Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaikki pysyväinen’Tuore esikoiskirja haukkaa suurta palaa, onnistuu ja ei onnistu. 30 vuotta sitten maailma oli erilainen monella tavalla kuin nyt. Silloin ei varmaankaan kukaan osannut kuvitella tätä päivää, ei nähdä niitä tapahtumia, jotka hyvinkin pian sen jälkeen muuttivat maailmaa ratkaisevasti. Vieläkin näen silmissäni sen ajan kuvia: Jeltsin tankin päällä, Ceausescu vasten seinää ammuttavana, Berliinin muurin murtaminen jne. McKeon on ollut Tsernobylin aikaan alle kymmenvuotias. Niinpä kirja ei voi olla omakohtainen ja se näkyy. Hänen luomansa tarina liittyy todelliseen maisemaan eikä se ole helppo asia. Tässä muutama kommentti kirjasta.’ 

Irlantilaisen teatteriohjaajan esikoisteos kertoo tarinan Tsernobylin ydinturmasta, neuvostomaailman romahtamisesta ja pienten ihmisten kohtaloissa elämää suurempien tapahtumien myllerryksessä.

Tapahtumia kuvataan lääkäri Grigorin, hänen vaimonsa Marian, tämän sisarenpojan Jevgenin ja säteilyalueelta paenneen Artjomin perheen kautta. Kaikkien elämä muuttuu, kun vähitellen tihkuu tietoja suuresta onnettomuudesta, jota neuvostomaailma ei voinut hyväksyä. Grigori joutuu pakon eteen pelastaakseen sen, mitä on enää pelastettavissa. Hän tuntuu olevan ainoa, joka tajuaa, mitä on tapahtunut ja mitä on tehtävä, mutta häntä ei kuunnella, hänet vaiennetaan viimeiseen asti ja niin hän uhraa elämänsä asialle, jota Neuvostoliitossa ei ole olemassakaan.

Maria muuttuu kirjan edetessä vallankumoukselliseksi, joka hakee muutosta Neuvostoliiton natistessa liitoksissaan. Hänen oma avioliittonsa Grigorin kanssa meni rikki jo ennen näitä tapahtumia, mutta kasvoi uudelleen tärkeäksi, kun tapahtumat vyöryivät päälle. Sisarenpoika Jevgeni on taitava pianisti jo lapsena. Toisten poikien kiusaaminen on lopettaa hänen uransa jo ennen kuin se on edes alkanut. Pieni yhdeksänvuotias lapsi elää aivan omaa elämäänsä kaaoksen keskellä ja osallistuu asioihin, joihin ei olisi pitänyt osallistua. Artjomilla ei ole tulevaisuutta. Isä kuolee säteilyyn, sisar sairastuu, äiti taistelee lastensa puolesta, mutta alueelta tulleilla ei ole toivoa, he ovat myrkyllisiä, saastuneita.

Kirja peilautuu Svetlana Aleksijevitsin kirjaan Tsernobylista nousee rukous. Ehkä tämä kirja on ollut hyvinkin suurena ponnekkeena McKeonilla omaa kirjaansa kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumat kulkevat päähenkilöiden mukana, niin taustalla säteilee koko ajan Tsernobyl ja se lukijan on otettava huomioon. Kirjailija lähestyy aihettaan pienten ihmisten kautta. Kun vastassa ovat näin suuret tapahtumat, ei aihe ole helppo.

Hieman ihmettelin aiheen valintaa. Kuinka länsieurooppalainen, tämän ajan hapatuksen saanut voi ollenkaan asettua neuvostoihmisen rooliin ja olla uskottava. Tässä lieneekin kirjan suurin vaikeus ja ongelma. Päähenkilöt toimivat ja ajattelevat länsimaalaisittain, heidän slaavilainen tunteellisuutensa, flegmaattinen olemuksensa, elämän kokemuksensa ja tapansa eivät pääse kirjassa tarpeeksi hyvin esiin. Niinpä Aleksijevitsin kirja kuvaa tuota aikaa paljon paremmin. Ei tämäkään kirja huono ole, mutta siinä kirjailija on haukannut hieman liian suuren palan. Eivät pienet ihmiset tajua näin suuria asioita ennen kuin vasta paljon myöhemmin, kuten viimeisestä luvusta käy ilmi.

