Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Unien kirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Unien kirja’Veikko Haakana tunnetaan Lapin luonnon ja eränkäynnin runollisena kuvaajana. Hän on tehnyt elämäntyönsä opettajana Sodankylässä  ja elelee eläkeläisenä nyt jo yhdeksänkymppisenä edelleen Lapissa. Hänen tuotantonsa sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja käsittää uskomattoman määrän monipuolista kirjallisuutta. Erityisesti nuortenkirjat olivat aikoinaan suosittuja. Itse pidän hänen runoistaan ja näistä myöhemmistä tarinoista. Unien kirja on hänen viimeisin julkaisunsa.’

Kirja käsittelee kolmea tyypillistä uniteemaa: luontoa, sotaa ja lapsuutta. Kirjassa sukelletaan kirjailijan sisimpään unien maailmaan ja hetkittäin tulee jopa epämääräinen olo, syyllistyykö tirkistelyyn, sillä jotenkin vaistoaa, etteivät nämä unet ole keksittyjä, nämä ovat kirjailijan muistelmat. Kirjailija vakuuttaa osaavansa ohjailla uniaan, palata niihin uudelleen, jatkaa seuraavana yönä edellisen yön tarinaa. Olen itsekin yrittänyt tätä, mutta turhaan, vaikka joskus aamulla tuntuukin, että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Unia pidetään hyvin henkilökohtaisena mielen alueena, nehän ainakin freudilaisittain paljastavat sielumme sisimmät ja luonteemme salaisuudet. Siksi ne ovat hyvin henkilökohtaisia niin kuin tässäkin.

Kirjailijan univaellus alkaa sielunmaisemasta, johon hän aina haluaa palata. Hän luonnehtii siitä kertomuksenomaisen kartan, josta pyytää kommentteja, voisiko joku tunnistaa, missä se sijaitsee. Maisema on selvästi jostain Lapista purojen, järvien ja selkosten maailmasta. Siinä on paljon yksityiskohtia, mutta paljon myös salaperäisyyttä. Metsänkulkijan unet on kuin eräkirjallisuuden loistava tarina puettuna univaatteisiin.

Toisessa tarinassa liikutaan painajaisten maailmassa ja sodassa. Se on kuvaukseltaan erilainen. Nyt tarina voisi olla kuvaus yhden miehen sodassa kokemista tapahtumista, unenomaisuus ei tule tässä niin selvästi esiin. Se, että kyse on unesta, jää sivulauseisiin. Yleisesti tiedetään, että sodan painajaiset seuraavat uniin, eivätkä ne välttämättä jätä koko loppuelämän aikana. Tässä sotilaan elämä, haavoittuminen ja selviäminen kuvataan lämmöllä.

Kolmas osio Kotiinpaluu kuvaa sitten kirjailijan lapsuutta, sen aikaista elämää ja ihmisiä. Kauniisti kuvatut unet liittyvät elettyyn elämään ja vaikka jotkin asiat eivät uniin tulekaan, muistot täydentävät aukkoja. Tuleva kirjailija elää tässä rauhaisaa elämää rajan pinnassa lasketun järven rantamilla ilman huolia tulevasta. Lapsen lapsuus on kuvattu rakkaudella.

Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, että Haakana edelleen yhdeksänkymppisenä kirjoittaa näin hyvin ja pohtivasti. Tekstissä ei missään kohdin näy ikä, ei ainakaan negatiivisessa mielessä. Hän on kirjoittanut liki 50 teosta, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja ja eräkirjoja. Omiin suosikkeihini hän on kuulunut 70-luviulta lähtien, jolloin luin hänen runojaan. Yleensä en runoista saa kovinkaan paljon irti, mutta nämä puhuttelivat väkevästi. Tämä teos sattui silmiini kirjastoautolla ja vaikka se on jo parin vuoden takainen, niin sen sanoma on iätön, aina luettavissa, aina uusi.

Kaikki kolme tarinaa ovat keskenään erilaisia liikkuen saman teeman ympärillä ja täydentävät hienosti toisiaan. Vaikka kirja on pienimuotoinen ja nopeasti luettavissa, niin se on vahvaa kerrontaa ja jää mieleen pitkäksi aikaa. Ensin tuntui, ettei tällä tavalla voi koko kirjaa kirjoittaa, mutta sitten tekstin runollisuus vei mennessään ja tuntui jopa sääliltä, kun kirja loppui. Loppua kohti teksti muuttuu haaveellisemmaksi kuin vanhan miehen muisteluiksi. Esiin nousee tapahtunut muutos: vanha sadunomainen maisema ja nykyinen revitty turmeltu erämaa. Unimatka päättyy kotipihaan, käsi tarttuu ovenripaan, tuttuun ja turvalliseen. Unimatka on päättynyt, taas kerran, jatkuakseen loputtomiin.

Haakana, Veikko: Unien kirja. Karisto, 2011. 200 s.

Ovela lintubongari

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ovela_bongari’Ilkka Koivisto kuoli yllättäen viime vuonna. Hän tuli tunnetuksi paitsi kirjailijana myös pitkäaikaisena Korkeasaaren intendenttinä 1990-luvulle saakka ja ansiokkaana radion Luontoillan nisäkäsasiantuntijana. Hänen kirjoittamiensa kirjojen määrä on kymmeniä ja ne käsittelevät pääasiassa luontoa, eläinten käyttäytymistä ja eläintarhoja. Tämä kirja on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen.’

