole Lähi-Idässä jo toteutunut. Tässä hän tuo 1940-luvun itsenäistymisellekin vaihtoehdon, ideologian, joka vertautuu kahden vuosituhannen taakse. Samalla hän luo Juudas Iskariotille aivan omanlaisen historian, jota ei liene missään aikaisemmin julkaistu. Haastava kirja, joka ei jätä heti rauhaan. Ajatuksia nousee mieleen ja se on hyvän kirjan merkki. Tässä muutamia.’

Lähi-Itä, Israel, Palestiina, konflikti, joka jatkuu vuosikymmenestä toiseen tai vuosituhannesta toiseen. Oz on israelilainen, kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka yrittää ymmärtää ja välittää. Hän tuo tämän näkökulman esiin myös kirjoissaan. Sen vuoksi ne ovat kiinnostavia ja herättävät lukijassa pohdinnan arvoisia ajatuksia. Juudas sijoittuu Israeliin 1950-luvun loppupuolelle muutaman talvikuukauden ajalle. Kirjan voi lukea tavallisena kertomuksena, jopa rakkauskertomuksena tai sitten kantaa ottavana teoksena, jossa kirjailija tilittää tuntojaan ja ajatuksiaan nuoren valtion ensimmäisiltä vuosilta.

Kirjan päähenkilö on nuori opiskelija Shmuel Ash. Hänen tyttöystävänsä Jardena jättää hänet ja menee naimisiin nuoruudenystävänsä kanssa. Kun isän konkurssi lopettaa rahoituksen, Shmuel päättää lopettaa opiskelunsa ja hakeutua töihin. Hän pestautuu keskustelijaksi ja kuuntelijaksi vanhan, raajarikkoisen miehen Gershom Waldin palvelukseen. Talouteen kuuluu myös salaperäinen keski-ikäinen nainen Atalja. Shmuelin tehtävänä on viihdyttää miestä iltapäivästä iltaan, huolehtia tämän syömisestä ja huoneen tuulettamisesta sekä kultakaloista. Palkan lisäksi hän saa asunnon talon yläkerrasta ja ruoan.

Hyvin pian talon salaisuudet alkavat kiinnostaa Shmuelia. Hän on valinnut opiskelussaan tutkimuksensa aiheeksi Jeesus juutalaisten silmin. Häntä kuitenkin alkaa tämän lisäksi kiinnostaa Juudas Iskariotin persoona ja toiminta Jeesuksen kavaltajana. Näistä aiheista muiden ohella hän keskustelee vanhan miehen kanssa ja ne nousevat yhä uudelleen hänen mieleensä ja hän alkaa etsiä historiallisia viittauksia noihin parin tuhannen vuoden takaisiin aikoihin.

Hänet on palkattu kuuntelemaan, väittelemään, mutta hän ei saa tehdä kysymyksiä ja häntä on kielletty kertomasta mitään talon asioita ulkopuolisille. Tämä tietenkin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan. Vähä vähältä hän saa selville talon asukkaiden menneisyyden ja nykyisyyden. Siinä samalla hän rakastuu Ataljaan, vaikka tämä voisi olla hänen äitinsä. Myös vanha mies tulee hänelle tärkeäksi niin keskustelukumppanina kuin ihmisenäkin. Kirjan loppua kohden kolmikon tunteet syvenevät, mutta esiin nousee hyvin voimakkaasti myös itsenäisyyden alkuajan kiihkeä toisinajattelija muutama vuosi sitten kuollut Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä. Tämä esitti aikoinaan toisen vaihtoehdon itsenäisen Israelin tilalle. Ben Gurion edusti kuitenkin kahden itsenäisen valtion linjaa ja toisinajattelijat saivat väistyä. Keskustelu kolmikon kesken käy kuitenkin edelleen kiivaana, varsinkin kun siirrytään keskustelussa heidän kärsimiinsä menetyksiin, Ataljan kuolleeseen mieheen Gershom Waldin poikaan.

Oz:n kirjat eivät päästä lukijaa helpolla. Yhä uudelleen miettii hänen ratkaisujaan, ajatuksiaan, päätelmiään. Tässä kirjassa hän pohtii paitsi Lähi-Idän asioita, niin myös juutalaisuuden ja kristinuskon skismaa ja samalla hän luo aivan uuden käsityksen kristinuskon synnystä ja Juudaksen merkityksestä prosessissa. Koska historialliset lähteet eivät mainitse Juudasta ollenkaan, voi kirjailija mielikuvitustaan käyttäen luoda tälle persoonan ja toimintatavat. Ne poikkevat perusteellisesti kristillisestä näkemyksestä, mutta loogisuudessaan ja kirjailijan perustelujen kautta saattavat olla aivan yhtä oikeat kuin Raamatunkin todistelut. Näin, jos ajattelemme Raamattua ihmisen kirjoittamaksi eikä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneeksi teokseksi.

Kirjassaan Oz pohtii syyllisyyttä. Vuosituhansien aikana kristityt ovat mieltäneet Juudaksen pahaksi, kaikkein pahimmaksi, ja sen kautta tämä on antanut nimen ja kasvot juutalaisuudelle ja vihalle tätä kansaa kohtaan. Nyt Oz tekee Juudaksesta Jeesukselle rakkaan opetuslapsen, joka pyrkii todistamaan Jeesuksen jumaluuden viemällä tämän Jerusalemiin ristiinnaulittavaksi. Juudaksen tavoite on kaikkein suurin ihme eli se, kun Jeesus astuu alas ristiltä vahingoittumattomana. Kun näin ei käy, hän romahtaa, huomaa syyllisyytensä ja hirttää itsensä.