Glasnost, perestroika, Neuvostoliiton hajoaminen, Mathias Rust lentokoneineen Punaisella torilla, vallankumouksen uhkat ja sitten maailman pahin ydinvoimalaonnettomuus. Näistä on kulunut nyt 30 vuotta, eikä niitä vieläkään tajuta, ei osina eikä  kokonaisuutena. Grigori kuolee säteilyyn, Maria potee syyllisyyttä lopun ikäänsä, Artjom katoaa historiaan olemattomana uhrina, Jevgenistä tulee sen ajan tulkki, loistava pianisti. Kullakin on taustansa ja siellä olevat valintansa, oikeat ja väärät, painolastina elämässä. Kirjaan kannattaa tutustua!

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena, 2016, suom. Ulla Lempinen. 369 s.

Kesäkuun ensimmäinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Padankoski

’Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä. Kesä alkaa, virallisesti. Säät olivat tosin toukokuussa sen verran kesäisiä, että tuntuu siltä, kuin kesä olisi jo pitkällä. Samaa mieltä tuntuu luontokin olevan, ainakin täällä EH:n alueella. Hämeessä kevätaspekti meni ohi nopeasti, jopa niin nopeasti, etten kaikkien kukkien kukintaa edes huomannut. Omenapuut olivat huppusenaan kukkia vain pari päivää, sireenit lakastuvat jo, samoin kielot. Kesän kukat ilmaantuivat maisemaan jo siinä vaiheessa, jolloin kevät oli vielä aluillaan. Kokosin tähän toukokuun ajalta listan nyt kukkivista ja kukkineista kesäkasveista (perässä ensimmäinen havaintopäiväni). On hämmentävää huomata, että vuosi vuodelta kukinta näyttää siirtyvän aikaisemmaksi. Vaihtelu toki on suurta ollut ennenkin. 70-luvun alkupuolella pakkaset veivät kuusenkasvannaiset useana vuonna vielä kesäkuun alussa, 80-luvulla satoi silloin luntakin. Nyt ennustetaan kylmää ensi viikonvaihteeseen, mutta ennusteet lievenevät koko ajan, kun ajankohtaa lähestytään. Tässä listaa:

  • hietaorvokki 3.5.Padankoski
  • voikukka 2.5.
  • mustikka 6.5.
  • kanankaali 7.5.
  • mansikka 7.5.
  • puna-ailakki 8.5.
  • metsäorvokki 8.5.
  • tuomi 10.5.
  • linnunherne 10.5.
  • metsätähti 18.5.
  • kielo 18.5.
  • koiranputki 19.5.
  • luumu 19.5.
  • suomuurain 19.5.
  • omena 20.5.
  • nurmipuntarpää 20.5.
  • maarianheinä 20.5.
  • kurjenpolvi 24.5.
  • pihlaja 24.5.
  • aitovirna 24.5.
  • nuokkuhelmikkä 24.5.puna-apila
  • sireeni 24.5.
  • aho-orvokki 26.5.
  • lehtokuusama 26.5.
  • valkoapila 26.5.
  • rönsyleinikki 26.5.
  • niittyleinikki 26.5.
  • tuoksusimake 26.5.
  • oravanmarja 27.5.
  • puna-apila 29.5.
  • metsäruusu 29.5.
  • niittynätkelmä 30.5.
  • päivänkakkara 31.5

Kaikkia kasveja en ole merkinnyt muistiin, joten lista ei ole täydellinen. Hämmästyttävää on esim. päivänkakkaran OLYMPUS DIGITAL CAMERAkukinnan alkaminen jo toukokuun puolella. En muista entuudestaan koskaan niin tapahtuneen. Myös apiloiden ilmaantuminen jo toukokuussa on poikkeuksellista. Valkoapilaa oli peltotiellä kymmeniä, tosin yksittäisinä, puna-apilaa pellon laidassa yksi mätäs ja siinä muutama kukka auki. Yleensähän nämä kukat mielletään keskikesän kukkijoiksi.

