Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2011

Suomen jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Elefantin matka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


elefantin matka’Suuri kirjailija on kuollut, eläköön hänen kirjansa! Vaikka Saramagon ajatusmaailma poikkeaa omastani kuin yö päivästä, niin hänen kirjojensa pohtiva sanoma on yhä tuoretta ja virkistävää. Eihän meidän tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voimme ajatella yhdessä ja pohtia asioita eri kannoilta. Suurin odotuksin tartuin kirjailijan viimeiseen teokseen, enkä pettynyt, vaikka se onkin erilainen kuin aikaisemmat.’

Viime vuonna kuolleen kirjailijan viimeinen teos on todellisuuspohjainen kertomus 1500-luvun puolivälistä. Siinä kerrotaan Salomo-nimisen elefantin ja tämän intialaisen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin. Portugalin kuningas Juhanna III antaa Intiasta tuottamansa unohdetun ja ikivanhan elefantin lahjaksi vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Pitkä matka halki eteläisen Euroopan alkaa.

Espanjan rajalla portugalilaiset luovuttavat lahjan arkkiherttualle sotaväenosastojen pitäessä huolen, että se tapahtuu sääntöjen mukaan eikä maiden rajoja loukata. Samalla Salomo-nimi muuttuu Suleimaniksi ja Subhro-nimi Friziksi, nimiksi joista kumpikaan ei oikein pidä. Maksimilianin seurue koostuu kyrassieeriosastoista, huoltovankkureista, joissa kuljetetaan heinäpaaleja ja vesisaavia sekä itse arkkiherttuan hovista. Karavaani herättää reittinsa varrella suurta huomiota, koska harva sen ajan ihminen on koskaan nähnyt niin suurta eläintä. Salomo/Suleiman kulkee hoitajansa opastamana ja tekee, mitä tämä käskee. Tarina kertoo, kuinka Subhro pyrkii arkkiherttuan suosioon elefantin avulla. Salomo polvistuu Padovassa Pyhän Antoniuksen basilikan edessä ja osoittaa näin kunnioitustaan katoliselle kirkolle. Tätä tapausta pidetään suurena ihmeenä ja kannanottona Lutherin harhaoppeja vastaan. Näin kulkue osallistuu jopa maailmanpolitiikkaan. Tosin samalla Subhro lankeaa rikkauksien pyyntiin ja joutuu arkkiherttuan epäsuosioon.

Jännittävät hetket karavaani kokee ylittäessään läntisen Välimeren Genovaan ja kahdessa lumen täyttämässä alppisolassa, Isarcon ja Brennerin solissa. Niistäkin selvitään ja matka jatkuu Inn-joen laaksoa pitkin. Linzissä Salomo pelastaa pienen tytön tallautumasta saattueen jalkoihin ja saa näin lähtemättömän aseman ihmisten mielissä aina kuolemaansa asti. Myös Maksimilianin suosio on sillä taattu.

Kirja on samaa vanhaa kerrontaa kuin muutkin kirjailijan teokset. Vaikka se oikeastaan on vain matkakirja, jossa kuljetaan paikasta A paikkaan B, niin samalla siinä pohditaan sen ajan yhteiskunnallisia oloja ja vertaillaan niitä kertojan ajan oloihin. Kirjassa käydään läpi kulttuurieroja, yhteiskuntarakenteita, ruokia ja tapoja niin Euroopan eri maissa kuin Intiassakin. Subhro on kirjan keskushahmo, jonka kautta kerronta tapahtuu. Hän vertaa matkan aikana Eurooppaa omaan Intiaansa ja siinä kirjailija arvioi hyvinkin terävästi ikään kuin ulkopuolisen silmin silloisen Euroopan sivistystä, unohtamatta nykyistäkään. Siinä kuvastuvat selvästi kirjailijan aiemmat teemat, vallanhimo, oman arvon pyynti, kirkonvastaisuus ja yhteiskuntakritiikki. Kynä ei vanhemmiten ole yhtään tylstynyt.

