Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Aita

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aita’Viime aikoina on tullut luettua useammankin suomalaisen naiskirjailijan viimeaikaisia tekstejä. Se ei ole ollut harkittua, onhan vain tarttunut kirjaston hyllystä käsiini. Paula Hahtola voitti muutama vuosi sitten Parnasson ja Atena-kustannuksen suuren romaanikilpailun ja siksi tältäkin kirjalta saattoi odottaa jotain. Pettyä ei tarvinnut, ehkä ainoastaan kirjan ohuuteen. Aiheesta olisi lukenut enemmänkin vai olisiko se siinä vesittynyt. Syysiltojen mietintään tämäkin meni, ehkä pohdinnoissa aukeaa vielä lisääkin, kunhan aikaa kuluu.’

Linnea on eläkkeelläoleva sairaanhoitaja, joka on suomalaisesta syntyperästään huolimatta asettunut asumaan Saksaan. Tarina alkaa, kun hän hakee asuntoonsa vuokralaista muuttaakseen yhdeksäksi kuukaudeksi täysihoitolaan lepäämään ja hoitamaan itseään. Majapaikassa sesonki on jo takana ja niinpä Linnea on pitkiä aikoja paikan ainoa asukas. Täysihoitolaa pitävät William ja Anita Krondorf, jotka ovat ammatiltaan pappeja ja siksi päivärutiineihin kuuluu myös uskonnollista palvelua. Linnea nauttii yksinolosta, kävelee rannalla ja tutustuu lähiseutuun.

Tarinan toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Linnea tutustuu saksalaiseen Dieteriin, avioituu ja saa pojan Totin. Liitto päätyy kuitenkin eroon. Talo jää Linnean hallintaan. Vuosien saatossa hän ajautuu suhteeseen seinänaapurinsa Henryn kanssa. Suhde pysyy salassa aviopuolisolta Helgalta, mutta vaatii paljon sovittelua ja salamyhkäisyyttä. Lopulta Linnea riistäytyy irti ja matkaa täysihoitolaan.

Kolmannessa osassa hän tapaa laivalla palatessaan Suomesta Martinin, jo täysihoitolassa kohdanneensa Williamin veljen. Keskusteluissa tulee ilmi asioita, jotka selvittävät tapahtumia ja saavat lukijan ymmärtämään tekstin kokonaisuuden. Tämä osa on näistä kolmesta osasta paras. Siinä viipyillään, silmäillään, kerrotaan tarinaa uudelleen toisesta näkökulmasta, eletään kohtaloiden rinnalla ja mietitään valintoja, jotka vievät elämää eteenpäin.

Tämä pienimuotoinen romaani on hyvin lähellä onnistumista, ollakseen kirjallinen helmi. Monesti juuri tämäntyyppiset pienet kirjat tuntuvat tarkoin harkituilta, aivan kuin Hemingwayn Vanhus ja meri tai Steibeckin Helmi ja antavat kuvan kirjoittajan pyrkimyksestä tiukkaan ja tarkkaan kerrontaan. Kirjailija ei selitä puhki asioita, ei junnaa niissä eikä intoudu toistamaan jo moneen kertaan sanottua. Teksti on pelkistettyä ja puhdasta.

Se, ettei kirja ole aivan kirjallinen helmi, johtuu ehkä sen aiheesta. Kolmiodraama on niin moneen kertaan kerrottu, eikä sellainen ole ainakaan minun suosikkilukemistoani. Joissain kohdin teksti oli viipyilyssään pitkästyttävää, tapahtumia oli vähän. Vasta kirjan lopussa sen kokonaisuus avautui, myös aidan merkitys erottavana ja sulkevana tekijänä. Kirjan loppu jää auki, ehkä se kuvaa elämän jatkumista, kertomus on vain pala tarinaa, pala elämää.

Jotenkin tästä tekstistä tulee mieleen myös viime vuosisadan kirjallisuus, tarinat joissa myös liikutaan täysihoitoloissa. Tässä ei kuitenkaan ollut Agatha Christien murhia eikä Daphne du Maurierin kauheuksia. Thomas Mann ja Kuolema Venetsiassa on tunnelmaltaan samaa sukua. Suomalaisista yhtymäkohtia on mielestäni Joel Haahtelan tuotantoon. Kirjailijan muutama vuosi sitten ilmestynyt palkittu esikoisteos Salpalinja oli hyvä kirja, eikä tämä yhtään häpeä sen rinnalla, päinvastoin, tämä on helpommin lähestyttävä, kokonaisempi. Kannattaa tutustua.

Hahtola, Paula: Aita. Atena, 2013. 157 s.