Koiviston postuumisti ilmestynyt tarinakokoelma pitää sisällään kolmetoista kertomusta elämästä. Hän käsittelee niissä hyvinkin vaikeita kysymyksiä, kuten moraalia, uskontoa, kuolemaa ja ihmissuhteita. Kirja tuntuu olevan aivan kuin hänen elämänkatsomuksensa testamentti meille lukijoille. Tarinoissa hän liikkuu hyvinkin laajalla alueella. Pilkillä-kertomus kuvaa hänen ylioppilaskevättään, jolloin nuori mies liikkui jo lintuharrastuksen parissa ja keväisillä jäillä. Tarkat luontohavainnot ovat kulkeneet mukana läpi elämän. Myös kirjan nimikkokertomus Ovela lintubongari on kuvausta lintuharrastuksesta. Bongaus vuoden pinnojen saamiseksi saa kaverukset kilpasille Heli-nimisen bongarin kanssa. Kun säännöistä ei sovita tarpeeksi tarkasti, käy helposti köpelösti. Voiko pinnaksi laskea riikinkukon tai unessa nähdyn lajin? Mitkä ovat eettiset säännöt bongauksessa? Tavallisessa Virtasessa potilaat menevät sekaisin ja asia saadaan selville juuri ennen kuin vahinko pääsee tapahtumaan. Tämä aihe on ehkä vähän kulunut. Puomi on kertomus kahdesta toimittajasta, jotka poimivat vattuja ja jäävät metsäautotielle puomin taakse. Sydänkohtaus tekee asiasta uhkaavan. Parissa kertomuksessa pohditaan varhaista rakkautta, onko aikoinaan tehty virheitä ja voidaanko ne myöhemmin korjata tai tuleeko silloin tehdyt virheet kostaa. Isän jälkeen kolme veljestä pohtii elämää laskiessaan verkkoja hautajaisten jälkeisinä päivinä eikä kaikki asiat menneisyydestä ole miellyttäviä.

Tarinoille yhteisenä teemana on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhteys luontoon: milloin ollaan linturetkellä tai ainakin seurataan lintujen elämää milloin pohditaan luonnonsuojelullisia asioita tai viivytään mökillä. Uskonto on esillä useammassakin tarinassa. Tuntuu kuin se olisi kirjoittajalle kysymyksiä herättävä aihe. Biologina hän tuntuu tukeutuvan tieteeseen ja sen antamiin vastauksiin eikä osaa erottaa tiedettä uskosta, jolloin kysymyksiä kyllä riittää eikä niihin ole löydettävissäkään helppoja ratkaisuja. Kuolema on myös läsnä useammassa tarinassa. Siinä hämmästyin, sillä olen pitänyt Koivistoa ihmisläheisenä ja lämpimänä ihmisenä. Kuitenkin hän suhtautuu kuolemaan kylmästi ja teknisesti, kuin sivusta seuraava biologi. Kuoleva marjanpoimija ei saa kaveriltaa juurikaan myötätuntoa, tämä alkaa vain riidellä maanomistajan kanssa oikeuksistaan. Kuollut isä tulee esiin vasta testamenttinsa kautta eikä sekään poista kaunoja tai riitoja, joita on käyty halki elämän. Huumoria ja kekseliäitä juonenkäänteitä esiintyy ihan mukavasti ja lukija yllättyy, kuten tarinassa lintubongarista tai tarinassa Piimä, jossa uskottomuus saa arvoisensa tuomion.

Koska en ole lukenut kovin montaa Koiviston kirjoittamaa kirjaa, en osaa laittaa tätä mihinkään paikkaan hänen tuotannossaan. Ilman luontohavaintoja ja lintubongausta kirja sijoittuisi aika tavallisten tarinakokoelmien joukkoon. Nyt näistä aineksista tuli siihen mukavasti lisäväriä, joten voin sitä suositella luonnosta kiinnostuneille.

Koivisto, Ilkka: Ovela lintubongari ja muita tarinoita. Minerva, 2013. 231 s.

Kangastus 38

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kangastus38’Kjell Westö on ehkä tunnetuin tämän ajan suomenruotsalainen kirjailija ja hänen Helsinki-kuvauksensa ovat kerta kaikkiaan upeita. Kaikki hänen teoksensa lukeneena tartuin tähänkin innolla enkä pettynyt. Nyt ollaan hetkessä, mutta ei unohdeta menneitä tapahtumiakaan, eletään kahden ajan rajalla. Monesti juuri tällaisista tilanteista syntyvät suuret romaanit. Ehkä Kangastus 38 on yksi sellainen.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938, aikaan kahden ajanjakson välissä. Kahdenkymmenen vuoden takaiset kauhut ovat vielä hyvässä muistissa eikä katkeruuksista ole päästy eroon, suuren eurooppalaisen sodan enteet heijastuvat pelkoina tulevasta. Kirjan tapahtumat kuvaavat tätä ajankohtaa, parin vuoden aikaa. Lakimies Claes Thune palkkaa avukseen toimistoon Matilda Wiikin. Tämä on pystyvä salaperäinen nainen, joka kuulee eräänä päivänä naapurihuoneesta tutun äänen ja kaikki muistot nousevat vastenmielisinä pintaan. Keskiviikkokerho, johon kuuluu Thunen kouluaikaisia ystäviä, kokoontuu kerran kuussa pohtimaan ajankohtaisia asioita vuoronperää kunkin seuran jäsenen luo. Sen toiminta kuitenkin muuttuu vähitellen erilaisten mielipiteiden korostuessa. Päätään nostavat niin eurooppalainen politiikka, antisemitismi kuin ihmissuhteetkin. Thune menettää vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen lääkäri Lindemarkille eikä pääse ajatuksesta eroon. Taiteilija Jogi Jary on juutalainen ja sairaanloinen. Seuran  jäsenet auttavat häntä kukin tavallaan, mutta siihenkin tulee säröjä, kun Saksan vaikutus ulottuu myös Suomeen. Stadion avataan olympialaisten toivossa ja kisoissa päästään todistamaan antisemitismin kulkeutuneen vahvana myös tänne. Toisena juonteena kirjassa kulkevat Matilda Wiikin muistot vuoden 1918-sodan ajalta ja sen jälkeen. Hän joutuu murrosikäisenä tyttönä vankileireille ja siellä raa’asti hyväksikäytetyksi. Siihen on ainoana lääkkeenä kosto. Kirjan loppua kohti tämä sanoma syvenee ja lopulta johtaa tekoon. Ampuja tiedetään, uhri paljastuu vasta kirjan lopussa.