On joukossa toki normaaliakin kukintaa. Mänty pölläyttelee siitepölyään paraikaa kaikki paikat täyteen. Muistan vastaavaa kesäkuun alusta monelta vuodelta. Pajujen nukkaa alkaa olla joka puolella, kun siemenkodat repeävät ja valkoiset pumpulimaiset lenninhaivenat kiidättävät siemeniä uusille kasvupaikoille. Myös voikukan laskuvarjot ovat ajallaan. Uudet kukat peittävät niittyjä, kun vanhat lakastuvat. Kesäkuu alkaa ja jos tällä tahdilla mennään, kukkivat horsmat ja ohdakkeet jo juhannuksena. Odotellaan sitä!’

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nopeus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Kevään eteneminen ja kesän tulo ovat tänä vuonna olleet huippunopeaa. Vasta äsken leskenlehdet vielä kukkivat, nyt ne ovat jo höydyllä, kuten eilen ottamastani kuvasta näkyy. Tämä kevään ensiairut täällä sisämaassa on tehtävänsä tältä vuodelta jo suurelta osin suorittanut eli jälkeläistuotannon. Nyt sitten vain kasvatetaan yhteyttäviä ’leskenlehtiä’ ja kerätään ravintoa seuraavaa vuotta varten. Kokonaan ovat hävinneet näkyvistä jo kevätkynsimöt ja käenrieskat. Pienet sipulikasvit katoavat nurmikon vehreyteen oikeastaan heti, kun kukinta on ohi tai leikkuri ajaa niiden yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puissa huomaa saman. Tuomet olivat vasta huppusenaan kukkia, nyt terälehdet varisevat ja maa peittyy valkoiseen, kuten yläkuvassa omenapuunkin alla. Toivottavasti pörriäiset ehtivät suorittaa tehtävänsä, muuten saamme turhaan odottaa loppukesästä satoa. Puiden kohdalla hedelmän kasvattaminen kestää koko kesän ja se on valmis vasta syyskuulla toisin kuin ruohokasveilla. taskuruohoKevätaskuruoho varistaa jo siemeniään, leskenlehden höyty ei lennä, mutta ensimmäiset voikukan laskuvarjot liitävät jo uusille kasvupaikoille.voikukka (1) Niidenkin aika on lyhyt ja siemen pääsee maahan itämään jo ennen oikean kesän alkua. Tosin voikukka taitaa aika huonosti levitä siemenistä, enemmänkin kasvullisesti.

Kukkaankin monet kasvit ovat entineet tavallista aikaisemmin: kurjenpolvi jo pari viikkoa sitten, vaikka sitä juhannuskukaksi tituleerataan, leinikit tapasin viikon alussa ja olipa tiellä jo valkoapilakin täydessä loistossaan. Puutarhan polun laidassa päivänkakkaran nupusta loistavat jo valkoisten terälehtien alut, ehtiiköhän toukokuun puolella kukkaan.

Nopeus on siis trendi tänä vuonna. Kylminä keväinä ja alkukesinä kukat jurovat pitkään nuppunsa suojassa ja kukoistavatkin pitkään, kun pölyttäjät eivät liiku. Saamme nauttia kukkaloistosta kauan. Kuinkahan nyt käy, onko juhannuksena enää ollenkaan kukkia kukoistamassa vai saako tyynyn alle noukkia jo horsmia, loppukesän kukkia?’

Kulkurit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kulkurit’Ihmisellä on kummallinen halu hallita ja alistaa lajitovereitaan. Tällaiseen johtopäätökseen tulee, kun lukee kirjan totalitaarisesta valtiosta. Se tekee ihmisistä auttamatta eriarvoisia; on köyhiä paarialuokan kansalaisia ja rikkaita ylimysihmisiä, jotka käyttävät valtaa. Näin on ollut kautta historian. Kiinalainen Yiyun Li tuo tämän asian selkeästi taas kerran esiin. Hän ei saarnaa, ei osoittele epäkohtia tai ihmisoikeuksien puutteita, hän kertoo. Kirja ei ehkä ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se puhuttelee. Tässä muutaman hajamietteitä kirjasta.’

