Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Alkemistit 2, Taivaalliset häät

alkemistit2’Olen lukenut Antti Tuurilta 21 kirjaa, joten tätä uusintakaan ei voinut jättää väliin, varsinkin kun se on jatkoa edelliselle. Jo aikoinaan, kun kirjailija kertoi äitinsä tarinaa, olin kyllästyä hänen kerrontatyyliinsä ja siihen lähes paatokseen, millä hän sanomaansa vei eteenpäin. Nyt monta kirjaa myöhemmin huomaan, että sitä tyyliähän näissä kirjoissa oikein odottaa ja josta pitää. Se on tuurimainen kerronta, jota ei voi jäljitellä eikä sitä korvaa mikään, mitä Antti Tuuri kirjoittaa. Tuttu tyyli vie tarinaa joutuisasti eteenpäin ja elämä asettuu oikeaan asentoon, kertoi hän sitten menneistä ajoista tai perhokalastuksesta. Suosittelen.’

Tässä toisessa osassa kullan valmistus jatkuu, nyt Tukholmassa. Alkemistit siirtyvät Pohjanlahden toiselle puolelle, koska rahat ovat loppuneet ja Vuorikapteeni on menettänyt omaisuutensa Uudessakaupungissa. Hankkiessaan lisärahoitusta hän päätyy salanimellä Drottningholmiin Tukholman lähelle paroni Munckin suojelukseen ja vähitellen sinne aletaan rakentaa laboratoriota, jossa kullan valmistuksen pitäisi onnistua paremmin. Kuningas Kustaa III on antanut asialle suostumuksensa.

Kirjan minäkertoja maamittari Carl Bergklint suree morsiantaan Katarinaa ja lukee Christian Rosencreutzin kirjaa Alkemistiset häät, jonka hän oli saanut ystävältään Gustav Björnramilta. Siinä kerrotaan, kuinka päästään nousemaan seitsenportaisia tikapuita Korkealle vuorelle. Kirja on kuitenkin vaikea ja vaatii selvitystä. Tätä varten Carl tekee muistiinpanoja kysymysten muotoon kysyäkseen niitä Björnramilta, kun pääsee Tukholmaan. Syysmyrskyissä hän lopulta purjehtii sumppulaivalla meren yli ja asettuu asumaan tuttaviensa luo kaupunkiin.

Vähitellen myös kullan valmistus alkaa. Vuorikapteeni hengellinen siveys ei kuitenkaan kestä ja hän ei pysty mitämään näppejään erossa huusholleskastaan ja niin Brita-neiti tulee raskaaksi. Monien vaiheiden jälkeen tie Korkealle vuorelle pysyy edelleen salattuna, kullan valmistus samoin ja Vuorikapteeni alkaa haikailla uusiin seikkailuihin. Vaimonsa Anna Charlotan hän on hylännyt Uuteenkaupunkiin, mutta haluaa poikansa mukaansa Lontooseen, jotta tämä saisi sivistystä ja hyvää opetusta swedenborilaiseen oppiin. Uusi Jerusalem on tarkoitus perustaa Sierra Leoneen, mutta Vuorikapteeni kuolee ennen sitä viidakossa kuumeeseen.

Kun kultaa ei laboratoriossa ala syntyä, on Carl Bergklintinkin alettava suunnitella elämäänsä uudella tavalla. Brita-neiti synnyttää pojan, mutta menehtyy itse. Niinpä Carl adoptoi vauvan, kutsuu äitinsä auttamaan ja alkaa toimia opettajana lukioikäisille pojille Drottningholmissa. Seesteisyys ja onni asettuvat vihdoin asumaan hänen kanssaan.

Alkemistit-kirjan toinen osa keskittyy suurelta osin ihmisen kasvuun paremmaksi eli valmistautumiseen Taivaallisiin häihin. Nuori Bergklint yrittää tunnontarkasti noudattaa ohjeita, elää omalle Katariinalleen uskollisena ja odottaa taivaallisia häitä tämän kanssa sitten joskus. Pitkät selostukset valmistautumisesta ja kilvoittelusta ovat kuin satua tai surrealistista unta, josta ei kertoja saa selvää, puhumattakaan lukija. Teksti on kuin rinnakkaista Raamatun Ilmestyskirjalle sillä poikkeuksella, ettei tässä ole uskonnollista juonta. Niinpä tuntuu hullulta, että kertoja haluaa edelleen kilvoitella ja ymmärtää moisia vuodatuksia. Kirjan lopussa inhimillisyys pääsee lopulta voitolle ja kertoja voi tuntea omaa onnea eikä vain Vuorikapteenin tai Björnramin onnea. Sille ei voi mitään, että minusta häntä käytettiin pahasti hyväksi, tekemään työt, kun muut huvittelivat, eivätkä ehkä edes uskoneet asioiden sujuvan ja kullan valmistuvan.

