Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Savannin ruohonsyöjiä ja yksi petokin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leijonapariskunta

’Etelä-Afrikan safareita mainostetaan mahdollisuudella nähdä viisi suurta. Tämä käsite juontaa juurensa menneisyydestä, jolloin jokaisen kunnon metsästäjän piti saada seinälleen viiden ison eläimen trofee. Nykyään juuri näitä eläimiä yritetään suojella salametsästäjiltä. Tähän ryhmään kuuluvat elefantti, leijona, sarvikuono, puhveli ja leopardi. Matkan aikana näimme muut paitsi leopardia, joka onkin hyvin vaikea luonnossa löytää.

urosleijona

Leijonaa pidetään vaarallisena eläimenä ja sitä se onkin, mutta oppaan mukaan virtahepo on tappanut eniten ihmisiä agressiivisella käytöksellään. Tapasimme leijonat kahdesti. Ensi kerralla emot ja kolme poikasta yrittivät saalistaa virtahepoa, mutta tämä pelastautui lammikkoon turvaan. Toisella kerralla saimme tarkkailla samoja leijonia uudelleen ihan lähietäisyydeltä niiden lepäillessä tien reunassa iltahämärissä. Leijonien määräksi Afrikassa arvioidaan tällä hetkellä n. 20 000 kpl. Eläin on rauhoitettu ja yksilömäärää seurataan tarkasti.

virtahepo pakenee leijonat perässään

Virtahepo oli nopeudessaan minulle yllätys. Suuri, jähmeä eläin pelastautui leijonilta oveluudella ja nopeudella. Lammikko oli sen turvapaikka ja sinne se sukelsi, kissojen jäädessä rannalle nuolemaan kastuneita käpäliään. Savannin puroja oli padottu, jotta saatiin hipoille sopivia lammikoita turvapaikoiksi. Enpä tiedä, oliko leijonanpentujen todellinen tarkoitus saalistaminen vai harjoitus. Ei ne kovin tosissaan näyttäneet yrittävän, mutta hipon naamalla oli kyllä pelokas irvistys. Eläin on uhanalainen. Esim. Kongossa kanta on metsästyksen vuoksi romahtanut yli 90%.

isosarvikuono ruokailemassa

isosarvikuono

Sarvikuonoa pidetään yleensä vaarallisena sarvensa ja suuren massansa vuoksi. Täällä ne olivat kyllä oikein lauhkeuden perikuvia. Kaikessa rauhassa lauma sarvikuonoja söi ruohoa parin metrin päässä ihmisiä täynnä olevasta autosta. Hyökkäämällä kohti ne olisivat tehnyt selvää jälkeä. Oppaan mukaan mitään vaaraa ei ollut, vaikka nautimme virvokkeita auton ulkopuolella ja suuri emo viikon ikäisen poikasen kanssa lähestyi tietä pitkin. Itse kyllä vilkuilin huolestuneena ympärilleni. Ehkä oppaat tietävät. Kaukoidän uskomukset eläimen sarvesta tehdyn jauheen vaikutuksesta mieskuntoon on ajanut sarvikuonot uhanalaisiksi. Isosarvikuonolla, jonka tapasimme, on vielä elinvoimainen kanta Afrikassa (n. 11 000 kpl), mutta muut neljä lajia ovat suurissa vaikeuksissa. Vuosittain sarvikuonoja tapetaan edelleen sarven vuoksi, jossa ei ole tieteellisesti todettu olevan mitään parantavia aineosia. Kilohinnaltaan sarvi on kalliimpaa kuin kulta.

savanninorsu

Norsu eli elefantti on toinen, joka kärsii edelleen salametsästyksestä. Syöksyhampaiden norsunluu on haluttua tavaraa salakaupassa. Monet maat ovat kieltäneet kaupan, mutta se ei ole metsästystä lopettanut. Afrikassa elää noin puoli miljoonaa norsua. Lajeista savanninorsu on metsänorsua yleisempi. Useana iltapäivänä katselimme asunnon terassilta, kun norsut laskeutuivat rinnettä alas laaksoon ruokailemaan. Norsun on syötävä koko ajan ja sen kyllä näki alueilla, joissa kymmenien norsujen laumat olivat kulkeneet. Lauhkealta tuokin eläin vaikutti, vaikka hieman hirvittikin kun muutaman tonnin painoisia eläimiä tallusti auton puskuria hipoen eteenpäin.

gnu rehvastelee keskellä tietä

kirjoantilooppi ruokapuuhissa

Antilooppien maailma on usein se mikä savanneilta jää helpoimmin matkaajan mieleen. Laumat liikkuvat rauhallisesti kuin yhdestä tuumasta, ruokailevat, lepäilevät, ovat varuillaan. Antilooppien ryhmään kuuluu yli viisikymmentä lajia eri puolilla maailmaa. Täällä tapasimme kymmenen lajia: bufloni, gnu, nyala, impala, kudu, valkopäätopi, kirjo-, lehmä- ja hirviantilooppi sekä kalliohyppijä. Asuinpaikka oli saanut nimensä kalliohyppijän mukaan. Kololo on pieni jyrkillä rotkojen kalliorinteillä elävä antilooppi, jolla on hauskat pystyt sarvet.

