Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Paakkuja ja uurnia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paakku-uurna1

’Pari päivää sitten tehdyllä hiihtoretkellä pikkulampien jäälle löytyi sitten oikein mukava sammalkin, paakku-uurnasammal (Amphidium mougeotii). Eihän tämä sammal mikään suuri harvinaisuus ole, mutta jostain syystä se Luopioisissa on harvinainen. Ennestään on tiedossa vain yksi varma paikka Holjasta ja toinen epävarmempi Padankoskelta.

Tämä sammal on vaikea erottaa rinnakkaislajistaan tummauurnasammalesta (A. lapponicum). Oikeastaan varma ero on lehden solukossa ja silloin löytö pitäisi aina toimittaa mikroskoopin alle tunnistukseen eikä se sittenkään ole helppoa. Kuitenkin näillä sammalilla on selviä kasvullisia eroja, joista voi jo päätellä lajin, vaikka varmistuksen tekeekin sitten skoopilla. Nimensä mukaan paakku-uurnasammal muodostaa paksuja paakkumaisia kasvustoja, jotka voivat olla hyvinkin laajoja. Lisäksi siltä puuttuvat lähes aina itiöpesäkkeet. Tummauurnasammal on matalakasvuisempi ja pienenpiä kasvustoja muodostava ja usein täynnä pesäkkeitä.

Sammalia on hauska etsiä, kun ne ovat tunnistettavissa ympäri vuoden. Kun siemenkasvit vasta harkitsevat kasvun aloittamista lumen alla, ovat sammalet ja jäkälätkin jo täydessä vauhdissa. Nyt niitä on hauska etsiskellä ja bongailla. Nämä kaksi uurnasammalta kielivät hieman paremmasta kalliosta, joten niiden koloista voi löytää muutakin mukavaa.’

Kevään aurinko

Julkaistu , kirjoittanut
6

aurinko1

’Tein tänään kevään ensimmäisen sammalretken. Kävelin Laipanmaalla pienten järvien jäällä ja katselin veteen päättyvien kalliojyrkanteiden lajistoa. Näitähän ei kesällä näe kuin veneestä tai uimalla. Jään päältä ne on helppo katsastaa, kunhan varoo putoamasta jäihin. Vielä en tiedä, mitä löysin, mutta ei ainakaan silmämääräisesti pusseihin kertynyt mitään järisyttävää.

Päivä oli huikaisevan kaunis: aurinkoa, syviä sinisiä varjoja, metsän tummaa vihreää ja lumikiteiden tuiketta. Sykähdyttävin oli kuitenkin kallionkolosta säteilevä keltainen aurinko, jonka säteet sojottivat kalliohalkeamien juovittamana. Värin kallioon saa aikaan varjorikkijäkälä (Chrysothrix chlorina), pienijyväsinen rupijäkälä, joka etsiytyy juuri kaikkein varjoisimpiin onkaloihin ja ylikaltevien kalliolippojen alle. Laji ei ole mikään harvinaisuus, mutta aina se ilahduttaa kirkkaalla värillään, kun sen löytää. Kallioilla on muitakin keltaisia jäkäliä, mutta tämä on tasaisen keltainen ja muodostaa usein laajoja kasvustoja.

Kannattaa siis kurkistella koloihin, yllätykset odottavat!’

Suomen pyhä sota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

Suljettu maa

Julkaistu , kirjoittanut
1

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

Mustarastaan laulu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kevät1

’Terminen kevät alkaa siitä, kun vuorokauden keskilämpötila on nollan yläpuolella. Kuluneella viikolla tämä määrite on täyttynyt monella paikkakunnalla, jopa Jyväskylän korkeudellakin. Kalenteri kertoo tänään olevan kevään ensimmäisen päivän. Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet ja talvehtineet heränneet laulamaan. Kaikki tämä kertoo kevään alkamisesta. Tosin saamme varmaankin varautua vielä takatalviinkin, mutta kuitenkin, nautitaan keväästä.

