Pitkäikäisyyttä

tuulirokko

’Viime kesänä törmäsin kasviretkelläni tuttuun jäkälään, joka mielestäni oli kyllä väärässä paikassa. Olen tottunut siihen, että tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) viihtyy tuulenpieksemillä tunturilakeuksilla tai saariston luodoilla, mutta mitä se teki keskellä tuoretta kangasmetsää eteläisessä Hämeessä. No, uskottava se oli ja tulihan siitä samalla havainto myös Luopioisiin.’

Silmiini sattui viimeisestä Suomen Luonto-lehdestä Seppo Vuokon kirjoittama pieni vastaus Kysy luonnosta-palstalla. Hän pohti siinä jäkälän ikää ja jäkälän avulla tapahtuvaa iänmääritystä. Jäkälä muodostuu sienestä ja levästä, jotka elävät symbioosissa keskenään. Ensin levä valtaa sopivan tyhjän alustan itselleen kasvupaikaksi ja sitten jäkälän itiöstä kehittyvä sienirihma valtaa levän eli ottaa sen sisäänsä ja alkaa kasvaa yhdessä sen kanssa jäkäläksi, joka luokittelussa onkin nykyään sieni. Artikkelissa todettiin, että paikasta ja jäkälälajista riippuen voidaan rupijäkälän kokoa mittaamalla määrittää rakennelman ikä, esim. patsaan, louhoksen tai vaikka jäätikön sulamisen.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jäkälä elää? Jäätikön sulamisesta on kulunut jo pieni iäisyys, ainakin täällä. Tuskin mikään jäkälä niin kauaa elää. Kuitenkin artikkelissa todettiin, että pohjan perillä saattaa olla mittausten mukaan tuhatvuotisia rupijäkäliä. Siinä ajassa on jo paljon virrannut vettä Kemijoessa. Etelässäkin rupijäkälien iäksi saattaa tulla satoja vuosia, ehkäpä tuo tuulirokkojäkäläkin on jo ikäjäkäliä. Jos asia on noin, niin täytyypä suhtautua tietyllä kunnioituksella arvon vanhuksiin.

Jos asiaa hieman laajentaa, niin mikähän rupijäkälän tappaisi. Porot eivät niitä syö, enkä ole muitakaan eläimiä nähnyt niiden kimpussa. Onko jäkälä ratkaissut ikuisuusongelmansa ja viettää sen kiven kyljessä? Samahan on sammalillakin: ne kasvavat toisesta päästä ja kuolevat eli maatuvat toisesta. Missä on niiden alku ja missä loppu? Kun poltamme ikiaikaista suota surutta lämmöksi, niin ehkäpä se vaatisi pientä kunnioitusta sekin. Voisi ottaa ainakin hatun päästä ja viettää hiljaisen hetken.

Kivi

Kivi’Lähestymme vuoden pimeimpiä aikoja, aikoja joista tässäkin kirjassa kerrotaan. Kansalliskirjailijamme kuoli Sylvesterin yönä vuonna 1872. Luin kirjan nauttien sen kivimäisestä kielestä ja upeasta poljennosta, joka oli kuin pitkää romaanin mittaista proosarunoa. Luin ja huokailin, luin hiljaa itsekseni, luin hiljaa ääneen, luin kovalla paatoksella enkä lopulta tiennyt, luinko A. Kiveä vai H. Mäkelää. Uskomaton kokemus!’

Kirja kertoo fiktiivisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven viimeisestä päivästä. Hän on siirtynyt veljensä Albertin holhoukseen Lapinlahden sairaalasta pieneen mökkiin veljen ja tämän vaimon Karoliinan komennon alle, pientä yhteiskunnallista korvausta vastaan. Sairaalan diagnoosina on juoppohulluus ja se ilmenee Kiven jatkuvana viinanhimona tänä viimeisenäkin päivänä. Aleksis ei pysty enää puhumaan, hän vain mölisee. Hän ei enää pysty kontrolloimaan itseään, hän elää vain kuin unen hetkeä, vaikka haaveileekin tulevaisuudesta. Hän tekee kaikkensa löytääkseen veljen viinakätköt ja saadakseen putelin tai olutnassakan käsiinsä. Hän ei pysty huolehtimaan omasta elämästään, ei ruumiistaan, ei hengestäänkään. Ainoastaan hänen ajatuksensa toimivat, vaikka ruumis riutuu, ja näistä ajatuksista kirja rakentuu.

