Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Hybridi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Ystävänpäivä

Julkaistu , kirjoittanut
7

sydän

’Olen tässä talven aikana opiskellut jäkälien salttua maailmaa. Tämä eliöryhmä on uskomattoman monimuotoinen jopa niin, että sen lajit muodostuvatkin kahdesta eli eliöstä, sienestä ja levästä. Kun niitä sopivasti hämmentää, syntyy jäkälä. Lehtimäiset jäkälät, samoin pensasmaiset ja naavamaisetkin, löytyvät kirjallisuudesta helposti, kiitos upean muutama vuosi sitten Tietofinlandialla palkitun Suomen jäkäläoppaan, mutta rupijäkälät ovat edelleen pullonkaulana ja niihin kuitenkin kuuluu valtaosa tunnetuista jäkälistä. Toivon mukaan pian saamme niiden määritykseen apua. Sitä odotellessa vietetään aikaa ystävien seurassa, nautitaan yhdessä elämästä ja syödään hyvää ruokaa – vaikkapa jäkäläleipää.

Oikein miellyttävää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Kuva on otettu muutama vuosi sitten Utsjoen Paistuntureilla. Kauniit rupijäkälät kirjovat siellä kivipintoja kuviomosaiikin alle. Mitä lie lajeja tuonkin kiven pinnalla kasvaa. Sydän kuitenkin on paikallaan.’

Vuoden ensimmäinen näyte

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

chaenotheca_chrysocephala1

’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.

Jäkäliä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tarvaala

’Tammikuu meni kuin unessa. Blogiakin on tullut päivitettyä luvattoman heikosti. Olen muokannut kasvinäytteiden etikettitiedostoja ja se on vienyt ajan aika tarkkaan. On ajatus luopua näytekokoelmasta ja se on saatava ennen sitä ajan tasalle. Nyt kun lunta on viime vuotta enemmän, ei ole päässyt havaintojakaan tekemään, joten kerrottavaakin on kertynyt vähemmän. Jotain kuitenkin!

Päivitin kasvisivuille 15 jäkälälajia. Nämä ovat sellaisia lähinnä lehtijäkäliä, joita en vielä ole löytänyt tutkimusalueeltani Luopioisista. Muutamat kasvavat Lapin perukoilla, eikä niitä voi täältä löytääkään, mutta monet saattavat tulla vastaan EH-alueellakin, kun tarkkaan etsii. Ainakin niin toivon. Vieläkään en ole päässyt paneutumaan rupijäkälien maailmaan lähinnä määristysvaikeuksien vuoksi. Luvassa oleva rupijäkäläkirja ei ole vielä ilmestynyt. Sitä odotellessa kerätään kuvia ja tarkkoja paikkatietomerkintöjä, jotta sitten myöhemmin voi tutkia, mitä on tullut löydetyksi. Nytkin näitä tiedostoja taitaa olla jo useita kymmeniä.’

Yläkuvassa metsänahkajäkälä ja alhaalla kaarrekarve.

Lankamaa

Koski

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

koskia3

’Vielä viime viikonvaihteessa luonto oli komeimmillaan täällä Keski-Suomessa. Puut olivat paksussa kuurassa, hiljalleen sateli pehmeää lunta ja valo viipyili maisemassa talvisen pehmeänä. Se on parasta aikaa piipahtaa kuvausretkellä. Tällä kertaa kävimme koskikierroksella. Näitähän täältä löytyy. Kuvat ovat tällä kertaa Simunankoskelta Laukaasta.

koskia1

Talvinen päivä on lyhyt ja illan sininen hämärä laskeutuu nopeasti. Jotain saimme sentään kuvamateriaaliksi. En varmaan koskaan kyllästy kuvaamaan veden päällä kelluvia jäälauttoja, joita vesi muovaa haluamallaan tavalla. Myös pitsireunaiset jäänreunat ovat valloittavia, kaikki erinäköisiä ja veden liikkuessa jään alla värisävyt vaihtelevat lakkaamatta.

