Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Vuoden ensimmäinen näyte

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

chaenotheca_chrysocephala1

’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.

Jäkäliä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tarvaala

’Tammikuu meni kuin unessa. Blogiakin on tullut päivitettyä luvattoman heikosti. Olen muokannut kasvinäytteiden etikettitiedostoja ja se on vienyt ajan aika tarkkaan. On ajatus luopua näytekokoelmasta ja se on saatava ennen sitä ajan tasalle. Nyt kun lunta on viime vuotta enemmän, ei ole päässyt havaintojakaan tekemään, joten kerrottavaakin on kertynyt vähemmän. Jotain kuitenkin!

Päivitin kasvisivuille 15 jäkälälajia. Nämä ovat sellaisia lähinnä lehtijäkäliä, joita en vielä ole löytänyt tutkimusalueeltani Luopioisista. Muutamat kasvavat Lapin perukoilla, eikä niitä voi täältä löytääkään, mutta monet saattavat tulla vastaan EH-alueellakin, kun tarkkaan etsii. Ainakin niin toivon. Vieläkään en ole päässyt paneutumaan rupijäkälien maailmaan lähinnä määristysvaikeuksien vuoksi. Luvassa oleva rupijäkäläkirja ei ole vielä ilmestynyt. Sitä odotellessa kerätään kuvia ja tarkkoja paikkatietomerkintöjä, jotta sitten myöhemmin voi tutkia, mitä on tullut löydetyksi. Nytkin näitä tiedostoja taitaa olla jo useita kymmeniä.’

Yläkuvassa metsänahkajäkälä ja alhaalla kaarrekarve.

Lankamaa

Koski

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

koskia3

’Vielä viime viikonvaihteessa luonto oli komeimmillaan täällä Keski-Suomessa. Puut olivat paksussa kuurassa, hiljalleen sateli pehmeää lunta ja valo viipyili maisemassa talvisen pehmeänä. Se on parasta aikaa piipahtaa kuvausretkellä. Tällä kertaa kävimme koskikierroksella. Näitähän täältä löytyy. Kuvat ovat tällä kertaa Simunankoskelta Laukaasta.

koskia1

Talvinen päivä on lyhyt ja illan sininen hämärä laskeutuu nopeasti. Jotain saimme sentään kuvamateriaaliksi. En varmaan koskaan kyllästy kuvaamaan veden päällä kelluvia jäälauttoja, joita vesi muovaa haluamallaan tavalla. Myös pitsireunaiset jäänreunat ovat valloittavia, kaikki erinäköisiä ja veden liikkuessa jään alla värisävyt vaihtelevat lakkaamatta.

koskia4

Emme saaneet olla yksin, sillä koskikarat piipittivät rantakivillä ja kaloja saalistava saukko pulahteli jäänreunalta veteen ja ylös kuin leikkien. Totista työtä se kuitenkin oli kummaltakin, sillä ilman ruokaa ei ole lämpöä eikä ilman lämpöä elämää. Sen ne taisivat molemmat tajuta ja käyttivät valoisan ajan ruoanhakuun hyvinkin tarkaan.’

koskia2

Kiipijä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rajalansaari’Olen koko alkuvuoden perannut viimevuotista kuvasaalista. Uskomatonta, kuinka paljon tulee otettua turhaa kuvaa: epätarkkaa, väärin valotettua ja käsittämätöntä tuherrusta. Roskakori pursuaa poisheitettyä kuvasaalista, jota joskus on tullut ihan tosissaan mietittyä: tuosta saan vuoden luontokuvan. Käsittämätöntä. No, onneksi on roskakori.

Viereinen kuva tuli vastaan kesän kansiosta. Mikä se siinä kipuaa kohti haavan latvaa. Ihan tosissaan ensin ajattelin siinä olevan jonkin eläimen. Sitten otin suurennuslasin ja karvat muuttuivat sammaleksi. En kuolemaksenikaan muistanut, mistä, milloin ja miksi olin ottanut tämän kuvan. Selasin kalenteria, muistivihkoa, päiväkirjaa, kokoelmani keruutietoja. Niistä yhdistelemällä lopulta löytyi paikka ja aika: Rajalansaari, syyskuun toinen päivä. Kävin silloin tekemässä saaressa kasvikartoituksen ja otin paljon muitakin kuvia. Sammalen väri viittaa johonkin oudompaan – olisiko karstasammal, mutta mitä se puussa tekisi, kalliollahan sen pitäisi kasvaa. Olisiko kujasammal tai jokin suikerosammal – ei täsmää. Sitten syttyi lamppu ja loppu olikin helpompaa. Siinä kapuaa puun runkoa ylöspäin vemmelvaskisammal. Se on sen verran harvoin tullut vastaan, että siitä on aina pitänyt saada jonkinlainen kuva. Hyvä näin, mutta…