Kirja on aitoa Tuuria. Se etenee joutuisasti, vaikka jankkaakin toisin paikoin pahasti. Sen kuvaus tuon ajan elämästä lienee aika lähellä totuutta. Meidän on vaikea ymmärtää, miksi kultaa yritetään väkisin valmistaa hengellisillä konsteilla. Heidän on täytynyt olla tosissaan, muuten koko hommalta olisi pudonnut pohja pois. Lukiessa ajatteli ihmisen herkkäuskoisuutta ja tiedonnälkää. Sitä Tuuri on tässä kirjassa hyvin kuvannut. Lämmin pienimuotoinen huumori luo kirjaan kepeän tunnun, vaikka puhutaan vakavista ja vaikeista asioista.

Tuuri, Antti: Alkemistit II, Taivaalliset häät. Otava, 2014. 397 s.

Lintuja

varis

’Innostuin kasvikatsauksen jälkeen katsomaan myös lintujen tilanteen. Suuri osa muuttavista on jo kaikonnut maisemista, mutta jotain sentään vielä liikkuu, ainakin kuvan variksia. En ole koskaan oikein osannut ottaa lintukuvia. Kai se johtuu osaksi siitä, etten jaksa kytätä niitä tarpeeksi kauan ja toisaalta en omista mitään pitkää putkea, joka toisi linnun lähietäisyydelle. Nämä lintuhavainnot on tehty muiden töiden ohessa, joten ne eivät ole mitenkään kattavia.

keltasirkkuTiistai oli todellinen lintupäivä. En ole eläissäni nähnyt niin paljon hanhia, kuin sinä päivänä ylitti asuinpaikkani täällä Hämeessä. Samaan aikaan taivaalla kaakatti useampikin aura matkatessaan vakaasti etelään. Yhdessä aurassa laskin olevan useita satoja lintuja, joten sen iltapäivän aikana peltojen yli lensi tuhansia hanhia. Havahduin valokuvaukseen vasta siinä vaiheessa, kun olin seurannut näytelmää parin tunnin ajan. Sen jälkeen tietenkin lintujen reitti muuttui idemmäksi ja sain vain kaukaisen kuvan linnuista. Pääasiassa auroissa oli valkoposkihanhia, mutta joissakin oli myös tummempia lintuja. Kaukoputkea en ryhtynyt virittelemään, joten tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä. Jyväskylän Säynätsalossa  laskivat samana päivänä yli 18 000 hanhea, joten silloin oli todellinen muuttopäivä. Syy tähän selveni ilmavirtauksista. Tuuli kääntyi yöllä pohjoiseen ja se pukkasi Vienanmerellä odottavat linnut liikkeeseen.

Kaikkiaan viikon aikana havainnoin seuraavat 32 lintua täällä Hämeen sydämessä:

varis, naakka, harakka, närhi, korppi, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, metso, pyy, teeri, laulujoutsen, hanhi (valkoposki), heinäsorsa, telkkä, lehtokurppa, punarinta, västäräkki, pajulintu, niittykirvinen, vihervarpunen, viherpeippo, keltasirkku, punatulkku, peippo, mustarastas, räkättirastas, talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, töyhtötiainen, pikkuvarpunen

Varmaan muitakin muuttajia piipahti pelloilla, en vain tarkistanut niitä kiikareilla. Kovin hiljaiseksi maisema on mennyt. Punarinnan tikutus kuuluu pensaista, jotsenen huuto järveltä, palokärki on usein äänessä samoin harmaapäätikka. Siinäpä ne äänet sitten ovatkin. Kun tästä kuukausi mennään eteenpäin, alkaa olla vielä hiljaisempaa. Yritetään kestää.’

hanhia

Lokakuun sammal

lapiosammal1

’Lokakuussa pellot on yleensä puitu muttei vielä kynnetty. Silloin on löydettävissä suuri joukko mielenkiintoisia mutta valitettavan pieniä sammalia, jotka kasvavat sänkipellon uumenissa savipaakuilla. Niiden löytäminen tämän jälkeen on paljon hankalampaa. Niinpä olen viime päivinä kulkenut avoimia peltoja kumarassa kuin vanha ukko tähyten jalkoihini ja koukkien savipaakkuja tiirattavaksi. Helpoin näistä pienistä on valittu lokakuun sammaleksi.’

