Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Rajatrilogia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Nuorena tuli luettua, niin kuin varmaan monien muidenkin minunikäisteni miesten, Zane Greyn, J. O. Curwoodin ja J. F. Cooperin kirjoja. Niissä seikkailtiin Amerikan erämaissa, milloin Appalakkien vuoristossa intiaanien kanssa tapellen, milloin etelämpänä suurilla preerioilla, missä purppurarinteet  ja rakkaus loistivat karjarancheilla. Joskus luen niitä vielä uudelleenkin ikään kuin nostalgiamielessä. Gormac McCarthya voisi kutsua nykyajan Zane Greyksi. Hänen synkät ja veriset romaaninsa tuovat vanhan maailman nykyaikaan, onnistuneesti. Siitä hienoin saavutus on ns. Rajatrilogia.’

Ensimmäinen osa (Kaikki kauniit hevoset) kertoo John Grady Colesta, 16-vuotiaasta pojasta, joka karkaa ystävänsä kanssa kotoaan sen mentyä myyntiin. Hän seikkailee ratsunsa kanssa Yhdysvaltain ja Meksikon rajan molemmilla puolilla, pääasiassa Meksikossa, jossa hän toimii hevosten kouluttajana ja rakastuu tulisesti omistajan tyttäreen. Rakkaus kuitenkin tapetaan ja siinä samalla myös Cole on menettää henkensä. Palattuaan kotiin hän huomaa olevansa koditon.

Toinen osa (Matka toiseen maailmaan) kertoo 16-vuotiaasta Billy Perhamista, joka pyydystää karjatiloja vainoavan naarassuden ja kuljettaa sen takaisin Meksikoon. Palattuaan kotiin hän saa kuulla, että hänen perheensä Boyd-veljeä lukuunottamatta on murhattu ja hevoset varastettu. Veljekset lähtevät hakemaan hevosia takaisin Meksikosta ja siiitä muodostuu paitsi vaarallinen myös pitkä taivallus erämaissa. Veli rakastuu meksikolaistyttöön ja karkaa. Billy palaa vielä kerran Meksikoon, nyt hakemaan veljeään. Siitä tulee matkoista vaikein.

Päätösosa (Tasangon kaupungit) sitoo yhteen nämä kaksi tarinaa. Nyt edellisten osien päähenkilöt työskentelevät vanhan Macin karjatilalla ystävinä. Maailma muuttuu heidän ympärillään eikä vanhoja tiloja enää tarvita. Armeija on laajenemassa tämänkin tilan alueelle. John on nyt parikymppinen ja rakastuu tulisesti meksikolaiseen prostituoituun. Hän haluaa tämän omakseen ja on päätöksessään tinkimätön kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Niinpä asiat ajautuvat umpisolmuun, josta päästään vain väkivallan kautta. Kirja päättyy lohduttomasti nykyaikaan, jolloin vanhaa ei enää ole.

Kirjailijan tavaramerkki on kerronnan ääretön karuus ja toisaalta sen pelkistys. Niinpä nämäkin kirjat luovat ympärilleen tunnelman, joka säilyy mielessä varmaan pitkään. Vaikka päätarinassa ei paljon tapahdu ja se on ennalta arvattavissa, niin sen edetessä kerrotaan muita tarinoita, unia, haaveita, juttuja niin leirinuotioilla kuin kapakan tiskin ääressäkin. Vuoropuhelu rönsyää joskus sellaisella vauhdilla, ettei lukija tahdo pysyä perässä, kuka kertoo, kuka kuuntelee, missä ollaan, varsinkin kun kirjailija jättää systemaattisesti pois niin lainauksesta kertovat merkit kuin johtolauseetkin. Tämä kuitenkin luo hyvin kiinteän tunnelman, tuntuu kuin lukija olisi kärpäsenä istumassa baarijakkaralla lupsakan keskustelun kuuntelijana.

Oman erikoisuutensa tähän tarinaan tuo rajan Meksikon puolella käytettävä espanja. Kirjailija käyttää vuorosanoissa kieliä sekaisin ja suomentaja on jättänyt espanjalaiset kohdat kääntämättä. Ne voi katsoa kirjan lopussa olevasta sitaattisanastosta, jos ei espanjaa osaa. Kolmannen osan loppupuolella huomasi osaavanasa jo suuren joukon kommentteja ilman sanastoakin. Si, si! Nada. Aika veikeä tapa opettaa samalla kieltä.

Kirjat ovat aika joutuisia lukea eikä tarvitse ajatella, että aika menee hukkaan noiden tiiliskivien ääressä. Suosittelen, varsinkin vanhojen inkkari- ja cowboykirjojen ystäville. Muutenkin tämä kirjailija on ihan mukava tuttavuus. Kannattaa tutustua myös kirjoihin Tie, Veren ääriin ja ja Menetetty maa. Monet hänen teoksensa ovat saaneet arvostettuja palkintoja, mm. Pulizerin (Tie).