kalliohyppijä eli kololo

Usein nämä ruohonsyöjät liikkuivat suurina laumoina valppaasti tähyillen ympäristöönsä. Vaikka niillä ei luontaisia vihollisia ole kuin leijona ja leopardi, niin tarkkana ne silti olivat myös sillä alueella, jossa näitä petoja ei olisi pitänyt olla. Antilooppeja myös metsästetään ja sillä tavalla pidetään kantoja kurissa, tuskin kuitenkaan ihan turistikeskusten ympäristössä. Aikaisemmin näillä savannilla olevilla tiloilla oli ohjelmistossa myös metsästyssafareja, Nyt niistä ei kukaan puhunut mitään. Toisaalta meille tarjottiin päivällisellä usein riistaa, joka osoittautui esim. gnuksi.

hirviantilooppi eli elandi

koristeellinen nyala

Kaunein antilooppi oli ainakin minun mielestäni nyala, ehkä senkin vuoksi, että se useana päivänä tuli tervehtimään meitä asunnon eteen. Tämä koristeellinen eläin oli aivan kesy. Kun majoituksen läheisyydessä oli mahdollisuus sekä pyöräillä että kävellä eläinten keskellä, niin varsinkin nyala oli se, joka antoi ihmisen tulla lähelle ja katseli ystävällisen oloisena ihmisen toilailua kameran kanssa.

Vaikuttavin eläin on kuitenkin kirahvi. Tämän koko on häkellyttävä, mikä tietenkin johtui siitä, että puut ovat matalia. Kun se ensimmäisenä päivänä seisoi tiellä vasten nousevaa aurinkoa, ei voinut muuta kuin pysähtyä ja olla hetki hiljaa paikallaan. Tämäkin uljas eläin ajautui uhanalaiseksi, kun yksilömäärä painui alle sadantuhannen. Muutama vuosi sitten laji jaettiin

kirahvi aamuvalossa

neljään eri lajiin. Erot ovat lähinnä lisääntymisessä ja ihon kuvioinnissa. Tämä entisestään lisää kirahvien suojeluarvoa. Vielä on tarkemmin selvittämättä näiden uusien lajien levinneisyys ja yleisyys, eipä niillä taida olla vielä virallisia suomalaisia nimiäkään. Matkalla oppii valtavasti, kun pitää korvansa ja silmänsä auki. Niinpä en tiennyt ennestään, ettei kirahvilla ole äänihuulia ja että se märehtii valtaisalla vauhdilla ruokaansa. Oli hupaisaa seurata, kun märepallo meni ylös alas pitkää kaulaa kuin hissillä.

Meille Suomeen on uutena eläimenä tullut villisika, täällä peuhasi pahkasika, huvittava pikkuotus näihin jättiläisiin verrattuna. Sen uteliaisuus sai katsojankin uteliaaksi, kuinka monta isoa ja kuinka monta pientä sieltä jonossa juokseekaan. Ulkonäöstään ja vaikuttavista torahampaistaan huolimatta pahkasika on suhteellisen vaaraton otus.

hupaisa juoksentelija – pahkasika

Kun savannin eläimistä puhutaan, ei voi unohtaa hevosen sukulaista, seepraa. Nehän liikkuvat yleensä pienissä laumoissa ja pakenevat herkästi ihmistä. Kun seepra seisoi yksinään puiden varjossa, ei voinut kuin ihmetellä, kuinka hyvä suojaväri sillä on raitapaidasta huolimatta. Valot ja varjot naamioivat seepran puiden siimekseen näkymättömiin. Uskomatonta on myös se, että eläimen raidoitus on kuin meidän sormenjälkemme, ei kahta samanlaista.

seepra – raitapaita

Kyllähän matkalla muitakin eläimiä nähtiin: juovahyeena, sakaali, pensasorava, liskoja ja matelijoita, hyönteisiä ja hämähäkkejä, skorpioni äyriäisistä ja kameleontti. Ehkä niistä teen vielä yhden jutun erikseen. Tähän alle vielä hellyttävä kuva leijonaemosta ja kolmesta pennusta, kissat leikkivät, vaikka ”aseet” räiskyvät. Muistikortit täyttyivät toinen toistaan hienommista kuvista.’