Savikkolapiosammal (Tortula truncata) on kooltaan vaivaisen sentin jos sitäkään. Sen lehdet ovat ruusukkeella maata vasten ja itiöpesäke nousee niiden keskeltä. Pesäke on lähes pallonmuotoinen, kypsänä ruskean musta ja alkuvaiheessa kauniin vihreä. Sammal tekee lähes aina pesäkkeitä ja siksi se onkin niin helppo tuntea, joskin vaikea huomata, ellei katsele tarkkaan jalkoihinsa.

lapiosammal3Sammal on pioneerilaji, eli ilmaantuu sinne, missä maata käsitellään ja sille siten vapautuu kasvutilaa. Sitä voi etsiä savipelloilta, kaatopaikoilta, tien pientareilta, rannoilta. Komeimmillaan se on näin syksyllä, mutta vanhoja pesäkkeellisiä versoja voi löytyä aikaisemminkin. Usen se peittää koko savipaakun alleen, mutta paljon sillä on myös seuralaisia. Yllä olevassa mosaiikkikuvassa on useita pieniä sammallajeja, joista nyt voisi mainita ainakin hopeahiirensammalen, pikkitumpurasammalen, törrökarvasammalen, ojahankasammalen, miksei myös tavalliset nuokkuvarstasammal ja kulosammalkin menesty sen läheisyydessä. Savikkolapiosammalta voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta aina Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa se toki on jo paljon harvinaisempi kuin täällä Hämeessä.

lapiosammal2Nyt on otollinen aika metsästää tämä lokakuun sammal. Peltojen savipaakut kannattaa tutkia tarkaan, niissä voi olla myös siipisammalia. Ainakin itse löysin savikkosiipisammalta ja kääpiösiipisammalta, joka sitten onkin nimensä mukaisesti todellinen kääpiö. Ensi tuttavuuteni sen kanssa tapahtui mikroskoopin välityksellä, koska sammalen verso oli alle millin mittainen. Onnea etsintöihin.

Kukkien ennätys

Täyttöalue

’Ylläoleva kuva on syksyinen ja värikäs, juuri sellainen kuin tähän aikaan sen kuuluukin olla. Syksy on edennyt aikataulussaan, vaikka räntäsade viikko sitten olikin sotkea koko paletin. Onneksi sen jälkeen tuli taas lämmintä. Kukat toipuivat pienestä pakkasesta ja kukinta jatkui. Kuvassa ei näy kukkivia kasveja, mutta kun kulkiessaan katsoo tarkemmin jo kuihtuvien kasvien joukkoon, löytyy yllättävän paljon kesäisiä kukkijoita.

Olen monena vuonna laskenut kukkivien kukkien määrän näin syys-lokakuun vaiteessa. Ehkä lajimäärä kertoo jotain kesästä ja sitä seuranneesta alkusyksystä. Uusintalaskenta on sitten kuukauden kuluttua, mutta siihen yleensä vaikuttaa jo voimakkaammin talven läheisyys ja kylmyys. Laskin eilen syyskuun viimeisenä päivänä reilun kilometrin lenkillä kukkivat kasvit. Reitti oli suurinpiirtein sama kuin edellisinäkin vuosina ja tulos oli tällainen:

