Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Safarilla Etelä-Afrikassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Welgevonden puisto

’Vaikka pidän eläimistä, kasveista ja yleensä luonnosta, en koskaan ole erityisemmin ollut kiinnostunut Afrikan suurista eläimistä. Olen suhtautunut niihin passiivisesti. Niinpä en kovin paljon odottanut ensimmäiseltä safarimatkaltanikaan. Ystävät ovat hehkuttaneet Kenian safareita, Krügerin puiston komeita maisemia, eksoottisia seikkailumatkoja. Viime viikon vietin Etelä-Afrikassa Kololo Game Reserven alueella Johannesburgista pohjoiseen keskellä savannimaisemaa. Kun etukäteen kotona katselin YouTube-videoita paikasta, hymähtelin niiden mainosmaisuudelle: eihän ole mahdollista kulkea eläinten keskellä ilman suojaa, eihän ole mahdollista ajaa polkupyörällä pitkin savannia, eihän ole mahdollista, että portailla märehtii antilooppi ja kirahvi kurkistaa ikkunasta sisään. Kuitenkin se kaikki oli mahdollista.

Matka oli yllätys monella tapaa. Se oli seuramatka, jollaisilla en enää vuosikausiin ole viihtynyt. Omatoimimatkat ovat tulleet halvemmiksi ja antaneet enemmän. Nyt koin poikkeuksen. Matka oli hyvin järjestetty ja hinta/laatu-suhteeltaan kohdallaan. Ohjelmaan kuului safariajelu maastoautolla 1-2 kertaa päivässä sekä aidatulla neliökilometrien suuruisella luonnonsuojelualueella että aitaamattomalla laajalla puistoalueella. Vaarallisimmat eläimet, leijona, sarvikuono, virtahepo. elefantti, elivät aidatulla alueella luonnonmukaista elämää ja niiden hyvinvoinnista pidettiin huolta. Puistoalueella eli vaarattomampia eläimiä, antilooppeja, seeproja, kirahveja, pahkasikoja, jotka suhtautuivat ihmiseen hyvinkin välinpitämättömästi. Vavahduttavaa oli kulkea jalan hiekkatiellä, kun oikealla puolella laidunsi kuuden kirahvin lauma ja vasemmalla puolella ruokailivat kymmenet antiloopit ja seeprat vain muutaman metrin päässä.

Kololon majoitusrakennus

Salametsästys on edelleen paha ongelma Afrikan suojelualueilla. Vuosittain ammutaan edelleen sarvikuonoja sarven takia, elefantteja norsunluun takia. Täällä tämän järjettömyyden huomasi. Kun sarvikuono söi ruohoa auton vieressä kaikessa rauhassa, ei voinut kuvitellakaan, että joku haluaisi ampua tuon uljaan eläimen. Paikalliset oppaat ja matkailutoimijat tekevät jatkuvaa tarkkailua ja raportointia eläinten määristä ja mahdollisista salametsästäjistä. He ruokkivat eläimiä tulipalojen jälkeen, he seuraavat kantojen vahvistumista ja puuttuvat epäkohtiin. Niinpä esimerkiksi Welgevondenin laajalla luonnonsuojelualueella laiduntaa kaikessa rauhassa niin petoja kuin ruohonsyöjiäkin siinä määrin kuin alue kestävästi pystyy ylläpitämään. Tämä oli upeaa luonnonsuojelutyötä. Me turistit saimme sitten nauttia heidän työnsä tuloksesta ja ihailla näitä hienoja eläimiä.

Tällä matkalla oli hienoa myös se, ettei alue ollut tupaten täynnä turisteja. Monesti oli tunne, että vaikka autossa oli kymmenkunta henkeä, niin tuntui kuin olisi ollut yksin hiljaisuudessa avarassa maailmassa. Tuntui aivan samalta kuin Suomen Lapissa vaeltaessaan tunturimaastossa: pieniä puita harvakseltaan, matalia loivapiirteisiä tuntureita ympärillä ja se hiljaisuus. Teki mieli ottaa reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Sitten muistin leijonat ja leopardit.