Miten sitten tämä ja juutalaisvaltio liittyvät toisiinsa? Ajatteleeko Oz näiden asioiden välillä olevan jotain samankaltaisuutta? Onko syyllisyys valtiotasollakin nähtävä toiminnan perustana? Abrabanel on ilmeisesti nykyajan Juudas, joka ei näe ideologiansa läpi, vaan tuhoutuu yhdessä sen kanssa unohdettuna petturina ja kansan hylkäämänä. Samalla pohdinta rauhanomaisesta rinnakkainelosta kuolee ja viha kansojen kesken kasvaa juuri niin kuin uskonnoissakin kävi. Pienimuotoisena se totutuu myös talossa, jossa Shmuel on töissä. Henkilöt ovat alussa erillään ymmärtämättä toisiaan, mutta rakkaus hitsaa heitä yhteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tässä kuitenkin he lähtevät lopulta eri suuntiin erilaisina, muuttuneina, vihaisinakin. Voiko tätä kautta löytyä yhteisymmärrys? Palaako Shmuel taloon takaisin, keskusteleeko hän Waldin kanssa kirjastaan Juudaksen evenkeliumi, kohtaako hän vielä Ataljan? Pohdinta jatkuu.

Oz, Amos: Juudas (Ha-besova al-pi Jehuda). Tammi, 2018, suom. Minna Tuovinen. 358 s.

Sammalpäivitys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

luhtahiirensammal

’Helmikuu on lopuillaan ja kevätkuukaudet alkavat kohtsillään. Voisi sanoa, että alkaa uusi kausi, mutta sammalharrastuksessa kautta kestää ympäri vuoden, jos vain viitsii kiertää ja koluta kallionkoloja ja puiden runkoja. Tänä talvena ainakin Keski-Suomessa on ollut sen verran paljon lunta, ettei sammalia ole juurikaan näkynyt. Siksi päivitinkin helmikuun aikana viimevuotisia löytöjä ja lopulta koko sammalsivuston lajiston.

rantarahkasammal

Reilu vuosi sitten aloin kerätä Luopioisten alueen sammalhavaintoja karttojen muotoon. Viime kesän havainnot odottivat näytteissä, muistiinpanoissa ja keruumuistioissa yhteenvetoa. Se ei ollutkaan ihan helppo työ. Olin jakanut alueen 26 ruutuun, joiden pinta-ala vaihteli reunaruuduissa muutamasta koko ruudun 25 neliökilometriin. Jokaisen ruudun sisälle mahtuu valtava määrä erilaisia biotooppeja ja siksi myös erilaisisa sammallajeja. Niinpä jo viime vuonna epäilin, että kaikkiin karttoihin tulee sama määrä pisteitä ja samat lajit. Nyt, kun viime kesän pisteet on täydennetty karttoihin, huomaa, ettei pelko samankaltaisuudesta pidä paikkaansa. Siellä toki on lajeja, jotka löytyvät kaikkialta ja täyttävät siksi koko ruudun (iso piste), mutta on myös lajeja, jotka aidosti ovat harvinaisia tai vähäisiä. Vaikeutena on päätellä, mitkä tällaisia ovat. Niinpä jouduin muuttamaan käsityksiäni usean lajin kohdalla. Ei tämä olekaan niin yleinen kuin olen ymmärtänyt tai ei tätä kannata enää etsiä, tätä on kaikkialla.

loukkosiiransammal, vielä varmistamatta

Muutama kausi vielä, niin kartoista alkaa voida tehdä jo päätelmiäkin. Nyt on vielä monia biotooppeja liian vähillä käynneillä. Esimerkiksi suot ovat jääneet kovin hatariksi, samoin rannat. Sen sijaan kalliot ja metsätiet on jo nyt melko hyvin koluttu. Tämä johtuu varmaankin siitä, että teitä pitkin kuljetaan tutkimuspaikalle ja kalliot taas ovat niitä paikkoja, mistä varmimmin lajeja löytyy.

Viime vuonna löytyi Luopioisista 12 uutta lajia ja kokonaislajimäärä on nyt 385 lajia. Aikanaan, kun aloitin sammalkartoituksen, ajattelin täältä löytyvän noin neljä sataa lajia. Arvaus ei ole enää kaukana. Tosin uusien lajien löytyminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. Olen kyllä jo asettanut ensi kesälle muutamien löydettävien lajien tavoitteen.

harsosammal, kesän  mieluisin löytö

Viime vuoden uudet lajit ovat: hiirensammalet (luhta-, sora– ja hentohiirensammal), vihdoin törmävarstasammal, kolokärpänsammal, rutakaulasammal, ranta– ja viherrahkasammal ja maksasammalista metsälovisammal, loukkosiiransammal ja harsosammal. Näistä hiirensammalet ovat jatkovarmistuksessa, joten ne eivät ole varmoja, samoin pari muuta lajia. Tämän lisäksi monesta yhden havainnon lajista löytyi toisia havaintoja, kuten rakkosammal ja turrisammal, josta löytyi peräti neljä uutta kasvupaikkaa. Tämän lisäksi jatkokäsittelyssä on pari ehdolla olevaa lajia, joista voi hyvinkin tulla alueelle uusia, kunhan saan varmennukset tietooni. Tästä on hyvä jatkaa ja siirtyä uuteen kauteen.’

Pieni elämä

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Afrikan matkan jälkeen olin pakotettu olemaan sisällä ja lepäämään. Matkalta voi saada muitakin kuin miellyttäviä tuliaisia. Onneksi lääketiede on kehitellyt antibiootit, niin ei käynyt kuin miehille Krimin sodassa, jossa taudit tappoivat enemmän kuin viholliset. Mutta tähän lukukokemukseen. Pieni elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee kuitenkin enemmistön hyväksymä ja ylistämä. Itse en kuulu tähän enemmistöön. Kahlasin liki tuhatsivuisen järkäleen vaivoin läpi ja huokasin helpotuksesta kun perfektionistina sain sen loppuun enkä vastoin tapojani heittänyt kirjaa nurkkaan. Kukin tekee lukemastaan omat johtopäätöksensä ja vastaa niistä. Tähän olen koonnut omia huomioitani sinänsä hyvästä vaikkakin raskaasta tarinasta.’