Lintu pieni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lintu pieni’Vaimo antoi tämän Tanja Pohjolan kirjan välipalaksi, kun hänen mielestään aina luen niin suuria ja raskaita kirjoja. Oliko tästä sitten siihen? Kirja vei mennessään ensi lehdeltä ja tiivistyi vain loppua kohti. Vaikka se ei ole mikään Keltaisen kirjaston tiiliskiviromaani eikä ehkä suurta maailmankirjallisuuttakaan, niin sen teksti ja kerronta piti ilahduttavasti kiinni. Näin siitä tuli muutakin kuin välipala. Varmaankin kirja on enemmän tarkoitettu naisten luettavaksi, mutta ainakaan itse en ole koskaan pitänyt siitä väliä, vaikka en Jane Austeneita olekaan lukenut. Tässä muutama hajanainen kommentti syksyn esikoisesta.’

Tänä vuonna on ilmestynyt useita varteenotettavia esikoiskirjoja, tässä yksi. Lintu pieni on historiallinen mutta myös psykologinen pohdinta sodanjälkeisestä elämästä. Kirjassa liikutaan vuorotellen vuoden 1944 Viipurissa, jolloin päähenkilö Dora on kahdentoista ja 1950-luvun alun Helsingissä, jolloin Dorotea on vasta-avioitunut nuori nainen. Kirjan prologi sitoo lukijan jännitteeseen, lapsiin ja väkivaltaan.

Hermonsa menettänyt äiti pitää tyttäriään vankeina vinttihuoneessa tavatessaan arvovierasta, josta toivoo itselleen uutta puolisoa sodassa menneen tilalle. Dora ja Mari näkevät nälkää, kärsivät hoidon puutteesta ja pelkäävät. Jo kirjan alusta voi päätellä, mitä Marille tapahtuu, vaikka tragedia kuvataan vasta kirjan lopussa. Sisko Dora kärsii tapahtuneesta syyllisyyttä, jota eivät juorut ja huhut yhtään paranna. Niinpä hän päädyttyään sodan jälkeen Helsinkiin, sulkee menneen elämänsä kuoreen ja alkaa elää helsinkiläisenä. Avioiduttuaan nuoren muusikon Oton kanssa hän luulee pääsevänsä turvaan, mutta menneisyyden haamut nousevat esiin ensin Oton äidin vanhan ystävän Vienon ja tämän sairaan tyttärentyttären Lahjan kautta ja sitten Esterin, joka sodanaikaan toimi Doran äidin apulaisena Viipurissa. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan repii haavat auki ja johtaa ahdistukseen, pelkoihin ja sekavuuteen.

Kertomuksen yhtenä keskeisenä lankana kulkee Doran Marille kertoma satu miehestä, joka muuttuu linnuksi ja saa siten vapautensa. Kirjan nimi kuvaa joko pienen lapsen haurautta ja vapaudenkaipuuta tai kerrottua fantasiaa. Dora on vanki konkreettisesti Viipurissa ja psykologisesti Helsingissä. Oton tuomat häkkilinnut symbolisoivat hänen vankeuttaan ja vapaudenkaipuutaan.

Sodasta lienee vielä kertomatta monta tarinaa. Vuosittain niitä putkahtaa esiin ja estää meitä unohtamasta sodan pahuutta ja sen tuomaa ahdistusta. Tässä kirjassa kirjailija on ihailtavalla tavalla saanut aikakauden elämään pienin huomioin. Hajut, esineet, tapahtumat siirtävät lukijan sodan aikaan ja lukiessa tuntee painuvansa siihen ja elävänsä yhdessä pienten tyttöjen pelon kanssa. Sille ei voi mitään, että vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tässä ajassa ja hyvinvoinnissa monet tapahtumat tuntuvat käsittämättömiltä. Kuinka äiti voi kohdella tyttäriään noin, kuinka Ester ei noussut puolustamaan tyttöjä, kuinka lyötiin leimoja ja syyllistettiin.

Eikä 50-luvun Helsinki ollut sodanaikaa parempi. Elettiin lamaa eikä ruokaa silloinkaan ollut riittävästi, pelot seurasivat niin maailmanpolitiikan kuin kansallisten tapahtumienkin kautta. Dorotea yritti saavuttaa tasapainon, mutta kun hän ei saanut mieleen kertynyttä pahaa pois itsestään, kukaan ei osannut auttaa, jokaisella oli omat huolensa ja traumansa. Karjalainen Vieno yritti, mutta kun Dorotea ei tunnustautunut edes viipurilaiseksi, niin vuorovaikutusta ei syntynyt. Dorotea näki Lahjassa pikkusiskonsa Marin ja ajatteli Vienoa äitinään, jolloin muistot puhkesivat, viha ja pelko nousivat. Dorotea sairastui.