McCarthy, Gormac: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992). WSOY (2014), suom. Kaijamari Sivill. 358 s.
McCarthy, Gormac: Matka toiseen maailmaan (The Crossing, 1994). WSOY (1995), suom. Erkki Jukarainen. 504 s.
McCarthy, Gormac: Tasangon kaupungit (Cities of the Plain, 1998). WSOY (2015), suom. Kaijamari Sivill. 350 s.

Palatkaa perhoset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Palatkaaperhoset’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’

Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.

Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.

Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?

Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.

Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.

Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaikki pysyväinen’Tuore esikoiskirja haukkaa suurta palaa, onnistuu ja ei onnistu. 30 vuotta sitten maailma oli erilainen monella tavalla kuin nyt. Silloin ei varmaankaan kukaan osannut kuvitella tätä päivää, ei nähdä niitä tapahtumia, jotka hyvinkin pian sen jälkeen muuttivat maailmaa ratkaisevasti. Vieläkin näen silmissäni sen ajan kuvia: Jeltsin tankin päällä, Ceausescu vasten seinää ammuttavana, Berliinin muurin murtaminen jne. McKeon on ollut Tsernobylin aikaan alle kymmenvuotias. Niinpä kirja ei voi olla omakohtainen ja se näkyy. Hänen luomansa tarina liittyy todelliseen maisemaan eikä se ole helppo asia. Tässä muutama kommentti kirjasta.’ 

Irlantilaisen teatteriohjaajan esikoisteos kertoo tarinan Tsernobylin ydinturmasta, neuvostomaailman romahtamisesta ja pienten ihmisten kohtaloissa elämää suurempien tapahtumien myllerryksessä.

Tapahtumia kuvataan lääkäri Grigorin, hänen vaimonsa Marian, tämän sisarenpojan Jevgenin ja säteilyalueelta paenneen Artjomin perheen kautta. Kaikkien elämä muuttuu, kun vähitellen tihkuu tietoja suuresta onnettomuudesta, jota neuvostomaailma ei voinut hyväksyä. Grigori joutuu pakon eteen pelastaakseen sen, mitä on enää pelastettavissa. Hän tuntuu olevan ainoa, joka tajuaa, mitä on tapahtunut ja mitä on tehtävä, mutta häntä ei kuunnella, hänet vaiennetaan viimeiseen asti ja niin hän uhraa elämänsä asialle, jota Neuvostoliitossa ei ole olemassakaan.

Maria muuttuu kirjan edetessä vallankumoukselliseksi, joka hakee muutosta Neuvostoliiton natistessa liitoksissaan. Hänen oma avioliittonsa Grigorin kanssa meni rikki jo ennen näitä tapahtumia, mutta kasvoi uudelleen tärkeäksi, kun tapahtumat vyöryivät päälle. Sisarenpoika Jevgeni on taitava pianisti jo lapsena. Toisten poikien kiusaaminen on lopettaa hänen uransa jo ennen kuin se on edes alkanut. Pieni yhdeksänvuotias lapsi elää aivan omaa elämäänsä kaaoksen keskellä ja osallistuu asioihin, joihin ei olisi pitänyt osallistua. Artjomilla ei ole tulevaisuutta. Isä kuolee säteilyyn, sisar sairastuu, äiti taistelee lastensa puolesta, mutta alueelta tulleilla ei ole toivoa, he ovat myrkyllisiä, saastuneita.

Kirja peilautuu Svetlana Aleksijevitsin kirjaan Tsernobylista nousee rukous. Ehkä tämä kirja on ollut hyvinkin suurena ponnekkeena McKeonilla omaa kirjaansa kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumat kulkevat päähenkilöiden mukana, niin taustalla säteilee koko ajan Tsernobyl ja se lukijan on otettava huomioon. Kirjailija lähestyy aihettaan pienten ihmisten kautta. Kun vastassa ovat näin suuret tapahtumat, ei aihe ole helppo.

Hieman ihmettelin aiheen valintaa. Kuinka länsieurooppalainen, tämän ajan hapatuksen saanut voi ollenkaan asettua neuvostoihmisen rooliin ja olla uskottava. Tässä lieneekin kirjan suurin vaikeus ja ongelma. Päähenkilöt toimivat ja ajattelevat länsimaalaisittain, heidän slaavilainen tunteellisuutensa, flegmaattinen olemuksensa, elämän kokemuksensa ja tapansa eivät pääse kirjassa tarpeeksi hyvin esiin. Niinpä Aleksijevitsin kirja kuvaa tuota aikaa paljon paremmin. Ei tämäkään kirja huono ole, mutta siinä kirjailija on haukannut hieman liian suuren palan. Eivät pienet ihmiset tajua näin suuria asioita ennen kuin vasta paljon myöhemmin, kuten viimeisestä luvusta käy ilmi.