Mammuttimainen tarina miehistä naisen kirjoittamana. Ei ihan helppo juttu. Kirja kertoo Juden pienen elämän tarinan. Tarina alkaa keskeltä ja etenee takaumien kautta kohti loppua luoden karmivan kuvan miehen elämästä ja siitä, kuinka menneisyys ei jätä tätä rauhaan, vaan piinaa loppuun saakka. Tarinan päähenkilöt ovat kaikki miehiä tai niin luulen, sillä ilmeisen tahallisesti kirjailija häivyttää sukupuolen, jopa niin, että nimetkään eivät heti avaa henkilön identiteettiä. Naiset jäävät tarinassa statisteiksi. Tällöin ei voi olla miettimättä miehenä, onnistuuko nainen tulkitsemaan miehen tuntoja ja tunteita ja kuinka hyvin. Kirjan tarina on yhtä itkua ja pahoillaan oloa, toisen loukkaamista ja anteeksipyyntöä. Eivät ainakaan kovin perinteisiä miehisiä ominaisuuksia. Jossain vaiheessa ajattelin, että kirjan nimi olisi pitänyt olla I´m sorry!, niin monta kertaa tämä lause toistui tai niin luulen sen toistuneen, kun suomentaja hokee: Olen pahoillani!

Jude on lapsena hyväksikäytetty mitä karmeimmalla tavalla ja lopuksi myös vahingoitettu fyysisesti. Hän pääsee eteenpäin vasta opiskelijana tavattuaan Willemin, JB:n ja Malcolmin. He muodostavat koko elämän kestävän ystäväporukan. Seuraavalle kehälle kuuluvat Harold, Richard ja Andy. Näiden miesten sisään kirjailija menee ja kuvaa heidän tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja tekojaan. Paitsi sukupuoli niin myös miesten persoonallisuus häivytetään kirjassa. He ovat kaikki kuin yhdestä puusta veistettyjä. Kirjassa ei antauduta dialogiin, jossa ystävykset olisivat eri puolilla, ajattelisivat kovin erilailla tai riitelisivät tulisesti keskenään, he ovat vain pahoillaan ja itkevät hieman päälle. Tämä lienee kyynisesti sanottu, mutta sellainen tuntu kirjasta tuli eli päähenkilöt ovat jostain miehen ja naisen puolivälistä, niin kuin tähän aikaan tuntuu kuuluvan. Se näkyi seksuaalisuudessakin, jota vatkattiin vähintään puolet kirjasta. Kirjassa ollaan heteroita, homoja, biseksuaaleja ja sekaisin näitä kaikkia ja kaikki henkilöt ovat samaa mieltä. Ei aivan uskottavaa. Muutenkin kirjassa oli suuria uskottavuusongelmia. Neljä opiskelijaa valikoituu yhteen sattumanvaraisesti ja kaikista tulee jotain maailmanlaajuisesti suurta: näyttelijä, taidemaalari, arkkitehti, lakimies. Missä ovat luuserit, elämän polulla epäonnistujat? Amerikkalainen unelmako? Hämmästyttävää kirjassa oli näiden sankareiden empatia, auttamishalu, jatkuva myötäeläminen ja sympatia. He olivat kuin jostain oppikirjasta reväistyjä pykoterapeutteja yksi toisensa jälkeen.

Jude on päähenkilö, vammautunut henkisesti ja fyysisesti, eikä tee kenenkään elämää mukavaksi, koska elää itse jatkuvassa epävarmuudessa ja alemmuudentunteessa, hautoo itsemurhaa, viiltelee itseään, kiusaa ruumistaan ja elää nälkäkuoleman partaalla. Kuitenkin toiset välittävät ja antavat kaikkensa, jotta saavat hänet pysymään hengissä kaikkien kauheuksien jälkeenkin. Willem uhraa itsensä ja uransa Juden takia, Henrik adoptoi miehen saadakseen hänet tolpilleen, Andy uurastaa lääkärinä pyyteettömästi pitääkseen tämän hengissä. Turhaanko? Loppu on kauheaa luettavaa.

En pitänyt kirjasta ja se varmaankin näkyy. Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla hereillä ja pyyhkiä puolet pois ja sittenkin kirja olisi ollut kovin raskas luettavaksi. Kirjan koominen epäuskottavuus oli ainoa hauskuus kirjassa, jota mainostetaan hauskaksi. Sen teksti rönsyili epäoleellisuuksiin, jotka saattoivat jatkua sivukaupalla. Harvoin olen hyppinyt kokonaisten sivujen yli lukemalla vain sanan sieltä toisen täältä. Lisäksi kirjailija oli häivyttänyt kertojan lukujen alussa niin, että lukija sai vain arvailla, kuka kulloinkin on vuorossa ja ajan, joka tuntui olevan tyystin hukassa. Kun lisäksi kirjailija teki päähenkilöiden kuvauksesta minimaalista, niin lukeminen oli lähinnä ajatusten voivottelua. Kirjan lopussakaan ei selvinnyt henkilöiden identiteetti, rodullisuus, ulkonäkö eikä seksuaalisuus, ne lienevät toissijaisia elementtejä kirjassa. Myöskään paikkoja kirjailija ei vaivautunut kuvaamaan kovin tarkkaan, oltiin milloin New Yorkissa, kadut mainiten, milloin maaseudulla, milloin Lontoossa, milloin Roomassa. Paikat vaihtuivat ja samat henkilöt ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas tyhjään. Kerronta keskittyi vain ja ainoastaan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Kun sitten tarina oli järkyttävyydessään ainutlaatuinen, ei lukeminen ollut helppoa. Harvoin on tehnyt mieli heittää liki tuhatsivuinen kirja nurkkaan, kun vain pari sataa sivua on enää jäljellä. En siis kovin vakaasti suosittele tätä kirjaa, parempaakin on tarjolla, vaikka vanhoissa klassikoissa.

Yanagihara, Hanya: Pieni elämä. Tammi 2017, suom. Arto Schroderus. 937 s.