leijonaemon onnellinen perhe

Savannin lintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

helmikana

’Matkalla oli käytössäni alueen linnuista kertova kirja (Sinclair, Hockey, Tarboton & Ryan: Birds of Southern Africa). Se kattoi koko eteläisen Afrikan eli Etelä-Afrikan tasavallan lisäksi myös Namibian, Botswanan, Zimbabwen ja Mosambikin. Koko tällä alueella on tavattavissa liki 1000 lintulajia, joista endeemisiä on noin 100. Matkan aikana liikuttiin melko suppealla alueella Johannesburgin pohjoispuolen savannialueilla. Laskin lintukirjasta, että näiltä paikoilta olisi ollut mahdollista löytää noin 320 paikallista lajia ja 85 muuttolintua, joista osa muuttaa sinne Suomesta saakka. Itse näin tunnistettavasti 100 lajia ja noin 60 sain jonkinmoisen valokuvan, joskin ne jäivät aika vaatimattomiksi.

arokotka

Lintukirjan mukaan kotkia ja haukkoja savannilta voisi löytää melko runsaasti (48 kpl). Nämä ovat kuitenkin tottumattomalle hyvin vaikeita määrittää lajilleen. Kaukaa saattoi nähdä petolinnun liitävän savannin yllä, mutta sen määrittäminen olisi vaatinut kaukoputken, jota minulla ei ollut mukana. Se olisi ollut näillä aukeilla mailla hyvä lisä. Niinpä tunnistettu petosaalis jäi kahteen kotkaan ja haukkaan sekä yhteen pöllöön. Ilmeisesti savannilla ei myöskään ollut sillä hetkellä raatoja, koska korppikotkat puuttuivat kokonaan.

Savanni mielletään kuivaksi biotoopiksi ja siksi minulle olikin yllätys, että siellä oli myös pieniä lampia ja virtaavia vuolaita puroja. Nämä olivat kuitenkin liian vähäisiä ylläpitämään laajempaa vesilintukantaa. Pikku-uikku oli ainoa havaittu laji paristakymmenestä mahdollisesta. Kahlaajia löytyi jonkin verran enemmän, mutta ne saattoivatkin liikkua myös kuivemmilla paikoilla. Mukavia tuttavuuksia olivat hyypät, joita näin kolme erilaista: tuhkahyyppä, kruunuhyyppä ja seppähyyppä. Hadadanibis toimi monena aamuna herätyskellona kuuluvalla rääynnällään.

tuhkahyyppä

habananibis

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkin päivää puiden kätköistä kuului yksitoikkoinen minuuttikaupalla kestävä voimakas pop-pop-pop ääni. Vasta viimeisenä päivänä ääntelijä paljastui sepäksi. Näitä tikkalintuihin kuuluvia lajeja ei meillä tavata. Savannilla ne osoittautuivat yllättävän yleisiksi, niin kuin muutkin tikat ja tikkaset. Seppiä tapasin neljä lajoa, tikkoja viisi lajia. Se, että lintuja ei nähnyt mutta kuuli, oli aivan tavallista. Lintu ei laulanut, vaan se varoitteli tai esitti erilaisia kutsuääniksi luokiteltavia äännähdyksiä. Vain oliivikultarinnan kuulin laulavan heleää reviirilauluaan. Liekö sillä siellä pesä. Niinpä nämä linnut eivät myöskään istu puun latvassa tai oksalla näkyvällä paikalla, vaan ne ovat lehvistön suojassa. Kun ne lähtevät häirittynä liikkeelle, ne lentävät vinhaa vahtia usein monta sataa metriä ja kiepsahtavat välittömästl lennon jälkeen lehvistön suojaan. Niinpä niiden määrittäminen ei aina ollut helppoa kuvan ottamisesta puhumattakaan.

kirjoseppä

mustavyöseppä

Varpuslintujen ryhmä on täälläkin suurin, liki parisataa lajia. Ne ovat myös haastavimpia pienuutensa ja arkuutensa vuoksi. Aamuhetket olivat parhaita näiden esiin löytämisessä. Kun sitkeästi odotti, niin lintu tuli esiin joko uteliaisuuttaan tai epähuomiossa ja siitä saattoi saada kuvan. Monesti nämä linnut ovat myös hyvin kirkasvärisiä ja luulisi niiden erottuvan siksi helposti. Monet erottuvatkin, mutta koska puiden lehdet, kukat ja  hedelmät ovat myös värikkäitä, ei lintu poikkea niistä kovinkaan paljon ja silloin kirkasvärinenkin lintu saattaa jäädä huomaamatta. Tällaisia olivat esimerkiksi loistokottaraiset, siepot ja medestäjät. Tämä viimeinen ryhmä olikin erikoisen mielenkiintoinen, vastaahan se uuden maailman kolibreja. Olen näihin törmännyt niin Gambiassa kuin Sri Lankassakin, joten luulin niiden olevan tuttuja täälläkin, mutta eipä ollutkaan. Monen linnun kohdalla huomasi, että ne olivat hieman sottaisen näköisiä: höyhenet vinksottivat, värit olivat vähän mitä sattuu ja varsinkin medestäjillä se tuotti vaikeutta, koska lajit tunnistetaan väreistä. Pitkään sain kiikaroida kukissa pörrääviä lintuja ennen kuin sain varmuudella kaksi lajia määritettyä: valkovatsa- ja samettimedestäjä.

