Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Hyvää vappua!

Julkaistu , kirjoittanut
2

maljakas (1)

’Taas on aika sienien, keväisten ja punaisten. Harvinainen punakevätmaljakas (Sarcoscypta coccinea) muistuttaa nimensä mukaan nopeasti katsottuna suurta leppäkerttua, joka on herännyt ennen aikojaan. Liekö vappupallokin saanut siitä värinsä, kun sekin komeilee usein tuossa värissä. Joka tapauksessa tämän maljamaisen sienen voi löytää Etelä-Suomen lehdoista toukokuun aikana. Sen lyhytjalkainen itiöemä on yläpinnalta kirkkaan punainen ja alapinnalta kermanvaalea. Kooltaan se on 1 – 4 cm leveä ja kasvaa suoraan lehtokarikeella, joka on muodostunut lepän tai pähkinäpensaan maatuvista oksista. Jos ei vappuna ole muuta tekemistä, niin näitä sieniä voisi etsiskellä ja muistiin merkitä. Joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa, haluan toivottaa sinulle sihisevää vappua.’

Erämaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Timna Park

’Kuva on otettu huhtikuun alussa Timnan kansallispuistosta Negevin erämaa-alueen etelälaidalla kuumana ja kuivana päivänä erämaatuulen suhistessa korvissa.’

Kiilopää

’Tämä kuva on otettu pari viikkoa myöhemmin Saariselällä Kiilopää-tunturin takana nollakelissä, hien tippuessa ja tuulen suhistessa tunturikoivikossa.’

Erämaa lienee vanha eränkäyntialuetta kuvaava sana kielessämme. Itse miellän sen kuuluvan johonkin syrjäiseen kolkkaan maassamme, Lappiin tai Kainuuseen, ainakin sellaiseen paikkaan, missä on vähän ihmisiä ja luonto on vielä mahdollisimman koskematonta. Koko maapalloa koskien erämaa sanana saa laajemman merkityksen, kuten kuvistakin näkyy. Samaan aikaan kun meillä paksu lumi peittää Lapin erämaita, etelän erämaa-alueilla hikoillaan kuumuudessa ja kuivuudessa.

Vaikka nämä kaksi aluetta ovat helposti ajateltuna täysin toistensa vastakohtia, niin niistä löytyy paljon yhteistäkin, ehkä juuri sitä, minkä itse annan erämaalle tunnusmerkiksi. Molemmissa oli hyvin avaraa. Katse ei kohtaa estettä heti muutaman metrin päässä, vaan sai rauhassa harhailla horisontissa, etsiä luonnonmuotoja maan pinnasta, kivistä, vuorista. Yhteistä oli myös hiljaisuus ja toisaalta äänet. Kun pinnisteli kuuloaan niin että korviin pisteli, kuuli erämaan hiljaisen kohinan. Turhaan ei puhuta erämaan hengistä, jotka varsinkin öiseen aikaan pelästyttelevät ihmisiä. Keskittymällä hiljaisuuteen kuulee erämaan hiljaisuuden. Timnassa se oli tuulen suhina onkaloissa, rapina kuivuneiden pensaiden alla, kaijut liikkeistä kalliopahtojen takana. Lapissa äänet kulkivat risauksina pensaisssa, lumen pinnan rahinana ja rinkanputken ulinana.

Monesti kerrotaan, että erämaa on autio ja tyhjä, mitä se ei suinkaan ole. Timnan hiekka pitää sisällään kuivuuteen sopeutunutta elämää, liskoja, hyönteisiä, kukkasipuleita. Lintuja on monenlaisia ja lähes jokaisen nimen eteen on kirjattu liite aavikko. Näin aavikkotaskun, -kiurun, -pyyn, -tulkun, -juoksijan jne., erämaaolosuhteisiin sopeutuneita eläimiä. Lapissa elämä oikein pursuaa erämaan hiljaisuudessa. Sen voi jokainen kulkija todeta verenhimoisina inisiöinä kesäkuun lopun räkkäaikaan. Nyt näitä itikoita ei vielä näkynyt, mutta erämaan kätlöistä löytyivät kyllä sinne kuuluvat eläimet, riekko, korppi, kuukkeli, jopa ahman jäljetkin kertoen hyvästä vuodesta. Kasvillisuus vielä nukkui molemmissa erämaissa: Timnassa se odotti vettä, Lapissa lämpöä.

Vaikka siis nämä kaksi ovat täysin erilaisia, ovat ne myös monessa suhteessa samanlaisia. Itse oikein hämmästyin, kun pistin silmäni kiinni Luiro-järven jäällä. Olisin voinut hyvin kuvitella olevani Timnan hiekkaerämaassa: sama tuuli, sama hiljaisuus, sama autius, sama rauha, vain lämpötila oli erona. Koska matkat sattuivat näin lähelle toisiaan en ole ehtinyt niitä kovin tarkkaan vielä analysoida. Ehkä kevään edetessä saan senkin tehtyä ja kirjattua jotain tänne blogiinkin joitain huomioita. Tällä kertaa tämä riittänee.