Savannikasvillisuus

Julkaistu , kirjoittanut
2

savannityypit sekaisin

’Etelä-Afrikka on tunnetusti hyvin erikoinen maa kasvistollisesti. Ensinnäkin sen eteläosat kuuluvat samantyyppiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen kuin Välimeren alueen kasvillisuus on. Lisäksi siellä on niin savannia, aroa, autiomaata kuin sademetsääkin. Alueella on useita vain tälle alueelle sopeutuneita ja kehittyneitä lajeja jopa kasviheimoja. Heidän kansalliskukkansa on kuningasprotea, jota näkyy julkisissa kuvissa ja jopa kukkakauppojen hyllyillä. Toista sataa protea-lajia muodostaa oman heimonsa ja 90% niistä kasvaa Etelä-Afrikassa. Muitakin vastaavia ryhmiä löytyy. Matkan aikana savannilla näkyi vain paria lajia: P. caffra ja P. roupelliae. Kaikille kasveille ei ole luotu suomalaisia nimiä kuten on lintujen kohdalla, niinpä koko ryhmää meilläkin kutsutaan tieteellisen nimen mukaan proteoiksi.

protera-laji – ei kuitenkaan kansalliskukka

Savannit jaetaan ainakin kolmeen ryhmään: puu-, pensas- ja ruohosavanneihin. Varmaan tapasimme täällä kaikkia kolmea. Jokaisen kasvillisuus kyllä näytti hyvin samankaltaiselta. Puusavanneilla sateenvarjoakaasiat ja sen sukulaiset matalat puut ilmensivät maisemaa, pensassavanneilta löytyi monenlaista nahkealehtistä alle metristä pusikkoa, jonka lajimäärä on ilmeisen suuri. Näyttävin oli juuri protea, joka lopetteli kukintaansa. Ruohosavannit nimensä mukaan muodostuivat erilaisista heinäkasveista, jotka taitavat kukkia hyvinkin eriaikaisesti, koska siitepölyn aiheuttamaa heinäpölyä ei tuntunut eikä myöskään kovin paljon näkynyt simenvaiheessa olevia lajeja. Lähes kaikki lajit olivat outoja, hirssejä, pantaheiniä ym. Meillä joskus samanlaisia näkee kaatopaikoilla tai lintujen ruokintapaikoilla satunnaisina.

savannin kaunotar, kuka kukka

taitaa kuulua liljoihin tämä kaunotar

Kukkakasvit olivat yllättävän vähän kukassa ja nekin melko vaatimattomia. Olin yllättynyt, sillä olihan siellä paraikaa kukkimiselle otollisin aika eli sadekauden loppu. Etsimällä etsin kukkia kuvattavaksi ja alla on saalista. Mitä ne sitten ovat lajilleen, en osaa sanoa varmuudella edes heimolleen. Tiettävästi alueella kasvaa 24 000 kasvilajia, joista yli 6 000 on endeemisiä. Ei ole yhtään ihme, että ne näyttävät vierailta ja viikon matkalla niistä selvän ottaminen on utopistista. Niinpä en kaikkiin kuviin laitakaan mitään selviä nimiä, koska se on mahdotonta.

tämä erikoinen kukkamuoto kuuluu Commelina-sukuun

toinen keltainen ilmestys

Erikoisuutena voisi vielä mainita, että aika monet tutut huonekasvimme ovat Etelä-Afrikasta. Yritin löytää pelakuita, sillä kurjenpolvikasveihin kuuluva pelargonia monine lajeineen on kotoisin täältä. Ne kuitenkin kasvavat pääasiassa Kapin alueella. Myös kliivia on löydetty täältä, samoin amaryllikset, soilikit ja monet mehikasvit. Pelakuu ja amaryllis ovat meillä vanhoja perinteisiä huonekasveja. Niinköhän ne ovat päätyneet tänne Pohjolaan lähetyssaarnaajien matkassa, onhan Ambomaa, Suomen ensimmäinen lähetyskenttä, täällä, vaikkakin Namibian alueella. Toisaalta 1700-1800- luvuilla perustettiin Eurooppaan lukuisia kasvipuutarhoja, joihin kiikutettiin eksoottisia kasveja siirtomaista. Näin saapui ainakin kliivia, josta Britanniassa pian jalostettiin lukuisia lajikkeita huonekasveiksi.

puutarhasta kuvattu –lamppuharja

Bauhinia, jota paikallisesti kutsutaan orkideapuuksi

Kotimaisia luonnonkasveja en tavannut. Joitain yleimaailmallisia rikkoja sen sijaan näkyi pientareilla ja joutomailla. Meillekin hiljattain levinnyt asterikasvi kanadankoiransilmä oli ainoita selvästi tunnistettavia tulokkaita. Jättikaisla rehotti paikoin kookkaana puron varressa, mutta muuten majoituspuiston kasvillisuus lienee lähes kokonaan alkupertäistä tai lähistöltä siirrettyä.

mielenkiintoinen hedelmä – ei pidä maistaa

myös siemenkodat voivat olla värikkäitä

Kasvillisuus oli mielenkiintoista, mutta kun katselin paikallista kasvikirjaa, totesin, ettei tänne olisi kannattanut tulla erikoisia kasveja katselemaan. Valtaosa Etelä-Afrikan eksotiikasta kasvimaailmassa on eteläosissa Kapmaassa ja merien rannikkotasanteilla. Ehkäpä seuraavaksi sinne!’

Savannin hyönteisistä

Julkaistu , kirjoittanut
2

Yöperhonen saapui – yöllä

’Jos yksilömääriä tai vaikka vain lajimääriä lasketaan, niin hyönteisten ryhmä perii monessa asiassa voiton. Se on myös värikkyydessään ja monimuotoisuudessaan uskomaton (n. 80 000 kuvattua lajia E-A:ssa). Näin myös savannilla. En perehtynyt näihin pieniin kulkijoihin kovin perusteellisesti, se vaatisi niin paljon enemmän aikaa, tietoa ja taitoa etsiä näitä piilottelevia ja pakenevia lajeja. Kuvasin niitä, jotka tulivat vastaan ja olivat tarpeeksi suuria. Otos on siis varsin suppea, mutta mielenkiintoinen. Ei tämmöisiä kotimaassa tapaa.