orvokkikottarainen

vihersäihkyjä

 

Säihkylinnut ovat tietysti niitä, joita oikein erikoisesti etsitään, ovathan ne paitsi koreita, niin myös eksoottisia. Kalastajia näin neljä lajia, joista yleisin oli metsäkalastaja, jonka kaunis suriseva huuto kuului milloin mistäkin. Meidän harvinaisuus mehiläissyöjä oli siellä hyvin yleinen, samoin savannisininärhi. Näistä eksoottisin oli kookas vihersäihkyjä punaisena kaartuvine nokkineen ja pitkine pyrstösulkineen.

afrikankäki

Kun linnuista neljäsosa on muuttolintuja, niin tokihan siellä on meikäläisiäkin lintuja tavattavissa. Havaitsin ainakin haara- ja räystäspääskyn, harmaasiepon ja pajulinnun. Viereisen kuvan käki on kovin eurooppalaisen näköinen, mutta on kuitenkin rinnakkaislaji eli afrikankäki. Hiirihaukka liiteli jokilaakson päällä, mutta oli sikäläistä alalajia ja mehiläissyöjä , joka on samannäköinen kuin meilläkin tavattu lienee kuitenkin paikallista rotua. Näin tuttuja voi tavata kaukomaillakin.

Jos pitäisi nimetä mielenkiintoisin lintu, se varmaankin olisi töyhtöturako. Pieni parvi näitä hauskannäköisiä lintuja naureskeli majoituksen läheisyydessä joka aamu. Myös pienet hiirot olivat valloittavia, niistä vaan en millään onnistunut saamaan kelvollista kuvaa. Näille molemmille on tyypillistä hämmästyttävän pitkä pyrstö. Tämä on yksi piirre lisää savannin lintuihin. Monessa ryhmässä on lintuja, joiden pyrstö on luonnottoman pitkä: laahuspiispa, lesket, paratiisimonarkki, hiirot, jotkut lepinkäiset, säihkyjät. Tuntui jopa siltä, että linnun oli vaikea lentää pyrstönsä kanssa, koska se saattoi olla monta kertaa linnun pituinen. Myös alla olevan kuvan loisnokkelilla on oma tehtävänsä savannilla. Se noukkii syöpäläisiä suurten eläinten iholta. Tässä se on kiipeämässä kirahvin lapaa ylöspäin. Näitä näkyi monilla muillakin eläimillä.

afrikan metsäkalastaja

loisnokkeli  

 

töyhtöturako

Tässä muutamia havaintoja matkan lintumaailmasta. Vaikka en ole mikään varsinainen bongari, niin merkitsen kuitenkin muistiin uutena näkemäni linnut eli ns. elikset, maailmanpinnat. Nyt niitä kertyi tällä matkalla 70 lajia.’

Safarilla Etelä-Afrikassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Welgevonden puisto

’Vaikka pidän eläimistä, kasveista ja yleensä luonnosta, en koskaan ole erityisemmin ollut kiinnostunut Afrikan suurista eläimistä. Olen suhtautunut niihin passiivisesti. Niinpä en kovin paljon odottanut ensimmäiseltä safarimatkaltanikaan. Ystävät ovat hehkuttaneet Kenian safareita, Krügerin puiston komeita maisemia, eksoottisia seikkailumatkoja. Viime viikon vietin Etelä-Afrikassa Kololo Game Reserven alueella Johannesburgista pohjoiseen keskellä savannimaisemaa. Kun etukäteen kotona katselin YouTube-videoita paikasta, hymähtelin niiden mainosmaisuudelle: eihän ole mahdollista kulkea eläinten keskellä ilman suojaa, eihän ole mahdollista ajaa polkupyörällä pitkin savannia, eihän ole mahdollista, että portailla märehtii antilooppi ja kirahvi kurkistaa ikkunasta sisään. Kuitenkin se kaikki oli mahdollista.

Matka oli yllätys monella tapaa. Se oli seuramatka, jollaisilla en enää vuosikausiin ole viihtynyt. Omatoimimatkat ovat tulleet halvemmiksi ja antaneet enemmän. Nyt koin poikkeuksen. Matka oli hyvin järjestetty ja hinta/laatu-suhteeltaan kohdallaan. Ohjelmaan kuului safariajelu maastoautolla 1-2 kertaa päivässä sekä aidatulla neliökilometrien suuruisella luonnonsuojelualueella että aitaamattomalla laajalla puistoalueella. Vaarallisimmat eläimet, leijona, sarvikuono, virtahepo. elefantti, elivät aidatulla alueella luonnonmukaista elämää ja niiden hyvinvoinnista pidettiin huolta. Puistoalueella eli vaarattomampia eläimiä, antilooppeja, seeproja, kirahveja, pahkasikoja, jotka suhtautuivat ihmiseen hyvinkin välinpitämättömästi. Vavahduttavaa oli kulkea jalan hiekkatiellä, kun oikealla puolella laidunsi kuuden kirahvin lauma ja vasemmalla puolella ruokailivat kymmenet antiloopit ja seeprat vain muutaman metrin päässä.