Saramagon kieli on rakenteeltaan omintakeista. Jo muista hänen kirjoistaan tuttua ovat pitkät lauserakenteet, loputtoman tuntuiset kappaleet ja erisnimien kirjoittaminen pienellä kirjaimella, hänen tekstinsä tavaramerkki. Ensin se tuntuu hyvin hämmentävältä, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukemisen oikea rytmi löytyy ja lukukokemus vie mennessään. Se tuntuu juuri oikealta. Huomasin vain, kuinka vaikeaa oli etsiä jälkeenpäin jotain tiettyä kohtaa kirjasta, kun ei voinut kohdentaa katsettaan erisnimiin. Kieli on elävää, juuri niin kuin esim. kirjoissa Kertomus sokeudesta, Luola ja Kaikki nimet. Itse juonella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä, onhan tällaisia matkakirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Tärkeää on kerronta, tapahtumien kriittinen kuvaaminen ja havainnot, joita matkan aikana tehdään, henkilöiden tavat ja tottumukset. Asioiden pohdinta ja vertailu tekevät tekstistä mielenkiintoisen, ei itse juoni eli vanhan elefantin matkaaminen halki Euroopan. Vaikka silläkin voi olla oma vahva symbolinen merkityksensä: vanha kirjailijahan siinä matkaa halki elmämänsä tai unohdettu ja hylätty nousee vielä kerran tärkeäksi, palvotuksi hahmoksi yli muiden.

Harmi, että Saramago on kuollut. Hän oli virkistävä poikkeus kirjallisessa maailmassa. Hän uudisti ja muutti vanhoja osin luutuneita rakenteita. Jokainen hänen tekstinsä pistää ajattelemaan ja sehän minusta on kirjallisuuden tarkoitus. Tekstit eivät ole jonninjoutavia ja vaikka tämänkin kirjan voisi ajatella olevan pelkkää satua, niin vähänkin syvempi tarkastelu osoittaa sen olevan silkkaa rautaa, maailmankirjallisuutta, ilakointia kielellä, ajatuksilla ja tavoilla. Saramagolla olisi varmaankin ollut vielä useita mahtavia lukukokemuksia meille annettavana. Koetetaan kuitenkin nauttia näistä, joita olemme saaneet, sillä ne ovat sen arvoisia.

José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2010. 226 s.

Ylimmät ystävät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ylimmŠtystŠvŠtLOISTOkansi’Taas tuli luettua tiiliskivi. Taidan pitää pitkistä tarinoista, onhan suosikkejani Tolkienin Tarun lisäksi Pohjantähti-trilogia ja Mobergin Maastamuuttajatkin. No, talvi-iltoina luulisi olevan aikaa lueskella, mutta tämä nykyinen elämänmeno tuo niin paljon muutakin mukavaa, ettei näille vanhoille kunnon tavoille tahdo jäädä aikaa. Tässä kuitenkin muutama ajatus, jospa joku muukin tarttuu kirjaan.’

Tämä teos on tarina kahden pienen ihmisen ystävyydestä ja sitoutumisesta toisiinsa, vakka he asuvat eri maissa, erilaisissa kulttuureissa ja aivan eri tavalla. Mutta kirja on myös kannanotto maailman nykyiseen menoon, globaaleihin päätöksiin, joissa yksilö jää sivuraiteille. Se pursuaa ihanteita ja sankaruutta, uskoa vaikuttamiseen, joka kuitenkin lopussa murskataan voimalla ja väkivallalla. Samalla kun globaali maailma taistelee terrorismin vastaisessa sodassa, pläjäytetään kirjan lopussa lukijan silmille koko kirjallisella raivolla kaikki se mikä valtaa pitävissä närästää.

