Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Rajalansaari

Julkaistu , kirjoittanut
1

rajalansaari1

’Rajalansaari on jo vanhastaan tunnettu ja suosittu retkipaikka niin luonnosta nauttiville kuin kasviharrastajillekin. Tiettävästi siellä ovat viihtyneet ja havaintoja tehneet enstisajan suuret kasvigurutkin Kaarlo Linkolasta alkaen. Ainakin hänen havaintojaan on niin kasvi- kuin jäkälätiedostoissakin 20-luvulta. Jo silloin löydettiin monia hienouksia, joista nykyään voi vain uneksia. Etiketeissä vilahtaa niin saari kuin Rihkan talokin ja sen suuri kuusi, josta on tallennettu monta harvinaista jäkälää. Itse olen sitä suurta kuusta etsinyt, mutta lienee mennyt manan maille jo kauan sitten jäkälineen. Nykyiset metsät ovat liian nuoria näille hienouksille.

rajalansaari3Viikko sitten meloin kanootilla saareen ja tein sieltä putkilokasvien kartoituksen. Vinkkinä oli kesällä tullut tieto soikkokaksikon löytymisestä saaresta. Tämä orkidea on käynyt Luopioisissa kovin harvinaiseksi, kun yksi kasvusto toisensa jälkeen häviää kuivumisen tai pusikoitumisen seurauksena. Niinpä tällä hetkellä ei varmaa kasvupaikkaa ole ollenkaan. Itse kaksikkoa en retkelläni enää nähnyt, mutta ensi suvena sitä voisi uudelleen käydä etsiskelemässä. Sen sijaan löysin upeaa lehtoa lehmuksineen, lehto-orvokeineen ja konnanmarjoineen. Kalliolta äkkäsin karvakiviyrtin (kuva) suuret kasvustot.

Kun olen viime aikoina keräillyt ja katsellut erityisen suurella mielenkiinnolla sammalia, en voinut nytkään niitä sivuuttaa. Niinpä Luopioisiin löytyi saaren suuren kivenlohkareen kyljeltä uusi sammallaji, isoriippusammal (Neckera crispa). Pieni parin käämenen kokoinen läntti sitä vain oli ja koska saaren leiriläiset mielellään kiipeilevät kivillä ja kallioilla, on tämä kasvusto suuressa vaarassa pudota maahan ja tuhoutua. Mitäpä sille voisi tehdä?

rajalansaari2Muitakin harvinaisuuksia löytyi. Soukkalehväsammal (Mnium hornum) oli täällä rantapalteessa valloillaan. En muista eteläisintä Suomea lukuunottamatta missään nähneeni sitä niin paljon kuin Rajalansaaren penkassa tervalepän juurten lomassa. Sitä on kyllä monella muullakin paikalla, muttei näin paljon. Yleensä sitä näkee vai pienen tupsun puron partaalla. Kolusin kalliot erityisen tarkkaan etsien kierrekivisammalta, joka on Suomessa hyvin yleinen laji, mutta joka edelleen Luopioisista puuttuu. Eipä löytynyt täältäkään.

rajalansaari4Kaikkiaan saaresta löytyi 171 kasvilajia, kun koko neliökilometriruudun saldo oli 241 lajia. Tämä on hieno tulos yhdelle saarelle, josta puuttuvat kokonaan pellot, asutus ja tiet. Saari on siis ainutlaatuinen kokonaisuus lehtoa ja rehevää metsää, ravinteista kalliota ja puhdasta rantaviivaa. Lehmuksia saarella on valtavasti ja siksi ihmettelenkin, miksei sitä ole otettu aikoinaan lehmustensa vuoksi lehtojensuojeluohjelmaan. Myös kalliot ovat edustavia ja löytyihän saaresta harvinainen tummaraunioinenkin kallionraosta. Sillä ei taida olla kymmentäkään kasvupaikkaa koko entisessä pitäjässä. Seurakunnalla on leiripaikka saaressa ja suosittu savusauna lämpiää kesäaikaan ahkeraan. Ehkä tämä pitää saaren luonnontilaisena, ehkä ei.

Toivoisin saarelle hyvää tulevaisuutta ja rauhallisia aikoja. Se ei kaipaa rannoilleen mökkejä eikä metsiinsä hakkuita. Näin juuri tällaisena se palvelisi parhaimmin hiljaista kulkijaa ja rauhassa luonnosta nauttijaa.