syysmaitiainen, nurmikaunokki, peurankello, sarjakeltano, kylänurmikka, saksanhanhikki, pihasaunio, pukinparta, metsäkurjenpolvi, puna-apila, pihatähtimö. pelto-ohdake, alsikeapila, lutukka, pietaryrtti, harakankello, rätvänä, rentohaarikko, peltohatikka, nurmihärkki, kurjenkello, voikukka, rypsi, puna-ailakki, timotei, niittyleinikki, valkoapila, punapeippi, liuskapeippi, pelto-orvokki, tahmavillakko, peltotaskuruoho, päivänkakkara, paimenmatara, peltovalvatti, otavalvatti, pihatatar, saunakukka, ukontulikukka, linnunkaali, rohtotädyke, jättipalsami, siankärsämö, ojakärsämö, nurmitädyke, aholeinikki, peltovillakko, tarhaorvokki, peltolemmikki, keltasauramo, hentosavikka, niittynurmikka, niittynätkelmä, poimulehti, pukinjuuri, ruusuruoho, peltohanhikki, mansikka, särmäkuisma, nokkonen, rikkaukonnauris, mesiangervo, heinätähtimö, savijäkkärä, hopeahanhikki, kyläkarhiainen, valkoailakki

Kaikenkaikkiaan siis 67 lajia. Se on kasikkien aikojen ennätys. Blogissa olen julkaissut edellisvuotisia tuloksia: vuonna 2012 löytyi 50 lajia ja vuonna 2013 58 lajia. Nopeasti katsottuna lajiluku näyttää lisääntyvän vuosi vuodelta. Tietenkään näin lyhyellä otannalla ei voi tehdä johtapäätöksiä esim. ilmaston lämpenemisestä tms. Paremminkin syy saattaa olla tarkemmassa seurannassa tai reitin paremmassa tuntemisessa; voi odottaa joitain kasveja jo entuudestaan tutulta paikalta. Kuitenkin tämä syksy on ollut tähän asti lähes kesää ja se tietenkin vaikuttaa kasvien kukintaan. Huomioni kiinnittyi siihen, että alkuperäiskasvimme talveentuvat aikoinaan ja monet nyt löytyneet ovat joko tulokkaita, rikkakasveja tai yksivuotisia. Alkuperäista metsäapilaa ei löydy, mutta muut rehukasveiksi tuodut apilat kukoistavat edelleen.

Yllätyksenä voisi pitää esim. nurmikaunokin runsasta kukintaa tai mesiangervon todella upeaa kasvustoa täydessä kukassa. Selitys näille löytyy. Molemmat kasvoivat heinäkuussa niitetyllä pientareella, jossa oli muitakin uuskukkijoita, kuten hanhikkeja ja kelloja. Kukkakautta voikin pidentää oikea-aikaisella pientareiden ja niittyjen niitolla.

Ennenkin olen kehoittanut muitakin tekemään syksyisiä kukkakävelyitä. Niillä saa paitsi liikuntaa niin myös löytämisen riemua. Luettelon lajeihin voi tutustua kasvisivuilla esim. hakukenttää hyödyntämällä.

40: punapeippi

Irjanne

’Syksy tuli kylmänä ja tuulisena jopa räntäisenä. Mutta viikot eivät ole samanlaisia. Nyt taas aurinko paistaa ja lämpötila lähentelee pariakymmentä astetta täällä Hämeessä. Kohta on aika laskea syyskuun kukat ja todeta, että ainakin kuvan kasvi kukoistaa edelleen juuri niin kuin edellisinäkin vuosina. Se ei tunnu välittävän pakkasista, ei tuulesta eikä rännästä. Peipit kukkivat lumentuloon saakka ja nyt ne on helppo huomata puutarhasta tai leikatuilta viljapelloilta.’

Punapeippi (Lamium purpureum) on toinen yleisistä punakukkaisista Lamium-lajeista, toinen on liuskapeippi (L. hybridum). Nämä kaksi erottaa toisistaan lehden hammastuksen avulla. Punapeipillä lehden hampaat ovat kuin piparkakun reunat ja liuskapeipillä nimensä mukaan liuskaiset ja terävähampaiset. Maassamme elää muutama muukin peippilaji, mutta harvinaisena. Eteläosissa maata melko yleinen on valkopeippi (L. album), jonka kukkimattomana voi sotkea jopa pieneen nokkoseen.