Ehkä tästä opin sen, että kuvat on katsottava tuoreeltaan ja muistiinpanit tehtävä aukottomiksi. Olisiko siinä hyvä uudenvuodenlupaus? Kuva on hyvä apu, muttei siitä yksinään pysty lajia määrittämään. Jatkanpa lajittelua, kun kerran pääsin jo syyskuun puolelle. Enää neljä kuukautta ja muutama tuhat kuvaa, huh,huh!’

Värittömän miehen vaellusvuodet

Julkaistu , kirjoittanut
2

Värittömän..’Harvoin luen kirjaa kahteen kertaan ja vielä harvemmin välittömästi peräkkäin. Nyt kävi niin. Haruki Murakamin teksti vei mennessään ja oli pakko lukea kirja heti tuoreeltaan toiseen kertaan ja miettiä sen lauseita uudelleen, syventyen. Moni kohta parani, mutta muutama myös osoittautui latteaksi. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin hyvä. Tästä japanilaiskirjailijasta on muodostunut lukukokemuksien myötä yksi selvistä suosikeistani, enkä liene ainoa. Lukekaa ja nauttikaa!’

Tsukuru Tazaki on nimensä mukaan viehättynyt rakentamisesta, valmiiksi saattamisesta. Hän suunnittelee ja toteuttaa rautatieasemia Tokiossa. Se on ollut hänen mielenkiintonsa kohde koko elämän ajan. Nuoruudessaan hän asui Nagoyan kaupungissa ja kuului viiden nuoren, kahden tytön ja kolmen pojan, yhteisöön. He tekivät lähes kaiken yhdessä, auttoivat toisiaan ja alempiluokkalaisia, tekivät hyväntekeväisyyttä, elivät yhdessä aina kun se oli mahdollista.

Lukion jälkeen yhteisö hajosi äkisti ilman selityksiä ja tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät haavat ja vei hänet useaksi kuukaudeksi lähelle kuolemaa. Vasta 36-vuotiaana hän pystyi käsittelemään asiaa perusteellisesti silloisen tyttöystävänsä Saran kehotuksesta. Hän lähti Nagoyaan tapaamaan ystäviään, juttelemaan ja kuulemaan selityksiä: miksi hänet hylättiin, karkoitettiin tylysti ryhmästä? Yksi heistä oli muuttanut miehensä perässä Suomeen ja Tsukuru matkusti tapaamaan myös häntä. Järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa hän lopultakin ymmärsi ja sai selityksen. Samalla hänelle selvisi, mihin hänen tuli pyrkiä, hän ei ollutkaan väritön mies, yksinkertainen ja hylätty. Havoitettu mieli alkoi parantua.

Kirjan juoni ei ole tässäkään pääasia, vaan kieli. Tämä on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japaninkielestä, kiitos japanologi Raisa Porrasmaan. Liekö se syynä vai mikä, mutta tässä on aivan omanlaisensa poljento. Tapahtumat eivät ole kovin kummoisia, kerronta polkee joissain paikoin paikallaan, on ehkä turhiakin sivupolkuja, mutta lause elää. Pienillä sanoilla Murakami luo tunnelmia, miljöitä, tarinoita, elämää. Hän kuvaa hämmästyttävän tarkasti Tsukurun tuntemuksia kuin musiikkia, joka sekin on keskeisessä asemassa kirjassa. Aivan loistava on kuvaus Suomesta, hämmästyttävää, koska kirjoittaessaan tätä hän ei ollut käynyt Suomessa. Erin ja Tsukurun keskustelu on täynnä jännitettä ja tunnetta, eikä jätä varmaan ketään kylmäksi. Pienillä tauoilla ja huomioilla hän johdattaa kaksi ihmistä tajuamaan toisensa ja näkemään asioiden läpi. Kuitenkaan niitä ei pohdita puhki eikä selitetä naivisti loppuun. Kumpikin saa, kumpikin antaa ja lopputulos tyydyttää.

