’Syksyn uutuus, kauan odottamani, edellisten innoittama, syysiltojen ilo. Niinkö tässä kävi? Tuliko lunta tupaan, menikö teksti kesän myötä? Enkö vain ymmärtänyt sanomaa?’
Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen puoli kertoo tarinan nuoresta Henrikistä ja hänen elämästään 17-vuotiaana kotikaupungissaan ja toinen osa kertoo kirjailija Julius Ilosen vaikeuksista sen jälkeen, kun hän on julkaissut kyseisen kirjan.
Kirjan teksti liikkuu monella tasolla eikä aina tiedä, millä niistä ollaan. Varsinainen romaani kertoo siis Henrikistä ja hänen kesätyöstään suuren tavaratalon varastossa. Hän tutustuu siellä Veskuun, joka on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta haluaa olla hänen ystävänsä. Henrik ei oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, kokemusta kun ei tällaisista asioista ole. Vesku kuitenkin hoitaa tarjoamiset, pääsyt ravintolaan, matkoille, jopa ulkomaille. Henrikiltä ei vaadita mitään, hän vain on ystävänä ja niinpä hän joutuukin usein pelastamaan sammuneen Veskun takaisin asunnolle. Taustalla vilahtelee myös muita kaupan työntekijöitä, mutta keskiössä on Henrikin ja Veskun suhde. Se kestää Henrikin ylioppilasjuhliin saakka. Sinne Vesku tulee kutsumatta ja tuo kalliin lahjan. Sen Henrik palauttaa.
Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Päivistä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisestä eronneesta naisesta, joka ei tule toimeen poikansa Santun kanssa. Hän käy kirjoittajakurssia, jonka vetäjänä on Matti Nielikäinen. Tämä antaa Päiville luettavaksi Ilosen kirjan Seitsemäntoistavuotias. Päivi sattuu olemaan samassa kaupassa töissä, missä kirjan Henrik eli Julius Ilonen itse aikoinaan oli ja hän tuntee Harrin, joka kirjassa on nimeltään Vesku. Siitä alkaa soppa eli kuka on oikeassa, kuka valehtelee, kenellä on oikeus kertoa ja mitä. Tätä polemiikkia sitten käydään läpi kirjan toinen osa ja siihen osallistuvat niin Julius Ilonen kuin Päivi kuin Matti Nielikäinenkin.
Olen lukenut kaikki Itkosen romaanit ja nauttinut hänen kielenkäytöstään, tekstin sujuvuudesta ja siitä näennäisestä helppoudesta, jolla juoni etenee. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat minunlaiselleni lukijalle suoranaisia helmiä. Myöhempien aikojen pyhiä puhutteli loistavana esikoisena, josta aikoinaan kirjapäiväkirjaani kirjoittelin ylistäviä sanoja. Anna minun rakastaa enemmän iski sitten syvälle ja vaikka en pitänyt lukijan harhauttamisesta kirjan lopussa, niin pidin tätä kirjaa silloin yhtenä parhaimmista lukemistani teoksista. Kohti oli minulle pettymys, vaikka sitä sanotaan Itkosen parhaaksi, samoin novellikokoelma Huolimattomia unelmia. Jotenkin minulle tuli tunne, että tässä viimeisessä puristettiin kynää liikaa.
Nyt tämänsyksyinen teos on minusta keskeneräinen. Jokin saa sen tuntumaan huolimattomalta, vaikka virheitä sieltä ei löydykään. Siinä on hyvä idea ja se on tuotu esiin hienosti. Itse olen tuntenut samanlaisia kysymyksiä mielessäni, kun olen kirjoittanut: Kuka saa kirjoittaa, kenestä saa kirjoittaa, mitä jos joku tunnistaa? Useinhan kirjoittaja ottaa avukseen jo tapahtuneet ja yleensä hänelle itselleen tapahtuneet asiat. Niiden kertominen uudelleen onkin taito, jota miettii. Saanko tehdä tuosta roiston ja ottaa tuon henkilön luonteen tuolle henkilölle? Tunnistavatko oikeat itsensä tuosta henkilöstä, ja mitä sitten tapahtuu? Itkonen peilaa tässä varmasti omaa elämäänsä ja kun kirjassakin kirjailija peilaa omaansa ja Päivi taas omaansa ja mieleistään totuutta, alkaa lukijaparka mennä vähemmästäkin sekaisin. Niinpä voin todeta, etten pitänyt tästä kirjasta, vaikka yritän kaikella tapaa löytää sen jyvän ja sen sanoman, joka tässä varmaan on. Olisiko ollut tarvetta tehdä tästä yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi eli kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen ja selkeämmäksi, vai onko tässä tehty vain pöytälaatikon siivous, kuten joku kriitikko kirjasta on huomauttanut. Tällaisenaan se tietenkin antaa haasteita, mutta kun väsyneenä iltalampun ääressä ottaa kirjan käteensä, ei ole kovin valmis pohtimaan liian monimutkaisia rakenteita eikä lauseita.
Kaipaan ensikirjojen Itkosta!
Itkonen, Juha: Seitsemäntoista. 2010. Otava. 383 s.