En kovin paljon tunne kiinalaista kirjallisuutta. Harva länsimaissa tunnettu kiinalainen kirjailija asuukaan enää Kiinassa. Kulttuurivallankumous ja valtion pitkään suljettu asema ovat tehneet tehtävänsä. Yiyun Li asuu Kaliforniassa, vaikka ammentaakin kirjansa aiheet lapsuutensa Kiinasta.

Kulkurit on ahdistava kuvaus totalitaarisesta valtiosta, jossa vain puolue on oikeassa ja sen arvosteleminen on hengenvaarallista. Kirja seuraa nuoren naisen teloittamista mielipiteidensä vuoksi ja sitä, miten ympäristö tapahtumaan reagoi. Opettaja Gu menettää tyttärensä vastavallankumouksellisena, tytär menettää vuosikymmenen aikana vankilassa terveytensä, äänihuulensa ja lopuksi ennen teloitusta sisäelimensä. Hänen munuaisiaan tarvitsee parempiosainen puoluejohtaja. Rouva Gu ei saa osoittaa suruaan, ei noudattaa perinnäistapoja, ei puhua kuolleesta tyttärestään.

Radiotoimittaja Kim liikkuu toisinajattelijoiden piireissä, vaikka kuuluukiin eliittiin. Hän osallistuu tyttären maineen palauttamiseen ja kerää julkisesti nimiä vetoomukseen. Hän saa maksaa teostaan. Nuori mies Bashi kaipaa naista ja rakastuu 12-vuotiaaseen vammautuneeseen tyttöön. Hänetkin tuomitaan rikollisena. Kerjäläisiä ei puolueen mukaan ole, mutta Ukko Hua ja rouva Hua ovat sellaisia olleet ja tulevat taas sellaisiksi tapahtumien jälkeen. He näkevät mädännäisyyden ja lähtevät kulkureiksi tielle. Keskeiseksi henkilöksi nousee nuori Tong, lapsi vasta, joka pelosta kertoo kaiken mitä näki, mutta ei sitä mitä teki. Sen hän tekee suojellakseen isäänsä. Loppu on järkyttävä, vain ihminen pystyy tähän.

Viime aikoina olen lukenut useita totalitarismiin liittyvää kirjaa (mm. Echlin: Kadonneet, Demick: Suljettu maa, Aleksitjevits: Tsernobylista nousee rukous, Petrovskaja: Ehkä Esther). Niissä käsitellään historiallisia tapahtumia, mutta ne ovat myös poliittisesti kantaaottavia. Tässä kirjassa ei avoimesti oteta kantaa Kiinan hallintoon kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta rivien välistä lukija ymmärtää kyllä ihmetellä ja hämmästellä. Kun kansa on alistettu vallanpitäjien mielivallan alle, se ei voi tehdä mitään järkevää. Kun väärä sana voi johtaa kymmeneksi vuodeksi vankilaan tai väärät ystävät vievät teloitettavaksi, on tulevaisuus yhdentekevää.

Kirjasta huokuu vihamielisyys, jota hallinto kylvää kansan keskuuteen ja jota kansa käyttää toisiaan vastaan. Vihollisia ilmiannetaan, naapureita urkitaan, vihaa pidetään yllä sanoin ja teoin. Mielipiteenvapautta ei ole, muista vapauksista puhumattakaan ja lisäksi eletään äärettömässä köyhyydessä ja epätasa-arvossa. Eliitillä on etuutensa, jopa köyhien sisäelimiin saakka. He elävät yltäkylläisyydessä, kun kansa näkee nälkää hökkeleissään. Tämä näkyy niin neuvostomaassa kuin Kiinassa ja Kambodsassakin, josta Echlinin kirja kertoo.