Teksti on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, omilla sanoilla. Pitkässä monologissa käydään kerroksittain läpi hänen elämänsä kulku lapssudesta nuoruuteen, opiskeluun, köyhyyteen ja lopulta nykyhetkeen. Ajatuksissa vilahtavat keskeisinä Charlotta, jonka luona Kivi eli parhaan aikansa, mutta myös Lappviikki, jonne hänet teljettiin saamaan vesihoitoa hulluuteensa. Kirjassa esiintyvät hellä ja rakas äiti, kolme veljeä ja nuorena kuollut sisar Agnes. Tämä on Kiven ajatuksissa enkeli, joka kutsuu ja kannustaa veljeään viimeisenäkin päivän.

Ajatuksissaan hän kohtaa myös kirjansa. Hän pohtii runojaan, luo niitä uudelleen, etsii sanoja. Lea oli näytelmä, joka menestyi, mutta josta ei juuri rahaa tullut. Nummisuutarit oli hänestä hauska eikä hän ymmärtänyt sen saamaa kritiikkiä. Lopulta Veljekset, jotka olivat hänelle hyvin rakkaat, tuhosi hänet lopullisesti. Kivi palaa aina vähän päästä veljeksiin, jotka Ahlqvist teilasi pahanpäiväisesti. Kiven ajatuksissa tämä on itse piru, jonka kohtuuton kritiikki vei hänen maineensa ja kunniansa, tuhosi häneltä terveyden ja syöksi hänet parantolaan. Kirja loppuu voimien loppumiseen veljen puolilämpimässä saunassa Sylvesterin yönä – yksin.

Kirja on pitkälti fiktiivistä tajunnanvirtaa kirjailijan elämän lopusta. Sen kuvaaminen näin on haastavaa, mutta Mäkelällä on siitä kokemusta jo Mestarin ajoilta. Meillä Seitsemän veljestä lukeneilla jokaisella on oma kuvamme Kivestä ja vaikka jokainen kai tietääkin, että hän kuoli viinaan, niin sen kertominen näin realistisesti hätkähdyttää, pistää ajattelemaan. Kirja on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, sanoilla, sanonnoilla ja sanajärjestyksillä. Ensin se tuntui koomiselta ja jopa virheelliseltä, mutta kun siihen tottui, se alkoi tuntua ainoalta oikealta tavalta kertoa tarina. Ehkä itse olisin lyhennellyt sieltä täältä, karsinut toistoja ja tiivistänyt kohtauksia, nehän ovat kuitenkin suurelta osin keksittyjä. Toisaalta ne antavat syvyyttä ja kuvaavat myös sairaan mielen pyrkimystä ymmärtämiseen, houreita tajunnan rajamailta.

Kirjan toivottomuudessa loistaa myös valoa. Sitä tuo paitsi Agneksen muisto ja Charlotta, niin myös se valtava tulevaisuuden usko ja toivo, jota kirjailija pitää yllä. Yhä uudestaan hän haaveilee lähtevänsä ja menevänsä pehtoorinoppiin, hoitavansa sitten tilanhoitajana suurta taloa ja kirjoittavansa siinä ohessa tarinoitaan. Haaveen mahdottomuus tulee sitten karulla tavalla esiin seuraavassa kappaleessa, josta käy ilmi, ettei hänellä ole edes saappaita.

Mäkelä kuvaa kirjailijaa kaikesta traagisuudesta huolimatta lämmöllä ja rakkaudella. Hän kertoo realistisesti tapahtumat, mutta sijoittaa kirjailijan ajatuksiin myös ymmärtämystä ja toivoa. Päällimmäiseksi tahtoo kuitenkin jäädä kuvaus viinanhimosta ja sen mukanaan tuomasta hulluudesta. Kuin pieni poika Kivi hamuaa pullon suuta huulilleen ja virnistää päälle kuin parhaallekin kepposelle. Siihen hän menehtyy eikä häntä kukaan pysty auttamaan. Kirjan realistinen kuvaus tästä paheesta ei jätä tyhjäksi, mitä hän olisikaan pystynyt vielä kirjoittamaan.

Kirjaa oli nautinnollista lukea ja seurata Kiven elämän kulkua. Koko ajan piti pitää mielessä, ettei tämä mikään elämäkertakirja ole eikä pelkästään tästä saa totuudenmukaista kuvaa kansalliskirjailijamme elämästä, ei edes sen lopusta. Luettaessa oli muistettava, että tämä on fiktiota, vaikka hyvin totuudenmukaiselta Kiven kieli paikoin tuntuikin.

Hannu Mäkelä: Kivi (2010). Tammi. 423 s.