Tietenkin lukiessa kertomusta tänä päivänä miettii, miten asioihin olisi voinut puuttua tai pitänyt puuttua. Oton yritykset olivat kaikki vääriä, ainakin Dorotea mielestä, vaikka mies yritti parhaansa. Lopun absurdi tapahtumien vyöry meni mielestäni jopa yli liikkuessaan toden ja tarinan välisessä maastossa. Siihen olisin kaivannut selkeyttä.

Lukemisen arvoinen teos kuitenkin, hyvinkin.

Pohjola, Tanja: Lintu pieni. Atena, 2014. 285 s.

41: isoalvejuuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isoalve1

’Viikonvaihteessa kävin sammalretkellä etsimässä peltojen pieniä pioneereja. Kuljin lehtorinteitä ja pellonreunoja kahlaten saniaisten viidakossa. Ajattelin, etten ole viikon kasvina vielä esitellyt yhtään tähän kasviryhmään kuuluvaa lajia. Se puute tulee nyt korjata. Valitsin tämän ainakin täällä Hämeessä mielenkiintoisen lajin ensinnäkin siksi, että se on yleinen ja toiseksi, koska olen jo pitkään etsinyt sen rinnakkaislajia, etelänalvejuurta, löytämättä sitä kuitenkaan. Tähän aikaan ne on helpointa erottaa toisistaan.’

Isoalvejuuri (Dryopteris expansa) on alvejuurista suurin ja mielestäni komein. Se kasvaa lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä usein puronvarsilla tai kallionalusissa yleisenä ja runsaana koko maassa. Etelä-Lapissa se harvinaistuu, mutta taas pohjoisimmissa osissa maatamme se on alvejuurista yleisin.

isoalve2Viikon kasvi on helppo tunnistaa alvejuureksi kolmeen kertaan parilehdykkäisistä lehdistä. Rinnakkaislajeistaan metsäalvejuuresta ja etelänalvejuurestasen erottaminen onkin sitten vaikeampaa. Isoalvejuuri kasvaa rehevämpänä, kaikin puolin kookkaampana. Lehti on leveä ja enemmän vaakatasossa (ks. alimmainen kuva). Lisäksi tyvilehdykän ensimmäinen lehdykkäpari on hyvin epäsuhtainen. Alaspäin siirottava lehdykkä on paljon ylempää pidempi, jopa puolet koko lehdykän pituudesta. Asiaa on vaikea selittää, kun lehdyköitä on ensimmäisen haarautumisen ja toisen haarautumisen lehdyköitä. Saniaisilla koko maanpäälinen osa on lehti ja sen haaraumat ovat lehdyköitä. Viereisestä kuvasta tuon alaspäin sojottavan pikkulehdykän koon kuitenkin huomaa.

Miksi sitten kerroin lajin rinnakkaislajin olevan juuri nyt tunnistettavissa? Etelänalvejuuri on täällä suuri harvinaisuus ja se on hyvin isoalvejuuren näköinen. Äsken mainittu lehdykkä on toki lyhyempi ja koko kasvi tummempi väriltään, mutta kuitenkin, vaikea huomata. Yksi hyvä tuntomerkki kuitenkin on: isoalvejuuri alkaa näihin aikoihin kuihtua ja asettua talvilepoon maavartensa varaan, etelänalvejuuri talvehtii vihreänä. Näin tekee metsäalvejuurikin, mutta se on kuitenkin hyvin erinäköinen.

Alvejuuren nimitys tulee madosta eli alveesta. Kasvin juurakko on ollut aikoinaan tunnettu rohdos, josta on valmistettu filisiiniä suolistoloisien, etenkin lapamadon, tuhoajaa. Rohdos on voimakas myrkky, joten sitä ei pidä mennä itse valmistamaan ja nauttimaan. No, tänä päivänä tuskin kukaan sitä tekisikään, taitaa lapamatokin olla jo uhanalainen eläin maassamme. Rohdokseksi on kelvannut vain metsäalvejuuren juurakko, koska siinä rohdosta on eniten ja ehkä myös siksi, että se on alvejuurista yleisin.

