Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2010

Päivä suolla

Julkaistu , kirjoittanut
2

kurkisuo1

’Voiko suolla olosta nauttia? Jos asiaa kysyy satunnaiselta ohikulkijalta, saa melko varmasti kielteisen vastauksen, varsinkin jos taivaalta tulee tihkua, pilvet roikkuvat puidenlatvojen tasalla ja hirvikärpäset pörräävät korvissa. Tänään kuitenkin vietin useita tunteja Kurkisuolla ja nautin – nautin todella.’

Lueskelin muutama päivä sitten kesän Suomen Luontoa ja siellä olevaa professori Rauno Ruuhijärven haastattelua. Hän on tehnyt pitkän elämäntyön suomalaisen suoluonnon tutkijana ja puolestapuhujana, onnea vain 80-vuotiaalle. Hänen ja muiden tutkijoiden peruja ovat soiden luokittaminen, suojelu ja rauhoitusohjelmat. Osaltaan saa häntä siis kiittää myös siitä, että saatoin tänäänkin edelleen kulkea vapaasti Kurkisuolla ja nauttia sen luonnontilasta. Lehdessä hän ilmoitti yhdeksi mielisuokseen Padasjoen Kurkisuon. Samasta suostahan tässä on kyse. Itse kutsun sitä Luopioisten Kurkisuoksi tai kai nykyään pitäisi kutsua Pälkäneen Kurkisuoksi, mutta yhtä kaikki samasta suosta on kysymys. Vaikka nimet vaihtelevat, niin suo pysyy. Itse en Kurkisuolla muista koskaan tavanneeni ketään, vaikka yhteen aikaan miltei asuin siellä, kun tein suon tyypitystä ja kasvikartoitusta. Ihme, ettemme ole koskaan tavanneet. Nytkin näin kyllä saappaanjälkiä, mutta kulkija oli jo muualla.

Syksyinen suo tarjoaa raitista ilmaa, hiljaisuutta ja karpaloita. Pienen patikoinin jälkeen totesin karpalot vielä raaoiksi. Kyllä ne vanhat ihmiset ovat tienneet, kun sanoivat, ettei suolle karpalojahtiin kannata mennä ennen kuin ensipakkasten jälkeen. Noukin litran verran näytille, myöhemmin lisää. Kiersin kuitenkin, kun aikaa oli, koko suon. Oikeastaan nyt, kun isommat kasvit käyvät jo talvilepoon, olen innostunut sammalista ja niitähän suolla riittää. Koko suon pintaa peittää lähes yhtenäinen sammalmatto, pääasiassa erilaisia rahkasammalia. Niinpä tein pikaisen inventaarion, mitä sammalia Kurkisuolta löytyy. Tässä työpöydän ääressä täydensin sitten listaa omista kokoelmistani ja sain seuraavanlaisen tuloksen:

* lehtisammalia: suonihuopasammal, isonäkinsammal, kalvaskuirisammal, hetesirppisammal, luhtakuirisammal, rämekarhunsammal, nuokkuvarstasammal, metsäkulosammal, kangaskynsisammal, pörrökynsisammal, kantokynsisammal, kiiltolehväsammal, lehtokarhunsammal, korpikarhunsammal, luhtakarhunsammal, lahosammal, kerkkäkynsisammal, seinäsammal, kerrossammal, kivikynsisammal

* rahkasammalia: 19 erilaista lajia

* maksasammalia: suokinnassammal, rahkanäivesammal, luhtaliuskasammal,
silmäkerihmasammal, nevaruoppasammal

Varmaan vielä muitakin löytyy, mutta nämä nyt alkuun. Rahkasammalet ovat minusta veikeitä otuksia. Ne köllöttelevät milloin kuivissa mättäissä, milloin rimpivesissä ja näyttävät aluksi kaikki ihan samanlaisilta. Mutta kun niitä katsoo tarkemmin, löytyvät erot ja nekin voi määrittää omiksi lajeikseen. Tottumusta se kyllä vaatii. Pistänpä tähän mukaan kauniin keräpäärahkasammalen kuvan, koska se oli uusi tuttavuus tällä retkellä.

kerapaarahka

Suo on syksyllä täynnä mielenkiintoista katsottavaa: korppi huuteli metsäsaarekkeiden päällä, niittykirviset olivat muutolla, tikan nakutus kuului lahopuun tyveltä, liekö ollut pohjantikka kun piilotteli. Niin ja tietysti ne hirvikärpäset, eihän niitä ilman enää pysty olemaan. Mieluummin olisin katsellut hirviä kuin noukkinut kärpäsiä niskastani, mutta eihän onni ja autuus tule pelkistä hyvistä asioista tarvitaan vähän pippuriakin joukkoon. Onneksi tällä kertaa näitä mönkijöitä oli niukanlaisesti, vain muutamia kymmeniä.