Pirate (Catacroptera cloanthe)

Perhosia pidetään yleensä kauniina, värikkäinä, koristeellisina ja tarpeeksi suurina huomattavaksi. Näin täälläkin (satoja lajeja), mutta kun ne eivät istu mihinkään, niin kuvaaminen on hankalaa. Toki voisi ampua 1000 kuvaa lentävään perhoseen ja ruokota sieltä sitten yksi onnistunut esiin. En lähtenyt tähän. Siipeensä saanut Pirate istui tielle ja antoi ottaa kuvan, samoin huoneen seinälle yöllä ilmestynyt kahdeksansenttinen yöperhonen. Sillä oli muuten uskomattoman kauniit silmätäplät takasiivissään, mutta ujona se ei niitä kameralle esitellyt. Ei pitänyt minua siis liian vaarallisena, sillä vihollisten hämäämiseen nämä ”silmät” on tarkoitettu. Monarkki-tyyppisiä perhosia lenteli yhtenään savannilla, samoin kirkkaan keltaisia keltaperhosia  ja keltatäpläinen pohjaltaan orvokinsinisiä kaunottaria. Kuvat vaan jäivät ottamatta.

rukoilijasirkka –löydätkö kuvasta

Toxic Milkweed Grasshopper – pelotusvärit kohdallaan

Heinäsirkatkin osaavat olla komeita, jostain kohtaa. Meilläkin on sirkkoja, jotka lentäessään paljastavat värikkäät lenninsiipensä, mutta täällä koko otus saattoi olla uskomattoman kirjava tai sitten niin hyvin naamioitunut, ettei kauemmaksi erottanut puunoksasta. Vieressä oleva nelisenttinen heinäsirkka, tai siinähän on paritteleva pari, on vielä nymfi eli nuorukainen ilman siipiä. Se on kuitenkin häjy otus, sillä se syö ravinnokseen hyvin myrkyllisen kasvin osia ja kerää näin myrkkyä itseensä puolustautuakseen vihollisiaan vastaan. Käärmeenpistoyrtteihin kuuluva Meadow star kasvaa juuri kulkemillamme alueilla. Kasvia en nähnyt, mutta ihmisellekin vaarallinen sirkka tuli kuvattua vaimoni huomattua sen tiellä. Onneksi emme trendikkäästi paistaneet sirkkaa lounaaksi.

hyvin maastoon suojautuva heinäsirkka oli nelisen senttiä pitkä

Viereisessä kuvassa oleva tavallisen näköinen sirkka omistikin sitten juuri ne mainitsemani ruusunpunaiset lenninsivet, en vaan saanut sitä kuvattua lennossa. Sirkkoja oli monenlaisia, näinpä ensi kerran luonnossa myös rukoilijasirkan ja sepä osasikin kätkeä itsensä lehvistöön oivallisesti, vain pieni liike pajasti sen olinpaikan. Mikähän tuonkin kolmisenttisen otuksen historia on, kovin on eksoottinen ja mielenkiintoinen laji?

Itse olen aina ollut kiinnostunut kovakuoriaisista, nehän ovat kuin jalokivia tai koruja. Toisaalta niitä on hieman helpompi kuvata kuin noita poisliihottelijoita. 

tämä pyörittäjä kävisi rintakorusta – no, jos ei tietäisi sen muita harrastuksia

pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.) etsii kuljetettavaa

Koska savanni on täynnä märehtijöiden papanoita pieniä ja suuria, on paljon myös pillerinpyörittäjiä ja lantakuoriaisia, meiltähän jälkimmäiset ovat lähes hävinneet. Pieniä palleroita pyörittivät pienet lajit tai sitten useampi oli tarttunut samaan palloon, suuria palloja pyörittävät jopa viisisenttiset monenlaisilla sarvilla varustetut pelottavannäköiset otukset.

kokoa piisaa ja ulkonäköäkin – olisipa ollut vielä uros sarvineen

Yllä olevaa tulitikun mittaista kuoriaista luulin jo sarvikuonokkaiden edustajaksi kokonsa ja ulkonäkönsä vuoksi, mutta kyllä sekin näihin pyörittäjiin kuuluu. Muistan kaukaa lapsuudesta tuijottaneeni ötökkäkirjasta epäuskoisena toistakymmentä senttiä pitkiä herkuleskuoriaisia. Vieläkään en ole niitä luonnossa tavannut.

pullea kuin pallo, nimeä vailla

edellisen sukulainen, mutta värit

 

 

 

 

 

 

 

Eksoottisin kovakuoriainen ei ollut ollenkaan sellainen kuin kovakuoriaisten kuuluisi olla, siivet pehmeät kuin perhosen, kulku vaappuvaa ja elämä muutenkin kuin hukassa. Niinpä vaan tämä Net-Winged Beetle (Lycus trabeatus) ruskokuoriainen on paikkansa lunastanut savannin heinikosta. Hetken se viipyi ja liihotteli sitten tiehensä.

ruskokuoriaisten heimo, siivet kuin verkkoa

ja sama alapinnalta, eipä ole itse otus suuri

 

 

 

 

 

 

 

Vielä täytyy esitellä kaunis pieni sarvijäärä (Promeces longipes). joka näytti viihtyvät meikäläisten jäärien tapaa kukissa. Tuolla värityksellä ja noilla sarvilla voisi parjätä jopa kauneuskilpailuissa, koko vain oli muihin verrattuna vaatimaton, sentin luokkaa. Tietysti savannille kuuluvat muurahaiset ja termiitit. Välineeni eivät pystyneet ikuistamaan pikkuruista termiittiä, kun se lisäksi oli syvällä sementtisen kekonsa uumenissa, mutta maassa kotiaan pitävien muurahaisten (Pheidole sp.) ulko-oven sain kuvaan. Itse asujaa en pystynyt houkuttelemaan esiin.

kaunis sarvijäärä on mieltynyt keltaisiin kukkiin

Kolon asukas ei suostunut mannekiiniksi, on muuten hirvittävät leuat sillä

 

 

Uima-altaalla lenteli pelottavan näköisiä siivekkäitä, joilla tuntui olevan varsinainen invaasio läheisen piikkiakaasian oksistossa. Näitä meikäläisten toukohärkien sukuun kuuluvia kovakuoriaisia löytyi maasta ja puusta, vedestäkin. Näytti siltä, etteivät ne kelvanneet ravinnoksi linnuille, vaikka niiden kömpelö lento olisi hyvinkin tehnyt niistä otollista saalista. Meillä toukohärät ovat viime vuosina voimakkaasti uhanalaistuneet, täällä niitä näytti riittävän.

blister beetle, toukohärkä akaasiassa

sama otus maassa

Tässä pieni otos siitä maailmasta, josta olisi kuvattavaa löytynyt vielä toiseksikin viikoksi. Pientä kulkijaa hämmästyttää edelleen luonnon monimuotoisuus ja tarkoituksemukaisuus. Hyvin on suunniteltu ja tehty!’