Aarnisammal

aarnisammal (1)

’Lumi on jo peittänyt… kukat ja sammalet laaksoissa ja muuallakin. Niinpä tällainen luonnon tonkija voikin asettua työpöytänsä ääreen penkomaan viime kesän saalista: havaintoja, näytteitä, kuvia. Niitä onkin kertynyt tuhatmäärin. Kuvan sammal oli minulle uusi mielenkiintoinen tuttavuus – eikä vähiten nimensä vuoksi.’

Aarnisammal ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, vaan sopivan kokoinen koloonsa, jossa se kasvaa. Tuo sentin korkuinen hauskannäköinen sammal ei ole missään kovin yleinen eikä runsas, mutta se on saanut ihmiset miettimään. Sen luontaiset kasvupaikat ovat aarnialueilla, josta lienee sen nimikin peräisin ellei usko mytologioihin. Aarnialueen tuulenkaatojen juuripaakuista sitä kannattaa etsiä. Siellä se piileskelee kolojen pohjahiekoilla. Toinen kasvualue on kallionkoloissa syvällä kolon perällä varjossa ja suojassa. Tällainen kasvusto on kuvassakin.

Mistä tuo sammal sitten on saanut nimensä. Aarni on vanhan perinteen mukaan haltija, joka vahtii kulta-aarretta, aarnihautaa. Sinne peikot ovat haudaneet kultansa suojaan rosvoilta ja juhannusyönä uskottiin aarnivalkean syttyvän tällaisen aarrehaudan päälle. Mikä sitten oli peikonkultaa? Samaisten perinteiden mukaan kallionkoloissa ja onkaloissa hohti himmeää valoa, joka oli peikonkultaa ja jos tavallinen ihminen koski siihen, niin kulta hajosi tomuksi ja sormiinsa sai pelkkää hiekkaa.

Siis Peikonkulta hoti valoa. Sitä tekee myös aarnisammal. Tällä sammalella on ominaisuus, jota muilla sammalilla ei ole, sen alkeisvarsikko hohtaa tosiaan heikkoa valoa. Alkeisvarsikko on sammalen alku, joka syntyy itiön itämisestä ja tästä alkeisrihmasta kasvaa sitten sammalkasvi. Aarnisammalella tämä alkeisvarsikko on pitkäikäinen ja sillä on valoa tuottava ominaisuus. Se on kuitenkin niin pieni, ettei sitä voi ottaa käteensä, vaan se hajoaa ja sekoittuu tomuun eli sammuu. Näin peikkojen kulta kestää vain sen aikaa, kun se saa olla rauhassa onkalossaan.

Itse en ole koskaan nähnyt peikonkultaa, joten en osaa sanoa, pystyykö sen valossa lukemaan tai näkeekö sitä lainkaan. Olen myös ihmetellyt sen tarkoitusta. Yleensä luonnossa kaikella on tarkoituksensa. Kukat houkuttelevat väreillään ja tuoksullaan pölyttäjää, kiiltomato peräpäänsä valolla puolisoa. Mutta mitä houkuttelee aarnisammalen alkeisvarsikko valollaan? Se tiedetään, että valo ei ole kemiallinen reaktio niin kuin esimerkiksi mesisienen rihmaston vähäinen hohtaminen, vaan se johtuu alkeisvarsikon linssimäisistä soluista, jotka heijastavat tehokkaasti valoa. Jos joku tietää vastauksen tähän pohdintaan, niin kertokoon.

Onko siis aarni-haltija antanut nimen sammalelle, sammal aarnialueelle ja lopuksi se itse on asettunut sinne asumaan ja saanut oman nimensä? Näin voimme kiertää nimistökehää ympäri ja edelleen. Kyllä kielemme on rikas.

Aleksandra Suuri

alexandra’Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen nuortenkirja-arviointi. Ei siksi, etten olisi niitä lukenut, vaan siksi etten juurikaan tee eroa nuorten tai aikuisten kirjoille. Minulle kirja on lukemista varten, oli se sitten osoitettu mille ryhmälle tahansa. Nyt kun Junior-Finlandiat lähestyvät, lienee paikallaan korjata tämäkin arviointipuute. Tässä on ainesta!’

