Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2015

Lapin kasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lapin kasveja’Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvessa muutama viikko sitten sattui käteeni pieni kirja Lapin kasveja. Se on pieni otos Carl von Linnén kuuluisasta latinankielisesta Flora Lapponicasta vuodelta 1737. Alkuperäinen noin 400-sivuinen teos on ilmestynyt Hollannissa Linnén ollessa 30-vuotias ja siinä hän esittelee yli 530 Lapista tapaamaansa kasvia ja sientä. Täällä hän julkaisi myös pääteoksensa Systema naturaen samoihin aikoihin. Tiedot kasvikirjaansa hän sai Lapinmatkallaan kesällä 1732. Silloin hän lähti Upsalasta pohjoiseen ja oikeastaan kiersi Pohjanlahden poiketen suurempien jokien varsia pitkin sisämaahan. Luulajanjokea pitkin hän kävi aina Atlantin rannalla saakka. Takaisin Upsalaan hän palasi Turun ja Ahvenanmaan kautta.

Matkansa ajan hän piti tarkkaa päiväkirjaa ja kirjasi siihen paitsi kasveja niin myös eläimiä. Ihmisiäkin hän tarkkaili kertoen heidän uskomuksistaan ja tavoistaan. Hän keräsi matkallaan myös mittavan kasvikokoelman, johon nykyään voi päästä tutustumaan vaikka internetin kautta. Hänen elinaikanaan ei julkaistu selostetta matkasta, vaan se ilmestyi englanniksi vasta vuonna 1811 ja ruotsiksi (Lappländska resa ) vuonna 1889. Tämä kirja on myös suomennettu vuonna 1969. Flora lapponica on kuuluisa kirja ja sitä on lainattu monessa kohdin, kun Linnéstä puhutaan. Siksi oli mielenkiintoista tutustua tähän aarteeseen ihan suomeksi, vaikka tämä kirjanen onkin vain pieni osa koko teoksesta. Kirjasta aistii kuitenkin jo Linnén suuren oivalluksen eliöiden luokitteluun, jonka hän sitten esitteli Systema naturaessa. Vaikka hän kasvikirjassaan vielä käyttääkin kasvien niminä pitkiä latinankielisiä rimpsuja, niin alta voi nähdä jo kaksiosaisen nimistön alun ja lajien luokitelun luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Esimerkiksi luhtavillalle hän antaa nimen Eriophorum spicis pendulis, jossa alkuosa on säilynyt villojen sukunimenä edelleenkin ja loppuosa ’riippuvatähkäinen’ kuvaa kasvin kasvutapaa. Pitkään kasvin suomenkielinen nimi olikin monitähkävilla, joka tullee lähes suoraan Linnén antamasta nimestä. Nyt kasvin tieteellinen nimi Linnén luoman järjestelmän mukaan on Eriophorum angustifolium.

Linnén aikana kasveihin luettiin sienetkin ja siksi kirjassa on kerrottu myös sienilöydöistä ja niiden käyttötarkoituksista. Linnén mielenkiinnon määrää kuvaa myös se, että hän havainnoi matkallaan kaikkea näkemäänsä. Niinpä kirjan lopussa hän kuvaa myös joitakin Lapille tyypillisiä hyönteisiä, kuten sääskiä ja mäkäriä, joihin edelleenkin jokainen Lapin kulkija törmää. Kirjan lopussa on myös alkuperäisen kirjan 12 kuvataulua. Niistä näkee selvästi tuolle ajalle ominaisen pikkutarkan kuvaustavan. Lisäksi kirja on varustettu suomentajan esipuheella ja kommenteilla.

Hämmästyin, ettei tätä kirjaa ole aikaisemmin suomennettu. Oikeastaan pidin sitä itsestään selvänä, sillä harva meistä tänä päivänä osaa latinaa. Linnén aikana kaikki vähänkin merkittävä kuitenkin kirjoitettiin latinaksi. Pieni kirjanen on Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema ja sellaisenaan kulttuuriteko. Vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut jo reilut kaksikymmentä vuotta ei sen viehätys mihinkään katoa. Niinpä kehoitan alan harrastajia ja muitakin selaamaan antikvariaatteja tai kyselemään kirjaa kirjastoista. Siihen kannattaa tutustua. Sen kautta pääsee tutustumaan itse mestariinkin paremmin.’

von Linné, Carl: Lapin kasveja. SKS, 1991 (suom. Marja Itkonen-Kaila). 176 s.

Pohjolan leijona

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Hybridi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Ystävänpäivä

Julkaistu , kirjoittanut
7

sydän

’Olen tässä talven aikana opiskellut jäkälien salttua maailmaa. Tämä eliöryhmä on uskomattoman monimuotoinen jopa niin, että sen lajit muodostuvatkin kahdesta eli eliöstä, sienestä ja levästä. Kun niitä sopivasti hämmentää, syntyy jäkälä. Lehtimäiset jäkälät, samoin pensasmaiset ja naavamaisetkin, löytyvät kirjallisuudesta helposti, kiitos upean muutama vuosi sitten Tietofinlandialla palkitun Suomen jäkäläoppaan, mutta rupijäkälät ovat edelleen pullonkaulana ja niihin kuitenkin kuuluu valtaosa tunnetuista jäkälistä. Toivon mukaan pian saamme niiden määritykseen apua. Sitä odotellessa vietetään aikaa ystävien seurassa, nautitaan yhdessä elämästä ja syödään hyvää ruokaa – vaikkapa jäkäläleipää.

Oikein miellyttävää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Kuva on otettu muutama vuosi sitten Utsjoen Paistuntureilla. Kauniit rupijäkälät kirjovat siellä kivipintoja kuviomosaiikin alle. Mitä lie lajeja tuonkin kiven pinnalla kasvaa. Sydän kuitenkin on paikallaan.’

Vuoden ensimmäinen näyte

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

chaenotheca_chrysocephala1

’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.

Jäkäliä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tarvaala

’Tammikuu meni kuin unessa. Blogiakin on tullut päivitettyä luvattoman heikosti. Olen muokannut kasvinäytteiden etikettitiedostoja ja se on vienyt ajan aika tarkkaan. On ajatus luopua näytekokoelmasta ja se on saatava ennen sitä ajan tasalle. Nyt kun lunta on viime vuotta enemmän, ei ole päässyt havaintojakaan tekemään, joten kerrottavaakin on kertynyt vähemmän. Jotain kuitenkin!

Päivitin kasvisivuille 15 jäkälälajia. Nämä ovat sellaisia lähinnä lehtijäkäliä, joita en vielä ole löytänyt tutkimusalueeltani Luopioisista. Muutamat kasvavat Lapin perukoilla, eikä niitä voi täältä löytääkään, mutta monet saattavat tulla vastaan EH-alueellakin, kun tarkkaan etsii. Ainakin niin toivon. Vieläkään en ole päässyt paneutumaan rupijäkälien maailmaan lähinnä määristysvaikeuksien vuoksi. Luvassa oleva rupijäkäläkirja ei ole vielä ilmestynyt. Sitä odotellessa kerätään kuvia ja tarkkoja paikkatietomerkintöjä, jotta sitten myöhemmin voi tutkia, mitä on tullut löydetyksi. Nytkin näitä tiedostoja taitaa olla jo useita kymmeniä.’

Yläkuvassa metsänahkajäkälä ja alhaalla kaarrekarve.

Lankamaa