koskia4

Emme saaneet olla yksin, sillä koskikarat piipittivät rantakivillä ja kaloja saalistava saukko pulahteli jäänreunalta veteen ja ylös kuin leikkien. Totista työtä se kuitenkin oli kummaltakin, sillä ilman ruokaa ei ole lämpöä eikä ilman lämpöä elämää. Sen ne taisivat molemmat tajuta ja käyttivät valoisan ajan ruoanhakuun hyvinkin tarkaan.’

koskia2

Kiipijä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rajalansaari’Olen koko alkuvuoden perannut viimevuotista kuvasaalista. Uskomatonta, kuinka paljon tulee otettua turhaa kuvaa: epätarkkaa, väärin valotettua ja käsittämätöntä tuherrusta. Roskakori pursuaa poisheitettyä kuvasaalista, jota joskus on tullut ihan tosissaan mietittyä: tuosta saan vuoden luontokuvan. Käsittämätöntä. No, onneksi on roskakori.

Viereinen kuva tuli vastaan kesän kansiosta. Mikä se siinä kipuaa kohti haavan latvaa. Ihan tosissaan ensin ajattelin siinä olevan jonkin eläimen. Sitten otin suurennuslasin ja karvat muuttuivat sammaleksi. En kuolemaksenikaan muistanut, mistä, milloin ja miksi olin ottanut tämän kuvan. Selasin kalenteria, muistivihkoa, päiväkirjaa, kokoelmani keruutietoja. Niistä yhdistelemällä lopulta löytyi paikka ja aika: Rajalansaari, syyskuun toinen päivä. Kävin silloin tekemässä saaressa kasvikartoituksen ja otin paljon muitakin kuvia. Sammalen väri viittaa johonkin oudompaan – olisiko karstasammal, mutta mitä se puussa tekisi, kalliollahan sen pitäisi kasvaa. Olisiko kujasammal tai jokin suikerosammal – ei täsmää. Sitten syttyi lamppu ja loppu olikin helpompaa. Siinä kapuaa puun runkoa ylöspäin vemmelvaskisammal. Se on sen verran harvoin tullut vastaan, että siitä on aina pitänyt saada jonkinlainen kuva. Hyvä näin, mutta…

Ehkä tästä opin sen, että kuvat on katsottava tuoreeltaan ja muistiinpanit tehtävä aukottomiksi. Olisiko siinä hyvä uudenvuodenlupaus? Kuva on hyvä apu, muttei siitä yksinään pysty lajia määrittämään. Jatkanpa lajittelua, kun kerran pääsin jo syyskuun puolelle. Enää neljä kuukautta ja muutama tuhat kuvaa, huh,huh!’

Värittömän miehen vaellusvuodet

Julkaistu , kirjoittanut
2

Värittömän..’Harvoin luen kirjaa kahteen kertaan ja vielä harvemmin välittömästi peräkkäin. Nyt kävi niin. Haruki Murakamin teksti vei mennessään ja oli pakko lukea kirja heti tuoreeltaan toiseen kertaan ja miettiä sen lauseita uudelleen, syventyen. Moni kohta parani, mutta muutama myös osoittautui latteaksi. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin hyvä. Tästä japanilaiskirjailijasta on muodostunut lukukokemuksien myötä yksi selvistä suosikeistani, enkä liene ainoa. Lukekaa ja nauttikaa!’

Tsukuru Tazaki on nimensä mukaan viehättynyt rakentamisesta, valmiiksi saattamisesta. Hän suunnittelee ja toteuttaa rautatieasemia Tokiossa. Se on ollut hänen mielenkiintonsa kohde koko elämän ajan. Nuoruudessaan hän asui Nagoyan kaupungissa ja kuului viiden nuoren, kahden tytön ja kolmen pojan, yhteisöön. He tekivät lähes kaiken yhdessä, auttoivat toisiaan ja alempiluokkalaisia, tekivät hyväntekeväisyyttä, elivät yhdessä aina kun se oli mahdollista.