Punapeippi on yksivuotinen rikkakasvi puutarhoissa, pelloilla, pientareilla ja kaatopaikoilla. Se kasvaa yleensä parikymmensenttiseksi. Kukat ovat punaiset ja huulikukkaisille kasveille tyypilliset kaksihuuliset, jolloin ylähuuli on kypärämäinen ja alahuuli liuskainen. Kasvi kukkii koko kesän ja tekee runsaasti siemeniä yksivuotisten tapaan. Rikkakasvina se ei myöskään säiky kylmiä ilmoja eikä sateisia kesiä. Kuitenkin kasvupaikkojen umpeenkasvu ja suurten kasvien varjostus hävittävät sen kasvupaikaltaan. Jos kasvualuetta raivataan, esimerkiksi vilja leikataan, nousee kasvi nopeasti kukkimaan ja ehtii tehdä siemeniä melko lyhyellä aikataululla.

peippi3Punapeipin kasvualue ulottuu napapiirille saakka. Pohjoisessa se on selvästi harvinaisempi kuin etelässä ja aivan maamme pohjoisimmissa osissa se muuttuu satunnaiskasviksi, jonka voi löytää vain kaikkein suotuisimmilta kasvupaikoilta, lähinnä kaatopaikoilta, joilla riittää ravinteita ja myllättyä kasvualustaa peipin kasvaa. Tällaisella paikalla etelässä se saattaa ryöhähtää vallitsevaksi kasviksi ja sen koko lähentelee silloin puolta metriä.

Ennen kuin viljapellot kynnetään kannattaa käydä ihailemassa peippejä. Kesällä kartoituksessa niitä huomaa huonosti, mutta nyt ne ovat selvästi näkyvissä. Pelloilta voi silloin löytää myös kaksi harvinaisempaa peippiä: sepiväpeipin (L. amplexicaule) tai välipeipin (L. confertum). Jostakin syystä nämä lajit puuttuvat vielä Luopioisten kasvistosta. Olen niitä kyllä etsinyt, mutta toistaiseksi turhaan. Parempaa onnea lukijoille.

Irjanne

Opettajainhuone

opettajainhuone’Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa opettajainhuoneesta, voi yrittää lukea siitä fiktiivistä tarinaa. Annika Luther on suomenruotsalainen kirjailija ja opettaja. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa luotaa työelämää, koulun arkea ja juhlaa, liikkuu ajan virrassa humoristisesti mutta myös vakavasti. Tuollaistahan se koulumaailma on: hektistä, ihanaa ja kauheaa. Tässä muutama vanhan opettajan kommentti tarinaan.’

Opettajaihuone sijoittuu kuvitteelliseen helsinkiläiseen ruotsinkieliseen Diktonius-kouluun. Siinä käydään läpi yhden lukuvuoden tapahtumia opettajien näkökulmasta. Samalla valotetaan niitä tapahtumia opettajainhuoneen oven takana, jotka jäävät oppilailta useinmiten näkemättä.

Päähenkilöinä ovat opettajat: kieltenopettaja Tove, historianope Max, matemaatikko Freddu, joka on aikaisemmin toiminut liike-elämässä, eläkeikää lähestyvä Magdalena ja uusi rehtori Mikaela. Lukuvuoden tapahtumiin päätyvät rakkaus, kiusaaminen, oppilaan kuolema, piikittely, puolukkaretki, elokuvayö, Diktonius-kilpa ja paljon muuta. Aiheita käsitellään huumorilla, osin jopa iroonisesti, mutta samalla myös tunteella ja herkkyydellä. Tiettyä vakavuutta myös löytyy, varsinkin, kun kerronta siirtyy tummiin sävyihin, kiusatun oppilaan kuolemaan ja homoseksuaalin opettajan syrjäyttämiseen.

Kevätjuhlan lähestyessä myös tunnelmat tiivistyvät ja asiat saavat ratkaisunsa, eivät kuitenkaan kaikki. Tapahtuisiko näin todella? Asioilla on taipumus lutviintua, sanotaan ja hetken lukiessa tuntuu, että tässä ne on ollut pakko saattaa päätökseen, koska kirjakin päättyy.

Koulumaailmassa elämäntyöni tehneenä tartuin tähän kirjaan oikeastaan juuri sen vuoksi. Luther on kirjoittanut aikaisemmin hyvän palautteen saaneita nuortenkirjoja, joten tekstiltä saattoi odottaakin jotain. Eikä tässä oikeastaan joutunut pettymään. Lauseet seuraavat toistaan juohevasti, kerronta on nasevaa ja tyylikästä, huumorinkin ymmärtää. Toisaalta koulumaailma tulee lähelle; sellaistahan se on, jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä. Kun siihen sotkeutuu vielä ihmissuhdeasioita, on ihme että henkilöt selviävät kaikesta kunnialla läpi. Kaikki eivät selviä ja niissä kohdin kirja jää avoimeksi, niin kuin keväällä jää lukuvuosikin.