Westö on tullut tunnetuksi Helsinki-aiheisista kirjoistaan, jotka pilkuntarkasti kuvaavat aikaansa. Edellisissä romaaneissaan hän luotaa päähenkilöiden elämää pitkältä ajalta ja seuraa yhteiskunnan muuttumista vuosikymmenien saatossa. Tässä romaanissa on sama poljento, mutta aikaperspektiivi on lyhyt, kuin kangastus menneestä tai tulevasta. Historia on yksityiskohtia myöten oikein, todelliset henkilöt liikkuvat kuviteltujen seurassa luontevasti ja tapahtumat tulevat esiin niin kuin historia on meille opettanut. Mielenkiintoista on, että oikeusmurha Stadionilla korjattiin Urheiluliiton toimesta juuri samana päivänä, kun luin tapahtumasta tästä kirjasta. Henkilöiden nimet olivat erit, mutta tapahtuma sama. Salomon Jaryn (oikeasti Abraham Tokazier) voiton mitätöiminen juutalaisen syntyperän vuoksi oli antisemitistinen päätös, joka siis tänä syksynä on anteeksipyydetty ja korjattu. Vaikka monet yksityiskohdat ovat oikein, niin on siellä vääriäkin. Tavaksi tahtoo tulla etsiä luontoon liittyviä kömmähdyksiä. Näitä löytyi: kontiainen oli tuohon aikaan maamyyrä, harmaahaikara perin harvinainen tuskin tavallisten ihmisten tietoisuudessa eikä suppilovahverotkaan vielä olleet suuremmin suosittuja ennen sotia. No, nämä ovat pieniä juttuja, mutta kertovat siitä, että me kaikki olemme erhtyväisiä.

Pidin tämäntyyppisestä Westöstä enemmän kuin pitkien aikavälien Westöstä. Paketti pysyi hyvin kasassa ja aikakausi tuli elävästi kuvattua. Henkilöt olivat kiinnostavia ja Helsinki esittäytyi taas upeasti lukijalle. Rouva Wiikin teosta ja ratkaisusta en pitänyt, se jotenkin oli niin ehdoton ja turha. En myöskään ymmärtänyt sitä paatosta, mikä joihinkin puheisiin ja tapahtumiin liittyi esim. politiikan puntarointiin. Sen ymmärtää ehkä vain, jos pistää sen sitä aikakautta vasten ja yrittää elää siinä mukana. Jälkiviisaus on tässäkin tapauksessa kovin helppo ratkaisu. Kirja antoi kyllä hyvän mielen, mutta jätti myös paljon pohdittavaa. Jotenkin nämä 30-luvun ehdottomuuteen päätyvät jutut pistävät ajattelemaan, voiko sama tapahtua uudelleen, historia kun tuppaa olemaan pyörä, aina uudelleen toistuva. Nytkin samanlaiset ajatussuunnat nostavat päätään Euroopassa ja tavallinen ihminen miettii: eikö mistään ole opittu. Hyvä, että joku kertoo asioista selkeästi ja mielenkiintoisesti. Siksi toivoisikin, että monet lukisivat Westön kirjan ajatuksella.

Alice Munro

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

julkisia salaisuuksia’Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa kanadalainen Alice Munro. 82-vuotias novellisti on ollut monesti ehdolla, nyt osui kohdalle. Hänet on palkittu monilla tunnetuilla palkinnoilla niin kansainvälisesti (Booker) kuin myös omassa maassaan. Hänen teoksiaan kuvataan ihmisläheisiksi. Hän valottaa maaseudun ihmisten elämää lämpimästi ja vivahteikkaasti. Joskus häntä on verrattu venäläiseen Tsehoviin.

Itse olen lukenut vain yhden häneltä suomennetuista kahdeksasta teoksestaan, vuonna 1995 suomeksi  ilmestyneen Julkisia salaisuuksia. Luin kirjan vuonna 2003 enkä valitettavasti enää muista siitä juurikaan mitään. Kirjoitin kirjasta silloin seuraavanlaisia huomioita.’

Munron kirja on pitkien novellien kokoelma, jossa tutkitaan saman paikkakunnan tapahtumia pitkällä aikavälillä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoiden henkilöt ovat sukua keskenään tai saattavat esiintyä sivuhenkilöinä jossain toisessa tarinassa. Tarinat kertovat tavallisten ihmisten elämästä, mutta heille sattuu aina jotain sykähdyttävää. Suuria teemoja novelleissa ovat rakkaus, kuolema ja hulluus. Tarinoiden kertojat ovat naisia tai sitten tapahtumat kuvataan naisten kautta. Muutaman novellin juonet lyhyesti:

Tuulentupia: Kirjastonhoitaja Louise saa sodasta kirjeitä, joissa mies tunnustaa rakastavansa häntä ja miltei kosii. Kun sota loppuu, mies menee kuitenkin toisen kanssa naimisiin ja käy lainaamassa salaa kirjaston kirjoja. Lopulta hän saa traagisesti surmansa tehtaalla ja tehtaan johtaja palauttaa kirjat rakastuen kirjastonhoitajaan ja menee tämän kanssa naimisiin.