Lukion jälkeen yhteisö hajosi äkisti ilman selityksiä ja tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät haavat ja vei hänet useaksi kuukaudeksi lähelle kuolemaa. Vasta 36-vuotiaana hän pystyi käsittelemään asiaa perusteellisesti silloisen tyttöystävänsä Saran kehotuksesta. Hän lähti Nagoyaan tapaamaan ystäviään, juttelemaan ja kuulemaan selityksiä: miksi hänet hylättiin, karkoitettiin tylysti ryhmästä? Yksi heistä oli muuttanut miehensä perässä Suomeen ja Tsukuru matkusti tapaamaan myös häntä. Järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa hän lopultakin ymmärsi ja sai selityksen. Samalla hänelle selvisi, mihin hänen tuli pyrkiä, hän ei ollutkaan väritön mies, yksinkertainen ja hylätty. Havoitettu mieli alkoi parantua.

Kirjan juoni ei ole tässäkään pääasia, vaan kieli. Tämä on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japaninkielestä, kiitos japanologi Raisa Porrasmaan. Liekö se syynä vai mikä, mutta tässä on aivan omanlaisensa poljento. Tapahtumat eivät ole kovin kummoisia, kerronta polkee joissain paikoin paikallaan, on ehkä turhiakin sivupolkuja, mutta lause elää. Pienillä sanoilla Murakami luo tunnelmia, miljöitä, tarinoita, elämää. Hän kuvaa hämmästyttävän tarkasti Tsukurun tuntemuksia kuin musiikkia, joka sekin on keskeisessä asemassa kirjassa. Aivan loistava on kuvaus Suomesta, hämmästyttävää, koska kirjoittaessaan tätä hän ei ollut käynyt Suomessa. Erin ja Tsukurun keskustelu on täynnä jännitettä ja tunnetta, eikä jätä varmaan ketään kylmäksi. Pienillä tauoilla ja huomioilla hän johdattaa kaksi ihmistä tajuamaan toisensa ja näkemään asioiden läpi. Kuitenkaan niitä ei pohdita puhki eikä selitetä naivisti loppuun. Kumpikin saa, kumpikin antaa ja lopputulos tyydyttää.

Murakami jakaa mielipiteitä. Japanissa ja muuallakin hän on hyvin suosittu. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, mutta on paljon myös niitä, jotka pitävät häntä pinnallisena, jopa tavanomaisena viihdekirjailijana. Ehkä tällainen kirjalija onkin hyvä kirjailija.

Tätä kirjaa on verrattu hänen Norwegian Wood-teokseen ja paljon tässä onkin samaa: yksinäinen mies, ihmissuhteiden vaikeus, tunteet ja niiden pohtiminen, musiikki. Myös 1Q84-teiksessa yksinäinen mies etsii tietään todellisuuksissa, joita ei ole ainoastaan yhtä vaan useita. Kaikissa kolmessa teoksessa tunnelma on samankaltainen, kiinteä, jännittävä ja salaperäinen.

Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi, 2014 (2013), suom. Raisa Porrasmaa. 330 s.

Graniittimies

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

graniittimies’Näin vuodenvaihteen jälkeen on syytä tehdä yhteenvetoa myös blogin toisesta puolesta, kirjoista. Joskus ajattelin erottaa nämä osat, luonnon ja kirjallisuuden, toisistaan, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt niin tehdä. Vuoden aikana luin noin kirjan viikkoa kohti, mikä on aika vähän menneisiin vuosiin verrattuna. Selityksenä voisi tietenkin pitää kirjojen paksuutta. Murakamin 1Q84 sinällään oli jo kolmeosainen järkäle, jonka kuitenkin merkitsin yhdeksi. Menneenä vuonna halusin lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat ja hieman pohtia koko palkintoakin. Yksi on niistä lukematta. Ehkä sekin jossain välissä tulee vastaan. Jos omaa suosikkia luetuista hakee, niin olisin antanut palkinnon Olli Jaloselle. Miehiä ja ihmisiä oli vaikuttava ja ehjä kirja monella tapaa. Nyt pistän tähän muutaman kommentin vielä Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä, jonka luin viime vuoden puolella ennen joulua.’ 