Tällaista safaria voisi suositella muillekin. Lentomatka on hirveä, kun aikaa kuluu matkaan puolitoista vuorokautta, mutta sen kyllä kestää. Hinnaltaan tällaisen matkan voi saada alle kahden tuhannen ja siihen kuuluu kaikki, juomarahoja lukuunottamatta. Teen jatkossa muutaman artikkelin matkan luontoannista, kunhan saan perattua tuhansien matkalla otettujen kuvien arkiston.’

auringonnousu savannilla

Uutta tekniikkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kalvashiippasammal (Orthotrichum pallens)

’Viime kesänä pidin valokuvanäyttelyn Luopioisten kirkonkylällä vanhan kunnantalon kahviossa Pytingissä. Näyttely onnistui hyvin ja sai paljon mielenkiintoa osakseen ihan valtakunnallista lehdistöä myöten (HS, 2.8.2017). Näyttely koostui sammalten muotokuvista ja ne oli otettu itselleni uudella tekniikalla.

Jos jollakin alalla tekniikka on vienyt harrastajat mennessään, niin juuri valokuvauksen alalla. Vuosituhannen alun aikaan yleistynyt digikuvaus mullisti alaa enemmän kuin koko edellinen vuosisata. Nyt ei kamerassa enää tarvittu filmiä, ei liikkeessä tehtävää kehitystä eikä vedostusta. Nyt riitti, kunhan otti kuvat ja siirsi ne sitten tietokoneelle muokattavaksi. Vähitellen kuvien piksellimäärä lisääntyi ja kuvista tuli vertailukelpoisia entisille filmikuville. Tosin edelleen on harrastajia, jotka vannovat filmin varaan niin laadun kuin säilyvyydenkin puolesta. Muutos kuitenkin räjäytti otettujen kuvien määrän.Tosin kyynikot julistavat, ettei koskaan ole otettu niin paljon kuvia kuin digiaikana, eikä koskaan niin huonoja kuvia.

Seuraava mullistus oli kännykkään ilmaantunut korkeatasoinen kamera. Taas kuvien määrä lisääntyi, taas otettiin paljon eritasoisia kuvia, mutta samalla kuva menetti säilytysarvonsa. Kuvasta tuli kertakäyttötavaraa. Se otettiin, näytettiin ehkä toiselle ja poistettiin. Kuva oli tehtävänsä tehnyt. Muutamat onnekkaat otokset päätyivät some-sivuille, viihdyttivät hetken ja hautautuivat arkistoihin. Nekin olivat tehtävänsä tehneet.

Mitä ovat sitten uudet tekniikat, joista alussa kerroin? Kautta aikojen kuvia on pyritty parantelemaan, retusoimaan. Alkuaikoina mustavalkokuvia väritettiin, muotokuvien taustoja maalattiin uudelleen, ryppyjä tasoitettiin ja luomia poistettiin. Digiaikana Photoshopin kaltaiset ohjelmat tekevät epäonnistuneestakin kuvasta kelvollisen. Kuvia muokataan ja muutetaan, saadaan yhdisteltyä ja manipuloitua monella tavalla. Myös jo kuvaustilanteessa pyritään vaikuttamaan kuvan laatuun. Ennen käytettiin suodattimia linssin edessä, nyt kameroiden monipuolisia automaattisia ominaisuuksia.

Näyttelyni kuvissa tekniikkana oli pinoaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että kamera ottaa kohteesta useamman kuvan eri tarkennuspisteillä ja yhdistää sen jälkeen automaattisesti kuvien tarkat alueet lopulliseksi kuvaksi. Näin kuvaan saadaan laajempi syvyysterävyys kuin yksittäisen kuvan ottamisen yhteydessä olisi mahdollista. Menetelmä on yleistymässä vauhdilla ja pian näemme yhä terävämpiä otoksia. Tämä tekee varsinkin makrokuvauksesta näyttävää. Ihmissilmä muuttaa tarkennusetäisyyttä koko ajan ja niin aistimme kuvan todellisuutta terävämpänä. Nyt sen tekee kamerakin ja näyttää samalla kertaa kaikki siirtovaiheet.