Aleksandra on perheen ainoa lapsi, 17-vuotias lukiolainen. Vanhemmat ovat eronneet, Alex asuu isän ja isän uuden naisystävän Marjukan luona. Äiti asuu Lontoossa. Aleksandra on suosittu ystäväpiirissä, saa haluamansa, menestyy ja elää sen mukaisesti. Sitten perheeseen tulee vuodeksi hollantilainen vaihto-oppilas Tim. Aleksanda on haltioissaan: tästä tulee mahtava vuosi, mitä kaikkea hän pystyykään tekemään uuden ’veljen’ kanssa. Aluksi kaikki meneekin hienosti, ystävät ottavat Timin mukaan innokkaina, kaikki on uutta ja salaperäistä. Vähitellen Alexille alkaa kuitenkin valjeta, ettei kaikki olekaan niin ruusuista kuin miltä ensin alkuun näyttää. Tim ei ole kiinnostunut muusta kuin itsestään, juhlimisesta, tytöistä ja ruoasta. Alexille tärkeät asiat jäävät sivuraiteelle. Vähitellen ystävät alkavat kulkea Timin mukana ja lopulta Alex huomaa jääneensä varjoksi Timin taakse, hän pääsee mukaan vain kun Timkin tulee. Tim vie häneltä kaiken: kodin, vanhemmat, ystävät ja lopulta myös rakkaimman harrastuksen, draaman. Alex yrittää kaikkensa, jotta poika viihtyisi ja jotta tämä pärjäisi sekä koulussa että kotona, mutta kun toinen ei huomio asiaa millään lailla, niin seurauksena on väistämätön törmäys. Viimeinen niitti on, kun Tim valloittaa Alexin parhaan ystävän Darjan tyttöystäväkseen. Edellisten valloitusten viivat sängyntolpassa kertovat parin viikon suhteista eikä Alex haluaisi ystävänsä joutuvan haavoitetuksi. Hän antaa kuulua, mitä mieltä pojasta on. Tim ei tunnu tajuavan asiaa, menee hämilleen, muttei muuta tapojaan.

Vaihto-oppilasta ja hänen elämäänsä oudolla paikkakunnalla ei yleensä kuvata tältä kannalta. Useinhan koko prosessi saadaan näyttämään hienolta ja upealta. Vaihto-oppilasaika on kaikin puolin mahtavaa aikaa, jolloin ihmiset kasvavat sosiaalisesti ja jokainen oppii paljon toisistaan ja uusista kulttuureista. Ehkä näin on tässäkin, mutta vaikeimman kautta. Onko Alex syyllinen, onko hän kauhea? Helposti voisi lähteä mukaan ja sanoa, ettei hän tehnyt Timin oloa helpoksi, mutta itse en olisi tyttönä kestänyt moista ilkimystä paria päivää kauemmin, vaan antanut kuulua jo silloin. Alex yritti pitkään ja hartaasti lähes jouluun saakka eikä hän syyllistynyt mihinkään, paitsi ehkä pitkään pinnaan. Toisaalta se, että hän otti koko jutussa vastuunkantajan roolin, mikä ei hänelle kuulunut, se vei homman pieleen. Hänen olisi ehkä pitänyt antaa pojan kantaa seuraukset tavoistaan ja töppäilyistään itse. Ehkä Tim olisi sitä kautta oppinut enemmän kuin nyt, vaikka epäilenkin asiaa. Tim oli sosiaalinen, suosittu, valloittava, hurmaava, mutta täysin piittaamaton ja vastuuntunnoton.

Kirja on loistava kuvaus nuoren ihmisen muuttumisesta ja vastuun ottamisesta. Se, että Aleksandra koki kaiken menneen pieleen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi mennyt pieleen. Jokaiselle jää tällaisista tapahtumista sekä haavoja että arpia, joiden kanssa sitten eletään. Pääasia taitaa olla, ettei niitä jää yksin prosessoimaan. Valitettavasti Alex jäi. Hän ei saanut apua keneltäkään ja oli itse liian vahva ja liian vastuullinen, hän yritti liikaa. Tämä prosessi on kehitelty taiten ja saatu tuntumaan hyvin todentuntuiselta.

Kirjassa on paljon loistavia aineksia: kieli, sanat, rakenteet, tuoreet vertaukset ja kuvaukset. Loistavaa oli myös kirjan loppu. Kun kaikki on valmista Lontoota varten ja sitten näyttää siltä kuin rakennelmat romahtaisivat, aukeaakin uusi portti ja siinä se on: nyt saa Aleksandra vuoronsa!

Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri (2010) WSOY 180 s.

Alä kysy yöltä

amos_oz’Ulkona lumi tuiskuaa, kaamos pimentää maiseman ja Lapin hiljaisuus täyttää mielen. Voisi olla kuin erämaassa. Sinällään olotila on kuin Oz:n kirjassa, jossa aavikon laidan kaupunki elää hiekan, pimeyden ja erämaan hiljaisuuden keskellä. Upea kirjallinen kokemus kontrastina paikalliset olosuhteet!’