Murakami jakaa mielipiteitä. Japanissa ja muuallakin hän on hyvin suosittu. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, mutta on paljon myös niitä, jotka pitävät häntä pinnallisena, jopa tavanomaisena viihdekirjailijana. Ehkä tällainen kirjalija onkin hyvä kirjailija.

Tätä kirjaa on verrattu hänen Norwegian Wood-teokseen ja paljon tässä onkin samaa: yksinäinen mies, ihmissuhteiden vaikeus, tunteet ja niiden pohtiminen, musiikki. Myös 1Q84-teiksessa yksinäinen mies etsii tietään todellisuuksissa, joita ei ole ainoastaan yhtä vaan useita. Kaikissa kolmessa teoksessa tunnelma on samankaltainen, kiinteä, jännittävä ja salaperäinen.

Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi, 2014 (2013), suom. Raisa Porrasmaa. 330 s.

Graniittimies

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

graniittimies’Näin vuodenvaihteen jälkeen on syytä tehdä yhteenvetoa myös blogin toisesta puolesta, kirjoista. Joskus ajattelin erottaa nämä osat, luonnon ja kirjallisuuden, toisistaan, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt niin tehdä. Vuoden aikana luin noin kirjan viikkoa kohti, mikä on aika vähän menneisiin vuosiin verrattuna. Selityksenä voisi tietenkin pitää kirjojen paksuutta. Murakamin 1Q84 sinällään oli jo kolmeosainen järkäle, jonka kuitenkin merkitsin yhdeksi. Menneenä vuonna halusin lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat ja hieman pohtia koko palkintoakin. Yksi on niistä lukematta. Ehkä sekin jossain välissä tulee vastaan. Jos omaa suosikkia luetuista hakee, niin olisin antanut palkinnon Olli Jaloselle. Miehiä ja ihmisiä oli vaikuttava ja ehjä kirja monella tapaa. Nyt pistän tähän muutaman kommentin vielä Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä, jonka luin viime vuoden puolella ennen joulua.’ 

Tätä kirjaa lienee käsitelty lehdissä ja blogeissa laajalti. En ole kuitenkaan niihin kirjoituksiin tutustunut. Viime vuosina on ilmestynyt useita saman aihepiirin kirjoja (esim. Antti Tuuri: Ikitie, Venla Hiidensalo: Karhunpesä). Siksi tämä kirja tuntui ensin aika hämmentävältä. Se kertoo aivan kuin jotain muuta tarinaa. Vasta kirjan loppupuolella, kun päästään Stalinin vainoihin, tunnelma samankaltaistuu, historiallisuus yhdentyy.

Graniittimies kuvaa kahden suomalaisen, Iljan ja Klaran, elämää Neuvostoliiton alkuaikoina 20-luvulla Pietarissa. Ilja on entinen punavanki, Klara punikkityttö, joilla on vankka vakaumus paremmasta huomisesta sosialismin kautta. He ovat fiksuja nuoria ja ottaneet asioista selvää. Aluksi he asuvat kellarihuoneessa ja näkevät nälkää. Ilja ryhtyy puoluetoimintaan, Klara auttamaan katulapsia kaupungin viemäreissä. Samalla he tutustuvat muihin Suomesta paenneisiin: sirkustaiteilija Tomiin, yrittäjä Henrikiin ja tämän vaimoon Jelenaan, Shuraan ja Galkiniin. Kaikki ovat muuttaneet nimensä sopeutuakseen nopeammin uuteen yhteiskuntaan.

Klaran terveys ei kestä huonoa asumista ja viemäreissä ryömimistä, hän sairastuu ja näivettyy pois. Ilja tuhoutuu reilun kymmenen vuoden kuluttua Stalinin vainoissa, Tom muuttuu kovikseksi, Jelena kerjäläiseksi. Unelmat sortuvat vainoihin. Klara on pelastanut viemäreistä sisarukset Dunjan ja Genjan, jotka saavat näin oman elämän vaikean lapsuuden jälkeen. Genja dokumentoi, valokuvaa, Dunja jää kertomaan ottoäitinsä tarinaa, kuinka tämä hiihti Suomesta Petrogradiin toteuttaakseen unelmansa.