Glasnost, perestroika, Neuvostoliiton hajoaminen, Mathias Rust lentokoneineen Punaisella torilla, vallankumouksen uhkat ja sitten maailman pahin ydinvoimalaonnettomuus. Näistä on kulunut nyt 30 vuotta, eikä niitä vieläkään tajuta, ei osina eikä  kokonaisuutena. Grigori kuolee säteilyyn, Maria potee syyllisyyttä lopun ikäänsä, Artjom katoaa historiaan olemattomana uhrina, Jevgenistä tulee sen ajan tulkki, loistava pianisti. Kullakin on taustansa ja siellä olevat valintansa, oikeat ja väärät, painolastina elämässä. Kirjaan kannattaa tutustua!

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena, 2016, suom. Ulla Lempinen. 369 s.

Kulkurit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kulkurit’Ihmisellä on kummallinen halu hallita ja alistaa lajitovereitaan. Tällaiseen johtopäätökseen tulee, kun lukee kirjan totalitaarisesta valtiosta. Se tekee ihmisistä auttamatta eriarvoisia; on köyhiä paarialuokan kansalaisia ja rikkaita ylimysihmisiä, jotka käyttävät valtaa. Näin on ollut kautta historian. Kiinalainen Yiyun Li tuo tämän asian selkeästi taas kerran esiin. Hän ei saarnaa, ei osoittele epäkohtia tai ihmisoikeuksien puutteita, hän kertoo. Kirja ei ehkä ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se puhuttelee. Tässä muutaman hajamietteitä kirjasta.’

En kovin paljon tunne kiinalaista kirjallisuutta. Harva länsimaissa tunnettu kiinalainen kirjailija asuukaan enää Kiinassa. Kulttuurivallankumous ja valtion pitkään suljettu asema ovat tehneet tehtävänsä. Yiyun Li asuu Kaliforniassa, vaikka ammentaakin kirjansa aiheet lapsuutensa Kiinasta.

Kulkurit on ahdistava kuvaus totalitaarisesta valtiosta, jossa vain puolue on oikeassa ja sen arvosteleminen on hengenvaarallista. Kirja seuraa nuoren naisen teloittamista mielipiteidensä vuoksi ja sitä, miten ympäristö tapahtumaan reagoi. Opettaja Gu menettää tyttärensä vastavallankumouksellisena, tytär menettää vuosikymmenen aikana vankilassa terveytensä, äänihuulensa ja lopuksi ennen teloitusta sisäelimensä. Hänen munuaisiaan tarvitsee parempiosainen puoluejohtaja. Rouva Gu ei saa osoittaa suruaan, ei noudattaa perinnäistapoja, ei puhua kuolleesta tyttärestään.

Radiotoimittaja Kim liikkuu toisinajattelijoiden piireissä, vaikka kuuluukiin eliittiin. Hän osallistuu tyttären maineen palauttamiseen ja kerää julkisesti nimiä vetoomukseen. Hän saa maksaa teostaan. Nuori mies Bashi kaipaa naista ja rakastuu 12-vuotiaaseen vammautuneeseen tyttöön. Hänetkin tuomitaan rikollisena. Kerjäläisiä ei puolueen mukaan ole, mutta Ukko Hua ja rouva Hua ovat sellaisia olleet ja tulevat taas sellaisiksi tapahtumien jälkeen. He näkevät mädännäisyyden ja lähtevät kulkureiksi tielle. Keskeiseksi henkilöksi nousee nuori Tong, lapsi vasta, joka pelosta kertoo kaiken mitä näki, mutta ei sitä mitä teki. Sen hän tekee suojellakseen isäänsä. Loppu on järkyttävä, vain ihminen pystyy tähän.

Viime aikoina olen lukenut useita totalitarismiin liittyvää kirjaa (mm. Echlin: Kadonneet, Demick: Suljettu maa, Aleksitjevits: Tsernobylista nousee rukous, Petrovskaja: Ehkä Esther). Niissä käsitellään historiallisia tapahtumia, mutta ne ovat myös poliittisesti kantaaottavia. Tässä kirjassa ei avoimesti oteta kantaa Kiinan hallintoon kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta rivien välistä lukija ymmärtää kyllä ihmetellä ja hämmästellä. Kun kansa on alistettu vallanpitäjien mielivallan alle, se ei voi tehdä mitään järkevää. Kun väärä sana voi johtaa kymmeneksi vuodeksi vankilaan tai väärät ystävät vievät teloitettavaksi, on tulevaisuus yhdentekevää.