Savannin ruohonsyöjiä ja yksi petokin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leijonapariskunta

’Etelä-Afrikan safareita mainostetaan mahdollisuudella nähdä viisi suurta. Tämä käsite juontaa juurensa menneisyydestä, jolloin jokaisen kunnon metsästäjän piti saada seinälleen viiden ison eläimen trofee. Nykyään juuri näitä eläimiä yritetään suojella salametsästäjiltä. Tähän ryhmään kuuluvat elefantti, leijona, sarvikuono, puhveli ja leopardi. Matkan aikana näimme muut paitsi leopardia, joka onkin hyvin vaikea luonnossa löytää.

urosleijona

Leijonaa pidetään vaarallisena eläimenä ja sitä se onkin, mutta oppaan mukaan virtahepo on tappanut eniten ihmisiä agressiivisella käytöksellään. Tapasimme leijonat kahdesti. Ensi kerralla emot ja kolme poikasta yrittivät saalistaa virtahepoa, mutta tämä pelastautui lammikkoon turvaan. Toisella kerralla saimme tarkkailla samoja leijonia uudelleen ihan lähietäisyydeltä niiden lepäillessä tien reunassa iltahämärissä. Leijonien määräksi Afrikassa arvioidaan tällä hetkellä n. 20 000 kpl. Eläin on rauhoitettu ja yksilömäärää seurataan tarkasti.

virtahepo pakenee leijonat perässään

Virtahepo oli nopeudessaan minulle yllätys. Suuri, jähmeä eläin pelastautui leijonilta oveluudella ja nopeudella. Lammikko oli sen turvapaikka ja sinne se sukelsi, kissojen jäädessä rannalle nuolemaan kastuneita käpäliään. Savannin puroja oli padottu, jotta saatiin hipoille sopivia lammikoita turvapaikoiksi. Enpä tiedä, oliko leijonanpentujen todellinen tarkoitus saalistaminen vai harjoitus. Ei ne kovin tosissaan näyttäneet yrittävän, mutta hipon naamalla oli kyllä pelokas irvistys. Eläin on uhanalainen. Esim. Kongossa kanta on metsästyksen vuoksi romahtanut yli 90%.

isosarvikuono ruokailemassa

isosarvikuono

Sarvikuonoa pidetään yleensä vaarallisena sarvensa ja suuren massansa vuoksi. Täällä ne olivat kyllä oikein lauhkeuden perikuvia. Kaikessa rauhassa lauma sarvikuonoja söi ruohoa parin metrin päässä ihmisiä täynnä olevasta autosta. Hyökkäämällä kohti ne olisivat tehnyt selvää jälkeä. Oppaan mukaan mitään vaaraa ei ollut, vaikka nautimme virvokkeita auton ulkopuolella ja suuri emo viikon ikäisen poikasen kanssa lähestyi tietä pitkin. Itse kyllä vilkuilin huolestuneena ympärilleni. Ehkä oppaat tietävät. Kaukoidän uskomukset eläimen sarvesta tehdyn jauheen vaikutuksesta mieskuntoon on ajanut sarvikuonot uhanalaisiksi. Isosarvikuonolla, jonka tapasimme, on vielä elinvoimainen kanta Afrikassa (n. 11 000 kpl), mutta muut neljä lajia ovat suurissa vaikeuksissa. Vuosittain sarvikuonoja tapetaan edelleen sarven vuoksi, jossa ei ole tieteellisesti todettu olevan mitään parantavia aineosia. Kilohinnaltaan sarvi on kalliimpaa kuin kulta.

savanninorsu

Norsu eli elefantti on toinen, joka kärsii edelleen salametsästyksestä. Syöksyhampaiden norsunluu on haluttua tavaraa salakaupassa. Monet maat ovat kieltäneet kaupan, mutta se ei ole metsästystä lopettanut. Afrikassa elää noin puoli miljoonaa norsua. Lajeista savanninorsu on metsänorsua yleisempi. Useana iltapäivänä katselimme asunnon terassilta, kun norsut laskeutuivat rinnettä alas laaksoon ruokailemaan. Norsun on syötävä koko ajan ja sen kyllä näki alueilla, joissa kymmenien norsujen laumat olivat kulkeneet. Lauhkealta tuokin eläin vaikutti, vaikka hieman hirvittikin kun muutaman tonnin painoisia eläimiä tallusti auton puskuria hipoen eteenpäin.

gnu rehvastelee keskellä tietä

kirjoantilooppi ruokapuuhissa

Antilooppien maailma on usein se mikä savanneilta jää helpoimmin matkaajan mieleen. Laumat liikkuvat rauhallisesti kuin yhdestä tuumasta, ruokailevat, lepäilevät, ovat varuillaan. Antilooppien ryhmään kuuluu yli viisikymmentä lajia eri puolilla maailmaa. Täällä tapasimme kymmenen lajia: bufloni, gnu, nyala, impala, kudu, valkopäätopi, kirjo-, lehmä- ja hirviantilooppi sekä kalliohyppijä. Asuinpaikka oli saanut nimensä kalliohyppijän mukaan. Kololo on pieni jyrkillä rotkojen kalliorinteillä elävä antilooppi, jolla on hauskat pystyt sarvet.