Kirja kattaa yli 50 vuotta eurooppalaista politiikkaa kylmän sodan aikana, jolloin jokainen vakoili toistaan ja varsinkin rautaesiripun takana kaikki olivat tarkkailtavina eikä kukaan ollut turvassa. Siksi niin Ted Mundy kuin Sashakin ovat koko ajan tiukasti kiinni tekemisissään, virheisiin ei ole varaa edes yksityiselämässä. Heidän idealisminsa ovat erilaiset ja heidän elämänsä on täysin erilaista, mutta kaksoisagentteina he ovat samalla puolella, vaikka eivät sitä aina itsekään tiedä. He tapasivat Länsi-Berliinissä 60-luvun lopulla mielenosoitusten ja vaihtoehtoisen elämän kautta ja joutuivat mukaan politiikkaan aivan kuin vahingossa. Ystävyys ei ole helppoa, kun on jaettava periaatteessa kaikki jopa tyttöystävät, jotta aate etenee. Ted palaa diplomaattipostissa Englantiin ja värvätään pian mukaan tiedustelupalveluun hoitamaan postia itään. Samalla hän saa vähäpätöisen peiteviran British Councilin kulttuuriluotsina. Hän menee naimisiin, saa pojan ja elää aivan normaalia perhe-elämää Englannin maaseudulla. Edes hänen vaimonsa ei tiedä niiden monien pitkienkin ulkomaanmatkojen tarkoitusta, joilla hän ohjaa englantilaisia taiteilijoita itäisessä Euroopassa. Vaimo vain ihmettelee niiden tiheyttä ja sitä, ettei mies ylene tai halua yletä urallaan. Lopulta tämä kaikki johtaa eroon, kun vaimo alkaa tehdä omaa urajohteista politiikkaansa. Ted jää yksin, mutta jatkaa kaksoiselämäänsä. Sasha elää Länsi-Saksassa jatkuvan paineen alaisena Stasin agenttina. Hän saa tietoja Tediltä ja välittää tälle omia tietojaan milloin minkin peitetarinan kautta äärimmäisen kontrolloidusti. Tämänkaltainen ystävyys jatkuu aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Saksojen yhdistyttä ei agentteja enää tarvita ja ystävyydessä seuraa tauko. Kunnes sitten 2000-luvulla Sasha yllättäen ottaa vielä kerran yhteyttä vanhojen muistojen merkeissä ja ehdottaa viimeistä ideologista keikkaa. Nyt asialla on liikemies Lähi-Idästä ja panoksena länsimaisen kapitalismin tuho ja kaupallisuuden torjuminen. Ideologia on valmis ja miehet ovat valmiit. Keikka törmää kuitenkin menneisyyteen ja seuraukset ovat ystävyksille katastrofaaliset.

Pieni rumpallityttö (1983) oli aikoinaan kirjailijan voimakas kannanotto ihmisten yhteisen elämän puolesta. Siinä englantilainen vakooja ja PLO:n agentti yrittävät yhdessä ratkoa Euroopan juutelais-palestiinalaista kriisiä. Kirja oli sensaatio. Monet muutkin Carrén teokset liikkuvat samassa aihepiirissä (esim. Uskollinen puutarhuri, 2002 ja Mies kylmästä, 1964). Tämä kirja jatkaa samaa linjaa. Sekin pohtii filosofisesti pienten ihmisten asemaa suurissa kuvioissa, ystävyyttä yli rajojen ja niiden vaikeutta. Luin Pienen rumpallitytön joskus 80-luvulla enkä muista siitä juurikaan mitään, joten ennakkoluuloja tähän tarttumisessa ei ollut. En kuitenkaan saanut tästä mitään suuria ajatuksia enkä suuria tunteita. Luin sitä hitaasti kappaleen kerrallaan ja mietin asioiden liittymäkohtia. Mutta samalla tavalla kuin agentit ovat salaperäisiä, oli kirjailijakin, eikä hän kirjoittanut asioita suoraan. Niinpä lukija joutui miettimään syy- ja seuraussuhteita tarkaan ja itsekin huomasin vasta kirjan loppupuolella monia asioita, jotka olisi pitänyt tietää jo alussa. Kirja oli siis vaikeasti lähestyttävissä ehkä niin kuin kaksoiselämää elävä henkilökin. Koko ajan ajatteli jotain muuta, yritti saada selville kumpaa elämää nyt elettiin tai tiesikö tuo saman, minkä minä tai oltiinko nyt sivilissä eikä noita asioiota pidäkään tietää, saatika huudella julki. Tällaisia hiljaisia vaikuttajia on keskuudessamme varmaan tänäänkin. Ei kai ole niinkään harvinaisuus, että edesmenneestä paljastuu kokonaan uudenlaisia piirteitä poismenon jälkeen. Kautta aikojen ihminen on ollut salaperäinen ja parhaat tarinatkin tuntuvat syntyvän kaksoiselämästä, se luo jännitettä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten kirjan sanoma. Amerikanvastaisuus ja Bush-inho paljastuvat kirjan sivuilta, samoin kirjailijan tausta kylmän sodan ajan muistiinmerkitsijänä. Tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta päättäjätkin pysyvät hereillä, jos he nyt sitten näitä ehtivät lukea tai ymmärtävät lukemaansa. Olen aika pessimistinen. Carré on ainakin onnistunut herättämään ajattelua ja se on jo nykykirjallisuudessa hieno ja hatunnoston arvoinen asia. Kirjan lukeminen olisi minulta vaatinut enemmän aktiivisuutta, mutta kyllä se tällaisenaankin iski syvälle. Varmaan pohdin sen viestiä vielä moneen kertaan vaikka pitkillä kevättalven hiihtolenkeillä.

John le Carré: Ylimmät ystävät (Absolute Friends), 2004. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi. 424 s.