Kirjasta huokuu vihamielisyys, jota hallinto kylvää kansan keskuuteen ja jota kansa käyttää toisiaan vastaan. Vihollisia ilmiannetaan, naapureita urkitaan, vihaa pidetään yllä sanoin ja teoin. Mielipiteenvapautta ei ole, muista vapauksista puhumattakaan ja lisäksi eletään äärettömässä köyhyydessä ja epätasa-arvossa. Eliitillä on etuutensa, jopa köyhien sisäelimiin saakka. He elävät yltäkylläisyydessä, kun kansa näkee nälkää hökkeleissään. Tämä näkyy niin neuvostomaassa kuin Kiinassa ja Kambodsassakin, josta Echlinin kirja kertoo.

Tuntuu käsittämättömältä, kuinka kekseliäs ihminen on sortamaan toista. Jos tämänkin kirjan tarinasta edes murto-osa on totta, niin sekin on liikaa. Oikeuslaitos on mätä, hallinto on mätä, virkakoneisto on korruptoitunut alusta loppuun. Näiden mielipiteiden vuoksi itse olisin vankilassa ja minut kidutuksen ja kaikkinaisen väkivallan jälkeen lopulta tuomittaisiin kansanjuhlassa ammuttavaksi vastavallankumouksellisena.

Kirja sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta uutisista saamme kuulla, että edelleen maailmassa on vastaavanlaisia valtioita eikä niiden toimista tiedetä kovinkaan paljon, esim. Pohjois-Korea. Kun uutisista katselee riemuitsevaa ja yhteen ääneen kannatustaan karjuvaa massaa, ei voi kuin ihmetellä. Missä on totuus, missä on inhimillisyys, missä ovat ihmisarvot. Lin kirja on hyvin kirjoitettu, mutta rankka lukukokemus.

Li, Yiyun: Kulkurit. Tammi, 2013 (2009), suom. Seppo Loponen. 431 s.

Kafka rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Stoner

Julkaistu , kirjoittanut
2

stoner’Joskus se vain loksahtaa, lukukokemus ja ajankohta. Tiesiköhän John Williams aikoinaan kirjoittavansa klassikkoa, harmittiko häntä kirjan saama nuiva vastaanotto, osasiko hän odottaa, luottaa, elää tarinaansa? Kuinka paljon on unohduksiin vaipuneita mestariteoksia pitkin pölyisiä nurkkia odottamassa löytäjäänsä? Kannattaa siis lukea kirjoja menneisyydestä, kannattaa lukea tuntemattomia ja unohdettuja, jostain voi löytää itsekin helmen, Stonerin kaltaisen. Lämpimästi suosittelen!’

Kun kirjallisuuden ptofessori kirjoittaa kirjallisuuden opettamisesta ja elämästä, voisi luulla, ettei tylsempää aihetta ole. Onneksi vain luulla. Amerikkalainen kirjallisuus on täynnä tätä aihetta, enemmän tai vähemmän onnistuneita tuotoksia, viimeksi John Irvingin teos. Olen niitä itsekin kahlannut läpi ja ihmetellyt. John Williamsin Stoner pysyi unohduksissa viisikymmentä vuotta. Kun se vuonna 2006 herätettiin uudelleen henkiin, se nousi nopeasti sensaatioksi ympäri maailmaa, suoraan listojen kärkeen. Mikä sai tämän aikaan? Kirja todellakin kertoo opettajan työstä ja elämästä, vanhenevan miehen tarinan ilman suurempia kohokohtia. Mikä siinä koukuttaa? Näennäisesti tasaiseen jyräävä kirja on täynnä elämää, rakkautta ja järistyksiä.

William Stoner on maanviljelijän poika ja hänen elämänsä tarkoitus oli jatkaa isänsä työtä. Hän hakeutuu kuitenkin yliopistoon oppiakseen uutta maataloudesta. Opinnot muuttuvat ja pian hän huomaa olevansa perin pohjin rakastunut kirjallisuuteen ja runouteen. Hän vaihtaa suuntaa ja on kohta kirjallisuuden professorina samassa yliopistossa. Onko se turvapaikka, onnen paikka, elämän paikka vai pakopaikka? Tätä hän pohtii. Pian hän tajuaa, että paratiisissakin on käärme: ihmisten pahuus ja pikkusieluisuus. Hänen uransa törmää tässä kohtaa seinään, mutta rakkaus oppilaisiin ja opetukseen säilyy. Toinen törmäys tulee avioliitossa. Vaimo Edith on hienostotyttö, jolla on omat traumansa ja pian pariskunta on kaukana toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirjallisuudesta voi hakea kauan yhtä kylmää ja tunteetonta naista kuin Edith on. Ihmeen kaupalla tämä väkisin vääntää tyttären Cracen, isän silmäterän, jota Edith käyttää lopulta miestään vastaan. Jotta Stoner ei jäisi vain näiden tragedioiden vangiksi, hän kohtaa myös Katherinen. Tästä hän löytää hengenheimolaisen, rakkaan, hyvyyden vuoden ajaksi, kunnes heidät erotetaan tai he sopivat erosta, koska pako tai muutos sosiaalisiin suhteisiin repisi rikki rakkaudenkin. Tämän jälkeen Stoner antautuu sanoille, lauseille, rakkaudelle kirjallisuutta kohtaan ja opettaa intohimolla kuolemaansa saakka.