Kololon majoitusrakennus

Salametsästys on edelleen paha ongelma Afrikan suojelualueilla. Vuosittain ammutaan edelleen sarvikuonoja sarven takia, elefantteja norsunluun takia. Täällä tämän järjettömyyden huomasi. Kun sarvikuono söi ruohoa auton vieressä kaikessa rauhassa, ei voinut kuvitellakaan, että joku haluaisi ampua tuon uljaan eläimen. Paikalliset oppaat ja matkailutoimijat tekevät jatkuvaa tarkkailua ja raportointia eläinten määristä ja mahdollisista salametsästäjistä. He ruokkivat eläimiä tulipalojen jälkeen, he seuraavat kantojen vahvistumista ja puuttuvat epäkohtiin. Niinpä esimerkiksi Welgevondenin laajalla luonnonsuojelualueella laiduntaa kaikessa rauhassa niin petoja kuin ruohonsyöjiäkin siinä määrin kuin alue kestävästi pystyy ylläpitämään. Tämä oli upeaa luonnonsuojelutyötä. Me turistit saimme sitten nauttia heidän työnsä tuloksesta ja ihailla näitä hienoja eläimiä.

Tällä matkalla oli hienoa myös se, ettei alue ollut tupaten täynnä turisteja. Monesti oli tunne, että vaikka autossa oli kymmenkunta henkeä, niin tuntui kuin olisi ollut yksin hiljaisuudessa avarassa maailmassa. Tuntui aivan samalta kuin Suomen Lapissa vaeltaessaan tunturimaastossa: pieniä puita harvakseltaan, matalia loivapiirteisiä tuntureita ympärillä ja se hiljaisuus. Teki mieli ottaa reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Sitten muistin leijonat ja leopardit.

Tällaista safaria voisi suositella muillekin. Lentomatka on hirveä, kun aikaa kuluu matkaan puolitoista vuorokautta, mutta sen kyllä kestää. Hinnaltaan tällaisen matkan voi saada alle kahden tuhannen ja siihen kuuluu kaikki, juomarahoja lukuunottamatta. Teen jatkossa muutaman artikkelin matkan luontoannista, kunhan saan perattua tuhansien matkalla otettujen kuvien arkiston.’

auringonnousu savannilla

Uutta tekniikkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kalvashiippasammal (Orthotrichum pallens)

’Viime kesänä pidin valokuvanäyttelyn Luopioisten kirkonkylällä vanhan kunnantalon kahviossa Pytingissä. Näyttely onnistui hyvin ja sai paljon mielenkiintoa osakseen ihan valtakunnallista lehdistöä myöten (HS, 2.8.2017). Näyttely koostui sammalten muotokuvista ja ne oli otettu itselleni uudella tekniikalla.

Jos jollakin alalla tekniikka on vienyt harrastajat mennessään, niin juuri valokuvauksen alalla. Vuosituhannen alun aikaan yleistynyt digikuvaus mullisti alaa enemmän kuin koko edellinen vuosisata. Nyt ei kamerassa enää tarvittu filmiä, ei liikkeessä tehtävää kehitystä eikä vedostusta. Nyt riitti, kunhan otti kuvat ja siirsi ne sitten tietokoneelle muokattavaksi. Vähitellen kuvien piksellimäärä lisääntyi ja kuvista tuli vertailukelpoisia entisille filmikuville. Tosin edelleen on harrastajia, jotka vannovat filmin varaan niin laadun kuin säilyvyydenkin puolesta. Muutos kuitenkin räjäytti otettujen kuvien määrän.Tosin kyynikot julistavat, ettei koskaan ole otettu niin paljon kuvia kuin digiaikana, eikä koskaan niin huonoja kuvia.

Seuraava mullistus oli kännykkään ilmaantunut korkeatasoinen kamera. Taas kuvien määrä lisääntyi, taas otettiin paljon eritasoisia kuvia, mutta samalla kuva menetti säilytysarvonsa. Kuvasta tuli kertakäyttötavaraa. Se otettiin, näytettiin ehkä toiselle ja poistettiin. Kuva oli tehtävänsä tehnyt. Muutamat onnekkaat otokset päätyivät some-sivuille, viihdyttivät hetken ja hautautuivat arkistoihin. Nekin olivat tehtävänsä tehneet.

Mitä ovat sitten uudet tekniikat, joista alussa kerroin? Kautta aikojen kuvia on pyritty parantelemaan, retusoimaan. Alkuaikoina mustavalkokuvia väritettiin, muotokuvien taustoja maalattiin uudelleen, ryppyjä tasoitettiin ja luomia poistettiin. Digiaikana Photoshopin kaltaiset ohjelmat tekevät epäonnistuneestakin kuvasta kelvollisen. Kuvia muokataan ja muutetaan, saadaan yhdisteltyä ja manipuloitua monella tavalla. Myös jo kuvaustilanteessa pyritään vaikuttamaan kuvan laatuun. Ennen käytettiin suodattimia linssin edessä, nyt kameroiden monipuolisia automaattisia ominaisuuksia.