Uskomatonta! Keksintö ei ole uusi, mutta ennen kuvien kokoaminen on pitänyt tehdä tietokoneen ohjelmalla, nyt sen tekee kamera itse. Muitakin uusia tekniikoita on tulossa. Niiden yleistymistä odotellessa, nautitaan pinoamisen tuomista syväterävistä kuvista.’

Marjalintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taviokuurna

’Vaikka viime kesä meidän ihmisten kannalta ei ollutkaan paras mahdollinen, niin joidenkin kannalta se oli. Syksyllä itse noukin ennätysmäärän puolukkaa ja noukkimatta vanhaan tuttuun paikkaan jäi vielä runsaasti. Pihlajat notkuivat punastuvia marjaryppäitä, aronia-aidat kiilsivät mustista marjoista. Linnuille se oli ruokaa.

Nyt talvella näemme syksyn runsauden loppunäytöksen, marjalinnut tyhjentävät marja kerrallaan puita ja pensaita. Ilmaston muuttumisen seurauksena monet linnut, varsinkin rastaat, jäävät viivyttelemään ja harkitsevat muuttoa vasta, kun ruoka alkaa loppua. Lisäksi tulevat ns. kiertolinnut, jotka paikkalintujen tapaa saattavat viipyä täällä talven, mutta kiertelevät ravinnon perässä pohjoisesta etelään tai idästä länteen.

taviokuurna


Tänä talvena on täällä Keski-Suomessa nähty taas pitkän ajan jälkeen peippolintuihin kuuluvaa itäistä taviokuurnaa. Lintu muistuttaa ulkonäöltään käpylintuja, joihin se aikaisemmin kuuluikin, mutta sen nokka ei ole ristissä, kuten käpyjä auki murtavilla käpylinnuilla. Linnun vanhoissa nimissä esiintyy edelleen sana käpylintu, mutta myös marjojen syömiseen viittaavia nimimuotoja. Poimin Kaisa Häkkisen kirjasta Linnun nimi mm. seuraavia kansanomaisia nimiä: pihlajalintu, nakkilintu, käpylintu, natvaakko, tuomiherra, isompi tuuherra, kuusikas, lehvälintu. Nyt näitä kuurnia hyvällä tuurilla voi nähdä viimeisiä pihlajanmarjoja napsimassa, mm. Laajavuorentien varressa Jyväskylässä.

räkättirastas

Muutamat rastaat ovat myös liikkeellä marjojen perässä. Mustarastas on jo monena vuonna jäänyt talvehtimaan talojen ruokintojen varaan. Se ei ole kovin ahne marjoille. Sen sijaan räkättirastas viihtyy marjapuissa ja saattaa selvitä pakkastalvestakin kevääseen niiden varassa. Siitä on tullut viime vuosina uusi talvilintu keskistä Suomea myöten. Jos marjat loppuvat kesken, se on meidän avun varassa, sillä jyviä ja matoja ei lumen keskeltä ole helppo kaivaa. Silloin se saattaa tulla lintulaudoille syömään mustarastaan tapaan, mutta mieluummin se verottaa kesällä marjapensaita ja talvella pihlajia. Muitakin rastaita on talvella tavattu, mutta pakkasten tultua ne kyllä kiiruhtavat nopeasti etelämmäksi.

tilhi

Vanhastaan tuttu marjalintu on tilhi. Se liikkuu marjojen perässä suurina parvina ja silloin iloinen sirinä täyttää ilman. Tänäkin talvena olen tavannut useita muutaman kymmenen linnun parvia pyrähtelemässä tien reunan pihlajissa ja lähikoivuissa. Tämä pohjolan papukaija riippuu oksalla milloin pää alaspäin, milloin kurkottaa jalat harallaan marjaa naapurioksalta. Linnut viihtyvät myös muiden marjansyöjien parissa ja muodostavat sekaparvia. Jos tilhiä on runsaasti, niin ne viihtyvät vain toistensa seurassa ja tuntuu kuin ne ruokaillessaan juttelisivat toisilleen. Ruokatapoja ne eivät ole oppineet, vaan pöytä on niiden jälkeen kovin sottaisessa kunnossa.