Luulisi kaikessa tässä katkeroituvan, mutta näin ei Stonerille käy. Esimies, joka ei puhu kahteenkymmeneen vuoteen, vaimo, joka eristäytyy, tytär, joka vaipuu nuorella iällä alkoholismiin, eivät pysty sammuttamaan miehen intohimoa elämää ja kirjallisuutta kohtaan.

Williamsin teos on jäyhä, maanläheinen ylistys kirjallisuudelle ja elämän arvaamattomuudelle, yrittämiselle ja peräänantamattomuudelle, mutta myös elämälle. Vanheneva mies etenee kampuksella hitaasti, hymyilee, juttelee opiskelijoille, auttaa ja palvelee. Hänestä tulee legenda, jonka elämän tapahtumat saavat osakseen sekä pään pudistuksia että hymyjä. Kirjailija rakastaa päähenkilöään inhimillisesti, hän johdattaa tämän läpi vaikeuksien voittoon tyylikkäästi, jäyhästi, kuin kasvattaisi viljaa. Jos jostakin kirjasta tulee hyvä mieli ja joka saa ajatukset pysähtymään, niin tämä on sellainen kirja.

Williams itse oli luovan kirjoittamisen uranuurtaja Amerikassa ja varmaan toteutti samoja metodeja kuin kirjan päähenkilö. Hän toimi opettajana ja kirjoitti sekä runoja että romaaneja. Aikalaiset eivät häntä arvostaneet. Onneksi näin jälkeenpäin saa lukea hänen tuotantoaan ja se on nostettu arvoiseensa asemaan. Voisi sanoa, että tässä on käynyt samoin kuin Stonerin elämässä. Vuosikymmenet hän on johtaja Lomaxin mielivallan alainen, mutta loppupuolella elämäänsä hän murtautuu sieltä ulos ja nousee arvostetuksi henkilöksi. Edithin perssona jää arvoitukseksi. Mikä saa nuoren, kauniin ja älykkään naisen toimimaan kirjan kuvaamalla tavalla. Eniten kirjassa surettaa Cracen kohtalo, joka paetakseen kodin painostavaa ilmapiiriä tekee harkitsemattomia valintoja ja ajautuu jo nuorella iällä sivuraiteille elämässään. Kuvitteellisetkin henkilöt tarvitsevat vastakohtia – vahvuus heikkoutta, intohimo masentavaa tyhjyyttä.

Kirja on helmi ja sen kääntäminen suomeksi kulttuuriteko.

John Williams: Stoner. Bazar, 2015 (1965), suom. Ilkka Rekiaro. 306 s.

Hämärien puotien kuja

Julkaistu , kirjoittanut
2

hämärien_puotien_kuja’Patrick Modiano sai Nobel-palkinnon vuonna 2014. Se oli taas yksi Ruotsin akatemian yllätyksistä. Eipä tainnut kirjailija olla veikkauslistojen kärjessä, oliko listoilla ollenkaan. Omassa maassaan Ranskassa suosittu kirjailija julkaisee vähän mutta harkitusti eikä anna kovin helposti haastatteluja. Tällainen luo salaperäisyyden verhon ja nostaa helposti suosiota. Nykyihmiselle hänen kirjansa ovat helposti pitkästyttäviä jaarituksia ellei niistä sitten löydä jotain kipinää. Itselleni tuo kipinä tuli kirjailijan tyylistä käsitellä asioita yksityiskohtaisesti aivan kuin hän muistaisi jokaisen tapahtuman fiktiivisen henkilön elämästä. Jaaritusta vai taidetta, sen saa kukin päätellä itse. Tässä hieman pohdintaa itse kirjasta.’

Tarina rakentuu yhden ihmisen ja yhden asian ympärille. Guy Roland on menettänyt muistinsa ja etsii kirjassa identiteettiään toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Hän on toiminut vuosia yksityisetsivänä vanhemman miehen parina, mutta tämän jättäessä työnsä ja siirtyessä eläkkeelle, alkaa Guy tutkia omaa menneisyyttään.