Tätä kirjaa lienee käsitelty lehdissä ja blogeissa laajalti. En ole kuitenkaan niihin kirjoituksiin tutustunut. Viime vuosina on ilmestynyt useita saman aihepiirin kirjoja (esim. Antti Tuuri: Ikitie, Venla Hiidensalo: Karhunpesä). Siksi tämä kirja tuntui ensin aika hämmentävältä. Se kertoo aivan kuin jotain muuta tarinaa. Vasta kirjan loppupuolella, kun päästään Stalinin vainoihin, tunnelma samankaltaistuu, historiallisuus yhdentyy.

Graniittimies kuvaa kahden suomalaisen, Iljan ja Klaran, elämää Neuvostoliiton alkuaikoina 20-luvulla Pietarissa. Ilja on entinen punavanki, Klara punikkityttö, joilla on vankka vakaumus paremmasta huomisesta sosialismin kautta. He ovat fiksuja nuoria ja ottaneet asioista selvää. Aluksi he asuvat kellarihuoneessa ja näkevät nälkää. Ilja ryhtyy puoluetoimintaan, Klara auttamaan katulapsia kaupungin viemäreissä. Samalla he tutustuvat muihin Suomesta paenneisiin: sirkustaiteilija Tomiin, yrittäjä Henrikiin ja tämän vaimoon Jelenaan, Shuraan ja Galkiniin. Kaikki ovat muuttaneet nimensä sopeutuakseen nopeammin uuteen yhteiskuntaan.

Klaran terveys ei kestä huonoa asumista ja viemäreissä ryömimistä, hän sairastuu ja näivettyy pois. Ilja tuhoutuu reilun kymmenen vuoden kuluttua Stalinin vainoissa, Tom muuttuu kovikseksi, Jelena kerjäläiseksi. Unelmat sortuvat vainoihin. Klara on pelastanut viemäreistä sisarukset Dunjan ja Genjan, jotka saavat näin oman elämän vaikean lapsuuden jälkeen. Genja dokumentoi, valokuvaa, Dunja jää kertomaan ottoäitinsä tarinaa, kuinka tämä hiihti Suomesta Petrogradiin toteuttaakseen unelmansa.

Suomesta loikkasi lähes 15000 ihmistä Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvuilla. Heistä yli puolet tuhoutui Stalinin vainoissa, osa palasi Suomeen, osa vain katosi. Heidän hautojaan etsitään nyt Kannaksella ja muistomerkkejä pystytetään. Valtaosa loikkareista oli sisällissodassa punaisten puolella taistelleita, sillä heitä syrjittiin taustansa vuoksi työelämässä sodanjälkeisessä Suomessa. Samoin kävi niille tuhansille Amerikasta tulleille siirtolaisille, jotka matkasivat rakentamaan utopiaansa Itä-Karjalaan. Vain harva pelastui. Tämä kirja kuvaa satuttavasti sitä väkivaltaa, mihin ideologiaansa uskovat ihmiset törmäsivät. Thomas Moren kirja Utopia vuodelta 1516 oli Klaran ja muidenkin ohjenuorana, mutta se ei toiminut. Kun SUPO:n arkistot avautuivat 1990-luvulla, tutkijat pääsivät tutustumaan tarkemmin loikkareiden kohtaloihin. Siihen asti ne olivat vain suvuissa kulkeneita tarinoita. Kirjailija Kähkönen on tutustunut näihin tarinoihin ja koonnut kirjansa uskottavasti niistä sekä oman sukunsa tarinasta.

Kirjaa lukiessa ankeutta ei huomaa. Se hiipii koko ajan mukana mutta taustalla. Historiasta tiedämme, kuinka siinä kävi, mutta kertomus ei hehkuta sitä etukäteen, vaan viipyy siinä lähes onnellisessa ankeudessa päähenkilöiden myötä. Siksi kirjan lopun tapahtumat iskevät sitäkin kovemmin, kohtalot surettavat. Lukiessa odotti loppua, mutta toivoi utopian säilyvän ja päähenkilöiden selviävän. Sen vuoksi onkin hyvä, ettei loppua ole turhaan venytetty. Kirja on hyvin kirjoitettu, omalla tavallaan. Jossain kohdin kielessä oli tuurimaista letkeyttä, jossain kohdin suurten venäläisten kertojien paatoksellista hurmiota, kokonaisuus säilyy paketissa kuitenkin loppuun saakka. Kirja ansaitsi kyllä paikkansa Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Voittajaksi siitä ei ollut, vaikka olisi joku voinut sen sellaiseksikin valita.