punatulkku

Kun marjalinnuista puhutaan, ei pidä unohtaa myöskään kotoista punatulkkua. Tilhi pesii Lapissa ja kiertelee sieltä etelään, punatulkku pesii kuusimetsissä ja siirtyy talvella sieltä pihapiiriin. Se on siis näistä linnuista selvimmin paikkalintu. Sama tulkkupari saattaa viettää koko elämänsä samalla paikalla siirtyen vain metsän ja pihan väliä. Punatulkut ovat siemensyöjiä ja marjojen loputtua siirtyvät syömään puiden siemeniä ja lintulautojen herkkuja. Huonoina marjavuosina tulkut joutuvat tyytymään meidän ihmisten tarjoamaan sapuskaan. Monesti kuulee haukuttavan punatulkkuja juopoiksi tai kännisiksi, koska ne syövät myös käyneitä marjoja. Lintu ei kuitenkaan tule humalaan, sillä sillä on sen verran erilainen ruoansulatusmekanismi kuin meillä ihmisillä. Siksipä linnuille ei myöskään saa tarjota lintulaudoilla suolaista eikä homehtunutta ruokaa. Myös salmonella on lintujen paha vihollinen, eli lauta on pidettävä siistinä.

Muitakin lintuja saattaa löytyä marjapuista, mutta tässä nyt olivat ne tavallisimmat.’

Rajasta etelään, auringosta länteen

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Suosikkikirjailijani, kuten monen muunkin, uusin suomennettu teos on hänen varhaistuotantoaan ja sijoittuu aiheeltaankin sinne. Näin vuoden alkuun kirja oli mukava pala hyvin kirjoitettua ja suomennettua proosaa, jota voi suositella muillekin. Kun se on vielä sivumäärältäänkin kohtuullinen, niin aikaakaan ei tuntunut kuluvan kohtuuttomia. Pieni helmi kirjallisuuden runsaassa tarjonnassa.’

Kirja on siis Murakamin varhaistuotantoa 90-luvun alusta, mutta vasta nyt suomennettu. Siinä liikutaan Murakamille tyypillisissä aiheissa, vain maaginen realismi on poissa. Teos on hyvinkin realistinen. Kuitenkin siinä pohditaan tarkasti ja hienovaraisesti elämää, olemista, suhteita ja paikkaa olemisessa.

Hajimi on neljääkymmentä lähestyvä mies, kirjan minä-kertoja. Hän elää kauniin vaimonsa ja kahden pikkutytön kanssa onnellisen tuntuista elämää. Appensa kautta hän on päässyt menestymään, omistaa kaksi ravintolaa ja pystyy elättämään perheensä vallan hyvin. Jokin kuitenkin olossa ja elämässä on pielessä.

Kirjassa siirrytään hyvin pian muistelemaan miehen lapsuutta. Hän on ainoa lapsi ja se on hyvin harvinaista sen ajan Japanissa ja jopa hieman traagista. Niinpä hän lyöttäytyy kouluaikana kaveruuteen samanlaisen yksineläjän Shimamoton kanssa. Tämä on tuiki tavalisen näköinen tyttö. He kuuntelevat yhdessä vanhoja levyjä, istuvat sohvalla ja juttelevat. Muutto toiselle paikkakunnalle katkaisee orastavan suhteen. Se jättää kuitenkin kumpaankin kaipuun ja ikuisen rakkauden tunteen.