Näyttelyni kuvissa tekniikkana oli pinoaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että kamera ottaa kohteesta useamman kuvan eri tarkennuspisteillä ja yhdistää sen jälkeen automaattisesti kuvien tarkat alueet lopulliseksi kuvaksi. Näin kuvaan saadaan laajempi syvyysterävyys kuin yksittäisen kuvan ottamisen yhteydessä olisi mahdollista. Menetelmä on yleistymässä vauhdilla ja pian näemme yhä terävämpiä otoksia. Tämä tekee varsinkin makrokuvauksesta näyttävää. Ihmissilmä muuttaa tarkennusetäisyyttä koko ajan ja niin aistimme kuvan todellisuutta terävämpänä. Nyt sen tekee kamerakin ja näyttää samalla kertaa kaikki siirtovaiheet.

Uskomatonta! Keksintö ei ole uusi, mutta ennen kuvien kokoaminen on pitänyt tehdä tietokoneen ohjelmalla, nyt sen tekee kamera itse. Muitakin uusia tekniikoita on tulossa. Niiden yleistymistä odotellessa, nautitaan pinoamisen tuomista syväterävistä kuvista.’

Marjalintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taviokuurna

’Vaikka viime kesä meidän ihmisten kannalta ei ollutkaan paras mahdollinen, niin joidenkin kannalta se oli. Syksyllä itse noukin ennätysmäärän puolukkaa ja noukkimatta vanhaan tuttuun paikkaan jäi vielä runsaasti. Pihlajat notkuivat punastuvia marjaryppäitä, aronia-aidat kiilsivät mustista marjoista. Linnuille se oli ruokaa.

Nyt talvella näemme syksyn runsauden loppunäytöksen, marjalinnut tyhjentävät marja kerrallaan puita ja pensaita. Ilmaston muuttumisen seurauksena monet linnut, varsinkin rastaat, jäävät viivyttelemään ja harkitsevat muuttoa vasta, kun ruoka alkaa loppua. Lisäksi tulevat ns. kiertolinnut, jotka paikkalintujen tapaa saattavat viipyä täällä talven, mutta kiertelevät ravinnon perässä pohjoisesta etelään tai idästä länteen.

taviokuurna


Tänä talvena on täällä Keski-Suomessa nähty taas pitkän ajan jälkeen peippolintuihin kuuluvaa itäistä taviokuurnaa. Lintu muistuttaa ulkonäöltään käpylintuja, joihin se aikaisemmin kuuluikin, mutta sen nokka ei ole ristissä, kuten käpyjä auki murtavilla käpylinnuilla. Linnun vanhoissa nimissä esiintyy edelleen sana käpylintu, mutta myös marjojen syömiseen viittaavia nimimuotoja. Poimin Kaisa Häkkisen kirjasta Linnun nimi mm. seuraavia kansanomaisia nimiä: pihlajalintu, nakkilintu, käpylintu, natvaakko, tuomiherra, isompi tuuherra, kuusikas, lehvälintu. Nyt näitä kuurnia hyvällä tuurilla voi nähdä viimeisiä pihlajanmarjoja napsimassa, mm. Laajavuorentien varressa Jyväskylässä.

räkättirastas

Muutamat rastaat ovat myös liikkeellä marjojen perässä. Mustarastas on jo monena vuonna jäänyt talvehtimaan talojen ruokintojen varaan. Se ei ole kovin ahne marjoille. Sen sijaan räkättirastas viihtyy marjapuissa ja saattaa selvitä pakkastalvestakin kevääseen niiden varassa. Siitä on tullut viime vuosina uusi talvilintu keskistä Suomea myöten. Jos marjat loppuvat kesken, se on meidän avun varassa, sillä jyviä ja matoja ei lumen keskeltä ole helppo kaivaa. Silloin se saattaa tulla lintulaudoille syömään mustarastaan tapaan, mutta mieluummin se verottaa kesällä marjapensaita ja talvella pihlajia. Muitakin rastaita on talvella tavattu, mutta pakkasten tultua ne kyllä kiiruhtavat nopeasti etelämmäksi.

tilhi

Vanhastaan tuttu marjalintu on tilhi. Se liikkuu marjojen perässä suurina parvina ja silloin iloinen sirinä täyttää ilman. Tänäkin talvena olen tavannut useita muutaman kymmenen linnun parvia pyrähtelemässä tien reunan pihlajissa ja lähikoivuissa. Tämä pohjolan papukaija riippuu oksalla milloin pää alaspäin, milloin kurkottaa jalat harallaan marjaa naapurioksalta. Linnut viihtyvät myös muiden marjansyöjien parissa ja muodostavat sekaparvia. Jos tilhiä on runsaasti, niin ne viihtyvät vain toistensa seurassa ja tuntuu kuin ne ruokaillessaan juttelisivat toisilleen. Ruokatapoja ne eivät ole oppineet, vaan pöytä on niiden jälkeen kovin sottaisessa kunnossa.