37: terttuselja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

selja2

’Näinä viime päivien kauniina aamuina olen ihaillut paitsi pihlajanmarjoja niin myös vähän pienenpiä punaisia marjoja, jotka kuvan kaltaisesti peittävät pensaita. Pihlajaksi sitä on joskus kansanomaisesti yritettykin vääntää antamalla sille nimi saksanpihlaja. Tämä on kuitenkin ihan eri kasvi. Pensas on saanut ronskin kansaomaisen nimen paskamarjapuu, koska se tuoksuu epämiellyttävälle ja marjat ovat pahanmakuisia.’

Terttuselja (Sambucus racemosa) ei ole meillä alkuperäinen ja nykyään se taidetaan luokitella jopa vieraslajiksi, vaikka sen saapuminen meille onkin tapahtunut jo parisataa vuotta sitten. Alunperin se tuotiin koristepensaaksi ’herrasväen’ talojen pihaan ja taidettiin sitä hyödyntääkin, koska seljanmarjaviinaa valmistettiin herrojen pöytään. Tähän on kuitenkin taidettu käyttää mustaseljan marjoja, koska terttuseljan marjat ovat lievästi myrkyllisiä.

selja1Seljapensas levittäytyy sinne, missä paljastuu sille tilaa eli se on eräänlainen pioneerikasvi. Se kasvaa nopeasti pituutta. Sen hieman räyskät varret katkeilevat helposti ja koko kasvi antaa pian hoitamattoman ja epäsiistin kuvan. Sille ei voi mitään, että kauempaa katseltuna se on hyvinkin viehättävän näköinen. Sen kermanväriset kukat puhkeavat jo toukokuussa ja loppukesästä näihin aikoihin sen punaiset marjat houkuttelevat lintuja aterialle.

Vaikka terttuselja onkin tulokas ja vieraslaji, se on ollut ihmisten suosiossakin. Tiedän sitä jopa siirretyn puutarhaan ja suojellun lähimetsissä. Ainakin täällä Hämeessä se on kuitenkin turhaa, siksi yleinen kasvi se on asutuksen läheisyydessä. Aikojen kuluessa tämä kuusamakasveihin kuuluva kasvi on levittäytynyt aina napapiirille saakka. Karuilla alueilla se on harvinainen ja harvalukuinen, mutta lehtomailla sen löytää melkein millaiselta paikalta tahansa. Alkuperältää se on Etelä-Euroopan lajistoa.

PulleriNäin syksyllä terttuseljan lehdet muuttuvat ennen aikojaan harmaiksi ja käpristyneiksi. Sitä vaivaa härmäsieni, joka lopulta kuihduttaa lehdet kokonaan ja ne varisevat maahan. Monella kasvilla on vaivanaan jokin sienitauti. Kokosin alkuvuonna kasviston jatkoksi osion näistä taudeista. Tänä kesänä olen täydentänyt sitä löytämilläni uusilla lajeilla. Sieltä löytyy myös seljanhärmä (Erysiphe vanbruntiana).

Miehiä ja ihmisiä

Julkaistu , kirjoittanut
2

miehiä ja ihmisiä’Tätä kirjaa odotin innokkaasti, kun näin siitä ennakkomainoksen. Olli Jalonen on yksi suosikeistani ja varsinkin nämä muistelukirjat ovat iskeneet omien muistojen suoneen. Näin kesän lopulla, kun työt ja koulut alkavat muilla ja kesätyöt loppuvat, tuntuu kirjan kerronta olevan kuin tätä päivää, vaikka liikutaan yli 40 vuotta vanhoissa ajoissa. Hyvä kirjallisuus ei kysy aikaa, se sopii luettavaksi aikana kuin aikana.’

Edellisessä kirjassaan (Poikakirja, 2010) Olli Jalonen pohtii lapsen kasvua 60-luvun kaupunkiyhteisössä keskellä ristiriitoja. Tässä kirjassa minäkertoja on kasvanut lukiolaiseksi. Edelleenkin hänellä on ristiriitoja elämässään, mutta nyt hän joutuu tekemään valintoja. Kirja kertoo yhdestä kesästä, jolloin kaikki tuntui olevan uutta ja ensikertaista. Isä sairastaa sydäntään ja perheen toimeentulo jää äidin siivoustyön varaan. Kertoja miettii tulevaisuuttaan, jättääkö lukio kesken ja mennä töihin, että perhe saisi rahaa elämiseen vai jatkaako ylioppilaaksi. Hän joutuu ottamaan vastuuta uudella tavalla, ei ainoastaan itsestään. Peltisepänliikkeestä Lampisen sedän hoivista löytyy työtä ja pian kertoja tekee paljon sellaista, jota ei olisi aikaisemmin tajunnutkaan osaavansa. Hän pitää kirjanpitoa, siivoaa verstasta, ajaa kortitta autoa, toimii psykologina työntekijöiden välillä, rakastuu, huoltaa kehitysvammaista, seivästää heinää, korjaa kattoja ja leikkaa peltiä.