Loutikko

Alkemistit 2, Taivaalliset häät

Julkaistu , kirjoittanut
2

alkemistit2’Olen lukenut Antti Tuurilta 21 kirjaa, joten tätä uusintakaan ei voinut jättää väliin, varsinkin kun se on jatkoa edelliselle. Jo aikoinaan, kun kirjailija kertoi äitinsä tarinaa, olin kyllästyä hänen kerrontatyyliinsä ja siihen lähes paatokseen, millä hän sanomaansa vei eteenpäin. Nyt monta kirjaa myöhemmin huomaan, että sitä tyyliähän näissä kirjoissa oikein odottaa ja josta pitää. Se on tuurimainen kerronta, jota ei voi jäljitellä eikä sitä korvaa mikään, mitä Antti Tuuri kirjoittaa. Tuttu tyyli vie tarinaa joutuisasti eteenpäin ja elämä asettuu oikeaan asentoon, kertoi hän sitten menneistä ajoista tai perhokalastuksesta. Suosittelen.’

Tässä toisessa osassa kullan valmistus jatkuu, nyt Tukholmassa. Alkemistit siirtyvät Pohjanlahden toiselle puolelle, koska rahat ovat loppuneet ja Vuorikapteeni on menettänyt omaisuutensa Uudessakaupungissa. Hankkiessaan lisärahoitusta hän päätyy salanimellä Drottningholmiin Tukholman lähelle paroni Munckin suojelukseen ja vähitellen sinne aletaan rakentaa laboratoriota, jossa kullan valmistuksen pitäisi onnistua paremmin. Kuningas Kustaa III on antanut asialle suostumuksensa.

Kirjan minäkertoja maamittari Carl Bergklint suree morsiantaan Katarinaa ja lukee Christian Rosencreutzin kirjaa Alkemistiset häät, jonka hän oli saanut ystävältään Gustav Björnramilta. Siinä kerrotaan, kuinka päästään nousemaan seitsenportaisia tikapuita Korkealle vuorelle. Kirja on kuitenkin vaikea ja vaatii selvitystä. Tätä varten Carl tekee muistiinpanoja kysymysten muotoon kysyäkseen niitä Björnramilta, kun pääsee Tukholmaan. Syysmyrskyissä hän lopulta purjehtii sumppulaivalla meren yli ja asettuu asumaan tuttaviensa luo kaupunkiin.

Vähitellen myös kullan valmistus alkaa. Vuorikapteeni hengellinen siveys ei kuitenkaan kestä ja hän ei pysty mitämään näppejään erossa huusholleskastaan ja niin Brita-neiti tulee raskaaksi. Monien vaiheiden jälkeen tie Korkealle vuorelle pysyy edelleen salattuna, kullan valmistus samoin ja Vuorikapteeni alkaa haikailla uusiin seikkailuihin. Vaimonsa Anna Charlotan hän on hylännyt Uuteenkaupunkiin, mutta haluaa poikansa mukaansa Lontooseen, jotta tämä saisi sivistystä ja hyvää opetusta swedenborilaiseen oppiin. Uusi Jerusalem on tarkoitus perustaa Sierra Leoneen, mutta Vuorikapteeni kuolee ennen sitä viidakossa kuumeeseen.

Kun kultaa ei laboratoriossa ala syntyä, on Carl Bergklintinkin alettava suunnitella elämäänsä uudella tavalla. Brita-neiti synnyttää pojan, mutta menehtyy itse. Niinpä Carl adoptoi vauvan, kutsuu äitinsä auttamaan ja alkaa toimia opettajana lukioikäisille pojille Drottningholmissa. Seesteisyys ja onni asettuvat vihdoin asumaan hänen kanssaan.

Alkemistit-kirjan toinen osa keskittyy suurelta osin ihmisen kasvuun paremmaksi eli valmistautumiseen Taivaallisiin häihin. Nuori Bergklint yrittää tunnontarkasti noudattaa ohjeita, elää omalle Katariinalleen uskollisena ja odottaa taivaallisia häitä tämän kanssa sitten joskus. Pitkät selostukset valmistautumisesta ja kilvoittelusta ovat kuin satua tai surrealistista unta, josta ei kertoja saa selvää, puhumattakaan lukija. Teksti on kuin rinnakkaista Raamatun Ilmestyskirjalle sillä poikkeuksella, ettei tässä ole uskonnollista juonta. Niinpä tuntuu hullulta, että kertoja haluaa edelleen kilvoitella ja ymmärtää moisia vuodatuksia. Kirjan lopussa inhimillisyys pääsee lopulta voitolle ja kertoja voi tuntea omaa onnea eikä vain Vuorikapteenin tai Björnramin onnea. Sille ei voi mitään, että minusta häntä käytettiin pahasti hyväksi, tekemään työt, kun muut huvittelivat, eivätkä ehkä edes uskoneet asioiden sujuvan ja kullan valmistuvan.