Valokuvien, muistitietojen, satunnaisten havaintojen avulla Guy löytää menneisyydestään useampiakin jälkiä. Onko hän ollut aatelinen ja menettänyt omaisuutensa, vai venäläinen emigrantti, jonka vanhemmat ovat paenneet Venäjän vallankumousta, onko hän englantilainen jockey, joka ansaitsi elantonsa kilparatsastuksella vai amerikkalainen jazzpianisti? Johtolangat piirittävät milloin mitäkin vaihtoehtoa. Joku tuntee hänet ja antaa hänelle nimen Pedro McEvoy, toinen taas Jimmy Stern. Pisimmälle menevät jäljet johtavat lopulta Ranskan Alpeille yhdessä nuoren Denisen kanssa, mutta katoavat sitten taas. Kuka on kaunis venäläinen Gay Orlow, kuka aatelinen Freddie Howard de Luz? Lopulta, liittyvätkö he millään lailla etsivän maailmaan? Onko hän paitsi unohtanut itsensä, niin luonut myös itselleen uuden ja ihan oman menneisyyden? Kaikki johtolangat päättyvät, avainhenkilöt ovat kuolleet, arkistot palaneet, ihmiset unohtaneet. Kuka on on?

Tarina on erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Modiano kuvaa tapahtumia äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaten paikat, henkilöt, kadut ja rakennukset aivan kuin olisi itse elänyt ne ja itse kokenut kaiken. Pariisin kadut ja sodanjälkeiset rakennukset tulevat kirjassa tutuiksi. Ne voisi löytää tänäkin päivänä kulkemalla samoja reittejä kuin Guy Roland. Samalla kirjailija luo henkilöitä valokuvien taakse, herättää heidät lähes henkiin. Kuitenkin kaikki saattaa olla pelkää mielikuvituksen tuotetta päähenkilön aivoissa. Mielikuvitustahan se tietenkin on kirjailijan aivoissa. Olisi toivonut Guyn pääsevän selvyyteen itsestään, mutta toisaalta kirjan loppu on ehkä näin onnellisempi.

Lukiessani en voinut olla muistelematta Aki Kaurimäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, sillä perusajatus kummassakin on sama, vaikka tarinat ovat ihan erilaiset. Onkohan Kaurismäki aikoinaan lukenut Modianon kirjan, sehän on kuitenkin suomennettu jo 1970-luvulla. Toissalta näitä samoja tarinoita on kirjoitettu lukuisia muitakin. Tässä kertomuksessa tunkeudutaan kuitenkin syvemmälle kuin muissa lukemissani ja senkin vuoksi jännite ja mielenkiinto säilyvät kirjan loppusivuille saakka. Modiano ei ainakaan saanut palkintoaan turhaan.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja (Rue des Boutiques Obscures). WSOY, 1979, suom. Jorma Kapari. 224 s.

Tšernobylista nousee rukous

Julkaistu , kirjoittanut
1

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Julkaistu , kirjoittanut
1

maailmanloppu-ja-ihmemaa’Olen jäänyt loukkuun, fantasiaan. Moni hylkää kirjan satuna pienemmästäkin syystä, fantasia lienee mahdottomuus. Haruki Murakami on tämän hetken fantasian mestari. Hänen teoksensa ovat yllättäviä, mahdottomia, mutta pohtivia, uusia suuntia avaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä viime vuonna suomeksi  ilmestynyt kirja on kirjoitettu jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on yksi hänen pääteoksistaan. Se on sukua 1Q84-tarinalle. Tapahtumat on sijoitettu Japaniin kirjoittamisajankohtaan, mutta se onkin sitten kaikki siitä maailmasta. 1Q84:ssä taivaalla loisti kaksi kuuta, tässä liikutaan sekä suljetussa kaupungissa että maanalaisissa pelottavissa luolissa. Mielenkiintoista!’

Fantasia nykymaailmassa, joka ei kuitenkaan ole nykymaailma. Kirja etenee kahdella tasolla. Vuoroluvuin seurataan jännitysnäytelmiä, jotka vasta kirjan lopussa punoutuvat toisiinsa. Maailmanloppu on muurien ympäröimä suljettu kaupunki, jossa ihmiset ovat kuolemattomia, mutta ilman sielua ja varjoaan, joka on kuollut. Kaupungin kaduilla kulkee yksisarvisia, joiden tehtävä on imeä sielut itseensä ja kuolla sitten talvella. Keväällä syntyy taas uusi sukupolvi samaan työhön. Yksinäinen mies saapuu kaupunkiin, luovuttaa varjonsa Portinvartijalle ja alkaa kirjastossa lukea unia yksisarvisten pääkalloista. Siis täyttä fantasiaa.