Karpalot kypsyvät vähitellen. Viikonvaihteeksi on luvattu pakkasta, joten ensi viikolla saattaa saada jo kypsää saalista ja sitä riittää. Tuntuu, että tänä vuonna karpaloita on ennätysmäärä ja isoa, niin isoa etten pitkään aikaan ole sellaisia nähnytkään.

Poikakirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

olli_jalonen’Tartuinpa syksyn uutuuteen ihan tuoreeltaan enkä pettynyt. Tätä kirjaa ei voinut päästää kädestään ennen loppua, sellaisia on nykyään harvassa. Jalosen uutuus vangitsee ainakin tällaisen lähes samanikäisen, mutta varmaan muitakin. Hänen kielensä on valloittavaa ja asiat soljuvat kuin kymi eteenpäin. Elämän haikeus, nuoruuden katoavaisuus, lapsuuden elämä henkivät kirjan jokaiselta sivuilta.’

Kirja on 60-luvulle sijoitettu nuoren murrosikää lähestyvän pojan kasvutarina. Tarina kerrotaan minä-muodossa historiallisessa preesenssissä ja lienee ainakin osittain omaelämäkerrallinen kertomus kirjailijan omasta lapsuudesta. Tapahtumapaikkana on Hämeenlinna. Tarinan kertojalla Ollilla on kolme vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi. Anna-Liisa on jo lähes aikuinen ja kirjan lopussa hän muuttaakin pois kotoa. Kaksoset Outi ja Eini kasvavat rippikouluiässä naisiksi ja Pieni on Ollia vuotta nuorempi autistinen tyttö. Isä on pääkaupunkiseudulta kaupunkiin muuttanut kauppias ja äiti tekee satunnaisesti töitä munien pakkaajana. Perheellä on ystäväperhe, Kalliot, joiden kanssa seurustellaan ja käydään retkillä 60-luvun tyyliin. Heillä on Ollin ikäinen tyttö Eeva-Leena.

Ollin elämän täyttää suurelta osin koulu. Opettaja on sodan runtelema mies, joka haluaa tehdä 42 pojasta miehiä armeijamaisilla tavoilla. ”Mies on selkärankainen eikä lapamato.” Hän vaatii täydellisen hiljaisuuden ja tottelemisen, ei hyväksy kantelemista eikä vastaansanomista. Niistä seuraa rangaistus, joka ei ole aina ihan tavanomainen, yleensä se päättyy itkuun ja sitä kautta yleiseen nolaamiseen ja haukkumiseen. Oppilaat kuitenkin kunnioittavat opettajaansa, haluavat totella tätä vaikka hammasta purren ja kasvaa miehiksi.

Luokan kiusattu poika on Elefantti, jonka sairaalloinen lihavuus on kaikkien pilkan ja kiusan kohde, myös opettajan. Olli potee migreeniä ja kohtaus seuraa usein Elefantin kiusaamista. Hän ei sitä mielessään hyväksy. Lopulta kiusa saa katastrofimaisia piirteitä ja kun Elefantti ei enää pysty jaloillaan tulemaan kouluun, alkavat kiusan vaikutukset näkyä. Lopulta Olli näkee lehdestä, kuinka siinä kävi, mutta se on vasta myöhemmin, kun kaikki on jo ohi.

Lukuvuoden lopulla opettajan hermot pettävät ja hänet määrätään lomalle. Sijaiseksi tulee Putte-Possu, joka on täysin eri maata kuin opettaja. Kuri on olematon, asiat opetetaan toisin, lopulta ei ollenkaan. Pojat ottavat vallan luokassa. Joulun jälkeen opettaja palaa ja samalla kuri ja järjestys, mutta myös mielivaltainen kohtelu. Jälleen opetellaan asiat suomeksi, Olli tekee listojaan puruvintin kirjoituskoneella ja opettelee ulkoa asioita, joista joskus voi olla hyötyä: maita ja lippuja, eläinluokkia, historian tapahtumia, sanomalehtien uutisia.