Miten maailma loppuu?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


miten maailma...’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’

Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.

Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.

Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.

Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien  ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.

Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.

Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.

Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.

Alkusoitto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


alkusoitto’Olen ollut muutaman viikon ulkomailla ja blogin pitäminen on jäänyt vähälle. Ulkona kevät tekee tuloaan räntäkuurojen keskellä, aurinko sulattelee hankia ja muuttolinnut palailevat kaukomailta. Etelässä ne olivat hyvinkin jo lähtökuopissaan, niin pääskyt kuin kahlaajatkin. Tervetuloa vain. Matkalla luin pieniä kirjoja, joilla on suuri sisältö. Tällainen on varsinkin muutaman vuoden takaisen Nobel-kirjailijan Le Clézion palkintovuonnaan kirjoittama kirja nuoren Ethelin kasvusta lapsuudesta aikuisuuteen ja vastuuseen. Upeaa kerrontaa, niin kuin muutkin hänen kirjansa. Autiomaa oli fantastinen lukukokemus aikoinaan ja nyt juuri kun vaelsin kuumassa erämaassa kivien, punaisten kallioiden ja mystisen hiljaisuuden keskellä, muistelin usein juuri tätä kirjaa. Le Cléziota kannattaa lukea useampaankin kertaan.’

Kirja on pieni kertomus suuresta asiasta. Nuori Ethel kasvaa kirjan myötä lapsesta aikuisuuteen ja saa kokea kaiken sen muutoksen, jonka sota tuo Eurooppaan 30-luvulla. Hän elää rikkaassa porvarillisessa perheessa Pariisissa, soittaa pianoa, käy koulua ja seurustelee vanhan isosetänsä Solomonin kanssa elämästä. Hänen perheensä on muuttanut Pariisiin Mauritiukselta ja isän on tarkoitus hoitaa perheen raha-asioita täältä käsin niin, että he voisivat jatkossakin viettää turvattua ja vakaata elämää. Toisin kuitenkin käy. Isä ei osaa hoitaa asioitaan, ei omiaan eikä muiden. Hän elää yli varojensa pitämällä salonki-iltoja, tarjoamalla lainoja, haaveilemalla uusista keksinnöistä, jotka eivät toimi ja sijoittamalla rahaa arveluttaviin kohteisiin. Isosetä huomaa tämän ja testamenttaa kaiken omaisuutensa Ethelille, varsinkin kalliin tontin, jonne oli tarkoitus rakentaa Ethelille Malvanvärinen huvila. Isä kuitenkin sedän kuoltua tuhlaa myös Ethelin varat ja niin he ovat kaikki tuuliajolla, kun sota syttyy.

Kirja kertoo myös Ethelin ystävyydestä Ksenjan, venäläisaatelisen emigranttitytön, kanssa. Ksenja on köyhä, todellä köyhä, mutta ylpeä ja kantaa köyhyytensa kunnialla. Tytöt ovat rakastuneita toisiinsa ja ystävyys on muuttumassa jopa vaaralliseksi. Sota kuitenkin muuttaa senkin. Ksenja menee naimisiin ja ystävyys loppuu. Ethel seurustelee englantilaisen Laurentin kanssa ja menee tämän kanssa naimisiin kirjan lopulla sen jälkeen, kun isä Alexandre on kuollut, perhe kärsinyt hirvittävän köyhyyden ja alennuksen joutumalla karkoitetuksi Pariisista ensin Nizzaan ja sitten maaseudulle toisten ihmisten armopalojen varaan. Kun on itse kärsinyt nälän ja puutteen, osaa antaa arvon hyvinvoinnille ja toisten kärsimyksille.

Kirja on osittain omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan omasta äidistä. Siinä ei oikeastaan tapahdu kerrottuna kovinkaan paljon, mutta sen pienten tapahtumien taustalla vellovat suuret asiat, joiden laineet keinuttavat myös kirjan henkilöitä. Hitler on kummajainen, jota ensin nauretaan sitten vihataan. Puute on peikko taustalla, jonka ei suotaisi tulevan omalle kohdalle, mutta joka on siedettävä sitten kun se osuu.