Kirja on aitoa Tuuria. Se etenee joutuisasti, vaikka jankkaakin toisin paikoin pahasti. Sen kuvaus tuon ajan elämästä lienee aika lähellä totuutta. Meidän on vaikea ymmärtää, miksi kultaa yritetään väkisin valmistaa hengellisillä konsteilla. Heidän on täytynyt olla tosissaan, muuten koko hommalta olisi pudonnut pohja pois. Lukiessa ajatteli ihmisen herkkäuskoisuutta ja tiedonnälkää. Sitä Tuuri on tässä kirjassa hyvin kuvannut. Lämmin pienimuotoinen huumori luo kirjaan kepeän tunnun, vaikka puhutaan vakavista ja vaikeista asioista.

Tuuri, Antti: Alkemistit II, Taivaalliset häät. Otava, 2014. 397 s.

Lintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

varis

’Innostuin kasvikatsauksen jälkeen katsomaan myös lintujen tilanteen. Suuri osa muuttavista on jo kaikonnut maisemista, mutta jotain sentään vielä liikkuu, ainakin kuvan variksia. En ole koskaan oikein osannut ottaa lintukuvia. Kai se johtuu osaksi siitä, etten jaksa kytätä niitä tarpeeksi kauan ja toisaalta en omista mitään pitkää putkea, joka toisi linnun lähietäisyydelle. Nämä lintuhavainnot on tehty muiden töiden ohessa, joten ne eivät ole mitenkään kattavia.

keltasirkkuTiistai oli todellinen lintupäivä. En ole eläissäni nähnyt niin paljon hanhia, kuin sinä päivänä ylitti asuinpaikkani täällä Hämeessä. Samaan aikaan taivaalla kaakatti useampikin aura matkatessaan vakaasti etelään. Yhdessä aurassa laskin olevan useita satoja lintuja, joten sen iltapäivän aikana peltojen yli lensi tuhansia hanhia. Havahduin valokuvaukseen vasta siinä vaiheessa, kun olin seurannut näytelmää parin tunnin ajan. Sen jälkeen tietenkin lintujen reitti muuttui idemmäksi ja sain vain kaukaisen kuvan linnuista. Pääasiassa auroissa oli valkoposkihanhia, mutta joissakin oli myös tummempia lintuja. Kaukoputkea en ryhtynyt virittelemään, joten tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä. Jyväskylän Säynätsalossa  laskivat samana päivänä yli 18 000 hanhea, joten silloin oli todellinen muuttopäivä. Syy tähän selveni ilmavirtauksista. Tuuli kääntyi yöllä pohjoiseen ja se pukkasi Vienanmerellä odottavat linnut liikkeeseen.

Kaikkiaan viikon aikana havainnoin seuraavat 32 lintua täällä Hämeen sydämessä:

varis, naakka, harakka, närhi, korppi, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, metso, pyy, teeri, laulujoutsen, hanhi (valkoposki), heinäsorsa, telkkä, lehtokurppa, punarinta, västäräkki, pajulintu, niittykirvinen, vihervarpunen, viherpeippo, keltasirkku, punatulkku, peippo, mustarastas, räkättirastas, talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, töyhtötiainen, pikkuvarpunen

Varmaan muitakin muuttajia piipahti pelloilla, en vain tarkistanut niitä kiikareilla. Kovin hiljaiseksi maisema on mennyt. Punarinnan tikutus kuuluu pensaista, jotsenen huuto järveltä, palokärki on usein äänessä samoin harmaapäätikka. Siinäpä ne äänet sitten ovatkin. Kun tästä kuukausi mennään eteenpäin, alkaa olla vielä hiljaisempaa. Yritetään kestää.’

hanhia

Lokakuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lapiosammal1

’Lokakuussa pellot on yleensä puitu muttei vielä kynnetty. Silloin on löydettävissä suuri joukko mielenkiintoisia mutta valitettavan pieniä sammalia, jotka kasvavat sänkipellon uumenissa savipaakuilla. Niiden löytäminen tämän jälkeen on paljon hankalampaa. Niinpä olen viime päivinä kulkenut avoimia peltoja kumarassa kuin vanha ukko tähyten jalkoihini ja koukkien savipaakkuja tiirattavaksi. Helpoin näistä pienistä on valittu lokakuun sammaleksi.’

