’Joskus se vain loksahtaa, lukukokemus ja ajankohta. Tiesiköhän John Williams aikoinaan kirjoittavansa klassikkoa, harmittiko häntä kirjan saama nuiva vastaanotto, osasiko hän odottaa, luottaa, elää tarinaansa? Kuinka paljon on unohduksiin vaipuneita mestariteoksia pitkin pölyisiä nurkkia odottamassa löytäjäänsä? Kannattaa siis lukea kirjoja menneisyydestä, kannattaa lukea tuntemattomia ja unohdettuja, jostain voi löytää itsekin helmen, Stonerin kaltaisen. Lämpimästi suosittelen!’
Kun kirjallisuuden ptofessori kirjoittaa kirjallisuuden opettamisesta ja elämästä, voisi luulla, ettei tylsempää aihetta ole. Onneksi vain luulla. Amerikkalainen kirjallisuus on täynnä tätä aihetta, enemmän tai vähemmän onnistuneita tuotoksia, viimeksi John Irvingin teos. Olen niitä itsekin kahlannut läpi ja ihmetellyt. John Williamsin Stoner pysyi unohduksissa viisikymmentä vuotta. Kun se vuonna 2006 herätettiin uudelleen henkiin, se nousi nopeasti sensaatioksi ympäri maailmaa, suoraan listojen kärkeen. Mikä sai tämän aikaan? Kirja todellakin kertoo opettajan työstä ja elämästä, vanhenevan miehen tarinan ilman suurempia kohokohtia. Mikä siinä koukuttaa? Näennäisesti tasaiseen jyräävä kirja on täynnä elämää, rakkautta ja järistyksiä.
William Stoner on maanviljelijän poika ja hänen elämänsä tarkoitus oli jatkaa isänsä työtä. Hän hakeutuu kuitenkin yliopistoon oppiakseen uutta maataloudesta. Opinnot muuttuvat ja pian hän huomaa olevansa perin pohjin rakastunut kirjallisuuteen ja runouteen. Hän vaihtaa suuntaa ja on kohta kirjallisuuden professorina samassa yliopistossa. Onko se turvapaikka, onnen paikka, elämän paikka vai pakopaikka? Tätä hän pohtii. Pian hän tajuaa, että paratiisissakin on käärme: ihmisten pahuus ja pikkusieluisuus. Hänen uransa törmää tässä kohtaa seinään, mutta rakkaus oppilaisiin ja opetukseen säilyy. Toinen törmäys tulee avioliitossa. Vaimo Edith on hienostotyttö, jolla on omat traumansa ja pian pariskunta on kaukana toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirjallisuudesta voi hakea kauan yhtä kylmää ja tunteetonta naista kuin Edith on. Ihmeen kaupalla tämä väkisin vääntää tyttären Cracen, isän silmäterän, jota Edith käyttää lopulta miestään vastaan. Jotta Stoner ei jäisi vain näiden tragedioiden vangiksi, hän kohtaa myös Katherinen. Tästä hän löytää hengenheimolaisen, rakkaan, hyvyyden vuoden ajaksi, kunnes heidät erotetaan tai he sopivat erosta, koska pako tai muutos sosiaalisiin suhteisiin repisi rikki rakkaudenkin. Tämän jälkeen Stoner antautuu sanoille, lauseille, rakkaudelle kirjallisuutta kohtaan ja opettaa intohimolla kuolemaansa saakka.
Luulisi kaikessa tässä katkeroituvan, mutta näin ei Stonerille käy. Esimies, joka ei puhu kahteenkymmeneen vuoteen, vaimo, joka eristäytyy, tytär, joka vaipuu nuorella iällä alkoholismiin, eivät pysty sammuttamaan miehen intohimoa elämää ja kirjallisuutta kohtaan.
Williamsin teos on jäyhä, maanläheinen ylistys kirjallisuudelle ja elämän arvaamattomuudelle, yrittämiselle ja peräänantamattomuudelle, mutta myös elämälle. Vanheneva mies etenee kampuksella hitaasti, hymyilee, juttelee opiskelijoille, auttaa ja palvelee. Hänestä tulee legenda, jonka elämän tapahtumat saavat osakseen sekä pään pudistuksia että hymyjä. Kirjailija rakastaa päähenkilöään inhimillisesti, hän johdattaa tämän läpi vaikeuksien voittoon tyylikkäästi, jäyhästi, kuin kasvattaisi viljaa. Jos jostakin kirjasta tulee hyvä mieli ja joka saa ajatukset pysähtymään, niin tämä on sellainen kirja.
Williams itse oli luovan kirjoittamisen uranuurtaja Amerikassa ja varmaan toteutti samoja metodeja kuin kirjan päähenkilö. Hän toimi opettajana ja kirjoitti sekä runoja että romaaneja. Aikalaiset eivät häntä arvostaneet. Onneksi näin jälkeenpäin saa lukea hänen tuotantoaan ja se on nostettu arvoiseensa asemaan. Voisi sanoa, että tässä on käynyt samoin kuin Stonerin elämässä. Vuosikymmenet hän on johtaja Lomaxin mielivallan alainen, mutta loppupuolella elämäänsä hän murtautuu sieltä ulos ja nousee arvostetuksi henkilöksi. Edithin perssona jää arvoitukseksi. Mikä saa nuoren, kauniin ja älykkään naisen toimimaan kirjan kuvaamalla tavalla. Eniten kirjassa surettaa Cracen kohtalo, joka paetakseen kodin painostavaa ilmapiiriä tekee harkitsemattomia valintoja ja ajautuu jo nuorella iällä sivuraiteille elämässään. Kuvitteellisetkin henkilöt tarvitsevat vastakohtia – vahvuus heikkoutta, intohimo masentavaa tyhjyyttä.
Kirja on helmi ja sen kääntäminen suomeksi kulttuuriteko.
John Williams: Stoner. Bazar, 2015 (1965), suom. Ilkka Rekiaro. 306 s.
Toinen hienous lähialueilla on hämeenkulmänkukka, joka on Kanta-Hämeen maakuntakukka ja sen kasvupaikat ovat rajoittuneet hyvin suppealle alueelle Hämeenlinnan ympäristöön. Kun sitä lapsuudessa katselin, en arvannut sitä niin harvinaiseksi. Tämä kasvi kasvaa samanlaisilla paikoilla kuin kangasvuokkokin, mutta on sitä harvinaisempi. Se kukkii ennen lehtien puhkeamista, on väriltään violetti ja kukka jää usein suppuun. 
Koska nämä vuokot ovat kauniita katsella, tulee helposti mieleen siirtää koko kasvusto puutarhaan omaksi iloksi. Tätä ei saa tehdä; ensinnäkin nämä kaikki ovat rauhoitettuja ja toiseksi siirretty kasvi ei säily hengissä siirron jälkeen. Kauppapuutarhoista saa ostaa vastaavia vuokkoja koulittuina ja kestävinä taimina, jos puutarhaansa tällaisen haluaa. Rikosta ei kannata tehdä. Siitä huolimatta lähes joka kevät tunnetuilta kasvupaikoilta vuokkoja kaivetaan kuolemaan ja taas yksi kasvusto on vaarassa tuhoutua kokonaan. Vastuutonta toimintaa!’