Kirjailija kuvaa hyvin kauniisti nuoren Ethelin elämää Pariisissa. Hän ei kaunistele asioita, mutta tunkeutuu kuitenkin syvälle nuoren tytön sielunelämään. Tuntuu joissakin paikoissa jopa kiusalliselta lukea tytön omista ajatuksista. Tyttöjen ystävyys on kuvattu myös hyvin kauniisti ja vaikka se johtaa lähes lesbomaiseen suhteeseen, niin siitä ei läpitunge nykykirjallisuuden niin helposti paisuttamaa seksuaalisuutta. Kuvaus on arkaa, niin kuin varmaankin nuoren tytön itsensä etsiminen on. Ksenja kuvataan kylmäksi ja itsekkääksi, kuten usein kliseisesti venäläisiä kuvataan. Toisaalta Ethel on runotyttömäinen sinisilmäinen onnessaan eikä osaa ajatella toisista mitään pahaa.

Koska kirja on kertomus Hitlerin hirmutekojen ajalta, se ei jätä näitäkään asioita rauhaan. Vasta kirjan lopulla selviää, että Laurent on juutalainen eikä Ethel. Laurent on kuitenkin englantilainen sotilas, eikä joudu kärsimään, mutta hänen perheensä joutuu keskitysleirille. Koko ajan pelkäsin sen tapahtuvan Ethelin perheelle. Pahuus kasvaa kirjan edetessä ja koska siitä aiheesta on paljon kirjoitettu, se vaikuttaa, ahdistaa, vaikka sitä ei kerrota. Kerronnan tahdittajana on Ravellin Bolero. Alku on verkkainen, mutta tahti kiihtyy kohti loppua. Se on ikään kuin alkusoittona elämälle, johon Ethel valmistautuu.

Kirja on kaunis pieni helmi, joka kannattaa lukea huolella. Se jää helposti ulkokohtaiseksi eikä pysy mielessä, mutta hieman vaivaa nähden siitä saa uskomattoman paljon irti pienestä koostaan huolimatta.

Le Clézio, J. M. G: Alkusoitto. Otava 2010 (2008). Suom. Annikki Suni. 179 s.

Hangen alla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

murkkupesä

’Vielä viikonvaihteessa murkkupesä oli piilossa hangen alla Etelä-Hämeen metsämailla. Pellonreunoista lumi oli jo kaikonnut, mutta murkut pysyivät vielä visusti piilossa. Olen vuosittain seurannut kevään etenemistä myös murkkujen ilmestymisen kautta eikä sen mukaan niiden aika vielä olisikaan. Karistajainen sen sijaan on jo pyyhkäissyt yli metsän. Hangella on runsaasti neulasia, pieniä oksanpätkiä ja jäkäliä. Suksimiestä harmittaa, kun ne tarttuvat voiteisiin, mutta rikka syö sijansa hyvin nopeasti ja edistää näin lumen sulamista ja kevään tuloa. Kohta murkuillakin on taas uutta kannettavaa.’

lutukka

’Mielenkiintoista on myös seurata, mikä kukka ehtii ensinnä kasvuvauhtiin, ihan kukkaan asti. Monena vuonna se on ollut kevätpiippo, koska se aloittaa usein kukinnan jo lehtiruusukkeen suojissa. Kuvan lutukka on talvehtinut lämpimän rappukiven vieressä ja säilyttänyt vihreän värinsä lumenkin alla. Tarkkaan katsottuna sen lehtiruusukeen keskeltä pilkistää jo uusi verso, joka lähtee kasvuun heti, kun lämpötila nousee pysyvästi plussan puolelle. Taitaa sen verso kestää hyvin pakkastakin ainakin muistan syksyllä lutukan kukkineen ja kasvaneen vielä pikkupakkastenkin jälkeen. Näillä pihojen rikkakasveilla ei ole kovin pitkää lepoaikaa talvella. Viime syksynä havaitsin viimeisen lutukan joulukuun lopulla ja tämä puskee esiin jo maaliskuussa. Nyt olen lähdössä kahdeksi viikoksi kesää vastaanottamaan etelään, joten seuranta saa ikävän takapakin. Todennäköisesti huhtikuun puolella jo muutkin kasvit kurottavat varttaan esiin, ellei tule kaamea takatalvi.”

Häväistyt

Julkaistu , kirjoittanut
2


Häväistyt’Kun talvi alkaa hävitä taistelun keväälle, jää aikaa vähemmän lukemiselle. Nyt olenkin hiljaiselon aikana päässyt taas vauhtiin ja kaivanut väliinjääneitä teoksia tutustuttavaksi. Yksi tällainen on viime vuonna ilmestynyt Sahlbergin Häväistyt. Pistän tähän siitä joitakin kommentteja, jospa joku löytää niistä syyn tutustua tähän vähemmän tunnettuun kirjailijaan. Suosittelen, vaikka en voikaan taata mielihyvää.’