punatulkku

Kun marjalinnuista puhutaan, ei pidä unohtaa myöskään kotoista punatulkkua. Tilhi pesii Lapissa ja kiertelee sieltä etelään, punatulkku pesii kuusimetsissä ja siirtyy talvella sieltä pihapiiriin. Se on siis näistä linnuista selvimmin paikkalintu. Sama tulkkupari saattaa viettää koko elämänsä samalla paikalla siirtyen vain metsän ja pihan väliä. Punatulkut ovat siemensyöjiä ja marjojen loputtua siirtyvät syömään puiden siemeniä ja lintulautojen herkkuja. Huonoina marjavuosina tulkut joutuvat tyytymään meidän ihmisten tarjoamaan sapuskaan. Monesti kuulee haukuttavan punatulkkuja juopoiksi tai kännisiksi, koska ne syövät myös käyneitä marjoja. Lintu ei kuitenkaan tule humalaan, sillä sillä on sen verran erilainen ruoansulatusmekanismi kuin meillä ihmisillä. Siksipä linnuille ei myöskään saa tarjota lintulaudoilla suolaista eikä homehtunutta ruokaa. Myös salmonella on lintujen paha vihollinen, eli lauta on pidettävä siistinä.

Muitakin lintuja saattaa löytyä marjapuista, mutta tässä nyt olivat ne tavallisimmat.’

Rajasta etelään, auringosta länteen

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Suosikkikirjailijani, kuten monen muunkin, uusin suomennettu teos on hänen varhaistuotantoaan ja sijoittuu aiheeltaankin sinne. Näin vuoden alkuun kirja oli mukava pala hyvin kirjoitettua ja suomennettua proosaa, jota voi suositella muillekin. Kun se on vielä sivumäärältäänkin kohtuullinen, niin aikaakaan ei tuntunut kuluvan kohtuuttomia. Pieni helmi kirjallisuuden runsaassa tarjonnassa.’

Kirja on siis Murakamin varhaistuotantoa 90-luvun alusta, mutta vasta nyt suomennettu. Siinä liikutaan Murakamille tyypillisissä aiheissa, vain maaginen realismi on poissa. Teos on hyvinkin realistinen. Kuitenkin siinä pohditaan tarkasti ja hienovaraisesti elämää, olemista, suhteita ja paikkaa olemisessa.

Hajimi on neljääkymmentä lähestyvä mies, kirjan minä-kertoja. Hän elää kauniin vaimonsa ja kahden pikkutytön kanssa onnellisen tuntuista elämää. Appensa kautta hän on päässyt menestymään, omistaa kaksi ravintolaa ja pystyy elättämään perheensä vallan hyvin. Jokin kuitenkin olossa ja elämässä on pielessä.

Kirjassa siirrytään hyvin pian muistelemaan miehen lapsuutta. Hän on ainoa lapsi ja se on hyvin harvinaista sen ajan Japanissa ja jopa hieman traagista. Niinpä hän lyöttäytyy kouluaikana kaveruuteen samanlaisen yksineläjän Shimamoton kanssa. Tämä on tuiki tavalisen näköinen tyttö. He kuuntelevat yhdessä vanhoja levyjä, istuvat sohvalla ja juttelevat. Muutto toiselle paikkakunnalle katkaisee orastavan suhteen. Se jättää kuitenkin kumpaankin kaipuun ja ikuisen rakkauden tunteen.

Hajimi rakastuu opiskeluaikana Izumiin, mutta pettää tätä tämän serkun kanssa saaden Izumin tuhon partaalle. Suhteen loppuminen ja lopputulos painavat miehen mieltä vielä vuosikymmenenkin jälkeen. Vähitellen muistot Shimamotosta nousevat mieleen uudestaan ja taas uudestaan. Lopulta hänen edessään istuu kaunis nainen, joka osoittautuu Shimamotoksi. Siitä alkaa salailu ja valehtelu, suhde, joka johtaa lopulta siihen, että Hajimi on valmis jättämään kaiken, ravintolat, vaimonsa Yukikon ja tyttärensä. Rakastavaiset viettävät yön Hajimin mökillä, mutta aamulla Shimamoto on hävinnyt. Mitä tapahtui, mikä johti tähän ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se jää kertomatta.