Suomesta loikkasi lähes 15000 ihmistä Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvuilla. Heistä yli puolet tuhoutui Stalinin vainoissa, osa palasi Suomeen, osa vain katosi. Heidän hautojaan etsitään nyt Kannaksella ja muistomerkkejä pystytetään. Valtaosa loikkareista oli sisällissodassa punaisten puolella taistelleita, sillä heitä syrjittiin taustansa vuoksi työelämässä sodanjälkeisessä Suomessa. Samoin kävi niille tuhansille Amerikasta tulleille siirtolaisille, jotka matkasivat rakentamaan utopiaansa Itä-Karjalaan. Vain harva pelastui. Tämä kirja kuvaa satuttavasti sitä väkivaltaa, mihin ideologiaansa uskovat ihmiset törmäsivät. Thomas Moren kirja Utopia vuodelta 1516 oli Klaran ja muidenkin ohjenuorana, mutta se ei toiminut. Kun SUPO:n arkistot avautuivat 1990-luvulla, tutkijat pääsivät tutustumaan tarkemmin loikkareiden kohtaloihin. Siihen asti ne olivat vain suvuissa kulkeneita tarinoita. Kirjailija Kähkönen on tutustunut näihin tarinoihin ja koonnut kirjansa uskottavasti niistä sekä oman sukunsa tarinasta.

Kirjaa lukiessa ankeutta ei huomaa. Se hiipii koko ajan mukana mutta taustalla. Historiasta tiedämme, kuinka siinä kävi, mutta kertomus ei hehkuta sitä etukäteen, vaan viipyy siinä lähes onnellisessa ankeudessa päähenkilöiden myötä. Siksi kirjan lopun tapahtumat iskevät sitäkin kovemmin, kohtalot surettavat. Lukiessa odotti loppua, mutta toivoi utopian säilyvän ja päähenkilöiden selviävän. Sen vuoksi onkin hyvä, ettei loppua ole turhaan venytetty. Kirja on hyvin kirjoitettu, omalla tavallaan. Jossain kohdin kielessä oli tuurimaista letkeyttä, jossain kohdin suurten venäläisten kertojien paatoksellista hurmiota, kokonaisuus säilyy paketissa kuitenkin loppuun saakka. Kirja ansaitsi kyllä paikkansa Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Voittajaksi siitä ei ollut, vaikka olisi joku voinut sen sellaiseksikin valita.

Mutta mikä on graniittimies tai kuka? Etsin kirjasta kaksi kohtaa, joissa tämä sana mainitaan ja luin ne huolella läpi. Symboliikka ei minulle aivan kokonaan avautunut. Kuvaako Galkinin elokuvassa oleva Graniittimies vallankumousta, Neuvostoliittoa vai elämää yleensä? Ehkä niitä kaikkia. Jähmettyvätkö aatteet patsaiksi, pönötykseksi, kuollakseen lopulta ja jäljelle jää vain kiveen hakattu muistomerkki, tuntematon hautakivi.

Kähkönen, Sirpa: Graniittimies. Otava, 2014. 334.s.

Vuoden yhteenvetoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kaamos

Kaamos on saanut jo väriä loppusyksyn harmauteen verrattuna. Kunhan lunta tulisi vielä vähän lisää, alkaisi tuntua paremmin talvelta.

’Vuosi on vaihtunut ja on yhteenvedon aika. Luopioisten kasvimaailma oli tarkastelun pääasiallisena kohteena viime vuonnakin. Asetin itselleni vuosi sitten kaksi päämäärää: saada Luopioisten kasvikartoitus loppuun ja löytää alueelle uutta lajistoa. Edellinen tavoite ei toteutunut kokonaan. Kartoitus jatkui, mutta vieläkin jäi tekemättä toista kymmentä neliökilometriruutua. Kolusin ruutuja eri puolilla aluetta, etenkin Aitoossa. Siellä ovat myös vielä tekemättömät ruudut. Uusia lajeja alueelle ei kartoituksessa löytynyt. 

Tavoitteen toinen osuus eli uusien lajien löytyminen toteutui paremmin. Putkilokasvien uutuuksina merkitsin listoihin kananhirssin (Echinochloa crus-galli), joka ilmaantui kukkapenkkiin Padankokskella, marjasavikan (Chenopodium foliosum), joka samalla tavalla esiintyi satunnaisena Ämmätsässä, konnantataren (Bistorta officinalis), jota löytyi villiintyneenä koristeena ja harmion (Berteroa incana), jonka satunnaisesiintymä löytyi Rautajärveltä. Näitä en vielä ole ehtinyt siirtää sivuille, mutta tässä talven aikana sekin tapahtuu. Luopioisista löydettyjen kasvilajien kokonaismäärä on nyt 746 lajia.