Rahkasammalvuosi

Julkaistu , kirjoittanut
1

rahka1

’Vaikka pakkanen paukkuu edelleen ainakin öisin, alkavat sammalet jo heräillä. Katselin hiihtolenkillä kallionkylkeä, josta nousi lumen sulaessa höyryä ja samalla paljastui kalliohyllyltä ensimmäiset sammalet ihailtavaksi. Kuvan kangasrahka aloittaa yhteyttämisen heti, kun sää sen sallii ja sen vesisäiliöinä toimivat rahkasolut pystyvät pidättämään vettä. Kevät tulee!’

Luonnonsuojeluliitossa valittiin vuoden 2011 lajiryhmäksi rahkasammalten suku. Tämähän on maamme suomaisemassa oleellinen kasviryhmä, sillä suuri osa soiden pintakasvillisuudesta ja turpeesta muodostuu juuri rahkasammalista. Meistä tavallisista tallaajista näyttää siltä, että kyseessä on vain yksi laji, ehkä ainoastaan muutamalla värimuodolla elävöitettynä, mutta todellisuudessa Suomestakin löytyy peräti 40 erilaista rahkasammalta. Itse olen nähnyt niistä ehkä kolmisenkymmentä. Monet ovat lajilleen vaikeasti määritettävissä, mutta on joukossa aivan selviäkin, omannäköisiään lajeja.

Kun viime kesänä kokosin sammalsivuja kasvisivujeni jatkoksi, menin kesäkuun puolivälissä Luopioisten Kurkisuon laitaan tutustuakseni rahkasammalten maailmaan. Kävin hakemassa suota kourallisen rahkasammalia ja toin sen ’rantaan’ tutkittavaksi. Näin etsin ja kuvasin yhden aamupäivän aikana suolta toistakymmentä lajia. Monet lajit ovat tunnistettavissa ulkonäkönsä avulla, mutta muutamia piti katsella joko suurennuslasin tai mikroskoopin läpi ennen kuin lajimääritys varmistui.

Rahkasammalissa ei ole montaakaan uhanalaista lajia, mutta jos suot hupenevat entiseen tahtiin, saattaa tilanne muuttua. Nyt kun puhutaan paljon hiilijalanjäljistä ja hiilivarastoista, tuntuu käsittämättömältä, että meillä edelleen tuhotaan näitä hiilen pidättämiseen erikoistuneita yhteisöjä. Rahkasammal varastoi paitsi itseensä vettä, myös hiiltä turpeeseen suuria määriä. Jääkaudesta lähtien hiili on ollut kiinni yhä paksunevassa turvepatjassa ja niinpä suot pidättävätkin sitä esimerkiksi metsien maaperään verrattuna yli nelinkertaisen määrän (5700 miljoonaa tonnia / 1300 miljoonaa tonnia). Suon ojitus hävittää tämän varaston ja turpeen poltto päästää sen ilmakehään.

rahka2

Oma suosikkini rahkasammalisssa on korpirahka. Sen viisisakaraista tähteä muistuttavat latvatupsut saattavat rehevässä korvessa peittää alleen laajoja aloja. Tällainen vihreä tasainen matto houkuttaa istahtamaan, mutta sitä ei pidä tehdä. Matto pettää ja alla on silkkaa vettä, joskus hyvinkin syvää. Usein olen saanut kaataa vettä saappaasta pettävän korpirahkamättään jälkeen.

rahka3

Toinen suosikkini on viitarahka. Sen yhtenäiset pehmeät kasvustopeitteet löytyvät usein lampien soistuneista reunametsistä. Kuvassa kasvi on ’kukalla’. Rahkasammalten itiöpesäkkeet ovat pallonmuotoisia ja joillakin lajeilla, kuten viitarahkalla, niitä kehittyy keskikesällä runsaasti. Viitarahkamättäälle saa rauhassa astua, sillä sen pehmeän kasvuston alta löytyy usein kovaa maata.

Kun kerran tämä vuosi on arvovaltaisella taholla valittu rahkasammalten teemavuodeksi, voisi niitä yrittää etsiä lisää. Luopioisten kartoituksessa löydettyjä rahkoja on nyt kaksikymmentä lajia ja kun katsoin toiset kaksikymmentä kirjallisuudesta, löysin kuusi sellaista, jotka varmuudella siellä kasvavat, mutta joita en ole vielä löytänyt. Eipä siis muuta kuin ensi kesänä etsimään, jotta syksyllä voin palata asiaan hyvin uutisin.