’Syksyn pimeät illat ovat minulle lukemisen aikaa. Silloin kehtaa tarttua paksumpaankin opukseen, kun ei enää jaksa hakata puita eikä nyhvertää mikroskoopin ääressä. Olen käynyt Lapista keräämiäni sammalnäytteitä läpi ja se on tuskaisen hidasta puurtamista, kun edessä saattaa olla sammal, josta ei voi sanoa juurikaan mitään tai ehkä sen, onko kyseessä maksa- vai lehtisammal. Kirjat tuovat silloin tarpeellisen rentoutuksen. Anthony Doerr on tämän hetken menestyjä Amerikassa, Kaikki se valo, jota emme näe on bestseller parhaasta päästä. Se on myyntilukujen kärjessä kautta maailman, arvostelu- ja lukijamenestys. Siitähän saa hyvän syyskokemuksen, ja näin on!’
Kaksi erikoista lasta, kaksi maailmaa, sota ja radioaallot. Voisiko jotenkin noin luonnehtia tätä lukuromaania, joka voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon tänä vuonna. Kirja alkaa 1930-luvulta, kun Pariisissa asuva Marie-Laure on lapsi ja sokeutuu ja kun orpo Werner korjaa lähialueiden radioita Saksassa ja kuuntelee ranskalaisia ohjelmia radionsa kautta. Sota muuttaa kummankin lapsen elämän. Marie-Laure pakenee isänsä, Pariisin museoiden lukkosepän, kanssa Bretagneen mittaamattoman arvokas timantti mukanaan ja Werner joutuu saksalaiseen eliittikoulutukseen päätyäkseen sotilaaksi.
Kuinka sokea tyttö selviää, kun ensin isä häviää, sitten setä ja taloudenhoitaja ja timanttia metsästävä vääpeli kolisuttelee talon ovia? Kuinka Werner selviää, kun hän joutuu etsimään luvattomia radioasemia ja tuhoamaan ne ympäri natsien valloittaman Euroopan? Päivä kerrallaan edetään kohti Normandian maihinnousua ja sodan päättymistä. Sodan lopulla Werner paikallistaa laitteillaan Marie-Lauren isosedän ylläpitämän vastarintaliikkeen aseman ja kuulee hennon tytönäänen lukevan Vernen kirjaa kapteeni Nemosta ja pyytävän apua. Nuorten tiet risteävät, he tapaavat ja joutuvat taas erilleen. Sota on lopuillaan, mutta se kuljettelee ihmisiä kuin virta lastuja. Kirja jatkuu aina nykyaikaan saakka, jolloin Marie-Laure on vanha ja saa – erikoisen paketin.
Tarina etenee pieninä sivun parin katkelmina kummankin päähenkilön elämästä. Lisänsä kerrontaan tuovat mm. erikoinen isosetä Etienne, jalokivimetsästäjä von Rumbel ja Wernerin sisko Jutta. Kun kirjailija on lisäksi sotkenut ajanjaksot sopivasti sekaisin, niin jännitys säilyy ja tiivistyy loppua kohti. Taitavasti hän saattaa nuoriksi varttuneet lapset kohtaamaan toisensa. Kirjan ehkä kaunein kohtaus on, kun Werner löytää Marie-Lauren sodan hävittämästä Saint Malon kaupungista. Hän on pelastanut tytön kolmeen kertaan, hän on rakastunut tämän kauniisti soljuvaan ranskaan, mutta he ovat eri puolilla, eri maailmoista.
Kokonaan oma tarinansa on timantilla, joka on peräisin kaukaa menneisyydestä ja jolla on mystinen tausta: se suojelee omistajaansa, mutta tuhoaa tämän ympäristöä. Sodan julmuus ei riitä, timantinmetsästys luo lisää jännitettä ja oikeastaan sellaisenaan on kirjassa turha elementti. Maailmansodan kauhut, keskitysleireineen ja pakkosiirtoineen, ovat jo kyllin riistäviä. Marie-Lauren isä joutuu pakkotyöhön ja katoaa, isosetä vangitaan ja viedään pois, mutta selviää, Werner näkee junien kulkevan itään ja länteen täynnä kuolleita ja kuolevia, leiriltä toiselle. Näistä on kirjoitettu valtavasti ja tässä kirjassa ne sivuutetaan viittauksilla, hyvä niin. Keskeiseksi nousee timantti ja sen piilottaminen. Kuinka sille lopussa käy? Ehkä timanttikaan ei ole häviämätön.
Kirja antaa ajatusta vielä moneksi hetkeksi, pohdintaa ihmisen mielen liikkeistä, julmuudesta ja sydämellisyydestä. Se sopii hyvin nykyisen kuohuvan Euroopan tilanteen pohdintaan. Sokea ei näe edes valoa, ehkä me näkevät kuitenkin näemme. Marie-Laure on loistava esimerkki ihmisestä, joka selviää, kun haluaa, kaikista puutteista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Palkintonsa ansainnut kirja, hyvä ja hallittu.
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka. 544 s.