Vielä paremmin toteutui muiden ryhmien osalta: uusia sammalia löytyi kymmenen, jäkäliä seitsemän ja mikrosieniä 62 lajia. Sammalia Luopioisista on nyt löytynyt 350 lajia, mutta lisäksi kohtaan muita sammalia on liitetty 96 lajia, joiden kasvualueet ovat Luopioisten ulkopuolella. Jäkälistä edelleen puuttuvat lähes kokonaan rupijäkälät, joista minulla ei ole tarvittavaa kirjallisuutta määrityksen tueksi. Mikrosienet liitin kasvisivuille vasta viime helmikuussa ja nykyinenkin lajimäärä on vasta pieni osa todellisesta määrästä. Tämä osio varmaan kasvaa tulevaisuudessa.

Iloinen olen kaikista löydöistä, mutta erikoisesti muutamien sammalten löytymisestä alueelta. Isotumpurasammalen, josta oli erillinen postaus viime vuoden lopulla, löytyminen Rankkimäen jäteaseman kentältä miellytti erityisesti. Myös pieni ojakielisammal ja sarvisammal olivat mukavia tuttavuuksia. Näistä kaikista tuli kerättyä myös näytteet. Vaikka vuoden alussa päätin, että rajoitan näytteiden keruuta, kun niitä alkaa olla joka paikassa, niin siitä huolimatta olen liimannut tai pussittanut liki viisisataa näytettä viime vuoden aikana. Tänä vuonna täytynee sitä uudelleen vakavasti harkita.’

He eivät tiedä mitä tekevät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

He eivät tiedä..’Vuosi on vaihtunut ja varmaan lukuisissa kodeissa on luettu joululahjana saatua Finlandia-voittajaa. Ahmin itsekin Jussi Valtasen kirjan joulunajan välipäivinä. Ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitin siitä muistiinpanoja. Loistava kieli yhdistettynä pikkutarkkaan asioiden tuntemukseen luo yleensä vertaansa vailla olevan nautinnon. Entä nyt? Yhdellä lukukerralla ei kovin painavaa voi sanoa, kahteen ei nykyajassa ole aikaa. Uutta vyöryy koko ajan päälle. Siinäkö meidän ongelmamme onkin, emme keskity, jotta tietäisimme paremmin mitä teemme. Tässä nämä hajanaiset muistiinpanot, mutta saadakseen kuvan tästä kirjasta, se on jokaisen itse luettava – ja ajatuksella.’

’He eivät tiedä mitä tekevät’ kertoo kirjan pääsanoman. Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, jonka tutkimukset pohjaavat eläinkokeisiin. Samuel on eläinaktivisti ja hänen poikansa ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä avioliitosta suomalaisen Alinan kanssa. Isä ei ole pitänyt mitään yhteyttä poikaansa ja elää amerikkalaista elämmänsä uuden vaimonsa Mirjamin ja kahden tyttärensä Rebeccan ja Daniellan kanssa Baltimoressa. Samuel matkustaa Amerikkaan ja samaan aikaan Joe joutuu tutkimustensa vuoksi hyökkäyksen kohteeksi, hävitystä ja vihapostia, pahimpana pommipaketti tyttärille. Amerikkalaiseen tapaan suojelu viedään äärimmilleen, syylliseksi leimataan Samuel, joka on toiminnallaan laillisin keinoin kaatanut pörssiyhtiön, jonka toiminta pohjaa eläinkokeisiin. Vihdoin kirjan lopulla isä ja poika kohtaavat välissään ladattu ase. Tapahtumien taustalla jyllää raskas ja laukaisuherkkä turvallisuusorganisaatio. Tietävätkö he mitä tekevät?

Finlandia-voittajaa on vaikea arvostella. Sehän on arvioitu vuoden parhaaksi kirjaksi, ollaan sitten tällaisista palkinnoista mitä mieltä tahansa. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa, sillä kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, mutta myös huono, puuduttava ja jankkaava.