Kirjan nimi viittaa Nat King Colen vanhaan jazzkappaleeseen, jossa puhutaan Mexikon rajasta, mutta kuulijat Japanissa eivät osaa englantia, he vain kuuntelevat ja taas kuuntelevat kappaletta. Siitä tulee yhdistävä tekijä Hajimin ja Shimamoton välille. Jazzin poljento kulkee läpi koko kirjan. Kerronta on samanlaista kuin Murakamin muussakin varhaistuotannossa eli sujuvaa ja aistikasta. Hän osaa kerronnan taidon ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea, elää siinä maailmassa, jonka hän luo. Juoni liikkuu samoilla linjoilla kuin Norwegian Woodissa ja Suuressa lammasseikkailussa. Juonenkäänteet ovat hienovaraisia ja lukija pysyy hyvin mukana, ei tarvitse haukkoa henkeään tai rypistellä kulmiaan. Osittain juoni on ennalta-arvattavissa.

Loppu on kuitenkin erilainen kuin yleensä tämäntyyppisissä kirjoissa. Luin sitä pariinkin kertaan uudelleen ja yritin löytää merkkejä, miksi tässä kävi näin, mutta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt. Halusiko lapsensa äskettäin menettänyt Shimamoto vain mahdollisen uuden lapsen lapsuuden ystävältään, vai oliko kyseessä aivan jotain muuta? Kirja ei kerro. Toisaalta tällainen loppu oli ehkä moraalisesti oikea ja helpompi monelle kirjan henkilölle, vaikka se veikin päähenkilön kriisiin. Lukemisen arvoinen, taattua Murakamia.

Murakami, Haruki: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi, 2017, suom. Juha Mylläri. 230 s.

Elämän jatkuvuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Uusi vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kiviturkkisammal (Paraleucobryum longifolium)

’Vuoden vaihde asettaa paineita. Kuka haluaa tehdä hyviä lupauksia, kuka muuttaa vanhoja käytänteitä. Viime vuosina iän myötä on tullut tarpeelliseksi myös karsia tapoja ja velvotteita. Kaikkea vanhaa ei ehdi tehdä eikä jaksa, varsinkin kun koko ajan tunkee päälle uutta ja mielenkiintoista. Tässä onkin ajan haaste: miten priorisoida elämänsä. Meille tarjotaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ei juurikaan kunnollisia työkaluja pitää se kaikki järjestyksessä. Uuden vuoden alku on syytä ottaa vakavasti, ainakin kaiken tämän pohdinnan suhteen.

Itse olen ollut koko elämäni kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä: linnuista, hyönteisistä, kasveista, sienistä. Kirjahylly on väärällään määritysoppaita ja kuvateoksia. Kamera on aina valmiina ikuistamaan mielenkiintoinen ötökkä, sammal, kukka. Saamaani tietoa olen käyttänyt kovin vähän, joissain tutkimuksissa, kasvistosivuilla netissä, sanomalehtiartikkeleissa, näyttelyissä, täällä blogissa ja viimeksi Instagrammissa. Facebookiin tai Twitteriin en ole onneksi eksynyt. Kaikkeen tähän ei aika kuitenkaan riitä. Nämä nykyajan informaatiokanavat ovat oikeita aikasyöppöjä. Jotain on asialle tehtävä, sillä haluaisi kuitenkin tehdä hyvin sen minkä tekee. Vasemmankäden työt eivät kiinnosta pitkän päälle.

Viime vuoden alussa olin lopettelemassa blogiani juuri tästä syystä. Monien kommenttien jälkeen en niin kuitenkaan tehnyt. Artikkelien määrä kuitenkin romahti vuoden kuluessa. Aiheita oli, aikaa ei! Huomasin yhä useammin istuvani puhelin kourassa ja selaavani Instagram-kuvia. Näin myös itseni automaattina, joka ravasi kuvasta toiseen, näpäytti kaksi kertaa ja unohti jopa lukea, mitä sinne oli kirjoitettu, sitten unohti kuvankin. Onko tässä mitään järkeä, merkitystä? Kuitenkaan en ole satojen seuraaja enkä saa omiin kuviini ”tykkäyksiä” muutamaa kymmentä enempää. Siis melko rajallinen määrä. Kuvavirta, mukana tosi hyviäkin kuvia, on loputon ja niihin haluaisi perehtyä paremmin. Ei vain ehdi, kun uutta tunkee koko ajan lisää esiin.

Tämän vuoden aikana yritän, en lupaa, paneutua blogiin ja jättää Instagrammin sivuun. En ehkä lopeta sitä kokonaan, mutta en enää mieti kuvia sen pohjalta, vaikka paljon olenkin oppinut lisää valokuvauksesta myös Instan kautta. Blogin kirjoituksissa keskityn siihen oleelliseen, jota olen aina halunnut tehdä, tutkia kaikkea uutta löytämääni. Niinpä luvassa on sammalia, kukkia, hyönteisiä, sieniä ja niiden elämää. Lisäksi jatkan mielenkiintoisten kirjojen esittelyä onhan sekin eräänlaista uuden ja oudon tutkimista. Toivottavasti tämä ratkaisu tyydyttää lukijoitani, joita kuitenkin täällä blogin puolella on huomattavasti enemmän kuin kuvien katselijoita Instagrammissa.

Tämän vuodatuksen kautta Mielenkiintoista Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.