Savikkolapiosammal (Tortula truncata) on kooltaan vaivaisen sentin jos sitäkään. Sen lehdet ovat ruusukkeella maata vasten ja itiöpesäke nousee niiden keskeltä. Pesäke on lähes pallonmuotoinen, kypsänä ruskean musta ja alkuvaiheessa kauniin vihreä. Sammal tekee lähes aina pesäkkeitä ja siksi se onkin niin helppo tuntea, joskin vaikea huomata, ellei katsele tarkkaan jalkoihinsa.

lapiosammal3Sammal on pioneerilaji, eli ilmaantuu sinne, missä maata käsitellään ja sille siten vapautuu kasvutilaa. Sitä voi etsiä savipelloilta, kaatopaikoilta, tien pientareilta, rannoilta. Komeimmillaan se on näin syksyllä, mutta vanhoja pesäkkeellisiä versoja voi löytyä aikaisemminkin. Usen se peittää koko savipaakun alleen, mutta paljon sillä on myös seuralaisia. Yllä olevassa mosaiikkikuvassa on useita pieniä sammallajeja, joista nyt voisi mainita ainakin hopeahiirensammalen, pikkitumpurasammalen, törrökarvasammalen, ojahankasammalen, miksei myös tavalliset nuokkuvarstasammal ja kulosammalkin menesty sen läheisyydessä. Savikkolapiosammalta voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta aina Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa se toki on jo paljon harvinaisempi kuin täällä Hämeessä.

lapiosammal2Nyt on otollinen aika metsästää tämä lokakuun sammal. Peltojen savipaakut kannattaa tutkia tarkaan, niissä voi olla myös siipisammalia. Ainakin itse löysin savikkosiipisammalta ja kääpiösiipisammalta, joka sitten onkin nimensä mukaisesti todellinen kääpiö. Ensi tuttavuuteni sen kanssa tapahtui mikroskoopin välityksellä, koska sammalen verso oli alle millin mittainen. Onnea etsintöihin.

Kukkien ennätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Täyttöalue

’Ylläoleva kuva on syksyinen ja värikäs, juuri sellainen kuin tähän aikaan sen kuuluukin olla. Syksy on edennyt aikataulussaan, vaikka räntäsade viikko sitten olikin sotkea koko paletin. Onneksi sen jälkeen tuli taas lämmintä. Kukat toipuivat pienestä pakkasesta ja kukinta jatkui. Kuvassa ei näy kukkivia kasveja, mutta kun kulkiessaan katsoo tarkemmin jo kuihtuvien kasvien joukkoon, löytyy yllättävän paljon kesäisiä kukkijoita.

Olen monena vuonna laskenut kukkivien kukkien määrän näin syys-lokakuun vaiteessa. Ehkä lajimäärä kertoo jotain kesästä ja sitä seuranneesta alkusyksystä. Uusintalaskenta on sitten kuukauden kuluttua, mutta siihen yleensä vaikuttaa jo voimakkaammin talven läheisyys ja kylmyys. Laskin eilen syyskuun viimeisenä päivänä reilun kilometrin lenkillä kukkivat kasvit. Reitti oli suurinpiirtein sama kuin edellisinäkin vuosina ja tulos oli tällainen:

syysmaitiainen, nurmikaunokki, peurankello, sarjakeltano, kylänurmikka, saksanhanhikki, pihasaunio, pukinparta, metsäkurjenpolvi, puna-apila, pihatähtimö. pelto-ohdake, alsikeapila, lutukka, pietaryrtti, harakankello, rätvänä, rentohaarikko, peltohatikka, nurmihärkki, kurjenkello, voikukka, rypsi, puna-ailakki, timotei, niittyleinikki, valkoapila, punapeippi, liuskapeippi, pelto-orvokki, tahmavillakko, peltotaskuruoho, päivänkakkara, paimenmatara, peltovalvatti, otavalvatti, pihatatar, saunakukka, ukontulikukka, linnunkaali, rohtotädyke, jättipalsami, siankärsämö, ojakärsämö, nurmitädyke, aholeinikki, peltovillakko, tarhaorvokki, peltolemmikki, keltasauramo, hentosavikka, niittynurmikka, niittynätkelmä, poimulehti, pukinjuuri, ruusuruoho, peltohanhikki, mansikka, särmäkuisma, nokkonen, rikkaukonnauris, mesiangervo, heinätähtimö, savijäkkärä, hopeahanhikki, kyläkarhiainen, valkoailakki