On vaikea asettaa tätä kirjaa mihinkään genreen. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen ja takaumat kerrotaan 1990-luvulta alkaen Alinan ja Joen kohtaamisesta. Tarina pyörii pitkälti isäsuhteen ympärillä, mutta onko kirjan tyylilaji fantasia, parodia, ironia, draama vai mikä se on? Kirjailija on paisutellut asioita kohtuuttomuuksiin saakka, käyttänyt liioittelua tyylikeinona ja jännitteen nostattajana jopa niin, ettei lukija lopulta tiedä, voiko hän enää uskoa muuhunkaan tarinassa.

Diktaattori Anne Brunila sanoi kirjan olevan loistava aikalaiskuvaus. Tätä se saattaa olla, mutta… Jos elämä muutaman vuoden kuluttua on tällaista, niin onko se enää elämisen arvoista, vai onko se jo nyt sellaista? Kuvaus suomalaisuudesta, samoin kuvaus amerikkalaisuudesta on varmaankin kärjistävää ja liioiteltua. Itse en näe suomalaista yliopistoa kirjan kuvaamana ankeana paikkana enkä ihannoi amerikkalaista yhteiskuntaa.

Fantasian tunnun kirjassa luo iAm-laite, joka yhdistää aivot suoraan internettiin. Oikeastaan koko tämä jakso on kirjassa turha, se vain sotkee ja sen tuoma sanoma olisi varmaan saatu muutenkin esiin. Koko ajatusrakennelma on liian suuri tähän tarinaan, varsinkin kun se jää pahasti muun kerronnan jalkoihin. Se tarvitsisi kokonaan oman tarinansa, jossa se nostetaan tapahtumien keskiöön. Kirjailija on varmaankin ottanut nimen Raamatusta Mooseksen ja Jumalan kohtaamisesta, jossa Jumala kertoo nimensä olevansa Minä olen (I am). Tämä ajatusrakennelma jää kirjassa pohtimatta. Laite, joka syöttää propagandan suoraan aivokuorelle ja jolla lapsemme aivopestään niin, etteivät he enää tiedä mitä tekevät, luo Orwellin kuvaaman maailman hyvin nopeasti. Sen tajuaa jo tämänkin vähäisen kuvauksen perusteella. Nyt jäi kutkuttava olo siitä, miten tämän asian käy, kun kirjan päätarina päättyy. Pahinta tässä on se, että lukija saattaa pitää koko kirjaa fantasiana, varsinkin kun kerronta on voimakkaasti liioiteltua ja paisutettua.

Kaikesta tästä voisi kuvitella kirjaa huonoksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta se pitää lukea ajatellen, sillä ajatuksia se herättää. Ehkä sen perussanomaan kuuluu, ettei valmiita vastauksia ole eikä kukaan ole yksinoikeudella oikeassa. Jos syytät toista väärinkäytöksistä, et välttämättä ole vapaa niistä itsekään. Kaiken pohjana tulee olla vuorovaikutteinen keskustelu ja yhteydenpito.

Valtanen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi, 2014. 559 s.

Uusi vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
2

värimustikka

’Taas on päästy siihen hetkeen, jolloin muistellaan menneitä ja mietitään tulevia. Elämä etenee vuosi vuodelta ajanlaskumme mukaan. Luonto ei siitä taida tietää mitään, ihmisen keksinnöstä. Se elää säiden mukaan, ilmaston mukaan, vuodenaikojen mukaan. Joskus tulee erehdyksiä, kuten kesäinen mustikkakuva. Se kuitenkin toivottakoon kaikille 

Valoisaa Uutta Vuotta!’

Luonnon ihmeitä ihmeteltävänä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

CR-kaimaani

’Lupailin pari päivää sitten vähän muitakin Costa Rican luonnon ihmeitä kuin vain värikkäitä lintuja. Sademetsät pitävät sisällään hyvinkin eksoottisia eläimiä, mutta niitä pääsee ani harvoin näkemään, koska suuri osa niistä liikkuu öisin ja silloin ei ole ollenkaan turvallista olla yksin pimeässä. Mölyapinoiden lähentely ei liene mukavaa eikä myöskään kohtaamiset kissapetojen tai matelijoiden kanssa. Kuvan peto syö kuitenkin vain pikkukaloja ja äyriäisiä. Silmälasikaimaani (Caiman crocodilus) on ihmiselle melko vaaraton parimetrinen otus, jota pääsimme veneestä tarkkailemaan noin metrin päästä. Eipä silti tehnyt mieli lähteä pulikoimaan jokeen. Kaimaani oli rauhallinen, jopa flegmaattinen, sillä sen ilme ei koko aikana värähtänytkään, vaikka mahdollinen saalis työnsi  kameran putkea liki kuonoon kiinni. Olikohan se muovia?