Oikea elämä: Tarina keskittyy häihin, jossa valmistetaan pukua ja keskustellaan miehistä. Lopulta morsian päätyy Austaraliaan ja on siellä ihan tyytyväinen, vaikka ei ennen sitä ole poistunut kotoaan, jossa on veljensä kanssa ikänsä asunut.

Albanialainen neitsyt: Outo pariskunta muuttaa kaupunkiin. Naisella on hämärä menneisyys. Hän on joutunut vuoristosissien vangiksi Albaniassa ja asunut heidän keskellään vuositolkulla. Hänet yritettiin naittaa muslimille, mutta pappi totesi hänet neitsyeksi ja pelasti, samalla hän rakastui naiseen. He muuttivat yhdessä Kanadaan, jossa pitivät kirjakauppaa.

Julkisia salaisuuksia: Vanha neiti Johnstone vie tytöt leirille joen varteen niin kuin monta vuosikymmentä on tehnyt. Yksi tytöistä katoaa hakiessaan villapaitaa leiristä. Häntä etsitään kaikkialta, mutta ei löydetä. Vanhalta tuomarilta pyydetään apua, mutta hän ei voi auttaa, vaan kehottaa menemään poliisin luo.

Jack Randa Hotel: Gail menettää miehensä nuoremmalle ja jää yksin. Hän matkustaa miehen perässä Australiaan ja asettuu asumaan saman kadun varrelle tekeytyen toiseksi. He kirjoittelevat kirjeitä toisilleen, mutta lopulta mies arvaa ja Gail pakenee. Nyt hän odottaa miestään kotona Kanadassa.

Paikka korvessa: Veljekset matkaavat uudisasutukselle ja vanhempi hankkii sinne orpokodista vaimon. Veli kuitenkin kuolee ja nuorempi nai naapurista vaimon perustaen perheen. Vanhemman veljen vaimo matkustaa kaupunkiin ja ilmoittautuu vankilaan, koska on tappanut miehensä. Lopussa selviää, että veli on tappanut veljensä ja nainen yrittää piilotella asiaa ilmoittamalla itsensä syylliseksi.

’Itselleni jäi silloin kymmenen vuotta sitten hieman hämärä kuva niin kirjailijasta kuin kirjan novelleistakin. En erityisemmin pitänyt niistä. Mielestäni ne olivat vaikeita ja avautuivat hitaasti. Toisaalta ne olivat sujuvasti kirjoitettuja ja niiden tarinat yllätyksellisiä ja epätavallisia. Varmaan nyt tulee luettua joku toinenkin kirja ja samalla voi mielipidekin muuttua. Joka tapauksessa onnea kirjailijalle!’ 

Pelin henki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

08PV_Pelin kansi.indd’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.

Ajan rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajan rannalla

’Tulipa taas hyödynnettyä kirjastoauton antia ja luin jo vähän vanhemman Henning Mankellin kirjan: Ajan rannalla. Arvostelut tästä kirjasta aikoineen menivät pahasti ristiin: toiset pitivät sitä mestariteoksena toiset floppina. Epäilen, etteivät jälkimmäiset tajunneet kirjan luonnetta ja jujua. Sitä ei pidä lukea juonen vuoksi eikä totena, se on tarinakokoelma ja mytologinen ilotulitus. Jos ottaa liian vakavasti sen kuvauksen esimerkiksi valkoisesta ihmisestä, voivat mustatkin joutua aika omituiseen valoon ja kuitekin kyse on ihmisistä, vaikkakin erilaisen historian muovaamista.’

Tätä kirjaa Mankell kirjoitti ja viimeisteli parikymmentä vuotta. Se pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa. Kirjailija on asunut Mosambikin Mabutossa vuosikausia ja toimii siellä paikallisen teatterin dramaturgina. Hänethän yleisesti tunnetaan Wallander-dekkareistaan, mutta monipuolisen kirjailijan parhaat teokset liittyvät Afrikkaan ja hänen kokemuksiinsa mustan väestön piirissä. Väistämättä kirjoituksissa tulee myös esille historia siirtomaavallan ajalta ja alkuperäisten kansojen elämä silloin ja nyt.

Kirja on oikeastaan tarinakokoelma, jonka kertoo Felisberto, ikivanha sokea mies. Hän kuuluu laajaan sukuun ja hänen tarinansa ovat kulkeneet suvussa perimätietona aina myyttisestä Samimasta alkaen, joka kuoli satoja vuosia sitten elettyään liian pitkän elämän. Hänellä oli ruumiissaan merkki, valkoinen juova päästä kantapäähän ja se ilmaantuu suvussa aina jollekin aikojen kuluessa. Tällainen lapsi on sanan mukaan merkitty ja erikoinen, suvun historian ja perinteen jatkaja. Felisberto oli nuoruudessaan Dom Estefanon palvelija. Vallankumouksen jälkeen hän palasi perheensä luo elämään alkuperäistä afrikkalaista elämää. Palveluaika on kuitenkin näyttänyt hänelle sen ristiriidan, joka valkoisten ja mustien välillä vallitsi. Estefano kuolee ja hänen kuolemansairas vaimonsa paranee ja pakenee viimeisten kanssa maasta ennen eversti Nquilan saapumista. Kirja ei kerro vallankumouksen etenemisestä, ei sen alusta eikä lopusta, vaan se kertoo yksttäisistä ihmisistä ajan rannalla, heidän elämästään ja kuolemastaan, perinnöstä, joka siirtyy seuraaville sukupolville.