Itse havahduin kevääseen, kun eilen illansuussa palatessani hiihtolenkiltä kuulin mustarastaan laulavan. Vuodesta toiseen yhä useampi rastas jää talveksi lintulautojen ja pihlajanmarjasadon turviin talvehtimaan. Tänä talvena laskin mustarastaita lähipiiristä puolen tusinaa ja räkättirastaita useita kymmeniä. Lintutiedotuksen mukaan laulurastaskin selviytyi Jyväskylässä ainakin tähän saakka. Mustarastaan laulu on kuitenkin se odotetuin muuttolinnun laulu, varsinkin kun se kuuluu kuulaassa kevätillassa muuten täysin hiljaisessa metsässä. Se on jotenkin niin eksoottinen, ettei voi olla pysähtymättä sitä kuuntelemaan.

Vuosi vuodelta olen kuullut laulun aina vain aikaisemmin kuin ennen. Nyt siis jo helmikuun puolella. Viime vuotinen ennätys oli maaliskuun yhdeksäntenä. Onko tässä taas yksi esimerkki ilmaston lämpenemisestä? Kulunut helmikuu oli monessa suhteessa erikoinen. Vaikka talvi on ollut luminen, niin läpötila ei suinkaan ole ollut talvinen. Kulunut viikkokin, keskisuomalaisten hiihtoloman aika, oli ennätyslämmin ja loskainen. Kaukana olivat helmikuun kirpeät pakkaset. 

Kuvan harmaalokki istuskeli rantakivellä lepuuttamassa siipiään. Se on tämän kevään ensimmäinen näkemäni todellinen muuttolintu Jyväskylässä. Tourujoen suussa niitä olikin sitten jo kasapäin. Mukava taas tavata, vaikka edelliset näinkin vasta joulun aikaan samalla paikalla. Kovin on lyhyt nykyinen talvi.’

Lapin kasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lapin kasveja’Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvessa muutama viikko sitten sattui käteeni pieni kirja Lapin kasveja. Se on pieni otos Carl von Linnén kuuluisasta latinankielisesta Flora Lapponicasta vuodelta 1737. Alkuperäinen noin 400-sivuinen teos on ilmestynyt Hollannissa Linnén ollessa 30-vuotias ja siinä hän esittelee yli 530 Lapista tapaamaansa kasvia ja sientä. Täällä hän julkaisi myös pääteoksensa Systema naturaen samoihin aikoihin. Tiedot kasvikirjaansa hän sai Lapinmatkallaan kesällä 1732. Silloin hän lähti Upsalasta pohjoiseen ja oikeastaan kiersi Pohjanlahden poiketen suurempien jokien varsia pitkin sisämaahan. Luulajanjokea pitkin hän kävi aina Atlantin rannalla saakka. Takaisin Upsalaan hän palasi Turun ja Ahvenanmaan kautta.

Matkansa ajan hän piti tarkkaa päiväkirjaa ja kirjasi siihen paitsi kasveja niin myös eläimiä. Ihmisiäkin hän tarkkaili kertoen heidän uskomuksistaan ja tavoistaan. Hän keräsi matkallaan myös mittavan kasvikokoelman, johon nykyään voi päästä tutustumaan vaikka internetin kautta. Hänen elinaikanaan ei julkaistu selostetta matkasta, vaan se ilmestyi englanniksi vasta vuonna 1811 ja ruotsiksi (Lappländska resa ) vuonna 1889. Tämä kirja on myös suomennettu vuonna 1969. Flora lapponica on kuuluisa kirja ja sitä on lainattu monessa kohdin, kun Linnéstä puhutaan. Siksi oli mielenkiintoista tutustua tähän aarteeseen ihan suomeksi, vaikka tämä kirjanen onkin vain pieni osa koko teoksesta. Kirjasta aistii kuitenkin jo Linnén suuren oivalluksen eliöiden luokitteluun, jonka hän sitten esitteli Systema naturaessa. Vaikka hän kasvikirjassaan vielä käyttääkin kasvien niminä pitkiä latinankielisiä rimpsuja, niin alta voi nähdä jo kaksiosaisen nimistön alun ja lajien luokitelun luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Esimerkiksi luhtavillalle hän antaa nimen Eriophorum spicis pendulis, jossa alkuosa on säilynyt villojen sukunimenä edelleenkin ja loppuosa ’riippuvatähkäinen’ kuvaa kasvin kasvutapaa. Pitkään kasvin suomenkielinen nimi olikin monitähkävilla, joka tullee lähes suoraan Linnén antamasta nimestä. Nyt kasvin tieteellinen nimi Linnén luoman järjestelmän mukaan on Eriophorum angustifolium.