kalliohyppijä eli kololo

Usein nämä ruohonsyöjät liikkuivat suurina laumoina valppaasti tähyillen ympäristöönsä. Vaikka niillä ei luontaisia vihollisia ole kuin leijona ja leopardi, niin tarkkana ne silti olivat myös sillä alueella, jossa näitä petoja ei olisi pitänyt olla. Antilooppeja myös metsästetään ja sillä tavalla pidetään kantoja kurissa, tuskin kuitenkaan ihan turistikeskusten ympäristössä. Aikaisemmin näillä savannilla olevilla tiloilla oli ohjelmistossa myös metsästyssafareja, Nyt niistä ei kukaan puhunut mitään. Toisaalta meille tarjottiin päivällisellä usein riistaa, joka osoittautui esim. gnuksi.

hirviantilooppi eli elandi

koristeellinen nyala

Kaunein antilooppi oli ainakin minun mielestäni nyala, ehkä senkin vuoksi, että se useana päivänä tuli tervehtimään meitä asunnon eteen. Tämä koristeellinen eläin oli aivan kesy. Kun majoituksen läheisyydessä oli mahdollisuus sekä pyöräillä että kävellä eläinten keskellä, niin varsinkin nyala oli se, joka antoi ihmisen tulla lähelle ja katseli ystävällisen oloisena ihmisen toilailua kameran kanssa.

Vaikuttavin eläin on kuitenkin kirahvi. Tämän koko on häkellyttävä, mikä tietenkin johtui siitä, että puut ovat matalia. Kun se ensimmäisenä päivänä seisoi tiellä vasten nousevaa aurinkoa, ei voinut muuta kuin pysähtyä ja olla hetki hiljaa paikallaan. Tämäkin uljas eläin ajautui uhanalaiseksi, kun yksilömäärä painui alle sadantuhannen. Muutama vuosi sitten laji jaettiin

kirahvi aamuvalossa

neljään eri lajiin. Erot ovat lähinnä lisääntymisessä ja ihon kuvioinnissa. Tämä entisestään lisää kirahvien suojeluarvoa. Vielä on tarkemmin selvittämättä näiden uusien lajien levinneisyys ja yleisyys, eipä niillä taida olla vielä virallisia suomalaisia nimiäkään. Matkalla oppii valtavasti, kun pitää korvansa ja silmänsä auki. Niinpä en tiennyt ennestään, ettei kirahvilla ole äänihuulia ja että se märehtii valtaisalla vauhdilla ruokaansa. Oli hupaisaa seurata, kun märepallo meni ylös alas pitkää kaulaa kuin hissillä.

Meille Suomeen on uutena eläimenä tullut villisika, täällä peuhasi pahkasika, huvittava pikkuotus näihin jättiläisiin verrattuna. Sen uteliaisuus sai katsojankin uteliaaksi, kuinka monta isoa ja kuinka monta pientä sieltä jonossa juokseekaan. Ulkonäöstään ja vaikuttavista torahampaistaan huolimatta pahkasika on suhteellisen vaaraton otus.

hupaisa juoksentelija – pahkasika

Kun savannin eläimistä puhutaan, ei voi unohtaa hevosen sukulaista, seepraa. Nehän liikkuvat yleensä pienissä laumoissa ja pakenevat herkästi ihmistä. Kun seepra seisoi yksinään puiden varjossa, ei voinut kuin ihmetellä, kuinka hyvä suojaväri sillä on raitapaidasta huolimatta. Valot ja varjot naamioivat seepran puiden siimekseen näkymättömiin. Uskomatonta on myös se, että eläimen raidoitus on kuin meidän sormenjälkemme, ei kahta samanlaista.

seepra – raitapaita

Kyllähän matkalla muitakin eläimiä nähtiin: juovahyeena, sakaali, pensasorava, liskoja ja matelijoita, hyönteisiä ja hämähäkkejä, skorpioni äyriäisistä ja kameleontti. Ehkä niistä teen vielä yhden jutun erikseen. Tähän alle vielä hellyttävä kuva leijonaemosta ja kolmesta pennusta, kissat leikkivät, vaikka ”aseet” räiskyvät. Muistikortit täyttyivät toinen toistaan hienommista kuvista.’

leijonaemon onnellinen perhe

Savannin lintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

helmikana

’Matkalla oli käytössäni alueen linnuista kertova kirja (Sinclair, Hockey, Tarboton & Ryan: Birds of Southern Africa). Se kattoi koko eteläisen Afrikan eli Etelä-Afrikan tasavallan lisäksi myös Namibian, Botswanan, Zimbabwen ja Mosambikin. Koko tällä alueella on tavattavissa liki 1000 lintulajia, joista endeemisiä on noin 100. Matkan aikana liikuttiin melko suppealla alueella Johannesburgin pohjoispuolen savannialueilla. Laskin lintukirjasta, että näiltä paikoilta olisi ollut mahdollista löytää noin 320 paikallista lajia ja 85 muuttolintua, joista osa muuttaa sinne Suomesta saakka. Itse näin tunnistettavasti 100 lajia ja noin 60 sain jonkinmoisen valokuvan, joskin ne jäivät aika vaatimattomiksi.

arokotka

Lintukirjan mukaan kotkia ja haukkoja savannilta voisi löytää melko runsaasti (48 kpl). Nämä ovat kuitenkin tottumattomalle hyvin vaikeita määrittää lajilleen. Kaukaa saattoi nähdä petolinnun liitävän savannin yllä, mutta sen määrittäminen olisi vaatinut kaukoputken, jota minulla ei ollut mukana. Se olisi ollut näillä aukeilla mailla hyvä lisä. Niinpä tunnistettu petosaalis jäi kahteen kotkaan ja haukkaan sekä yhteen pöllöön. Ilmeisesti savannilla ei myöskään ollut sillä hetkellä raatoja, koska korppikotkat puuttuivat kokonaan.