Mankell on hyvin monipuolinen kirjailija, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen. Olen lukenut vain yhden Wallanderin (Palomuuri) ja se riitti sitä laatua. Samoin olen lukenut yhden hänen nuortenkirjansa (Varjot kasvavat hämärässä) ja siitä sain kuvan hänen kyvystään kirjoittaa myös nuorille. Näitä Afrikka-aiheisia olen lukenut useita ja nauttinut jokaisesta. Ne eivät ole tusinatavaraa, sillä jokainen on herättänyt ajatuksia ja jäänyt pitkäksi aikaa mietityttämään mieleen. Erityisen hieno kirja oli Tuulten poika, joka väistämättä tuo mieleen toisen Afrikkaa kuvaavan kirjailijan eteläafrikkalaisen André Brinkin. Mankellin tuotantoon kuuluu myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta kertovia teoksia (Savuna ilmaan, Kadonneiden miesten metsä). Niissäkin tulee esiin hänen loistava tapansa kehitellä tarinaa. Ajan rannalla on upea kirja kuvaamaan sitä ajattelutapaa, joka mustilla on. Siirtomaavallan ajalla heitä ei edes pidetty ihmisinä, heillä oli kuitenkin silloin jo omanlaisensa sivistys, joka ei vain sorron aikaan päässyt esiin. Mankell kertoo tarinoiden kautta sen viisauden ja ajatuksen rikkauden, joka sisältyy muistoihin. Ihmiset elivät ja elävät edelleenkin vaatimatonta ja meidän mielestämme köyhää elämää. Rikkaus on kuitenkin muistoissa. Nuotiotulen ääressä kerrottuna muistot heräsivät henkiin:

’Vanha Felisberto hymyili saatuaan kertomuksensa päätökseen.

– Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, maasto jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomusta. Niiden äänet kuiskivat yössä, ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme.’

Mankell, Henning: Ajan rannalla. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2008 (1998). 298 s.

Con rit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

con_rit

’Olen nämä Risto Isomäen kirjat kahlannut läpi kaikki ja ihaillut hänen tapaansa yhdistää jännitys ja ekologinen ajattelu. Itse en siitä jännityksestä erityisemmin aina välitä, mutta luen mielelläni kantaaottavaa kirjallisuutta. Niinpä odotin tältäkin teokselta sitä, mutta valitettavasti en saanut sitä mitä hain. Kirja keskittyi minusta liiaksi juonen eteenpäin viemiseen, mytologisiin eläimiin ja ihmissuhteisiin. Jännitystä ei kyllä puuttunut, eikä seikkailua.’

Meribiologi Martti Ritola saa postia Vietnamista. Siinä kerrotaan, että paikalliset kalastajat olivat löytäneet rantakalliolta kuolleen Con rit-eläimen eli merilohikäärmeen. Martilla olisi vain vähän aikaa hankkia rahoitus retkelle, joka saattaisi mullistaa taruston, eläinmaailman ja mytologian. Samaan aikaan pörssissä noteeratun yhtiön toimitusjohtaja Camilla Norrstrand saa kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja että hänen puolisollaan on aikeita hakea avioeroa. Toisen maailma on edessä, toisen takana. He tuntevat toisensa nuoruudesta, jolloin olivat lukiolaisia ja rakastuneita. Nyt Camilla on upporikas seurapiirinainen ja Martti köyhä elämäntapansa valinnut. Ex-puolisonsa yllyttämänä Martti lähestyy Camillaa saadakseen rahoituksen lohikäärmeen etsimiseen. Hän saa myöntävän vastuksen mutta sillä ehdolla, että Camilla voi lähteä hänen mukaansa Vietnamiin.

Laiva varustetaan ja etsintä alkaa. Kuukaudessa ei kuitenkaan löydetä mitään ja sitten säätiedotusten mukaan aluetta uhkaa voimakas taifuuni. Camillan pyynnöstä he kuitenkin  tutkivat vielä luolan, jota pidetään taruissa lohikäärmeen pesänä. Onnettomuus lukitsee heidät luolaan ja silloin taifuuni iskee. Veneen miehistö pelastautuu upottamalla veneen matalaan salmeen ja piiloutumalla itse saaren luolaan, mutta Martilla ja Camillalla ei ole mitään suojaa nousevalta vedeltä. Monen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen he lopulta selviävät ja näkevät sen, mitä halusivat, mutta voiko se olla totta ja mitä he sillä tiedolla tekevät ilman todisteita?

Nopeasti ajateltuna tarina on kuin jostain sirpaleromaanista, jossa vanha suhde herätellään erilaisilla tempuilla henkiin ja sitten se roihahtaa liekkiin. Isomäen romaaneissa on kuitenkin aina luonnonsuojelullinen ja ekologinen pohjavire. Tässä se on merien likaantuminen, sademetsien tuhoutuminen ja soiden palaminen Indonesiassa. Näissä on mukana nyös Camillan omistama yhtiö. Muinaiset mytologiset eliöt ovat myös mukana, mutta jäävät loppujen lopuksi sivurooliin. Niiden elämän pohdinta, con ritiä lukuunottamatta, ei pääse kovin keskelle tarinaa. Pääosaan nousee päähenkilöiden selviytyminen hengissä ja niinpä tämä kirja ei kohoa juuri mitenkään tavallisten jännitystarinoiden yläpuolelle. Kun vielä leikkaukset tarinan kerronnassa ovat kömpelöitä ja traditionaalisia, jää tämä parhaimpien seikkailukirjojen varjoon. Olisin odottanut hieman pohtivampaa asennetta, sellaista kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa-teoksessa. Kirja on aikoinaan syntynyt tarinasta, joka julkaistiin jatkokertomuksena Seura-lehdessä ja sen valitettavasti huomaa. Nyt ratsastetaan paniikkitilanteesta toiseen niin, että lopulta se jo alkaa naurattaa. Aina on uusi kuolemanvaara edessä ja kun siitä selvitään, heittäydytään seuraavaan. Valiettavasti tämänkin teoksen kohdalla olen kriittinen, niin kuin Umberto Econ tuontannossakin: varhaisemmat teokset olivat parempia.