Pojat kulkevat kaupungilla, kokevat seikkailuja keskenään ja tyttöjen kanssa, kokeilevat räjähteitä, tekevät kepposia. Samanaikaisesti Pieni muuttuu yhä sulkeutuneemmaksi, äiti suree, Olli miettii pääsyä sisarensa maailmaan. Mutta opettaja, hän ei selviä seuraavasta keväästä ja niin Olli saa taas selata lehtiä. Opettajan kuolema on hänelle askel aikuisuuteen. Siinä apuna on ystävyys Eeva-Leenan kanssa. Se ja koulun loppuminen tuovat asioihin jotain uutta pohdittavaa ja opettaja unohtuu.

Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea Jalosen uutta kirjaa. Koska olen itse käynyt kouluni Hämeenlinnassa 60-luvulla, niin tunnistin kirjasta monta tapahtumaa, jotka herättivät silloin minunkin, maalaispojan, mielenkiinnon. Muistan Kuivansillan urheilukentän, jossa seurasin HPK-Lukko-ottelua, kaskelotin, eläinnäyttelyn, Rengon hyppyritien ja Ahveniston uimalan. Kirjan tapahtumat olisivat voineet sattua minullekin. Jokaisessa luokassa oli poika, joka oli menttänyt sormiaan omatekoisissa pommeissa, oli myös lihavia kiusattavia ja kauniita tyttöjä, joista oltiin kiinnostuneita. Kirjan pojan ikä vain jäi minulle epämääräiseksi. Opettaja oli kansakoulun opettaja, mutta poika vaikutti oppikouluikäiseltä. Tällaisia opettajia siihen aikaan oli muutamia, mutta olen niihin törmännyt myöhemminkin. Kuvaavaa on se, että näistä opettajista pidettiin kaikesta huolimatta, vaikka ulkopuolisesta se tuntuu täysin mahdottomalta. Sota ei ole ainoa syyllinen näiden miesten tunnevaurioon, kyllä kasvatuksellakin on oma taakkansa. Muistan myös keräilyt. Minäkin tutkin maita ja kaupunkeja, tein listoja ja keräsin rekkareita. Oliko se siihen aikaan yleinen tapa? Nykyään ei poikia tahdo saada enää kiinnostumaan samoista asioista.

Ehkä näistä syistä kirja tuli aivan iholle, kuten sanotaan ja sen hengen löysi itsestään. Tämä on tyypillinen sellainen kirja, jossa juoni jää lopulta sivurooliin tunnelman kustannuksella ja tunnelmaa tässä kirjassa on. Se aivan pursuaa 60-lukua ja sen aikaista elämää. Mitään omiin muistikuviini poikkeavaa en löytänyt ja kirja nostatti lukemattomia jo lähes unohtuneita muistoja pintaan. Niinpä minusta tämä kirja on onnistunut, se täyttää tehtävänsä laajemmassakin mielessä. Eivätkä ne vanhan opettajan lausahdukset kaikki olleet huonoja, sillä elämä on usein otettava sellaisena vastaan kuin sen saa.

”Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 256 s.

Orkideojen saari 2

Julkaistu , kirjoittanut
3


pahtaomena

’Olin taas kanootilla Kukkialla. Kaunis ja aurinkoinen päivä muuttui vieläkin aurinkoisemmaksi, kun sai taas löytää jotain uutta. Kuvan pahtaomenasammal on Luopioisissa suuri harvinaisuus eikä sitä muuallakaan Pirkanmaalla joka päivä vastaan tule. Luopioisista tätä sammalta on löydetty vain Iso-Vekunan saaresta ja Ämmätsän Kulovuoresta.’

Aikaisemmin nimesin Kukkian suurimman saaren Iso-Vekunan Orkideojen saareksi ja sitä samaa siitä voi sanoa edelleenkin. Viime torstaina lähdin etsimään metsänemää saaren sopukoista, mutta valitettavasti retki ei tuottanut toivottua tulosta. Tämä orkidea on löydetty saaresta vuosikymmeniä sitten ja sen jälkeen sitä on etsitty sieltä useita kertoja kasvia kuitenkaan löytämättä. Metsänemä on oikukas kukkija, toisina vuosina se nousee pintaan ja avaa upeat kukkansa, toisina vuosina se piilottelee maan alla ja sitä saa turhaan etsiä. Näin kävi minulle nyt, mutta olin siihen kyllä henkisesti varautunut.