Tuntuu käsittämättömältä, kuinka kekseliäs ihminen on sortamaan toista. Jos tämänkin kirjan tarinasta edes murto-osa on totta, niin sekin on liikaa. Oikeuslaitos on mätä, hallinto on mätä, virkakoneisto on korruptoitunut alusta loppuun. Näiden mielipiteiden vuoksi itse olisin vankilassa ja minut kidutuksen ja kaikkinaisen väkivallan jälkeen lopulta tuomittaisiin kansanjuhlassa ammuttavaksi vastavallankumouksellisena.

Kirja sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta uutisista saamme kuulla, että edelleen maailmassa on vastaavanlaisia valtioita eikä niiden toimista tiedetä kovinkaan paljon, esim. Pohjois-Korea. Kun uutisista katselee riemuitsevaa ja yhteen ääneen kannatustaan karjuvaa massaa, ei voi kuin ihmetellä. Missä on totuus, missä on inhimillisyys, missä ovat ihmisarvot. Lin kirja on hyvin kirjoitettu, mutta rankka lukukokemus.

Li, Yiyun: Kulkurit. Tammi, 2013 (2009), suom. Seppo Loponen. 431 s.

Pientä tunnistettavaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Näin keväällä on haasteellista liikkua metsässä. Tarkoitan tällä tunnistamattomia sirkkataimia ja pieniä kasvinalkuja. Tällä hetkellä luonto on täynnä enemmän ja vähemmän outoa porukkaa, jotka muutaman viikon kuluttua ovatkin aivan tuttuja. Kukattoman kasvin tunnistaminen on joskus hyvinkin hankalaa. Mikko Raatikainen julkaisi aikoinaan kirjan rikkakasvien sirkkataimista ja olen sitä aina silloin tällöin hyödyntänyt puutarhassa. Vastaavaa opasta en ole metsäkasveista löytänyt. Niinpä ne on vain opeteltava seuraamalla. Tikku pystyyn oudon taimen kohdalle ja aatteenvärinen nauha tikun ympärille. Sitten muutaman viikon kuluttua, jos muistaa enää tapauksen, voi käydä katsomassa, mikä siitä olikaan tullut.

Yläkuva lienee aika helppo. Kun liljakasvi aloittaa kasvunsa, on sen lehti töttöröllä ja siitä pääsee jyvälle, tuleeko siitä kielo vai oravanmarja. Tässä on kyse jälkimmäisestä. Kun lehti leviää, sen jo tunnistaakin. Mutta miten on alakuvan laita?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAPitkään sitä mietin ennen kuvan ottoa, sitten huomasin vanhan korren nousevan oikeasta laidasta. Viimevuotiset, kuivuneet versot ovatkin usein hyvänä tuntomerkkinä. Tässähän on tuikitavallinen pujo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERALöytyi outokin. Tätä täytyy seurata punaisen viirin kanssa kesään. Sitten se paljastuu tietenkin koivuksi tai tädykkeeksi tai joksikin eksoottiseksi muinaiskasviksi, sillä se kasvoi vanhan autiotalon romahtaneen kivimuurin kupeessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMaitikat ovat usein lähes mahdottomia tunnistaa lajilleen ennen kukintaa. Tällä hetkellä metsät ovat täynnä viereisen kuvan taimia, mutta kumpi on kyseessä, metsä- vai kangasmaitikka. Sirkkalehdet sojottavat alimmaisena, mutta kasvulehdet eivät ole vielä auenneet. Arvaisin, ja todellakin tämä on arvaus, että kyseessä on kangasmaitikka. Tämän päättelen väristä, normaalisti ylälehtien hampaista. Samanlaisia pieniä taimia on teiden varsilla paljon, on silmäruohoja ja metsätähtiä, tädykkeitä ja tähtimöitä, heinistä puhumattakaan. Ystäväni antoi minulle monta vuotta sitten ”steriilien heinien määristyskaavan”. Sitä olen aina silloin tällöin hieman naureskellen selaillut. Apuakin siitä on ollut, sillä kukkimattomat heinät ovat usein lähes mahdottomia tunnistaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERARuusukasvit ovat myös joskus vaikeita, vaikka luulisi toisin. Niitä on tottunut katselemaan kukkivana ja ei ole kiinnittänyt huomiota ollenkaan kasvin muihin osiin. Onko tuo nyt mansikka, lillukka, mesimarja, angervo, ruusu vai vadelma. Piikit paljastivat kyseessä olevan viimeisen. Niin voi sekin olla oudonnäköinen pienenä.