Göteborgissa asuvan suomalaiskirjailijan kymmenes romaani on yhtä synkkä ja kaunis kuin edeltäjänsäkin. Itseeni teki aikoinaan suuren vaikutuksen kirja Höyhen, jossa kuljetaan kehitysvammaisen pojan mielenmaisemassa laitoksessa, samoin syrjäytyneestä maahanmuuttajasta kertova Hämärän jäljet. Sen sijaan Tammilehdosta en pitänyt ja niinpä jätinkin kirjailijan rauhaan tähän päivään asti. Ehkä se kannatti, tuli perspektiiviä.

Häväistyt on kirja pakomatkasta, rikoksesta, pahoinvoinnista, pienistä ihmisistä yhteiskunnan rattaissa. Kirjailija ei sido tarinaansa mihinkään aikaan eikä paikkaan. Se olisi voinut tapahtua viime vuonna tai kymmeniä vuosia sitten missä päin maailmaa tahansa. Oikeastaan siitä tuli sellainen kuva, jonka olisi voinut piirtää joku 30-luvun kirjailija: William Flaukner tai Pentti Haanpää. Kun on viime aikoina lukenut monia puolifiktiivisiä tarinoita, tuntui virkistävältä paneutua täysin keksittyyn tarinaan. Tällä ei ole totuuspohjaa ja kuitenkin se on totta. Samanlaisia juttuja on kerrottu tuhansia ympäri maailman, tarinoita, joita lama ja puute saa aikaan.

Kirjassa ihmiset kuvataan hyvin lakoonisesti: mies, nainen, tyttö, poika, Mestari. Osalle heistä nimet tulevat vasta aivan kirjan lopussa. Samoin paikat ovat yleiskäsitteellisiä: rannikon kaupunki, lähikylä, kaivos.

Kirja alkaa siitä, kun talosta tulee ulos kolme henkilöä, poika, nainen ja mies, tässä järjestyksessä ja sitten mies palaa taloon ja hakee mukaansa kiväärin. Tästä alkaa pakomatka, joka etenee kuin dekkari lopun ratkaisuun saakka. Perhe pakenee rikosta, jonka motiivit tulevat esiin teoksen edetessä. He joutuvat hankkimaan toimeentulonsa rikollisin keinoin ja pakenemaan virkavaltaa useaankin kertaan. Heidän päämääränään on löytää Mestari, joka on kertomuksessa kuin Jumala, joka ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa. Mestari kuitenkin liikkuu nopeasti paikkakunnalta toiselle eikä häntä ole helppo saavuttaa. Mies tekee sen, minkä voi ja mihin pystyy, vaikka loukkaa jalkansa paetessaan ja vaikka on monesti eksyä jäljiltä. Suurelta osin kerronta on ulkopuolista, mutta minä-kertojina ääneen pääsevät myös kaivoksen palopäällikkö, vanha yksin asuva nainen ja poliisi. Heidän kuvauksensa perheestä antavat jonkinlaista käsitystä siitä, miltä he näyttävät. Yllätys oli ainakin minulle heidän ikärakenteensa ja ulkonäkönsä, josta ulkopuolinen kertoja ei kerro juurikaan mitään.

Hyvin keskeiseksi tarinassa nousee mykkä poika. Jo alusta pääsee käsitykseen, että häneen liittyy jotain erikoista, jotain mikä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Salaisuus pysyy salaisuutena lähes loppuun saakka eikä sitä voi oikeastaan arvatakaan sillä kirjailija aintaa aivan liian vähän johtolankoja tähän. Myös rikoksen laatu ja suorittaja pysyvät lähes loppuun saakka arvoituksina, vaikka niistä annetaankin selviä osviittoja pitkin matkaa.

Sahlberg on kirjailijana omintakeinen. Hänen romaaninsa eivät ole helppoja, mutta ne ovat koskettavia. Hän kertoo vakavista asioista: vähäosaisista, syrjäytyneistä, köyhistä ja sairaista. Aiheet ovat siis synkkiä. Teksti ei aina ole synkkää, mutta ei sieltä juuri huumoriakaan löydy. Siksi kirjailijaa pidetäänkin eräänlaisena marginaalikirjailijana, joka ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Hän on kuitenkin pysynyt tyylilleen uskollisena koko tuotantonsa ajan. Toiset pitävät toiset eivät, niin kuin elämässä usein on.

Sahlbergin teksti on karua. Se kuvaa tapahtumia ottamatta niihin selvää kantaa. Sen saa tehdä lukija. Lauseet eivät ole helppoja, mutta luettavia. Joissain kohdin kyllä katsoin kaksikin kertaa jotain kielikuvaa ennen kuin sen ymmärsin. Jossain toisessa kohdin esimerkiksi personifikaatio häiritsi kokonaiskuvaa ja sen olisin jättänyt pois. Yllättävä auton tekemä havainto tai ikkunaverhojen tukahtuneet äänet voivat olla vain lipsahduksia, jotka sellaisinaan ovat turhia. Myös vaikeat tai kliseiset kielikuvat olisivat voineet olla parempia yksinkertaisemmassa muodossa. Ei aina tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä ajattelee. Myöskään lopun selittelyä ei kirjassa olisi kaivattu. Asiahan tuli kerrottua jo pitkin matkaa.

