’Kun viime vuoden joulukuussa kävin Afrikassa, tuli polttava tarve lukea siitä jotain enemmän. Niinpä tartuin tuoreeseen Juha Vakkurin kirjaan Afrikan ympäri innolla. Tilasin myös Tuomo Niemelän kirjan Vihreä Afrikka, mutta se on valitettavasti vielä lähes kokonaan lukematta. Näistä kirjoista kuitenkin pääsee jo jonkinlaiseen selvyyteen tämän suuren maanosan niin historiasta, luonnosta kuin nykyhetkestäkin. Ei tarvitse enää vain muistella vanhoja kouluaikaisia opetuksia. Kuitenkin Afrikan alue on niin laaja ja rikas, että edes sen tajuaminen lienee ylivoimainen asia. Ehkä tämän jälkeen osaa kuitenkin taas enemmän arvostaa ihmisen sitkeyttä, elämän monimuotoisuutta ja kotimaan hyviä oloja.’
Lukemani teos on tunnetun Afrikan kuvaajan matkakirja, jossa liikutaan paikallisilla kulkuneuvoilla maasta toiseen tavallisen kansan parissa. Kirja kuvaa yhden talven matkaa Mauritaniasta etelään rannikkoteitä seuraillen Etelä-Afrikkaan ja sieltä samalla tavalla kohti pohjoista aina Etiopiaan saakka. Matka vie kirjailijan 22 maahan, joilla jokaisella on oma historiansa, omat tapansa ja oma kulttuurinsa. Näistä hän kertoo kirjassaan. Vaikka lukijan mielestä suuri osa matkan ajasta kuluukin puskataksissa tai niiden metsästämisessä, on kirjan anti toki paljon laajempi. Matkan aikana kirjailija pyrkii tutustumaan kunkin maan museoihin, nähtävyyksiin ja historiallisiin monumentteihin. Kirjassa hän kertoo seikkaperäisesti niiden taustoista ja kuvaa maan johtajien edesottamuksia valta-asemassaan. Kuvaus ei aina ole näille kovin mairittelevaa, sillä siirtomaa-ajan jälkeen usea maa joutui kärsimään paitsi sisällissodista niin myös hirmuhallitsijoista, jotka kovalla kädellä yrittivät luoda maasta yhtenäisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirjan kansien välissä on pienoiskoossa Afrikan historia muinaisista Mansa Musan ja Etiopian keisarin ajoista nykypäivän kansanjohtajiin. Kirjasta henkii myös afrikkalaisen ihmisen luonne. Me täällä huokailemme siellä vallitsevaa olojen karuutta, väkivaltaa ja demokratian puutetta, mutta paikallinen ihminen eläessään kaiken sen keskellä ajattelee toisin. Kun hänelle elämä tuo iloja ja suruja, hän ottaa ne vastaan ja elää niiden kanssa siinä hetkessä.
Aikoinaan Vakkuri rakensi toisen kotinsa, Olkilinnan, Beninin pieneen valtioon Guinean lahden rannalle. Sinne hän perusti myös Villa Karon, suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, jossa monet kulttuurin edustajat ovat saaneet viettää aikaansa työskennellen ja tutustuen afrikkalaiseen elämään. Sinne kirjailija nytkin matkaa, kotiin ja kaipaa taas uudelleen matkansa jälkeen.
Kirja on puuduttava toisaalta fyysisen painonsa vuoksi, mutta myös aika yksitoikkoisen koko ajan tapahtuvan etenemisensä vuoksi. Tällaisiahan matkakirjat ovat, mennään samanlaisesta paikasta toiseen, kerrotaan samoja asioita vain toisin sanakääntein. Teemana voisi olla puskataksit, jotka ovat täyteen ahdettuja, aina myöhässä, mitä vain voi niissä tapahtua. Matkat ovat pitkiä, pölyisiä ja tiet surkeimmista hiekkamontuista monikaistaisiin moottoriteihin. Aina on kiiruhdettava aikaisin aamulla johonkin laitakaupungin bensa-asemalle odottamaan seuraavaa pikkubussia tai kuorma-autoa tai linja-autoa. Usean tunnin odottelun jälkeen päästään matkaan, kunhan ensin on tingitty matkan hinta kohtuulliseksi. Toinen kirjan toistuva teema on viisumit, joita kirjailija joutuu metsästämään suurlähetystöistä tai tulliasemilta päästäkseen eteenpäin. Aina se ei onnistu ja niin vaaditaan joustavuutta matkan jatkumiseen.
Parasta kirjassa ovat seikkaperäiset kuvaukset valtaapitävistä tai -pitäneistä. Muistan itse lapsuudestani, kuinka lehdissä kerrottiin Afrikan siirtomaiden itsenäistymisestä ja niiden uusista hallitsijoista. Silloin jäivät mieleen Kenneth Kaunda, Ian Smith, Nyerere, Mobutu Sese Seko, Lumumba, Jomo Kenyatta, jonka poika on paraikaa ehdolla Kenian tulevaksi presidentiksi ja monet muut. Taitavasti kirjailija kutoo heidät nykypäivän johtajien kanssa samaan afrikkalaiseen verkkoon solmuina maiden historiaan. Hän ei tuomitse, mutta ei kiitäkään. Samassa kudelmassa ovat myös lähetystyöntekijät Martti Rautasesta alkaen, Albert Schweitzer, tutkimusmatkaajat kuten Stanley ja valkoiset plantaasinomistajat niin Etelä-Afrikan apartheidalueilla kuin Kenian savanneillakin. Tekstissä vilahtelevat myös nykyisten johtajien edesottamukset, kuten myös viime aikaiset uutiset maiden tästä päivästä. Uutiset maailmalta kulkevat kirjailijalle ystävien tekstiviesteinä: eletään arabikevättä, eletään Japanin tsunamia ja eletään Suomen keväisiä eduskuntavaaleja. Nekin antavat oman suolansa kerrontaan mustasta maanosasta ja sen historiasta. Kaikesta tästä muodostuu rikas ja värikäs kudelma, jota loppujen lopuksi oli ihan mukava lukea, vaikka kohta ei enää muistaisikaan yhtään mitään. Nimiä ja paikkoja oli niin paljon, monet mahdottomia lukea oikein, monet tavalliselle suomalaiselle täysin tuntemattomia nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kuitenkin, ehkäpä nyt taas tiedän hieman enemmän ihmisestä ja hänen elämästään.
Vakkuri, Juha: Afrikan ympäri. Like, 2012. 683 s.
’Tänä keväänä on täällä Etelä-Hämeessä saatu nauttia uskomattoman kauniista säistä jo pitkään ja niin säätietojen mukaan varmaan koko maassa. Auringon paiste tunkee joka paikkaan ja aurinkolasinsa hukanneella on lieviä vaikeuksia tulla toimeen avaralla järvenselällä.
Komeinta nähtävää olivat kuitenkin kylmän yön jäljiltä koivunoksiin kerääntyneet jääkiteet. Ne kimaltelivat auringonpaisteessa timanttien tapaan. Niitä olisin kuvannut loputtomiin, jos vain olisin osannut. Taustan vaaleus ja kiteen kirkkaus eivät luoneet riittävää kontrastia kuin sattumalta. Yrittänyttä ei laiteta, kuvan sain ja muiston siitä kirkkaudesta, joka retkellä vallitsi.