Kirjan tarina on sijoitettu pieneen kaupunkiin Tel Kedariin Negevin autiomaan laidalle Israelissa. Kaupunki elää ilmaston ehdoilla, kuumuudessa, hiekassa, äänissä, hiljaisuudessa. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kaupungin elämää, tarkasti ja moneen kertaa, kerroksittain. Tarinan keskiöön nousevat liki kuusikymppinen arkkitehti Theo ja hänen naisystävänsä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuudenopettaja Noa. Heidän kertomanaan vuoroin hän- vuoroin minä-muodossa tarina etenee. Mukana kulkevat kaupungin muut asukkaat, paikat ja tavat: nuori kiinteistövälittäjä Muki Peleg ja Linda, sokea puhelinvälittäjä, kampaajat, kenkäkauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa pommi-iskussa, pormestari ja hänen dementoitunut äitinsä, koulunuoret, siirtolaiset monelta suunnalta maailmaa ja kanta-asukkaat, tulijat ja menijät, kadut, kahvilat ja toimistot.

Nuori Immanuel Orvieto kuolee huumeisiin tai tapaturmaisesti, mutta se käynnistää tapahtumat, jotka saavat koko kaupungin liikkeelle. Pojan isä haluaa perustaa kaupunkiin narkomaaneille tarkoitetun hoitolaitoksen ja Noa astetaan sen komitean johtoon, joka tätä alkaa suunnitella. Theo on ensin asiaa vastaan, mutta kirjan loppua kohti huomataan, että se onkin hän, joka sitä eniten kannattaa. Kirja kuvaa Theon ja Noan suhdetta, tapoja, tottumuksia myös takaumien avulla valottaen heidän elämänsä kulkua ensin Israelissa, sitten Etelä-Amerikassa ja lopulta vihdoin taas Israelissa, Tel Kedarissa. Kummallakin on oma taustansa, oma mennyt elämänsä eikä niitä ole helppo sulattaa yhteen. Kun klinikkaa ei lopulta tule, on heillä hallussaan tyhjä suuri raunioasumus, josta voisi rakentaa uuden elämän, yhteisen, mutta onko heillä siihen halua, voimaa, ajatuksia, siitä tarina ei enää kerro.

Ja kaiken takana puhaltaa loppumaton autiomaan tuuli, kiiluvat syvän avaruuden tähdet ja hiipii hieno aavikon hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.

Kirja on kaunis kuvaus siitä, kuinka erilaiset ihmiset hakevat tukea toisistaan ja kuinka he eroistaan huolimatta saattavat löytää yhteisen sävelen vaikkakin vaikeuksien kautta. Kirjassa on valtava määrä erilaisia henkilöitä, yksilöitä, joilla jokaisella on omat taustansa, tarpeensa, toiveensa ja kuinka he kuitenkin muodostavat yhteisen kudelman, kaupungin, joka puutteistaan huolimatta elää ja nousee autiomaan hiekasta. Kirjan lopussa on luettelo näistä elämän sankareista ja kun sen lukee vasta tarinan jälkeen, huomaa kuinka osuvia nämä henkilöt tarinaan ovat ja kuinka kauniisti Oz on heidät siihen sitonut. Sieltä löytyy pormestarin dementoitunut äiti, joka on ainutlaatuinen omassa pienessä roolissaan yhden keskustelun aikana. Sielä löytyy poliisi, joka antoi suustasuuhun tekohengitystä auto-onnettomuudessa ja johti sen jälkeen taas liikennettä, mutta teki suuren vaikutuksen Noaan. Oikeastaan kirja on täynnä pieniä tarinoita, jotka kumpuavat itse suuresta tarinasta ja eivät ensin tunnu edes kuuluvan siihen, mutta muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden.

Oz on aikamme suuria kertojia ja en ollenkaan ihmettelisi, ellei hän jossakin vaiheessa vielä pokkaisi Nobelin palkintoa itselleen. Ainakin hänellä on hyvät edellytykset siihen.

Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt hyvää työtä. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin kuin pyörre erämaassa. Ainoa ongelma siinä on se, ettei kirjaa ole käännetty suoraan alkuperäiskielestä. Se näkyy kirjan nimessäkin. Suomalainen nimi ei oikeastaan kuvaa mitään. Englantilainen nimi kertoo osan yhtä pientä tarinaa, mutta mitä se olisi hebreaksi. En tiedä.

Amos Oz: Älä kysy yöltä (2010/ 1994). Suom. (englannista) Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. 282 s.