Kyllä tämä oli luettava kirja, ei mikään tusinatuote, mutta ehkä taas odotin jotain enemmän. Se saattaa johtua siitä, että meidät lukijat on viime aikoina totutettu puolittain tosipohjaisiin kertomuksiin ja silloin tällainen täysfiktiivinen teos on erilainen ja tuntuu ehkä turhalta, sadulta, jolla kuitenkin on oma tärkeä sanomansa.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

Henkiinherätetty

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


heratetty’Mikä uusi ulottuvuus avautuukaan vanhoista siemenpankeista. Kuvan kasvia ei enää ole tai ollut, kunnes se herätettiin uudelleen henkiin. Kuva on kaapattu Tiede-lehden verkkosivulta, jossa siihen voi tutustua tarkemmin ja se esittää muinaista kohokkikasvia Silene stenophyllaa. Sama kasvi on edelleenkin olemassa, mutta on aikojen kuluessa muuttanut jonkin verran muotoaan.’

Aikoinaan herätti suurta hämmästystä, kun Siperian ikiroudasta löydettiin hyvinsäilynyt syväjäädytetty mammutin poikanen. Se rekonstruoitiin ja on nykyään nähtävillä Pietarin luonnontieteellisessä museossa. Kävin sitä itsekin muutama vuosi sitten katsomassa ja ihan se näytti mammutilta, vaikka olikin kovin pieni. Tämä mammutti ei kuitenkaan koskaan herännyt henkiin. Se kuoli jäätyään jään sisään n. 40 000 vuotta sitten. Myöhemmin Siperiasta Jamalin niemimaalta on löydetty pari muutakin mammutinpoikasta, joista toivotaan apua selvityksiin mammutin polveutumisesta ja sukulaisuuksista.

Kohokki löydettiin reilu vuosi sitten ikiroudan pakastamana siemenenä Koillis-Siperiasta Kolyma-joen rantatörmästä. Moskovassa siemenet onnistuttiin herättämään henkiin kudosviljelyn avulla ja näin saatiin aikaan kuvan kasvi. Siemenet olivat säilyneet n. 30 000 vuotta vanhassa maaoravan pesässä, jonne eläin oli ne aikoinaan kuljettenut joko ravinnokseen tai pesänsä pehmikkeeksi. Hämmästyttävintä tapahtumassa on se, että näin saatu kasvi on lisääntymiskykyinen. Ruukuissa kasvatetut kasvit kukkivat näyttävästi, pölyttyivät ja tuottivat itämiskykyistä siementä.

Tämä kohokki muistuttaa jonkin verran meillä vanhan kulttuurin seuralaisena esiintyvää puolittaista koristekasvia valkoailakkia (Silene alba), mutta sen terälehdet ovat kapeammat ja koko kasvi huomattavasti pienempi. Nykyistä Silene stenophyllaa ei kasva Suomessa enkä onnistunut löytämään siitä oikein mitään tietoakaan, sillä netti on täynnä tätä sensaatiomaista uutuutta.

Muistan kauan sitten 80-luvulla kuulleeni historiallisbotanistisen esitelmän Turussa tehdyistä tutkimuksista, jossa vanhan keskiaikaisen kaatopaikan kaivauksissa löydettiin myös kasvien siemeniä. Nykyisen Tuomiokirkon läheisyydessä olevasta Mätäjärvestä löydetyt siemenet kylvettiin ruukkuihin ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuu. Aikaa niiden hautautumisesta kaatopaikan hapettomaan tilaan oli ehtinyt kulua muistaakseni viitisen sataa vuotta. Siemenet pystyttiin tunnistamaan ja muutamista saatiin aikaan myös versoja, ainakin vesiheinästä. En tiedä, oliko näillä mitään tulevaisuutta pölytyksen ja lisääntymisen muodossa.

Luonnon siemenpankki on mielenkiintoinen juttu. Ehkä tulevaisuudessa pystytään muitakin jo ammoin kuolleita kasveja herättämään uudelleen henkiin. Ainakin tällainen ikiroudan maasedimentti on otollinen paikka siementen etsimiseen. Mitä niillä kasveilla sitten tehdään? Osa varmaan jäisi vain biodiversiteetin piiriin kuuluvaksi kummajaiseksi, mutta saattaahan sieltä löytyä myös hyötykasveja ravinnoksi, lääkkeisiin, koristeeksi. Aika näyttää. Toisaalta näissäkin jutuissa on omat vaaransa. Kun kasvin luontaiset viholliset ovat jo kauan sitten hävinneet, voi tällaisesta kasvista kehkeytyä myös paha rikkakasvi.