Hajimi rakastuu opiskeluaikana Izumiin, mutta pettää tätä tämän serkun kanssa saaden Izumin tuhon partaalle. Suhteen loppuminen ja lopputulos painavat miehen mieltä vielä vuosikymmenenkin jälkeen. Vähitellen muistot Shimamotosta nousevat mieleen uudestaan ja taas uudestaan. Lopulta hänen edessään istuu kaunis nainen, joka osoittautuu Shimamotoksi. Siitä alkaa salailu ja valehtelu, suhde, joka johtaa lopulta siihen, että Hajimi on valmis jättämään kaiken, ravintolat, vaimonsa Yukikon ja tyttärensä. Rakastavaiset viettävät yön Hajimin mökillä, mutta aamulla Shimamoto on hävinnyt. Mitä tapahtui, mikä johti tähän ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se jää kertomatta.

Kirjan nimi viittaa Nat King Colen vanhaan jazzkappaleeseen, jossa puhutaan Mexikon rajasta, mutta kuulijat Japanissa eivät osaa englantia, he vain kuuntelevat ja taas kuuntelevat kappaletta. Siitä tulee yhdistävä tekijä Hajimin ja Shimamoton välille. Jazzin poljento kulkee läpi koko kirjan. Kerronta on samanlaista kuin Murakamin muussakin varhaistuotannossa eli sujuvaa ja aistikasta. Hän osaa kerronnan taidon ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea, elää siinä maailmassa, jonka hän luo. Juoni liikkuu samoilla linjoilla kuin Norwegian Woodissa ja Suuressa lammasseikkailussa. Juonenkäänteet ovat hienovaraisia ja lukija pysyy hyvin mukana, ei tarvitse haukkoa henkeään tai rypistellä kulmiaan. Osittain juoni on ennalta-arvattavissa.

Loppu on kuitenkin erilainen kuin yleensä tämäntyyppisissä kirjoissa. Luin sitä pariinkin kertaan uudelleen ja yritin löytää merkkejä, miksi tässä kävi näin, mutta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt. Halusiko lapsensa äskettäin menettänyt Shimamoto vain mahdollisen uuden lapsen lapsuuden ystävältään, vai oliko kyseessä aivan jotain muuta? Kirja ei kerro. Toisaalta tällainen loppu oli ehkä moraalisesti oikea ja helpompi monelle kirjan henkilölle, vaikka se veikin päähenkilön kriisiin. Lukemisen arvoinen, taattua Murakamia.

Murakami, Haruki: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi, 2017, suom. Juha Mylläri. 230 s.

Elämän jatkuvuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Uusi vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kiviturkkisammal (Paraleucobryum longifolium)

’Vuoden vaihde asettaa paineita. Kuka haluaa tehdä hyviä lupauksia, kuka muuttaa vanhoja käytänteitä. Viime vuosina iän myötä on tullut tarpeelliseksi myös karsia tapoja ja velvotteita. Kaikkea vanhaa ei ehdi tehdä eikä jaksa, varsinkin kun koko ajan tunkee päälle uutta ja mielenkiintoista. Tässä onkin ajan haaste: miten priorisoida elämänsä. Meille tarjotaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ei juurikaan kunnollisia työkaluja pitää se kaikki järjestyksessä. Uuden vuoden alku on syytä ottaa vakavasti, ainakin kaiken tämän pohdinnan suhteen.

Itse olen ollut koko elämäni kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä: linnuista, hyönteisistä, kasveista, sienistä. Kirjahylly on väärällään määritysoppaita ja kuvateoksia. Kamera on aina valmiina ikuistamaan mielenkiintoinen ötökkä, sammal, kukka. Saamaani tietoa olen käyttänyt kovin vähän, joissain tutkimuksissa, kasvistosivuilla netissä, sanomalehtiartikkeleissa, näyttelyissä, täällä blogissa ja viimeksi Instagrammissa. Facebookiin tai Twitteriin en ole onneksi eksynyt. Kaikkeen tähän ei aika kuitenkaan riitä. Nämä nykyajan informaatiokanavat ovat oikeita aikasyöppöjä. Jotain on asialle tehtävä, sillä haluaisi kuitenkin tehdä hyvin sen minkä tekee. Vasemmankäden työt eivät kiinnosta pitkän päälle.