Itse pidin kerronnasta, mutta en välttämättä juonenkäänteistä. Oppilaan kuolema traagisella tavalla on minusta liian suuri asia tällaiseen tarinaan. Se olisi vaatinut ihan oman juttunsa. Työpaikkarakkaus sen rinnalla on korni, joskin hyvin kerrottu ja monipuolisesti valotettu. Maxin kohtalo lienee aika tuttu, kun syntipukki keksitään, sitä myös käytetään. Kuinkas siinä sitten puolustaudut, kun syytteet ovat absurdeja ja niitä esittää lapsi tai häiriintynyt vanhempi. Niinpä sitä aihetta kirjassa ei olekaan viety loppuun, sitä kun ei ole. Maxin itsensä on päästävä kuopasta ylös, mutta kuinka.

Kirjan henkilöt ovat tyypitettyjä liki stereotyyppisesti, samoin tapahtumat. Sellaistahan opettajainhuoneissa on eli siinä ei ole mitään uutta. Kirjasta luettuna ne tuntuvat jopa liiankin tutuilta, vaikka moneen vuoteen en ole sallaisia asioita joutunut enää selvittelemään. Ehkäpä kirja senkin vuoksi oli paikallaan lukea; osaa asettaa asioita järjetykseen päässään.

Luther, Annika: Opettajainhuone. Teos & Schilds & Söderströms, 2013. Suom. Sinna Virtanen. 308 s.

39: pietaryrtti

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.

Minä olen monta

minä olen montaOlen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjoittamat ja suomennetut teokset. Monet niistä ovat muodostuneet tärkeiksi ja muistissa pysyviksi kokemuksiksi. Kun tartuin tähän viimeisimpään ja luin sen esittelyn, mietin pitkään, jaksanko pohtia kirjailijan kanssa seksuaalisuutta taas 600 sivun verran. Hänhän on käsitellyt aihetta useassa teoksessaan, erityisesti läpimurtoteoksessa Garpin maailma. Uteliaisuus vei voiton: Kannattiko, menikö aika hukkaan, sainko mitään? Vaikea sanoa näin lyhyellä aikajanalla, ehkä myöhemmin huomaa tästäkin teoksesta saaneensa jotain.’

Irvingin 13. romaani paneutuu tämän hetken pitkään jatkuneeseen muoti-ilmiöön, seksuaalisuuteen ja sen poikkeavuuksiin. Kuusisataa sivua pohditaan asiaa suvaitsemattomuudesta, tasa-arvosta ja suuntautumisesta. Jo kirjan puolessa välissä asia on tullut selväksi ja lukija jäi miettimään, ketä tässä painostetaan tai valistetaan. Kirja kääntyy väkisinkin suvaitsemattomaksi toisinajattelevia kohtaan, vaikka yrittääkin pysyä puolueettomasti aiheessaan.

Billy Abbot huomaa nuorena rakastuvansa vääriin henkilöihin eli poikiin ja vanhempiin naisiin. Tästä alkaa irvingmäinen kavalkadi henkilöitä, jotka eivät ole tavallisia. Kirjassa seurataan Billyn kehittymistä kaveripiirissä, suvussa, koulussa ja harrastuksissa. Hänen isoisänsä Harry näyttelee harrastajateatterissa naisena, isäpuoli ensirakastajana, täti naisrooleissa ja opiskelijat milloin miehinä milloin naisina sekaisin. Shakespeare tulee tutuksi kirjaa lukiessa kuin myös paini, joka esiintyy lähes kaikissa Irvingin teoksissa. Koulutovereista Billylle läheisimmäksi muodostuu Elaine, jonka kanssa hän useaan otteeseen yrittää sopeutua elämään normaalisti sekä voittamaton painija Kittredgen, joka lopulta luopuu mieheydestään ja muuntuu naiseksi.