Isomäki, Risto: Con rit. Tammi, 2011. 403 s.

Prahan kalmisto

Julkaistu , kirjoittanut
4

prahan_kalmisto’Olin aikoinaan armoton Umberto Eco-fani ja niinpä olen lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, nauttinutkin niistä. Tämä Prahan kalmisto odotti pitkään ennen kuin tartuin siihen lähinnä sen synkän sisällön vuoksi. Nyt se on luettu ja olen aika ristiriitaisessa mielenvireessä. Oliko tämä hyvä vai ei? Kannattiko lukea, pistää kauniita kesäöitä tämän läpikahlaamiseen. Yli 500 sivua on aikamoinen järkäle ja jos koko ajan miettii, mitä tämän juonenkäänteen taakse sisältyy, onko tämä totta vai tarua, ei rentoudu vaan jännittyy. Lisäksi antisemitismi on nostamassa päätään tänäkin päivänä Euroopassa, miksi tästä vihasta pitää muistuttaa ja miksi nostaa esiin? Onko se hyväksi ihmiskunnalle vai varoitukseksi?’

Kirja on ulkopuolisen Kertojan kirjoittama kertomus Simone Simoninin päiväkirjasta, jota tämä alkoi pitää ja johon hän lopulta kirjoitti koko elämäkertansa sen jälkeen, kun meni sekaisin eikä enää muistanut kuka oli. Hankalaksi kirjoittamisen teki se, että siihen sotkeutui myös apotti Dalla Piccola, joka varsinkin yöaikaan kirjoitteli kommenttejaan Simoninin kirjoituksiin. Kirjoittaminen jatkui, vaikka jossain vaiheessa kävi ilmi, että Simonini surmasi Dalla Piccolan ja kätki hänet talonsa alla oleviin viemäreihin. Sinne kertyi tarinan aikana muitakin ruumiita, joiden henkilöllisyys alkoi kadota Simonininkin muistista. Simonini toimi koko ikänsä väärentäjänä ja vakoojana. Hänenkaltaiselleen oli paikka 1800-luvun lopun Euroopassa. Nuorena miehenä hän osallistui Italian sisällissotaan Piemonten hallituksen vakoojana ja tapasi itsensä Garibaldin. Samalla hän päätyi osallistumaan rikollisiin toimiin ja joutui pakenemaan Pariisiin. Siellä hän asettui sikäläisen tiedustelupalvelun leipiin ja toimi lopun aikaa tässä toimessa.

Elantonsa Simonini hankki väärentämällä asiakirjoja ja myymällä niitä eniten tarjoavalle vaikka useampaankin kertaan. Hän yritti asettua aina vahvimman puolelle salaseurojen myllertämässä Euroopassa. Hän vihasi tasaisesti kaikkia kansoja, mutta erityisesti vapaamuurareita, jesuiittoja ja juutalaisia. Niinpä hän kirjoitti täysin kuvitteellisen kertomuksen Prahan kalmistosta, jossa hän paljasti juutalaisten maailmanvalloitukseen tähtäävät suunnitelmat. Sen hän myi niin saksalaisille, kuin venäläisillekin. Juutalaiset olivat helppo kohde syytettäviksi kaikesta mikä syyttämistä kaipasi ja sitähän silloisesta Euroopasta löytyi.

Kirja alkoi leppoisasti ja hieman ilkikurisestikin, mutta loppua kohti se sai synkkiä jopa apocalyptisia piirteitä. Se päättyy vuosisadan vaihteeseen, mutta lukija ei voi olla näkemättä 1900-luvun tapahtumia tämän jatkona. Kirjan lopussa vapaamuurarien riitit ja jesuiittojen kataluus alistetaan juutalaisten toiminnan alle ja niin on valmiina viha ja katkeruus tätä kansaa kohtaan taas kerran, niin Saksassa kuin Venäjälläkin.

Econ kirjojen tapaan tässäkin on sotkettu sekaisin totuus ja tarinat, fakta ja fiktio. Henkilöt Simoninia lukuunottamatta ovat todellisia historian tuntemia henkilöitä, jotka ovat toimineen kuvatulla tavalla. Tapahtumat ovat tapahtuneet ja niistä on dokumentteja säilynyt. Koko kudelman kutoo kasaan kuviteltu Kertoja, kirjailija itse, kuvitellun kroonisen valehtelijan päiväkirjoista. Mihin siis uskoa ja mihin ei? Kirja ei ole helppo luettava ja pari kertaa olin jo jättämäisilläni sen kesken. Lopulta kahlasin viimeiset parisataa sivua aika kursoorisesti läpi ja mietin, mitä ihmettä minä tällä tiedon tulvalla teen. Luettuani viimeiset sivut huokasin helpotuksesta, koska ajattelin, että paha saisi palkkansa. Sitten tulvahti mieleeni 1900-luvun tapahtumat ja kuusi miljoonaa ihmistä, lannistuin. Fiktiota vai faktaa?

Ehkä kirjan parasta antia on sen toteaminen, kuinka helposti meitä ihmisiä huijataan, kuinka hataralla pohjalla totuus on, tänäkin päivänä. Simonini petti kaikkia, itseäänkin. Lopulta hän sotkeutui niin valheiden verkkoon, ettei enää tiennyt kuka hän on ja kuka on Dalla Piccola, yksi ja sama henkilö vai kaksi erillistä. Suosittelen kirjaa Econ ystäville, mutta siitäkin huolimatta, kyllä Ruusun nimi on hänen parhaansa ja Fuocaultin heiluri seuraava. Ei tämäkään huono ole, mutta aika pitkästyttävä, kuten olivat myös Baudolino ja Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki.

