‘Taidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’
Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.
Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.
Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.
Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.
Upea asetelma, upea kerronta.
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.