Kaikenkaikkiaan siis 67 lajia. Se on kasikkien aikojen ennätys. Blogissa olen julkaissut edellisvuotisia tuloksia: vuonna 2012 löytyi 50 lajia ja vuonna 2013 58 lajia. Nopeasti katsottuna lajiluku näyttää lisääntyvän vuosi vuodelta. Tietenkään näin lyhyellä otannalla ei voi tehdä johtapäätöksiä esim. ilmaston lämpenemisestä tms. Paremminkin syy saattaa olla tarkemmassa seurannassa tai reitin paremmassa tuntemisessa; voi odottaa joitain kasveja jo entuudestaan tutulta paikalta. Kuitenkin tämä syksy on ollut tähän asti lähes kesää ja se tietenkin vaikuttaa kasvien kukintaan. Huomioni kiinnittyi siihen, että alkuperäiskasvimme talveentuvat aikoinaan ja monet nyt löytyneet ovat joko tulokkaita, rikkakasveja tai yksivuotisia. Alkuperäista metsäapilaa ei löydy, mutta muut rehukasveiksi tuodut apilat kukoistavat edelleen.

Yllätyksenä voisi pitää esim. nurmikaunokin runsasta kukintaa tai mesiangervon todella upeaa kasvustoa täydessä kukassa. Selitys näille löytyy. Molemmat kasvoivat heinäkuussa niitetyllä pientareella, jossa oli muitakin uuskukkijoita, kuten hanhikkeja ja kelloja. Kukkakautta voikin pidentää oikea-aikaisella pientareiden ja niittyjen niitolla.

Ennenkin olen kehoittanut muitakin tekemään syksyisiä kukkakävelyitä. Niillä saa paitsi liikuntaa niin myös löytämisen riemua. Luettelon lajeihin voi tutustua kasvisivuilla esim. hakukenttää hyödyntämällä.

40: punapeippi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Irjanne

’Syksy tuli kylmänä ja tuulisena jopa räntäisenä. Mutta viikot eivät ole samanlaisia. Nyt taas aurinko paistaa ja lämpötila lähentelee pariakymmentä astetta täällä Hämeessä. Kohta on aika laskea syyskuun kukat ja todeta, että ainakin kuvan kasvi kukoistaa edelleen juuri niin kuin edellisinäkin vuosina. Se ei tunnu välittävän pakkasista, ei tuulesta eikä rännästä. Peipit kukkivat lumentuloon saakka ja nyt ne on helppo huomata puutarhasta tai leikatuilta viljapelloilta.’

Punapeippi (Lamium purpureum) on toinen yleisistä punakukkaisista Lamium-lajeista, toinen on liuskapeippi (L. hybridum). Nämä kaksi erottaa toisistaan lehden hammastuksen avulla. Punapeipillä lehden hampaat ovat kuin piparkakun reunat ja liuskapeipillä nimensä mukaan liuskaiset ja terävähampaiset. Maassamme elää muutama muukin peippilaji, mutta harvinaisena. Eteläosissa maata melko yleinen on valkopeippi (L. album), jonka kukkimattomana voi sotkea jopa pieneen nokkoseen.

Punapeippi on yksivuotinen rikkakasvi puutarhoissa, pelloilla, pientareilla ja kaatopaikoilla. Se kasvaa yleensä parikymmensenttiseksi. Kukat ovat punaiset ja huulikukkaisille kasveille tyypilliset kaksihuuliset, jolloin ylähuuli on kypärämäinen ja alahuuli liuskainen. Kasvi kukkii koko kesän ja tekee runsaasti siemeniä yksivuotisten tapaan. Rikkakasvina se ei myöskään säiky kylmiä ilmoja eikä sateisia kesiä. Kuitenkin kasvupaikkojen umpeenkasvu ja suurten kasvien varjostus hävittävät sen kasvupaikaltaan. Jos kasvualuetta raivataan, esimerkiksi vilja leikataan, nousee kasvi nopeasti kukkimaan ja ehtii tehdä siemeniä melko lyhyellä aikataululla.

peippi3Punapeipin kasvualue ulottuu napapiirille saakka. Pohjoisessa se on selvästi harvinaisempi kuin etelässä ja aivan maamme pohjoisimmissa osissa se muuttuu satunnaiskasviksi, jonka voi löytää vain kaikkein suotuisimmilta kasvupaikoilta, lähinnä kaatopaikoilta, joilla riittää ravinteita ja myllättyä kasvualustaa peipin kasvaa. Tällaisella paikalla etelässä se saattaa ryöhähtää vallitsevaksi kasviksi ja sen koko lähentelee silloin puolta metriä.

Ennen kuin viljapellot kynnetään kannattaa käydä ihailemassa peippejä. Kesällä kartoituksessa niitä huomaa huonosti, mutta nyt ne ovat selvästi näkyvissä. Pelloilta voi silloin löytää myös kaksi harvinaisempaa peippiä: sepiväpeipin (L. amplexicaule) tai välipeipin (L. confertum). Jostakin syystä nämä lajit puuttuvat vielä Luopioisten kasvistosta. Olen niitä kyllä etsinyt, mutta toistaiseksi turhaan. Parempaa onnea lukijoille.