Nyt kannattaa opetella ja myöhemmin varmistaa. Hauskaa puuhaa näin kiireettömänä kevätaikana. ;-)’

Kohtaaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Kohtaaminen tapahtui pari päivää sitten. Aamulenkki keskeytyi rähähdykseen, jossa toinen sihisi kuin käärme ja toinen haukkui vimmatusti. Saavuttuani paikalla olivat molemmat jähmettyneet paikoilleen odottaen toisen reaktiota. Itse sotkin kuvion komentamalla koiran pois. Silloin supi otti lyhyet jalat alleen ja luikahti piiloon. Koira vimmastui ’saaliin’ katoamisesta ja painui perään. Tapasimme vasta kotona, jossa koira hieman häpeissään nuoli tassujaan.

Supikoira on tulokas Venäjältä. Tätä pientä itäaasialaista koiraeläintä istutettiin Uralin Euroopan puolelle viime vuosisadan alkupuolella ja sieltä se levisi nopeasti laajalle. Suomesta se tavattiin ensi kerran 1949 Keuruulta. Nyt se on levinnyt Napapiirille saakka ja yksilömäärät liikkuvat sadoissa tuhansissa. Supi lienee yleisin autojen alle jäänyt nisäkäs. Laskin kerran aamulla moottoritieltä Toijalan ja Häneenlinnan väliltä 18 kuollutta supia ja siellähän ovat riista-aidat molemmin puolin tietä.

Muutama päivä sitten oli Hesarissa arviointi uudesta kirjasta, jossa pohdittiin viraslajiasiaa. Kirjassa (The New Wild. Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation) englantilainen Fred Pearce kyseenalaistaa taistelun vieraslajeja vastaan. Hän jopa pitää niiden leviämistä hyvänä asiana ja ennustaa vieraslajien pelastavan luonnon monimuotoisuuden. Aika rohkea väite.

Itseasiassa esimerkiksi meillä lähes kaikki lajit ovat periaatteessa vieraslajeja. Jääkausi hävitti aikoinaan kaiken ja jään sulamisen jälkeen tänne saapuivat uudet lajit tulokkaina ja sama jatkuu. Kuusi alkoi levitä maahamme vasta pari tuhatta vuotta sitten ja on nyt saavuttanut Norjan rannikon. Kyse kuitenkin on luontaisesta leviämisestä eikä ihmisen tuomista lajeista. Vieraslajit mielletään lähinnä tällaisiksi.

Kun käymme toivotonta taistelua jättipalsamia vastaan, voisimme miettiä, miksi se leviää niin agressiivisesti. Samaa miettivät etelämpänä keltamajavankaalin (kuva alla) kitkijät tai japanintatarpusikoiden raivaajat, puhumattakaan tuoksuinkivääristä, joka tuhoaa endeemistä kasvillisuutta merten saarilla. Nämä vain muutamia kasvien maailmasta noukittuja esimerkkejä. Eläinkunnassa ovat omat lajinsa, tuhohyönteiset, supi, kanadanmajava ja vaikkapa rapurutto.

Mielenkiintoisen tuntuinen kirja, johon kannattanee tutustua. Vieraslajien torjuntaan on säädetty lakeja meilläkin ja vuosittain siihen budjetoidaan enemmän tai vähemmän määrärahoja. Kirjan esittelyn mukaan esim. vieraslajien torjuntaan Britanniassa käytetään vuosittain n. 200 milj. euroa. Aika suuri summa menee hukkaan, jos uskoo Pearcen väittämiin. Ehkä kirja onkin keskustelun avaukseksi tarkoitettu.’