Billyn ensirakkaus on kirjastonhoitaja neiti Frost. Tämä luotaa Billyn kirjallisuuden pariin ja auttaa häntä löytämään identiteettinsä biseksuaalisena. Neiti Frost osoittautuu transvestiitiksi, joka on muuntunut naiseksi. Häneltä Billy saa ensikosketuksen seksuaalisuuteensa. Se aiheuttaa kuitenkin paikkakunnalla pahennusta ja seuraamuksia. Lukiessani näitä pienen kaupungin ihmisten kokemuksia ja elämäntarinoita en voinut kuin ihmetellä. Tarina oli epäuskottava kaikin puolin. Omalta ajaltani 60- ja 70-luvulta ei muistissani ole ainuttakaan tämäntapaista henkilöä tai tapahtumaa. Homoseksuaalisuuteen törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla, kun pikkupojat haukkuivat kavereitaan tietämättä asiasta yhtään mitään. Vermontin First Sisterin kaupungissa ei tainnut olla yhtään normaalia suhdetta tai ihmistä, kaikilla oli kirjan mukaan jokin seksuaalisuuteen liittyvä erityispiirre, jota yritettiin suvaita.

Billystä tulee kirjailija ja näin teos toistaa samaa teemaa kuin niin moni muukin koulu- tai yliopistopiireissä liikkuva amerikkalainen teos. Jos en tietäisi, että John Irving elää normaalissa suhteessa ja on kolmen pojan isä, voisin luulla kirjaa omaelämäkerralliseksi. Billynkin kirjat käsittelevät seksuaalisuutta ja tulevat hyvin suosituiksi ympäri maailman. Kirjallisuus kiertyy teoksessa kaiken ympärille. Se on täynnä sitaatteja niin Shakespearen näytelmistä kuin muistakin englantilaisen maailman klassikoista. Näitähän vilisee valtaosassa muutakin amerikkalaista kirjallisuutta nykyään. Näytteleminen tuo esiin kirjan nimen. Se on lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard II. Roolit vaihtuvat samoin kuin sukupuolet ja näyttelijä joutuu moneksi. Joillekin rooli jää päälle, kuten iso-isälle, joka pukeutuu edesmenneen vaimonsa vaatteisiin myös teatterin ulkopuolella, joillekin hakemalla haetaan roolia, jolla saadaan erityistä toimintaa aikaan, kuten tytöksi muuttuvan pojan esiintymisestä Juliana.

Kirjan yhtenä teemana on irvingmäiseen tapaan myös isättömyys. Koko kirjan ajan Billy etsii isäänsä, joka löytyy kirjan lopussa transubaarista Espanjasta naiseksi pukeutuneena. Irving toistaa teemojaan loppuun saakka. Niinpä kirjassa kliseisesti päädytään maailmaan, jossa on heikkoja miehiä, joiden identiteetti on hukassa ja olemattomia naisia, jotka esiintyvät suvaitsemattomuuden kaavussa tai ovatkin todellisuudessa miehiä. Koko maailma on kääntynyt nurinkuriseksi. Kirjallaan hän varmaankin tahtoo painottaa kaiken suvaitsemista ja ihmisen tuntemisen merkitystä ennen leiman lyömistä. Sinällään hyvä asia, mutta pitääkö sitä rautalankaa vääntää 600 sivun verran.

Olen aina pitänyt Irvingin tyylistä kirjoittaa ja käännellä juonta, hätkähdyttää lukijoitaan ja tuoda esiin uusia asioita. Varhaisemmissa teoksissaan hän pysyi linjassa ja kunnioitti lukijoitaan. Niinpä teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany ovatkin kaukana tämän teoksen edellä. Nyt kirjailija on langennut löysän kirjoittelun ansaan, toistaa selviä asioita kyllästymiseen saakka ja jankkaa samaa asiaa uudestaan ja taas uudestaan. Kirjasta olisi voinut karsia pari sataa sivua pois juonen tai sanoman yhtään käsimättä.