Jumalan sana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jumalan_sana-hotakainen_kari-14308636-frnt’Kari Hotakainen on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen, rahaan. Vaikka kuinka yrittäisi ajatella, ettei raha saa ratkaista kaikkea, niin silti me elämme sen talutusnuorassa ja sitä jatkuvasti ajattelemme. Jumalan paikan on ottanut Mammona, näin raamatullisesti sanottuna ja siitä tämä kirja kertoo. Olen lukenut lähes kaikki Hotakaiset ja ehkä tässä hän pääsee taas siihen tyyliin ja tasoon, joka oli Juoksuhaudan tiessä. Kirja on kokonainen, kantaaottava ja ajatuksia herättävä, mutta ei helppo. Kannattaa tutustua.’

Tämä on eräänlainen On the Road-romaani Suomesta yhden päivän ajalta, jossa vanha autonkuljettaja Armas Kallio kuljettaa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemeä Lapista Helsinkiin seitsemän minuutin TV-esiintymistä varten. Oikeastaan kirjan juoni on siinä, mutta se ei tietenkään ole koko kirja, vain sen kehys.

Matkalla tapahtuu oikeastaan melko vähän mainittavaa. He ottavat liftarin kyytiin ja joutuvat siitä kärsimään; se lienee eräänlainen matkan taitekohta. Suurin osa matkan ajasta puhutaan, muistellaan, kuunnellaan musiikkia ja vanhan Ukon kasetteja. Ukko on Hopeaniemen isä, teollisuuspohatta, joka loi lähes tyhjästä menestyvän liikelaitoksen Kekkosen aikaan. Hän haluaa kuolemansa jälkeen valistaa poikaansa maailman vaaroilta ja elämän oikuilta. Armas Kallio oli Ukon autonkuljettaja koko tämän uran ajan. Suostuessaan kuljettamaan pojan Lapista etelään, Armas haluaa auttaa tytärtään Saaraa, joka on peliriippuvainen. Jukka Hopeaniemi on koko uransa ajan vältellyt jukisuutta eikä ole antanut TV-haastatteluja. Miksi hän nyt suostuu? Se jää lukijan arvailujen varaan, mutta sen voi arvata jo kirjan alussa, että tarina huipentuu tuohon haastatteluun aamun Huomenta maa-ajankohtaislähetyksessä. Se onkin käänteentekevä haastattelu monella tavalla.

Kirja etenee kronologisesti illasta aamuun ja matkallisesti Saariselältä Pasilaan. Sen kerronta takautuu muisteluihin Ukon ajan tapahtumiin ja luotaa myös kysymyksiin, mitä tapahtuu haastattelussa ja mitä sen jälkeen. Hopeaniemi tilittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin kuljettajalle ja kuljettaja vertailee isän ja pojan elämää toisiinsa. Kerronta tapahtuu preesensissä ja se antaa sille ajankohtaisen tunnun. Se on paikoin karua ja todentuntuista, mutta aina välillä pursuaa todellista elämää, viisauksia, runollisuutta ja pohdintoja. Kirjailija on pukenut ajatuksensa usein Raamatun lauseisiin, sananlaskuihin, aforismeihin tai muihin tunnettuihin lausahduksiin, muuttamalla niiden sanoja jonkin verran, mutta pitäen ajatuksen samana. Kirjasta toisin paikoin tulee mieleen aforismikokoelma ja sanaleikkien temmellyskenttä.

Ajatuksellisesti tässä on kaksi maailmaa, Ukon ja Hopeaniemen. Ukko eli Kekkosen ajan maailmassa, jossa juotiin ja remuttiin myös johtoportaassa ja kun nimet olivat paperissa, oli asiat kunnossa viiden vuoden ajan. Hopeaniemellä on valtaa ja rahaa mutta ei vapautta. Markkinavoimat reagoivat pienimmästäkin muutoksesta. Siksi kaikki sijoittajat, johtajat, pelaajat odottavat kauhulla TV-ohjelmaa, jossa suuren Konserni oyj:n toimitusjohtaja voi päästää sammakoita suustaan. Jumalana ei ole enää vanhatestamentillinen Ukko vaan kasvottomat Markkinavoimat, jonka sana on laki.

Kirjassa on vähän henkilöitä eikä heitäkään kuvata kovin tarkkaan. He ovat kuitenkin kuin vastakohtia toisilleen. Hopeaniemi kadehtii autonkuljettaja Armaksen elämää ja päinvastoin. Pakkaa he eivät vaihtaisi, mutta näinkään ei ole hyvä. Naisakselilla TV-toimittaja on petollinen analyytikko, joka toimii markkinavoimien palveluksessa ja Armaksen tytär Saara yrittää tähyillä siihen suuntaan voidakseen kuitata pelivelkansa. Ehkä tässä akselissa erilaisuutena on inhimillisyys.