Viime vuoden alussa olin lopettelemassa blogiani juuri tästä syystä. Monien kommenttien jälkeen en niin kuitenkaan tehnyt. Artikkelien määrä kuitenkin romahti vuoden kuluessa. Aiheita oli, aikaa ei! Huomasin yhä useammin istuvani puhelin kourassa ja selaavani Instagram-kuvia. Näin myös itseni automaattina, joka ravasi kuvasta toiseen, näpäytti kaksi kertaa ja unohti jopa lukea, mitä sinne oli kirjoitettu, sitten unohti kuvankin. Onko tässä mitään järkeä, merkitystä? Kuitenkaan en ole satojen seuraaja enkä saa omiin kuviini ”tykkäyksiä” muutamaa kymmentä enempää. Siis melko rajallinen määrä. Kuvavirta, mukana tosi hyviäkin kuvia, on loputon ja niihin haluaisi perehtyä paremmin. Ei vain ehdi, kun uutta tunkee koko ajan lisää esiin.

Tämän vuoden aikana yritän, en lupaa, paneutua blogiin ja jättää Instagrammin sivuun. En ehkä lopeta sitä kokonaan, mutta en enää mieti kuvia sen pohjalta, vaikka paljon olenkin oppinut lisää valokuvauksesta myös Instan kautta. Blogin kirjoituksissa keskityn siihen oleelliseen, jota olen aina halunnut tehdä, tutkia kaikkea uutta löytämääni. Niinpä luvassa on sammalia, kukkia, hyönteisiä, sieniä ja niiden elämää. Lisäksi jatkan mielenkiintoisten kirjojen esittelyä onhan sekin eräänlaista uuden ja oudon tutkimista. Toivottavasti tämä ratkaisu tyydyttää lukijoitani, joita kuitenkin täällä blogin puolella on huomattavasti enemmän kuin kuvien katselijoita Instagrammissa.

Tämän vuodatuksen kautta Mielenkiintoista Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Kukkakimppu Suomelle

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Suomen juhlavuosi huipentuu!

Olin eilen Pälkäneen kirjastossa, Arkissa, rakentamassa juhlan kunniaksi valokuvanäyttelyä. Sen teemaksi olin valinnut juhlavat suomalaiset luonnonkukat. Niistä sommittelin Kukkakimpun Suomelle. Osa kuvista on ollut näytteillä jo aiemminkin, mutta suuri osa on uusia parin viime vuoden ajalta.

Kun viime talvesta alkaen mietin näyttelyn aihetta, nousi keskeiseksi maamme tavallisten kasvien kauneus, kukkien loisto, joka helposti jää meiltä huomaamatta. Minulle niiden katseleminen on tullut verenperintönä. Äitini, joka ollisi täyttänyt keväällä sata vuotta, oli innokas kasvien kerääjä ja katselija lapsuudessaan ja oikeastaan nautti niistä koko ikänsä. Hän opetti minutkin viihtymään kukkien parissa. Meillä on upea aarre näissä kasveissa, kun vaan ymmärrämme ja hyväksymme sen. Samaahan on koko oma maamme. Se on lukemattomilla mittareilla todettu yhdeksi maailman parhaista. Niinpä en jaksa ymmärtää sitä valitusta ja moitetta, jota kuulee päivittäin. Ollaan onnellisia maastamme ja nautitaan siitä.

Näyttelyn yksi tarkoitus on luoda positiivista ilmapiiriä ehkä hieman harmaaseen loppusyksyyn. Räntäsade, koleus ja pimeys kuuluvat tänä päivänä suomalaiseen elämään. Eihän ne aina ole mukavia, mutta sää on asia, jolle emme voi mitään. Voimme pukeutua sään mukaan, voimme ajatella kesän valoa ja lämpöä, nauttia kummastakin.