Sen sijaan löysin toisen kasvuston pesäjuurta! Tällä kertaa kasvia löytyi liki kaksikymmentä jo kuivunutta vartta muutaman neliömetrin alueelta saaren pohjoisosista. Orkidea kasvoi avoimessa koivikossa etelään viettävällä rinteellä. Osa versoista oli aivan pieniä alle kymmenen sentin korkuisia, mutta joukossa oli myös yli kaksikymmensenttisiä ja runsaskukkaisia kasveja. Seuralaisina tällä paikalla oli samoja lehtokasveja kuin edelliselläkin, mm. sinivuokko, lehto-orvokki, ketunleipä, ahomansikka, taikinamarja ja lehtokuusama.

Olen samalla, kun kiertelen tavallisten kasvien perässä, tarkannut myös tutkimusalueen sammallajistoa. En vielä tunne sammalia kovinkaan hyvin, mutta erikoisemmat pistävät kyllä silmään. Niinpä nytkin katselin saaren sammalia sillä silmällä, että voisin löytää jotain mielenkiintoista. Kuukausi sitten kävin saaressa Ari Parnelan ja Harri Arkkion kanssa ja he näyttivät silloin monta minulle uutta sammalta saaren jyrkänteistä. Silloin löytyivät mm. pahtaomenasammal ja isoruostesammal, viuhkasammal ja aarnisammal. Nyt tarkastelin vähän toisenlaista kalliota ja sieltäkin löytyi hienoja lajeja, mm. taljaruostesammal ja hiirenhäntäsammal. Nämä eivät näyttävyydessään ole orkideojen luokkaa, mutta kuitenkin omassa pienuudessaan kauniita.

Molemmat pesäjuurikasvustot ovat luonnonsuojelualueen rajauksen ulkopuolella, mutta ne säilynevät paikalla, jos maata ei käsitellä voimaperäisesti. Yleensä saarissa harvinaiset kasvit saavat olla rauhassa. Metsäkoneet on vietävä sinne talvella kovien jäiden aikaan eikä saarista useinkaan saada niin suuria puumääriä, että kustannukset peittyisivät. Toivottavasti tässäkin tapauksessa käy näin.

Kalliojyrkänne harvinaisine sammalineen on luonnonsuojelualueen sisäpuolella ja saanee siksi olla rauhassa. Samoin lehtoneidonvaipat kasvavat suojelualueen sisäpuolella. Näitä löysin tällä retkelläni taas lisää ja laajemmalta alueelta kuin edellisellä kerralla,. Nousipa saaren orkideojen lukumääräkin taas yhdellä, kun äkkäsin Pirkanmaan yleisimmän kämmekän yövilkan kuusten alta lehdosta.

Vaikka retkellä ei metsänemä löytynytkään, niin upea sää ja Kukkian saariston komeus korvasivat olemattoman pettymyksen. Ainahan sitä toivoo, jospa… jospa sittenkin, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut lottovoiton luokkaa.

Viattomuuden museo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Viattomuuden museo’Taas on tartuttu tiiliskiveen ja taas on mietitty sen tarkoitusta, liekö sitä. Pamuk on suosikkikirjailijani ja hänen teoksensa on aina kiehtonut mieltäni, eikä tämä tee siitä poikkeusta. Kirja pursuaa kaikkea ja sen kieli Tuula Kojon suomentamana on jotain … Niin se on jotain sellaista, jota ei voi kuvata, se pitää itse kokea  – mutta kannattaa varata reilusti aikaa ja viitseliäisyyttä.’