Irjanne

Opettajainhuone

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

opettajainhuone’Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa opettajainhuoneesta, voi yrittää lukea siitä fiktiivistä tarinaa. Annika Luther on suomenruotsalainen kirjailija ja opettaja. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa luotaa työelämää, koulun arkea ja juhlaa, liikkuu ajan virrassa humoristisesti mutta myös vakavasti. Tuollaistahan se koulumaailma on: hektistä, ihanaa ja kauheaa. Tässä muutama vanhan opettajan kommentti tarinaan.’

Opettajaihuone sijoittuu kuvitteelliseen helsinkiläiseen ruotsinkieliseen Diktonius-kouluun. Siinä käydään läpi yhden lukuvuoden tapahtumia opettajien näkökulmasta. Samalla valotetaan niitä tapahtumia opettajainhuoneen oven takana, jotka jäävät oppilailta useinmiten näkemättä.

Päähenkilöinä ovat opettajat: kieltenopettaja Tove, historianope Max, matemaatikko Freddu, joka on aikaisemmin toiminut liike-elämässä, eläkeikää lähestyvä Magdalena ja uusi rehtori Mikaela. Lukuvuoden tapahtumiin päätyvät rakkaus, kiusaaminen, oppilaan kuolema, piikittely, puolukkaretki, elokuvayö, Diktonius-kilpa ja paljon muuta. Aiheita käsitellään huumorilla, osin jopa iroonisesti, mutta samalla myös tunteella ja herkkyydellä. Tiettyä vakavuutta myös löytyy, varsinkin, kun kerronta siirtyy tummiin sävyihin, kiusatun oppilaan kuolemaan ja homoseksuaalin opettajan syrjäyttämiseen.

Kevätjuhlan lähestyessä myös tunnelmat tiivistyvät ja asiat saavat ratkaisunsa, eivät kuitenkaan kaikki. Tapahtuisiko näin todella? Asioilla on taipumus lutviintua, sanotaan ja hetken lukiessa tuntuu, että tässä ne on ollut pakko saattaa päätökseen, koska kirjakin päättyy.

Koulumaailmassa elämäntyöni tehneenä tartuin tähän kirjaan oikeastaan juuri sen vuoksi. Luther on kirjoittanut aikaisemmin hyvän palautteen saaneita nuortenkirjoja, joten tekstiltä saattoi odottaakin jotain. Eikä tässä oikeastaan joutunut pettymään. Lauseet seuraavat toistaan juohevasti, kerronta on nasevaa ja tyylikästä, huumorinkin ymmärtää. Toisaalta koulumaailma tulee lähelle; sellaistahan se on, jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä. Kun siihen sotkeutuu vielä ihmissuhdeasioita, on ihme että henkilöt selviävät kaikesta kunnialla läpi. Kaikki eivät selviä ja niissä kohdin kirja jää avoimeksi, niin kuin keväällä jää lukuvuosikin.

Itse pidin kerronnasta, mutta en välttämättä juonenkäänteistä. Oppilaan kuolema traagisella tavalla on minusta liian suuri asia tällaiseen tarinaan. Se olisi vaatinut ihan oman juttunsa. Työpaikkarakkaus sen rinnalla on korni, joskin hyvin kerrottu ja monipuolisesti valotettu. Maxin kohtalo lienee aika tuttu, kun syntipukki keksitään, sitä myös käytetään. Kuinkas siinä sitten puolustaudut, kun syytteet ovat absurdeja ja niitä esittää lapsi tai häiriintynyt vanhempi. Niinpä sitä aihetta kirjassa ei olekaan viety loppuun, sitä kun ei ole. Maxin itsensä on päästävä kuopasta ylös, mutta kuinka.

Kirjan henkilöt ovat tyypitettyjä liki stereotyyppisesti, samoin tapahtumat. Sellaistahan opettajainhuoneissa on eli siinä ei ole mitään uutta. Kirjasta luettuna ne tuntuvat jopa liiankin tutuilta, vaikka moneen vuoteen en ole sallaisia asioita joutunut enää selvittelemään. Ehkäpä kirja senkin vuoksi oli paikallaan lukea; osaa asettaa asioita järjetykseen päässään.

Luther, Annika: Opettajainhuone. Teos & Schilds & Söderströms, 2013. Suom. Sinna Virtanen. 308 s.

39: pietaryrtti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.