CR-iguaaniCR-basilisko

 

 

 

 

 

Vaikka myrkyllisiä käärmeitä onkin paljon, emme niitä nähneet. Sen sijaan liskoja rapisi ja vilisi yhtenään. Vasemmanpuoleinen on iguaani (Iguana iguana), joka elelee puiden oksistoissa jokien yläpuolella. Kooltaan tämä leguaaneihin kuuluva lisko voi tulla metrin mittaiseksi ja painaa kymmeniä kiloja. Oikeanpuoleinen on Harry Potter-kirjoja lukeneille tuttu basiliski. Se on eräänlainen taruolento antiikin kirjallisuudessa, mutta täällä vihreä basiliski (Basiliscus plumifrons) on liskoihin kuuluva eläin. Paikalliset intiaanit ovat pitäneet sitä upeine kauluksineen pelottavana sekasikiönä, jonka kohtaaminen tiesi näkijälleen pikaista loppua. No, hengissä edelleen ollaan. 

CR-morphoCR-greatowlPerhosmaailma oli tietenkin monilaijnen ja värikäs. Niitä vaan ei päässyt kameran kanssa kovinkaan lähelle. Ajan kanssa väsyttämällä saattoi jonkin heilahtaneen kuvan saada, mutta se ei paljon tyydyttänyt. Kuvan perhoset ovat päiväunilla ja siksi lepoasennossa. Vasemmanpuoleinen on sininen morphoperhonen (Morpho helenor), jonka säihkyvänsiniset siivet ovat monelle tutut. Olisipa se vain avannut ne. Oikeanpuoleinen on pöllökäs (Caligo sp.), joka kuuluu suurimpiin päiväperhosiin. Näiden siipien läpimitta voi olla jopa 20 cm. 

CR-aguti

Sademetsän hämärässä liikkui myös tämä jäniksen kokoinen otus. Korvansa se on lyhentänyt ja häntänsä hukannut. Eläin on jyrsijoihin kuuluva keskiamerikan aguti (Dasyprocta punctata). Sen varpaat päättyvät kaviomaisiin kynsiin ja muutenkin sitä oli hieman vaikea yhdistää jyrsijöihin. Sadematsän pimeydessä se viihtyi ja hypähti heti varjoon, jos valo osui sen kohdalle. 

CR-pekari

Kauluspekari (Tayassu tajacu) vastaa vanhalla mantereella elävää villiä sikaa. Se liikkuu usein monen kymmenen eläimen parvissa, tonkii ruokansa lehtien alta ja viihtyy usein ihmisasemusten lähellä. Luonteeltaan se on rauhallinen. Tämä eläin käveli vastaan La Selvan biologisen aseman pihassa.

CR-coati

Tämä hyvinkin seurallinen otus pyrki auton kyytiin, kun siitä yritti ottaa kuvaa. Koati (Nasua narica) kuuluu puolikarhuihin ja saattaa tulla toista metriä pitkäksi. Turistipaikoissa se oli puolikesy ja hyväntapainen, mutta sen ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty. Ehkä siitä ei haluttu maanvaivaa. Viidakossa näin sen kerran kulkemassa häntä pystyssä kasvillisuuden keskellä. Luulin sitä ensin isoksi kissaksi. Salaperäinen ja mukavanoloinen tuttavuus, mutta ei liian läheltä.

CR-sammakko

Viimeisenä kuvana kaikkein pienin eläin, josta kuvan otin. Se voitti jopa lehtiluteen ja koppiksetkin. Termiitit ja muurahaiset jätän nyt pois. Mansikkasammakko (Oophaga pumilio) kuuluu nuolimyrkkysammakoihin, jotka ovat maailman myrkyllisimpiä ja kauneimpia eläimiä. Ne elävät Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä. Intiaanit pyörittivät nuolenkärkeä sammakon iholla ennen kuin ampuivat nuolen puhallusputkella saaliiseen. Batrakotoksiini on vahva hermomyrkky ja joidenkin lajien yhden ainoan sammakon myrkkylima pystyisi surmaamaan 1500 ihmistä. Onneksi en koskenut tuohon sentin mittaiseen harmittoman tuntuiseen otukseen.

Tässä muutamia luonnon ihmeitä, joita Costa Rican matkalla satuin kohtaamaan.’