Haastattelussa Hopeaniemi päättää kertoa totuuden, mutta sitähän kukaan ei halua kuulla eikä kestää, ei ainakaan TV-toimittaja eivätkä Markkinavoimat, vaikka median hypettämällä kansalla onkin hauskaa. Matkalla on kuunneltu milloin Beethovenia milloin Jussi Björligiä, jotka edustavat Ukon aikaa tai sitten Dylania ja Williamsia, jotka edustavat nykyisyyttä. Lopussa taustalle jää soimaan Bob Dylanin vanha hitti, jota myös Armas kuuntelee.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011. 324 s.

Hiljaisten historia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


sauli_niinisto’Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja Hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Kirja on valtaosin avointa ja rehellistä kuvausta arjen sankareista. Siihen on koottu tarinoita, jotka ovat tärkeitä kertoa. Joistakin kuultaa läpi puoluekanta, mutta valtaosin ne ovat melko puolueettomia kuvauksia. Vaikka kerrotaan tarinaa kommunismista ja Neuvostodiktatuurista, niin ei sorruta kauhistelemaan tai tuomitsemaan. Asiat otetaan asioina, vaikka otsikko provosoikin elämän tulleen ryöstetyksi. Monet tarinat ovat tuttuja toisista yhteyksistä ja siksi niin sattuvia. Osa on uutta hyvinkin empaattista ajattelua, jota pitää herätellä ja pohtia edelleen.

Kirjoitusvaiheessa vielä tulevalta presidentiltä olisi odottanut ehkä muunlaista kirjaa. Vein isälleni pari kuukautta sitten presidentti Koiviston järkäleitä luettavaksi. Ne ovat ainakin kokonsa vuoksi aivan eri luokan kirjoja. Eikö Ninistö halua kirjoittaa sellaisia? Onko häneltä odotettavissa muunlaistakin kerrontaa? Toisaalta näistä pienistä kertomuksista saa melko hyvän kuvan siitä, miten hän ajattelee ja mitä mielikuvia hänellä on politiikasta ja ihmisistä. Virkaanastujaispuheessaankin hän muisti pieniä ihmisiä, syrjäytyviä, työttömiä. Ne ovat mukana myös tässä kirjassa. Ehkäpä hän voi presidenttinä tehdäkin heille jotain eikä vain puhua tai kirjoittaa.

Kirja ei korosta Niinistön tekemisiä tai ajatuksia erinomaisina, se kertoo vaatimattomasti asiansa. Viimeinen kertomus tsunamista on ehkä henkilökohtaisin, koska hän oli itse siellä läsnä ja kertoo juuri siitä, kuinka hän toimi ja pelastui. Ehkä siinä on hieman sensaatiomakuisuutta, mutta vain hieman. Tuollaisessa tilanteessa ei aina ajattele loogisesti tai osaa toimia juuri niin kuin olisi tarpeen. Sadat tuhannet ihmiset kuolivat siinä mullistuksessa ja ne jotka selvisivät, muistavat sen koko lopun elämäänsä. Sellaisena kertomuksena se oli onnistunut ja tärkeä.

On hienoa, että meillä on kirjoittava presidentti. Sellaisiahan on ollut ennenkin, mutta tällainen pieni hillitty kerronta on enemmän ainakin minun mieleeni kuin suuret yksityiskohtaiset muistelmat. Onnea ja menestystä hänelle niin presidenttinä kuin kirjailijanakin, toivottavasti hän kaiken ohessa vielä ehtii kirjoittaakin.

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007. 219 s,

Kätilö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Kätilö’Kaipa minunkin piti lukea tämä kulttikirja, kun siitä niin paljon kohistaan. Ehkä on tarpeetonta tuoda se tänne blogiin, mutta en nyt malttanut olla tuomattakaan, kun sen kerran läpi kahlasin. Tämä ei ehkä ole ihan minun suosikkikirjallisuuttani, mutta luettavaa kylläkin. Nautin kielestä ja kuvista, en tarinasta enkä sen tuomasta pahoinvoinnista. Suosittelen.’

Kirja on kertomus Lapin sodasta, saksalaisista, leireistä ja kätilöstä kaiken sen keskellä. Aihealue ei ole helppo, sitä ei ole myöskään kirja. Kätilö auttaa lapsia maailmaan, lopulta myös maailmasta pois. Kun sotilaita on kaikkialla, ei siinä jää jäljelle neitseitä. Kätilöllä riittää töitä. Hän ei ehdi ajatella omaa elämäänsä, ei rakkautta, eikä paljon muutakaan. Hän tekee vain työtään, kunnes kohtaa Johan Angelhurstin, puoliksi saksalaisen puoliksi suomalaisen SS-upseerin. Sen jälkeen kaikki toimii vain rakkauden ehdoilla.