Tämä kirja on Irvingin teoksista mustin. Vaikka juoni puetaan komedian verhoon ja asioita pohditaan kieli poskella, niin alla kuplii syvä mustuus. Ihmiset eivät ole onnellisia, eivät elä rakkaudessa eivätkä ystävyydessä keskenään, etsivät ja sekoilevat. Väkivaltaiset kuolemat sekoittavat soppaa entisestään ja 80- sekä 90-luvun aids-epidemia painaa kuoleman merkin useiden kirjan henkilöiden otsaan. Kun ihmiset kuolevat nelikymppisinä tuskallisesti tai tekevät itsemurhan kumppaninsa kuoleman jälkeen, ollaan todella mustilla vesillä. Billy ei paljasta tunteitaan rakastetulleen rakkaudentunnustusta kummemmin eikä osaa surra poismenneitä. Äidin traaginen kuolema sivuutetaan lähes olankohautuksella, ensirakkaus saa mennä samalla tavalla. Hän ei etsi isäänsä todella, ei nuoruuden kiusaajaansa, ei neiti Frostia, vaikka kaikki ne ovat olleet tärkeitä hänen nuoruudessaan. Niinpä kirja jää laajuudestaan huolimatta kovin pinnalliseksi.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kuten muutkin Irvingin teokset, mutta sille ei voi mitään, että se ei ole mitään miellyttävää luettavaa. Taidanpa harkita jatkossa tarkaan kannattaako aikaansa enää pistää hänen mahdollisten uusien teostensa lukemiseen.

Irwing, John: Minä olen monta (In One Person, 2012). Tammi, 2013, suom. Kristiina Rikman. 604 s.

Hiidenportti

hiidenportti1

’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.

hiidenportti21960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.

Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa. 

hiidenportti3Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.

Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.

hiidenportti4Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama. 

hiidenportti6Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’

hiidenportti5

38: variksenmarja

variksenmarja1

’Olen parhaillaan Vuokatissa ja näpyttelen tätä viikottaista kasvipostausta kämpän terassilla auringon laskiessa järven taakse. Kiersin juuri pienen lenkin salskeassa mäntymetsässä ja ihailin alkavan ruskan värejä. Etelämpänä metsän kenttäkerros on täynnä mustikkaa ja puolukkaa, mutta täällä silmiin pisti heti kuvan variksenmarja. Siitäpä saankin hyvän kasvin täksi viikoksi.’

Variksenmarja (Empetrum nigrum) on yleinen kasvi koko maassa. Etelämpänä kasvaa kaksikotinen nimilaji (ssp. nigrum) ja pohjoisempana yksikotinen pohjanvariksenmarja (ssp. hermafroditum). Tämän kotisuuden voi tarkistaa katsomalla marjojen tyvelle; jos siellä näkyy heteen jäämiä, on kyseessä pohjoinen alalaji. Lapissa se on vallitseva muoto, mutta löytää sen etelämpääkin lähinnä suurten järvien rannoilta ja korkeiden mäkien päältä. Muuten etelässä on nimirotua lähinnä soilla ja kosteikoissa, joskus myös mäntykankailla.

KurkisuoVariksenmarjaa on turhaan väheksytty marjakasvina, sillä sen marjat ovat aivan yhtä kelvollisia kerättäväksi kuin mustikat tai puolukatkin. Tuulipölytteisenä kasvina se tekee vuosittain säännöllisesti runsaasti marjoja ja varsinkin pohjanvariksenmarja on mehuisa ja runsas. Siitä saa sellaisenaan hyvää kaarnikkamehua, tai sen voi sekoittaa muistikoiden tai juolukoiden joukkoon antamaan lisämakua. Marjan sisällä on kovia siemeniä, joten sellaisenaan syötäväksi tai hilloksi variksenmarjasta ei juuri ole. Hyvältä paikalta Lapista voi muutamassa hetkessä noukkia talviset marjat. Lisäksi variksenmarja on muutenkin arvokas, koska se sisältää meidän marjoistamme eniten erilaisia flavonoideja ja sen C-vitamiinipitoisuus on huikea.

Variksenmarja on siis varsin hyödyllinen marja, joten eipä jätetä sitä tänä vuonna vain mättäiden koristukseksi. Tosin ei se hukkaan mene silloinkaan, sillä kanalinnut pitävät sen mausta ja nokkivat kyllä kaarnikat talteen.

UtöViime talvi oli varsin ankara etenkin kanervakasveille ja niiden sukulaisille. Kirjoitin keväällä parikin postausta kuvien kanssa talvella kärsineistä kasveista. Nyt syksyllä kun katsoo niin mustikka- kuin kanervamättäitäkin huomaa, kuinka todellakin osa kasveista on kuivunut ja kuollut talven aikana. Kuvassa näkyvä variksenmarjakasvusto ei toipunut enää marjovaksi kasvustoksi ja kestää kauen ennen kuin paikalle kasvaa uusi kerros variksenmarjaa. Monet kanervakasvit kasvavat sen verran hitaasti. Lumipeite on hyvä suoja pakkasen poltetta vastaan.