Mutta mikä on graniittimies tai kuka? Etsin kirjasta kaksi kohtaa, joissa tämä sana mainitaan ja luin ne huolella läpi. Symboliikka ei minulle aivan kokonaan avautunut. Kuvaako Galkinin elokuvassa oleva Graniittimies vallankumousta, Neuvostoliittoa vai elämää yleensä? Ehkä niitä kaikkia. Jähmettyvätkö aatteet patsaiksi, pönötykseksi, kuollakseen lopulta ja jäljelle jää vain kiveen hakattu muistomerkki, tuntematon hautakivi.

Kähkönen, Sirpa: Graniittimies. Otava, 2014. 334.s.

Vuoden yhteenvetoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kaamos

Kaamos on saanut jo väriä loppusyksyn harmauteen verrattuna. Kunhan lunta tulisi vielä vähän lisää, alkaisi tuntua paremmin talvelta.

’Vuosi on vaihtunut ja on yhteenvedon aika. Luopioisten kasvimaailma oli tarkastelun pääasiallisena kohteena viime vuonnakin. Asetin itselleni vuosi sitten kaksi päämäärää: saada Luopioisten kasvikartoitus loppuun ja löytää alueelle uutta lajistoa. Edellinen tavoite ei toteutunut kokonaan. Kartoitus jatkui, mutta vieläkin jäi tekemättä toista kymmentä neliökilometriruutua. Kolusin ruutuja eri puolilla aluetta, etenkin Aitoossa. Siellä ovat myös vielä tekemättömät ruudut. Uusia lajeja alueelle ei kartoituksessa löytynyt. 

Tavoitteen toinen osuus eli uusien lajien löytyminen toteutui paremmin. Putkilokasvien uutuuksina merkitsin listoihin kananhirssin (Echinochloa crus-galli), joka ilmaantui kukkapenkkiin Padankokskella, marjasavikan (Chenopodium foliosum), joka samalla tavalla esiintyi satunnaisena Ämmätsässä, konnantataren (Bistorta officinalis), jota löytyi villiintyneenä koristeena ja harmion (Berteroa incana), jonka satunnaisesiintymä löytyi Rautajärveltä. Näitä en vielä ole ehtinyt siirtää sivuille, mutta tässä talven aikana sekin tapahtuu. Luopioisista löydettyjen kasvilajien kokonaismäärä on nyt 746 lajia.

Vielä paremmin toteutui muiden ryhmien osalta: uusia sammalia löytyi kymmenen, jäkäliä seitsemän ja mikrosieniä 62 lajia. Sammalia Luopioisista on nyt löytynyt 350 lajia, mutta lisäksi kohtaan muita sammalia on liitetty 96 lajia, joiden kasvualueet ovat Luopioisten ulkopuolella. Jäkälistä edelleen puuttuvat lähes kokonaan rupijäkälät, joista minulla ei ole tarvittavaa kirjallisuutta määrityksen tueksi. Mikrosienet liitin kasvisivuille vasta viime helmikuussa ja nykyinenkin lajimäärä on vasta pieni osa todellisesta määrästä. Tämä osio varmaan kasvaa tulevaisuudessa.

Iloinen olen kaikista löydöistä, mutta erikoisesti muutamien sammalten löytymisestä alueelta. Isotumpurasammalen, josta oli erillinen postaus viime vuoden lopulla, löytyminen Rankkimäen jäteaseman kentältä miellytti erityisesti. Myös pieni ojakielisammal ja sarvisammal olivat mukavia tuttavuuksia. Näistä kaikista tuli kerättyä myös näytteet. Vaikka vuoden alussa päätin, että rajoitan näytteiden keruuta, kun niitä alkaa olla joka paikassa, niin siitä huolimatta olen liimannut tai pussittanut liki viisisataa näytettä viime vuoden aikana. Tänä vuonna täytynee sitä uudelleen vakavasti harkita.’