Ihmemaa muistuttaa Tokiota ja meidän aikaamme. Täälläkin hieman erikoinen mies joutuu outoon seikkailuun. Hän on ammatiltaan Laskija, joka pystyy tietokonettakin suurempiin saavutuksiin ihmisen mielen käsittelyssä. Vanha tohtori ja hänen vaaleanpunainen lapsenlapsensa käyttävät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä. Hänelle luodaan aivoihin kolmas virtapiiri, joka vähitellen sieppaa hänet kokonaan. Tässä maailmassa hän luo tapahtumat itse ja jää lopulta sen vangiksi. Fantasiaa siis tämäkin.

Suosikkikirjailijani Murakami on luonut nämä maailmat jo 1985. Kuitenkaan kirja ei ole miltään osin vanhahtava. Liekö suomentajan suoraan japanin kielestä tehdyn loistavan käännöstyön ansiota. Mielenkiintoista lukukokemuksessa oli se, kuinka tarina nivoutuu juuri lukemaani Jeff VanderMeerin teoksen juonirakenteeseen ja kerrontaan samankaltaisuudellaan. Voisi kuvitella, että VanderMeer on lukenut Murakamin teoksen ja saanut siitä hyvin voimakkaita vaikutteita omaan teokseensa.

Vaikka kirja on puhdasta fantasiaa, niin sen sisään kytkeytyy paljon elämän hallintaan, ihmissuhteisiin, tietoisuuteen ja identiteettiin liittyvää pohdintaa. Päähenkilö miettii sielun olemusta Maailmanlopun kirjastossa; onko hän valmis luopumaan siitä vai hankkimaan rakastamalleen tytöllekin sielun. Päähenkilö pohtii Ihmemaassa elämäänsä yhteisössä, jossa väkivalta rehottaa ja kaunis vaikkakin tukeva tyttö vie häntä kuin pässiä narussa. Kuka hän on, kuka tyttö on, mihin tohtori lopulta tähtää?

Murakamin kertomistyyli on mukaansatempaavaa. Vaikka mitä tahansa voi sattua ja monet asiat ovat aivan pähkähulluja tai mahdottomia, niin tarinan imu vie mennessään. Kirjaa ei voi laskea kädestään. Seuraavalla sivullahan voi sattua jotain vieläkin kummallisempaa.

Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015 (1985), suom. Raisa Porrasmaa. 546 s.

Hallinta, Hyväksyntä

Julkaistu , kirjoittanut
2

hallinta’Nyt olen kahlannut Jeff VanderMeerin romaanitrilogian Eteläraja läpi. Kirjoitin jo ensimmäisestä osasta oman blogimerkinnän ja ajattelin sen riittävän tästä aiheesta, mutta kun kerran kaksi muuta osaa olivat kumpikin tahollaan erilaisia, niin voihan näistä jälkimmäisistäkin jotain kirjoittaa. Helppo lukukokemus tämä ei ollut, mutta useinhan fantasia on tällaista, luonnonlait muuttuvat, mielikuvitus rehottaa ja älykkyyden saa heittää nurkkaan. Usein fantasiakirjallisuuden parasta antia onkin sen mielikuvitusta rikastava puoli. Sitä ei tule ottaa liian vakavasti, mutta lukea kuitenkin huolella ja yrittää päästä kirjailijan kanssa samalle aallonpituudelle. Suosittelen!’hyväksyntä

Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta keskittyy elämään Eteläraja-nimisellä tutkimusasemalla aivan rajan tuntumassa. Aseman tarkoitus on toimia Keskuksen alaisena yksikkönä ja koota sekä säilyttää tietoa Alue X:stä. Aseman johtaja on kadonnut viimeisellä tutkimusmatkalla Alue X:lle. Niinpä sinne nimetään uusi johtaja, jolle annetaan koodinimi Control. Hänen toimiaan kontrolloidaan jatkuvasti. Keskuksessa toimii hänen äitinsä, joka on moneen kertaan pelastanut agenttipoikansa pulasta. Asemalla varajohtaja Grace ei häntä hyväksy, vaan vaikeuttaa työtä alusta alkaen. Muutenkin asemalla on kummallista porukkaa, josta Control ei saa selvää. Kuka on Whitby, vanha mies, joka oli jo ensimmäisellä tutkimusmatkalla, entä kielitieteilija Hsyu tai hiippaileva Cheney? Mitä tarkoittaa, kun kadonneen johtajan huoneen pöytälaatikosta löytyy elävä kasvi ja kuollut hiiri, pöydältä vanha kolhiintunut kännykkä?