Linnén aikana kasveihin luettiin sienetkin ja siksi kirjassa on kerrottu myös sienilöydöistä ja niiden käyttötarkoituksista. Linnén mielenkiinnon määrää kuvaa myös se, että hän havainnoi matkallaan kaikkea näkemäänsä. Niinpä kirjan lopussa hän kuvaa myös joitakin Lapille tyypillisiä hyönteisiä, kuten sääskiä ja mäkäriä, joihin edelleenkin jokainen Lapin kulkija törmää. Kirjan lopussa on myös alkuperäisen kirjan 12 kuvataulua. Niistä näkee selvästi tuolle ajalle ominaisen pikkutarkan kuvaustavan. Lisäksi kirja on varustettu suomentajan esipuheella ja kommenteilla.

Hämmästyin, ettei tätä kirjaa ole aikaisemmin suomennettu. Oikeastaan pidin sitä itsestään selvänä, sillä harva meistä tänä päivänä osaa latinaa. Linnén aikana kaikki vähänkin merkittävä kuitenkin kirjoitettiin latinaksi. Pieni kirjanen on Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema ja sellaisenaan kulttuuriteko. Vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut jo reilut kaksikymmentä vuotta ei sen viehätys mihinkään katoa. Niinpä kehoitan alan harrastajia ja muitakin selaamaan antikvariaatteja tai kyselemään kirjaa kirjastoista. Siihen kannattaa tutustua. Sen kautta pääsee tutustumaan itse mestariinkin paremmin.’

von Linné, Carl: Lapin kasveja. SKS, 1991 (suom. Marja Itkonen-Kaila). 176 s.

Pohjolan leijona

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Hybridi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Ystävänpäivä

Julkaistu , kirjoittanut
7

sydän

’Olen tässä talven aikana opiskellut jäkälien salttua maailmaa. Tämä eliöryhmä on uskomattoman monimuotoinen jopa niin, että sen lajit muodostuvatkin kahdesta eli eliöstä, sienestä ja levästä. Kun niitä sopivasti hämmentää, syntyy jäkälä. Lehtimäiset jäkälät, samoin pensasmaiset ja naavamaisetkin, löytyvät kirjallisuudesta helposti, kiitos upean muutama vuosi sitten Tietofinlandialla palkitun Suomen jäkäläoppaan, mutta rupijäkälät ovat edelleen pullonkaulana ja niihin kuitenkin kuuluu valtaosa tunnetuista jäkälistä. Toivon mukaan pian saamme niiden määritykseen apua. Sitä odotellessa vietetään aikaa ystävien seurassa, nautitaan yhdessä elämästä ja syödään hyvää ruokaa – vaikkapa jäkäläleipää.

Oikein miellyttävää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Kuva on otettu muutama vuosi sitten Utsjoen Paistuntureilla. Kauniit rupijäkälät kirjovat siellä kivipintoja kuviomosaiikin alle. Mitä lie lajeja tuonkin kiven pinnalla kasvaa. Sydän kuitenkin on paikallaan.’