Aalto

Helluntai

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Helluntai on kesän juhla. Viime viikon aikana on sää ollut kesäinen ja lämpö on saanut luonnon heräämään. Tänä vuonna pääsiäinen oli ennätysaikaisin jo maaliskuun loppupuolella ja siksi helluntaikin sijoittuu tänne toukokuun puoliväliin. Tuomi kukkii yleensä helluntaina ja sitä mielellään silloin katselee. Ajattelin, ettei se tänä vuonna ehdi kukkaan, mutta toisin kävi. Juuri tänään, sateesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, avasi tuomi kukkaterttunsa ihailullemme. Pellonlaidan kokonaiset tuomipensaat aloittivat kukintansa yhtäaikaa. Viettäkäämme heleää helluntaita tuomien varjossa, ihaillen kukkien loistoa ja huumaantuen niiden tuoksusta:

HELEÄÄ HELLUNTAITA KAIKILLE LUKIJOILLE!*

Kafka rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Äitienpäivänä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Jos voikukka olisi harvinainen, sitä tultaisiin kaukaa katsomaan ja ihailemaan, kuvia räpsittäisiin tiuhaan ja sen elämää tutkittaisiin innolla, mutta kun… Näinhän se on, me helposti ohitamme yleiset kasvit ja keskitymme uhanalaisiin ja harvinaisuuksiin. Itsekin tähän syyllistyn. Voikukka lienee, tutkimattakin, pihojen yleisin kukkakasvi, vaikka kaikki kunnon hortonomit yrittävätkin nyhtää sitä juurineen maasta. Onhan sen hävittämiseen Fiskars kehittänyt oman työkalunsakin. Mutta mikä on sen kauniimpi kuin laaja kukkiva voikukkapelto täydessä kukassaan?  

Kuva voikukan kukasta on tällä kertaa äitienpäiväkukkana, juuri edellä mainituista syistä. Kauneus löytyy usein vasta, kun katsomme läheltä. Tämän kuvan myötä toivotan kaikille äideille

Kaunista ja aurinkoista äitienpäivää!’

Uutta tuotantoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Metsälenkillä tänä aamuna polulla lojui munan kuori. En kovin hyvin tunne erilaisia munia, mutta epäilen sen kuuluneen sepelkyyhkylle.

Kirjatiedon mukaan kyyhkyt aloittavat pesinnän jo huhtikuun puolivälissä ja pesässä saattaa olla kaksi munaa hyvinkin pian pesinnän jälkeen. Haudonta kestää kaksi ja puoli viikkoa ja sitten pesässä alkaa vilske emojen ruokkiessa poikasiaan eli aikaisintaan toukokuun toisella viikolla.

Risupesä on hatara ja onnettomuuksia saattaa sattua eli munat vierähtää pois pesästä. Toisaalta tähän aikaan on liikkeellä myös monenlaisia munarosvoja. Kylien lähellä naakat ovat rajusti lisääntyneet ja metsissä liikkuu variksia ja korppejakin enemmän kuin ennen.

Kaikella tällä yritän miettiä kahta asiaa: ensinnäkin, voiko sepelkyyhkyllä olla poikaset pesässä vappuna eli silloin tapaus on täysin luonnollinen vai toiseksi, onko pesään iskenyt munarosvo, onnettomuuteen en kokeneen pesijän kohdalla usko? Kuoressa oli ehjemmässä päässä reikä. Se voisi olla nokalla tehty, mutta kenen tekemä. Kuori oli kuvan mukaisesti kahdessa osassa ja tuo pienempi osa isomman sisällä, kuin sinne asetettuna. Muilta osin muna oli ehjä. Luulisi munarosvon hajottavan koko rakennelman herkkua popsiessaan, toisaalta luulisi munan menevän rikki pudotessaan puusta hiekkatielle. Tyhjä kuori tietenkin on kevyempi ja säilyy helpommin ehjänä.

Löytöön liittyy monia mietittäviä asioita. Joka tapauksessa, oli asia kuinka tahansa, en ole koskaan löytänyt tyhjää munankuorta metsästä näin aikaisin keväällä.’