Näyttely kuvaa myös suomalaisuutta. Taulut on ripustettu aitoolaisen Printscorpio oy:n lippupainon aidoille lippukankaille Suomen lipun muotoon. Heille kiitos tästä. Lippumme saa symbolisesti värinsä lumesta ja taivaasta, mutta sen värit toistuvat myös monissa luonnonkukissa, kielon valkoisuudessa ja lemmikin sinessä.

Näyttely on avoinna kirjaston aukioloaikoina tämän kuun ajan. Tervetuloa tustumaan!

Toinen Tuntematon

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Väinö Linna puki vuonna 1954 sanoiksi jatkosodan mielettömyyden. Hän kirjoitti sotilaiden tehtävästä, elämästä ja kuolemasta. Se oli kuitenkin lähes yksinomaan miesten tarinaa. Hän oli saanut aiheet ja kokemukset rintamalla taistellessaan rinta rinnan näiden tuntemattomien korpisotureiden kanssa. Tänä syksynä ilmestyi tältä pohjalta kirja, jossa pyritään kuvaamaan näiden samojen sankareiden taustoja naisten näkökulmasta. Mielenkiintoinen kokeilu, joka osoittautui aivan tasokkaaksi antologiaksi. Tässä muutamia ajatuksia kirjasta.’

22 nykykirjailijaa kirjoitti kukin novellin Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista sotilaiden takana. Tässä on tarjolla tarina puolisosta, äidistä, siskosta, tyttöystävästä, ystävästä jne. Novelleissa esiintyvät monet tunnetut Linnan kirjan sankarit. Samalla kun kerrotaan kotirintaman peloista ja töistä, valotetaan myös sotilaiden taustaa, kuten lapsuutta. Kaikki tämä on siis moneen kertaan pyöritettyä ja usean kirjailijan päässä syntynyttä fiktiota.

Joku toinen olisi tietenkin kirjoittanut tarinan toisella tavalla ja siinä piileekin kirjan vaikeus. Kun kirjailijat eivät ole nähneet toistensa tekstejä, mutta kirjoittavat yhden henkilön fiktiivisestä tuotteesta, ei voi jälki olla kovin tasainen. Sinällään kirja on onnistunut hyvin tuomaan esiin sen ajan elämää ja kohtaloita. Niinpä monessa tarinassa mustakaapuinen mies polkee taloon polkupyörällä. Se lienee ollut se kotirintaman pelottavin asia, joka on jäänyt mieleen.

Sille ei voi mitään, että tarinat eivät ole keskenään vertailukelpoisia eivät rakenteiltaa eivätkä tekstiltään. Kaikki kirjoittajat eivät ole olleet uskollisia kohteelleen. He ovat ottaneet mielestäni liikaa omia vapauksia. Kuitenkin kirjaa lukiessa, monesta tarinasta henki Linnan tekstin tuntu. Erityisesti Hietasen kohtalo ja tausta puhutti Tuula-Liina Variksen novellissa Kyl Urho ain pärjää. Tässä puhutaan Hietasen kielellä ja sama optimismi kumpuaa kotiväestä kuin Hietasesta itsestäänkin. Vilahtaapa novellissa itse maestrokin naapurikorsun hiljaisena kuuntelijana. Kun tehtävänannossa oli kyseessä naisen näkökulma, olisi tässäkin saanut Hietasen itsensä jättää enemmän taka-alalle.

Muutama novelli oli kokeellinen eikä sellainen minusta oikein sopinut tähän antologiaan. Ne erosivat niin paljon Linnan tekstistä, että tuntuivat oleva kuin eri maailmasta. Lisäksi ihmetytti kertomusten muoto. Eikö nykykirjailija osaa enää kirjoittaa novellia. Nyt monet kertomukset olivat kuin romaanin kehitelmiä. Novellillahan on ihan oma genrensä ja sen kirjoittaminen on oma taitonsa.

Kokonaisuutena kuitenkin hyvä julkaisu, joka kannattaa lukea.

Kirjailijat:

Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis, Hanna Waselius