Orhan Pamuk saa tehtävän: kirjoittaa Kemal beyn elämäkerran ja hänen suuren rakkautensa Füsuniin, siis rakkaustarinan. Kemal on varakkaan perheen kolmekymppinen mies Istanbulissa ja menossa kihloihin kauniin ja kaikin tavoin rakastetun Sibelin kanssa, kun hän kohtaa pienessä asustekaupassa kaukaisen sukulaisensa 18-vuotiaan Füsunin ja rakastuu välittömästi. Kaksi ja puoli kuukautta hän tapaa tyttöä salaa muilta äitinsä omistamassa huoneistossa, Armossa. Kun kihlajaiset Sibelin kanssa on vietetty, Füsun katoaa. Kemal etsii hänet käsiinsä ja huomaa tytön menneen naimisiin Feridunin kanssa, joka työskentelee filmialalla. Nyt alkaa Kemalin uuvutustyö: hän käy Füsunin vanhempien luona, jossa nuori pari asuu, useita kertoja viikossa syömässä ja katsomassa televisiota, saadakseen nähdä Füsunin. Hän ei pääse tytöstä irti, vaan alkaa kerätä hänen muistojaan. Kemal ottaa aina käydessään jonkin pienen esineen mukaansa ja tallentaa sen Armoon. Hän alkaa tukea Feridunia elokuvan teossa ja heillä elää haave, että Feridunin ohjaamassa taide-elokuvassa Füsun näyttelisi pääosaa ja hänestä tulisi näin kuukuisa filmitähti. Aikaa kuluu kahdeksan vuotta, jonka aikana Kemalin kihlaus purkeaa ja Sibel jättää hänet. Kemal ei kuitenkaan jätä Füsunia. Lopulta Feridunin ja Füsunin avioliitto purkautuu ja nyt Kemal voisi saada haaveensa toteutumaan. Onni ei sitä kuitenkaan suo, sillä kihlajaismatkalla sattuu onnettomuus. Seuraavat vuosikymmenet Kemal elää muutamasta onnenhetkestä ja keräämistään tavaroista. Hän kiertää ympäri maailmaa tutustumassa erilaisiin museoihin ja perustaa lopulta Füsunin kotitaloon Viattomuuden museon, jossa on kaikki se, mitä hänellä on muistoa Füsunista ja omasta elämästään tämän kanssa.

Tarina on surullinen ja haikea ja pitkä, mutta se on Pamukin muiden kirjojen tapaan täynnä elämää, täynnä pieniä yksityiskohtia, tavaroita, ihmisiä, sattumuksia, puheita ja juoruja. Kirjan sivuilta kuohuu 70-luvun elämä Istanbulissa ja sieltä löytyy se ihmisten valtava tarve päästä samalle tasolle eurooppalaisten kanssa, omaksua heidän tapansa, elää kuin eurooppalaiset. Sieltä pursuaa se tapojen erilaisuus, naisen siveys ja miehen kunnia, esiaviolliset suhteet, tapaamiset, seurustelun vaikeus, avioliittojen järjestelyt. Koko kirja on kuin Istanbulin matkaopas historiasta nykypäivään, vanhasta Turkista nykyiseen. Pamuk kertoo tarinan niin intensiivisesti, että vaikka se on naivi ja Kemal auttamaton hölmö, niin se ei haittaa, kun tarina vie ja sen imu saa kääntämään aina uuden sivun ja niitä riittää. Pamuk kirjoittaa tarinaa esineiden kautta, pienten huomioiden kautta ja keskustelunpätkien kautta. Aikaa vierähtää kuvattaessa aterioita televison ääressä, katseita, jotka luodaan salaa, käden sipaisuja, jotka luovat sähköä ilmaan.

Jossakin vaiheessa minusta kirja alkoi toistaa itseään ja olin heittää sen jo kädestäni, mutta kai se ihmisen luontainen uteliaisuus sai tarttumaan siihen uudelleen ja niin luin sen läpi, vaikka aikaa kuluikin ja senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin tähdellisempään. Nyt en kadu, sillä kirjasta jäi mukava maku suuhun. Füsunin ja Kemalin tarina ei olisi ollut kirjoitettavissa, jos siinä olisi ollut onnellinen loppu tai kuka sanoo ettei siinä ollut onnellinen loppu. Joka tapauksessa se tragedia, johon lyhyt onni päättyy, ei ole kirjan loppu eikä Kemalin loppu, vaikka niin voisi kuvitella. Kirja puhkeaa ikään kuin uuteen vauhtiin onnettomuuden jälkeen ja ne sen jälkeiset muutamat vuosikymmenet Kemal elää vain ja ainoastaan sille tosiasialle, että hän on kerran saanut rakastaa sellaista tyttöä kuin Füsun oli. Hän uhraa sille asialle koko lopun elämänsä ja kokoaan kaiken, tupakantumppeja myöten, museoonsa.

Taas Pamuk yllätti ja taas se yllätys oli miellyttävä. Nimeni on punainen oli vauhdikas ja jännittävä kuin salapoliisiromaani, Lumi poliittinen ja sen kautta kantaaottava, Valkoinen linna oli oikeastaan samantyyppinen kuin tämä, se oli kuin historiallinen matka Istanbuliin. Näiden lukemisen jälkeen voi onnitella ruotsalaisia, Nobel meni oikeaan osoitteeseen vuonna 2006.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (Masumiyet müzesi). Suom. Tuula Kojo. Tammi.
709 s.