Savanni mielletään kuivaksi biotoopiksi ja siksi minulle olikin yllätys, että siellä oli myös pieniä lampia ja virtaavia vuolaita puroja. Nämä olivat kuitenkin liian vähäisiä ylläpitämään laajempaa vesilintukantaa. Pikku-uikku oli ainoa havaittu laji paristakymmenestä mahdollisesta. Kahlaajia löytyi jonkin verran enemmän, mutta ne saattoivatkin liikkua myös kuivemmilla paikoilla. Mukavia tuttavuuksia olivat hyypät, joita näin kolme erilaista: tuhkahyyppä, kruunuhyyppä ja seppähyyppä. Hadadanibis toimi monena aamuna herätyskellona kuuluvalla rääynnällään.

tuhkahyyppä

habananibis

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkin päivää puiden kätköistä kuului yksitoikkoinen minuuttikaupalla kestävä voimakas pop-pop-pop ääni. Vasta viimeisenä päivänä ääntelijä paljastui sepäksi. Näitä tikkalintuihin kuuluvia lajeja ei meillä tavata. Savannilla ne osoittautuivat yllättävän yleisiksi, niin kuin muutkin tikat ja tikkaset. Seppiä tapasin neljä lajoa, tikkoja viisi lajia. Se, että lintuja ei nähnyt mutta kuuli, oli aivan tavallista. Lintu ei laulanut, vaan se varoitteli tai esitti erilaisia kutsuääniksi luokiteltavia äännähdyksiä. Vain oliivikultarinnan kuulin laulavan heleää reviirilauluaan. Liekö sillä siellä pesä. Niinpä nämä linnut eivät myöskään istu puun latvassa tai oksalla näkyvällä paikalla, vaan ne ovat lehvistön suojassa. Kun ne lähtevät häirittynä liikkeelle, ne lentävät vinhaa vahtia usein monta sataa metriä ja kiepsahtavat välittömästl lennon jälkeen lehvistön suojaan. Niinpä niiden määrittäminen ei aina ollut helppoa kuvan ottamisesta puhumattakaan.

kirjoseppä

mustavyöseppä

Varpuslintujen ryhmä on täälläkin suurin, liki parisataa lajia. Ne ovat myös haastavimpia pienuutensa ja arkuutensa vuoksi. Aamuhetket olivat parhaita näiden esiin löytämisessä. Kun sitkeästi odotti, niin lintu tuli esiin joko uteliaisuuttaan tai epähuomiossa ja siitä saattoi saada kuvan. Monesti nämä linnut ovat myös hyvin kirkasvärisiä ja luulisi niiden erottuvan siksi helposti. Monet erottuvatkin, mutta koska puiden lehdet, kukat ja  hedelmät ovat myös värikkäitä, ei lintu poikkea niistä kovinkaan paljon ja silloin kirkasvärinenkin lintu saattaa jäädä huomaamatta. Tällaisia olivat esimerkiksi loistokottaraiset, siepot ja medestäjät. Tämä viimeinen ryhmä olikin erikoisen mielenkiintoinen, vastaahan se uuden maailman kolibreja. Olen näihin törmännyt niin Gambiassa kuin Sri Lankassakin, joten luulin niiden olevan tuttuja täälläkin, mutta eipä ollutkaan. Monen linnun kohdalla huomasi, että ne olivat hieman sottaisen näköisiä: höyhenet vinksottivat, värit olivat vähän mitä sattuu ja varsinkin medestäjillä se tuotti vaikeutta, koska lajit tunnistetaan väreistä. Pitkään sain kiikaroida kukissa pörrääviä lintuja ennen kuin sain varmuudella kaksi lajia määritettyä: valkovatsa- ja samettimedestäjä.

orvokkikottarainen

vihersäihkyjä

 

Säihkylinnut ovat tietysti niitä, joita oikein erikoisesti etsitään, ovathan ne paitsi koreita, niin myös eksoottisia. Kalastajia näin neljä lajia, joista yleisin oli metsäkalastaja, jonka kaunis suriseva huuto kuului milloin mistäkin. Meidän harvinaisuus mehiläissyöjä oli siellä hyvin yleinen, samoin savannisininärhi. Näistä eksoottisin oli kookas vihersäihkyjä punaisena kaartuvine nokkineen ja pitkine pyrstösulkineen.

afrikankäki

Kun linnuista neljäsosa on muuttolintuja, niin tokihan siellä on meikäläisiäkin lintuja tavattavissa. Havaitsin ainakin haara- ja räystäspääskyn, harmaasiepon ja pajulinnun. Viereisen kuvan käki on kovin eurooppalaisen näköinen, mutta on kuitenkin rinnakkaislaji eli afrikankäki. Hiirihaukka liiteli jokilaakson päällä, mutta oli sikäläistä alalajia ja mehiläissyöjä , joka on samannäköinen kuin meilläkin tavattu lienee kuitenkin paikallista rotua. Näin tuttuja voi tavata kaukomaillakin.

Jos pitäisi nimetä mielenkiintoisin lintu, se varmaankin olisi töyhtöturako. Pieni parvi näitä hauskannäköisiä lintuja naureskeli majoituksen läheisyydessä joka aamu. Myös pienet hiirot olivat valloittavia, niistä vaan en millään onnistunut saamaan kelvollista kuvaa. Näille molemmille on tyypillistä hämmästyttävän pitkä pyrstö. Tämä on yksi piirre lisää savannin lintuihin. Monessa ryhmässä on lintuja, joiden pyrstö on luonnottoman pitkä: laahuspiispa, lesket, paratiisimonarkki, hiirot, jotkut lepinkäiset, säihkyjät. Tuntui jopa siltä, että linnun oli vaikea lentää pyrstönsä kanssa, koska se saattoi olla monta kertaa linnun pituinen. Myös alla olevan kuvan loisnokkelilla on oma tehtävänsä savannilla. Se noukkii syöpäläisiä suurten eläinten iholta. Tässä se on kiipeämässä kirahvin lapaa ylöspäin. Näitä näkyi monilla muillakin eläimillä.

afrikan metsäkalastaja

loisnokkeli  

 

töyhtöturako

Tässä muutamia havaintoja matkan lintumaailmasta. Vaikka en ole mikään varsinainen bongari, niin merkitsen kuitenkin muistiin uutena näkemäni linnut eli ns. elikset, maailmanpinnat. Nyt niitä kertyi tällä matkalla 70 lajia.’