Control joutuu kuulustelemaan kirjasarjan ensimmäisessä osassa esiintynyttä biologia, joka palaa yllättäen rajan takaa. Nainen väittää olevansa biologin kopio eikä pysty vastaamaan kysymyksiin. Lopulta hän karkaa. Rajalla tapahtuu muutoksia, ihmisissä tapahtuu muutoksia, unet tulevat oudoiksi, elämä alkaa muuttua ja kadonnut johtaja eli psykologi palaa. Lopulta Alue X:n raja alkaa liikkua ja Control pakenee etsimään biologia.

Trilogian kolmas osa Hyväksyntä ja aina vain kummallisemmaksi menee. Nyt pitäisi saada selvyys aikaisemmissa osissa kesken jääneisiin tapahtumiin ja ongelmiin, mutta eihän se niin helppoa ole. Lisää tulee koko ajan ja pitäisi kait lukea rinnan kaikkia kolmea teosta, että pääsisi edes jotenkin jyvälle. Ekokatastrofi etenee ja Alue X toimii jonkinlaisena paratiisina sinne päässeille paitsi, että he muuttuvat kummallisiksi ja kokevat outoja tuntemuksia, näkevät näkyjä ja kokevat elämyksiä.

Nyt kertovat henkilöt vuoronperää: majakanvartija, johtaja, Haamulintu eli biologin kopio, Grace ja Control. Ajassa liikutaan johtajan lapsuudesta rajan liikkumiseen, matkallisesti alueen sisällä majakalta toiselle ja maan sisään outoihin maailmoihin, mutta myös portille katsomaan, miten muun maailman on käynyt. Nyt selviää majakanvartijan kohtalo, huumaava törmäys, hallusinaatiot ja elämän loppu meidän mittapuumme mukaan. Nyt selviää Glorian muuttuminen johtajaksi, yhteiselo tai -riita Loweyn kanssa ja suhde Graceen. Nyt ratkeaa, mitä tornissa on tai ei ole. Tornin Mönkijä on sukua biologille, joka kulkee vaikertaen merillä, tällä on jäljellä inhimillisyydestä vain käsi, joka piirtää tekstiä seinään, majakanvartijan sepustuksia.

Paljon muuta sen sijaan jää ratkeamatta. Miten kävi lopulta Controlin, ei edes Haamulintu pystynyt häntä pidättelemään? Mistä kaikki tuli, mihin meni, mikä sen tarkoitus oli, vai oliko sitä olemassakaan? Yhteistä kieltä ei enää ollut, ei edes yhteistä älyä. Koko Alue X eli omassa maailmassaan, vaikka sen paikka olikin rannikolla rajan takana, vai oliko? Toisissa kohdin Alue X oli jokin olio, toissa se oli meidän mittapuun mukaan vain pala maata. Se, että tavallisen oloisessa Maan maisemassa tapahtui täysin kummallisia tapahtumia toisaalta hämmensi toisaalta kiinnosti mahdollisuutena.

Trilogia on lukemisen arvoinen, mutta kovin pitkälle siinä ei pääse, tai sitten en vain ymmärtänyt. Jälkeenpäin, olen nyt viikon sitä miettinyt ennen kirjoittamista, on siitä noussut aina uusia ajatuksia ja uusia oivalluksia, mutta liian paljon on edelleen umpiossa. Kirjailijan kirjoitustyyli on koukeroinen ja joissain paikoin jopa tylsä, mutta hän osaa koukuttaa lukijansa oivallisesti. Esimerkiksi tässä osassa hän etenee taas ihan uudella tavalla niin kuin edellisessä, joka sekin oli eri lailla kirjoitettu kuin ensimmäinen. Nyt jokainen luku on näkökulmaltaan erilainen ja vie lukijan suoraan asioiden keskelle selittelemättä. Se lähentää, mutta myös hämmentää, kun pitää miettiä, mihin tämä nyt liittyy, onko tässä jokin koukku edelliseen lukuun vei ei. Myöskään hän ei anna selkeitä vastauksia eikä kerro suoraan, mitä kukin kokee. Hän käyttää kiertoilmauksia, kursivoi tärkeitä avainsanoja ja saa lukijan pähkäilemään niiden merkitystä. Eikä niillä välttämättä ole mitään merkitystä.

Kokonaisuutena kirjasarjaa olisi voinut lyhentää ja selkiyttää, mutta koska se on saavuttanut valtaisan maailmanmaineen tällaisenaankin, niin kaipa se menettelee. En ehkä itse vain ymmärtänyt kaikkea, tai edes puoltakaan.

VanderMeer, Jeff: Hallinta (Authority). Like, 2015, suom. Einari Aaltonen. 382 s.
VanderMeer, Jeff: Hyväksyntä (Acceptance). Like 2016, suom. Einari Aaltonen. 365 s.