Johannes on rikki. Hän on nähnyt Ukrainassa Babi Jarin tuhon eikä ole selvinnyt siitä. Hän rakastuu Villisilmään, hän hakee lohdutusta lääkkeistä, hän yrittää voittaa näkynsä kaivamalla kuoppaa, mutta hän on liian rikki, liian haavoitettu mieleltään, niin kuin monet sodassa ovat.

Kätilö kirjoittaa muistiinpanojaan Kuolleen miehen lahdellä pienessä tuvassa. Hän odottaa Johannesta pieni tyttö seuranaan. Rakkaus pitää hänet hengissä talven keskellä. Muistot ovat raskaat. Hän pääsee perille Kuolleesta miehestä, vakoilusta, niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Hän kaipaa, hän rakastaa. Vankileiri on vienyt häneltä hampaat ja siveyden, vankileiri on tuhonnut hänen rakastettunsa, ystävänsä ja elämänsä. Hän vain odottaa ja rakastaa.

Kirjan pääosaan nousee kieli, sen rehevyys ja kauneus. Tapahtumat eivät ole kauniita, eikä aina sekään miten niitä kuvataan, mutta kielen rikkaus tekee kunnioitusta kieliperinteelle, kansan äänelle ja sille, että meidän oma kielemme on hyvin ilmaisuvoimainen ja kantava. Kuinka tällainen kirja voitaisiin kääntää jollekin toiselle, köyhemmälle kielelle, esim. englanniksi. Siitä katoaisi ainakin puolet ja loppu jäisi hyvin köyhäksi ehkä täysin ymmärtämättömäksi. Kirjailija tuntee aiheensa ja osaa sen taustoista ammentaa rajuja asioita. Historista on saatu lukea kaikista niistä kauheuksista mitä sota saa aikaan ja varsinkin saksalaisten sota. Kuitenkin se brutaali toiminta, mitä vankileirillä harjoitettiin, iskee kuin rätti silmille ja se sattuu. Ajattelee, ettei tämä voi olla totta ja heti seuraavaksi, että se on totta tänäkin päivänä. Kirjan kuvaamat tapahtumat eivät jätä kylmäksi ketään. Niiden ihmisten kohtalot, joita kirjassa mainitaan, tulevat lähelle, ehkä liiankin lähelle, sillä kirjailija ei jätä mitään kuvaamatta. Siinä onkin kirjan heikko kohta. Ehkä tässä olisi kustannustoimittajalla pitänyt olla tarkempi kontrolli. Nyt junnataan aika kauan samassa tilassa, johon ei enää tule mitään uutta. Olisko ollut parempi, mennä nopeammin loppuratkaisuihin, vaikka ei nytkään mielenkiinto herpaantunut, korkeintaan sietokyky?

Sota on raakaa lienee klisee, jota aina hoetaan. Tässä kirjassa ei puhuta itse sodasta vaan sen seurauksista. Siksi se on erilainen sotakirja. Sivilit kärsivät luuloista, syytteistä ja raiskauksista. Se tulee selvästi esille. Syyttömät elävät jatkuvassa pelossa ja oltuaan väärässä paikassa, joutuvat kärsimäänkin syyttöminä. Tuhannet naiset joutuivat sodan runtelemiksi vain sen vuoksi, että olivat naisia. Kätilön kohtalo ei poikennut tästä. Miehen ja mielen raakuus tuotiin esiin selvin sanoin. Kun yhteiskunnassa ei ole lakia tai toimitaan jonkin tekaistun sotalain turvin, ei kukaan ole turvassa. Kätilö oli tullut auttamaan, mutta päätyi tuhoamaan, hänkin. Kaiken yllä oli rakkaus, mutta voiko se tehdä kaikki muut työt tyhjiksi.

Kirjaa on verrattu moniin muihin kirjoihin: Waltarin Johannes Angelokseen, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Kirja on kuitenkin oma itsensä, ei niin nautittava kuin monet kauniimmat kirjat, ei niin sykähdyttävä kuin esim. Waltarit, ei niin perusteellinen kuin Linnan teokset, mutta omaperäisyydessään ja kielellisessä rikkaudessaan aivan omaa luokkaansa. Niinpä sen sivuuttaminen Finladia-palkintoa jaettaessa onkin suuremman luokan moka. Tämä ohittaa Liksomin kirjan mennen tullen. Onneksi se huomioitiin Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Innolla jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Tässä on ainesta.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011. 348 s.