Eco, Umberto: Prahan kalmisto. WSOY, 2012. Suom. Helinä Kangas. 521 s.

 

Kasvien elämästä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

196473’En juurikaan lue vieraskielisiä kirjoja, koska siitä jää niin epävarma olo: olenko ymmärtänyt asiat oikein, onko jotain jäänyt pahasti huomiotta? Tänä kesänä olen kuitenkin kahlannut läpi israelilaisen biologin Daniel Chamovitzin kirjaa What a Plant Knows. Aihe oli tarpeeksi suuri yllyke. Vaikeaa se oli ja otti kohtuuttoman paljon aikaa enkä loppujen lopuksi tiedä, jäikö tästä sittenkin se epävarma olo päällimmäiseksi. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta ajatuksia askarruttamaan tai keskustelun pohjaksi.’

Kasvien elämä on kiehtova salaperäisyydessään ja loppujen lopuksi, kuinka paljon me siitä edes tiedämme. Tämä kirja on tieteen popularisointia juuri tästä aiheesta. Kirja käsittelee sellaisia kasvien rakenteita, joita voisi verrata eläinten aisteihin tai peräti ihmisen muistiin. Koska kasveilla ei ole hermojärjestelmiä, joihin aistien toiminta eläimillä pohjaa, ei voida oikeastaan puhua aistimisesta eikä informaation siirtymisestä yksilön sisällä, puhumattakaan aistitoiminnoista, joilla lähetetään informaatiota yksilöltä toiselle. Kuitenkin kirjan mukaan kasveilla on vastaavanlaisia toimintoja, joita eläimillä kutsutaan näkemiseksi, kuulemiseksi, haistamiseksi tai tuntemiseksi. Kasvi pystyy valitsemaan ja suuntaamaan kasvunsa valon mukaan, vaikka sillä ei ole silmiä. Verson kärki aistii valon suunnan. Kasvi pystyy haistamaan toisen kasvin ympärilleen levittämän hajun ja suojautumaan sen jälkeen vihollisiltaan, esim. hyönteisiltä. Kasvi pystyy tuntemaan kosketuksen ja toimimaan sen suhteen tietyllä tavalla (esim. kärpäsloukku tai mimoosa). Ihmisellä on tasapainoaisti ja tietoisuus kehonsa eri kohtien olemassaolosta, toiminnasta ja sijainnista. Myös kasveilla on vastaavia toimintoja: juuri kasvaa alaspäin, varsi ylöspäin. Pienet mutta painavat molekyylit kasvusoluissa asettuvat painovoiman mukaan solun alaosaan juuri samalla tavalla kuin tasapainoaistissa. Näin todellisuudessa painovoima saa juuren kasvamaan alaspäin. Myös eräänlaisia muistiin liittyviä rakenteita on löydetty. Muisti liikkuu solutasolla aivan kuin eläimillä esim. immunologinen järjestelmä. Kasveilla vain näyttää muisti menevän pidemmälle ja siirtyvän jopa geeneihin, jolloin muisti välittyy sukupolvelta toiselle. Kasvien elämä on siis huomattavasti moni-ilmeisempää kuin yleensä on luultu.

Kun aikoinaan 1970-luvulla ilmestyi Peter Tompkinsin ja Cristopher Birdin kirja Kasvien salattu elämä, herätti se silloin paljon huomiota ja lukijan huomaamaan, ettei kasvi olekaan mitä tahansa massaa. Muistan itsekin ihmetelleeni tapaa, miten kasvi paljasti murhaajan. Evoluution isä Charles Darwin jo aikoinaan tutki kasvien aistitoimintoja ja edelleen monet hänen huomionsa ovat pohjana nykyisille tutkimuksille. Tämä kirja herätti minussa halun löytää lisää tietoa kasvimaailmasta. Enkä pettynyt. Tietenkin monesta kirjassa esitetystä jutusta on tullut ehkä sensaatiomaistakin tietoa julkisuuteen, mutta tässä ne on lyhyesti ja kansantajuisesti kuvattu. Kirja ei kuitenkaan sorru kertomaan vain sensaatioita, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden tarkistaa tiedot laajan kirjallisuus- ja lähdeluettelon avulla. Kirja pohjaa tieteellisiin tutkimuksiin ja havaintoihin ja on siksi luotettavan tuntuinen.

Kirja on englanninkielinen, mutta sen tekstistä saa melko helposti pääpiirteet selviksi, vaikka monet yksityiskohtaiset esimerkit ja tieteelliset kuvaukset menivät ainakin minulta ohi. Kirjan kieli on populistista ja se hieman häiritsi, mutta toisaalta helpotti sen lukemista. Saattaa olla, että olen jotkin asiat ymmärtänyt väärin, mutta niihinhän voi aina palata myöhemmin ja tarkistaa.

Jossakin vaiheessa lukiessa tuli sellainen tunne, että pelakuu ikkunalla tarkkailee minua ja kärsii, koska olen unohtanut kastella sen. Onneksi kirja kertoo, ettei kasvi näe, vaikka se toimiikin valon mukaan aivan kuin näkisi. Kasvi ei myöskään tunne samalla tavalla kuin me, eli se ei tunne kipua, kun sen oksa katkaistaan tai se leikataan ruohonleikkurilla poikki. Kasvi tietää, että siihen kosketaan ja toimii sen mukaan, mutta koska sillä ei ole hermostoa, niin tieto ei siirry hermoratoja pitkin mihinkään kipukeskukseen. Sitähän ei sitten tiedä, voiko kasvi kantaa muistissaan myös tuhonsa aiheuttajan muiston ja esim. paljastaa murhaajan. Tutkimukset ovat vaikeita, koska koko järjestelmä on perin toisenlainen kuin eläimillä ja vaatii ihmistä ajattelemaan asioita aivan toisin kuin aikaisemmin. Missään tapauksessa kasvit eivät aistitoiminnoiltaa näytä olevan eläinten luokkaa, mutta eivät eläimetkään pääse kasvien tasolle niiden ehdoilla.

Hieno kirja ja toivoa vain sopii, että joku kustantaja innostuu kääntämään sen suomeksi.

Chamovitz, Daniel: What a Plant Knows. Oneworld Publications, London, 2012. 213 p.

Paikka vapaana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

09VR_paikka_vap_kansi.indd’Maaseudun kirjastoauto on hyvä keksintö. Tämä kirja taitaa edelleen olle yksi varatuimmista teoksista suurissa kirjastoissa, nyt sain sen tilaamalla viikon varoitusajalla. Sensaatiokirjallisuus saa yleensä olla minulta rauhassa, en viihdy sen parissa. Nyt tein poikkeuksen. Toinen asia onkin sitten se, onko Rowlingin kirja Paikka vapaana sensaatiokirjallisuutta?’

Rowlingista tulee tietenkin mieleen Harry Potter ja maailmanmaine. Tämä hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirjansa herätti ilmestyessään suuria odotuksia ja suuria tunteita. Kirja kertoo pienestä englantilaisesta kaupungista, joka kamppailee olemassaolostaan suuremman ja paisuvan kaupungin puristuksessa. Konservatiivisuus henkii kaupungin kaduilta, suvaitsemattomuus sen asukkaista. Niinpä kaupungin elämä menee sekaisin, kun monessa mukana oleva toimija Barry Fairbrother lyhistyy golfkentän parkkipaikalle aivoinfarktin saaneena. Nyt on paikka vapaana toisille toimijoille ja voimasuteet on luotava uudelleen. Kompastuskivenä on Fieldsin kaupunginosa, jossa asuu köyhää, työtöntä ja toisen puolen mielestä tarpeetonta väkeä. Barry, joka oli sieltä kotoisin, halusi kehittää aluetta ja nostaa sen asukkaita elämään, poistaa huumeiden aiheuttamaa riippuvuutta klinikan avulla ja saada alueen kiinteämmin kaupungin yhteyteen. Toiset halusivat sysätä koko paikan naapurikaupungin niskoille. Jo ennen hautajaisia oli peli paikan täyttämisestä meneillään ja tässä pelissä ei kaihdettu mitään, jopa Barryn haamu nousi huutamaan syytöksiään netin välityksellä. Tarinaan kietoutuu suuri joukko ihmisiä niin Fieldsin vähäosaisista kuin kantakaupungin paremmista piireistä. Kavalkadi voisi olla Englanti pienoiskoossa. Vasta lopun hätkähdyttävät ja traagiset tapahtumat herättävät ihmisiä huomaamaan missä mennään.

Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Toiset odottivat siltä harrypottermaista menestystä ja sensaatiota, toiset pitivät sitä floppina, jotkut mestariteoksena. Itse en ole lukenut kuin yhden Potterin ja se varmaankin riitti sitä laatua, joten ennakkoluuloja minulla ei ollut. Niinpä tämä kirja ei saavuttanut mitään suurta merkitystä ajatuksissani. Kirjassa on hyvä rakenne ja sen tarina on kerrottu koukuttavasti ja konstailematta. Ensin siinä häiritsi henkilöiden epämääräisyys. Ne menivät sekaisin ja sai jatkuvasti miettiä, kummalla puolella tämä tässä sopassa on tai kenen isä tai äiti nyt kertoo. Sukupolvien välinen viha tuli ehkä liiankin korostetusti esiin kirjan sivuilta. Lapset haukkuivat vanhempiaan aivan kuin nämä eivät olisi ihmisiä ollenkaan ja tasapuolisesti vanhemmat hakkasivat ja solvasivat lapsiaan. Onko näin nykyään Englannissa, onko Suomessa? Edes jonkinlaista normaalia elämää sai etsiä pahoinvoinnin keskeltä. Miten tähän on ajauduttu, vai kärjistääkö kirjailija tahallaan? Muutamassa kohdassa pahoinvointi ja henkinen väkivalta löi mielestäni yli. Ei näin voi olla. Takakannessa luvataan, että kirja on hauska. Sitä siitä saa hakea, jos vähänkin ajattelee ja jos henkilöistä voisi kuvauksen mukaan tunnistaa naapurinsa, niin voi meitä. Toisaalta ainahan pitää korostaa ja tuoda esiin erikoisuutta, eihän tekstiä muuten kukaan viitsi lukea. Kirja ei ole huono, mutta ei hyväkään, se ei ole neutraali eikä sensaatiohakuinen. Rowling on ladannut siihen kaiken sen ilkeyden ja vihan, mitä on löytänyt ja luonut sillä lailla yhteiskunnan, jossa en ainakaan minä haluaisi elää. Kautta aikojen naapurit ovat kadehtineet ja jopa vihanneet toisiaan, mutta sehän ei liene tavoite. Kun sitten saadaan pari ruumista ja ihmiset hätkähtämään, vasta sitten havahdutaan huomaamaan, että naapurissa saattaakin asua ihan kelpo porukkaa ja omat lapset tai vanhemmat ansaitsisivat paremman kohtelun. Eikö aikaisemmin?