Keskeiseksi ystäväksi työpaikalla muotoutuu Rekku eli Reijo, Lampisen nuoruudessaan tekemä poika, joka otetaan verstaalle suojatöihin ja josta kertoja pitää huolta. Hän kantaa suurempaakin huolta kuin monet muut läheisemmät. Rekku on hyväntahtoinen lapsi aikuisen vartalossa, mutta myös arvaamaton, jos asiat eivät mene oikein. Hoitolaitos ei ole oikein, mutta onko tädin kanssa asuminen? Miettiipä keroja Rekun adoptoimistakin, kunnes huomaa tämän olevan itseään vanhemman.

Toinen teema on radioasema, jota pyöritetään luokkatoverin Jukan kanssa laittomasti. Eletään merirosvoradioiden alkuaikaa. Tämän teeman kautta nousee keskiöön musiikki, sen ajan kuuluisuudet ja heidän elämänsä. Olavi Virta on kuollut ja se jakaa elämän kahteen puoliskoon. Äidin ja isän häävalssi kulkee musiikillisena selkärankana läpi kirjan. Kun kertoja rakastuu ystävänsä siskoon Karinaan, hänen päässään soi Muskan laulama Häämuistojen valssi. Joan Baez ja muut sen ajan artistit soivat radioaalloilla ja kansa miettii, kuka sitä pyörittää. Kenen tekemää on Kekkosen ja Vennamon väittely.

Keskeinen teema on myös rakkaus. Ensikosketus siihen tulee Rekun tädin Siljan kautta heinäpellolla kansallisromattiseen sävyyn kuin F. E. Sillanpään teoksissa, sitten se syvenee ja päätyy yhteiseen saunaan Karinan kanssa, kuin satamaan. Ensirakkaus on aina ikimuistoisa, niin tässäkin tapauksessa.

Taustalla kirjassa kuohuu Hämeenlinna 70-luvulla. Sen katuja voisi kulkea kirja kädessä ja löytää niin Poltinahon koulun, kuin Myllymäen ja Ahvenistonkin, käydä Kuivalla sillalla ja ajaa kevarilla pitkin kymppitietä niin Renkoon  kuin Hauhollekin. Tutut paikat vilisevät kirjan lehdillä.

Mutta koulu alkaa. Kertoja jatkaa peltipajalla, kunnes työ loppuu. Mitä sitten? Rakkaus yksin ei elätä.

Kirja on loistava kuvaus 70-luvun maailmasta. Se etenee rauhallisesti asiasta toiseen ja jää viipymään 70-luvun tyyliin paikalleen lähteäkseen taas sitten rauhassa eteenpäin. Kaikki on uutta nuorelle miehelle. Hänen kehitystään kuvataan hienovaraisesti mutta tarkasti. Omaelmäkerrallisuus tulee väkisin läpi ja omat kokemukset. Kuinka pitkälle ne viedään, se ei ole tärkeää? Itse muistan Hämeenlinnan muutamaa vuotta aikaisemmalta ajalta ja niinpä nostalgiset tunteet nousivat mieleen useita kertoja lukiessani kirjaa.

Jossain vaiheessa ajattelin kertojan olevan liian fiksu eli hän selvitti asioita, joita ei ainakaan minun aikanani nuoret tehneet, eivät ottaneet vastuuta tuolla tavalla ja viinan kanssa örveltäminen oli selvempää. Nyt viimemainittua hieman pehmitellään. En myöskään muista, että olisimme olleet niin valmiita puhumaan aikuisten kanssa ja ottamaan töitä tehdäksemme. Tosin tässä kertoja on erilainen kuin muut, sen näkee hänen ystävistään, jotka tosin jäävät kovin vähälle kuvaukselle. Olisi toivonut heidän kauttaan pääsevänsä syvemmälle sen ajan elämään. Karina on keskeinen, mutta jää sivuun pitkiksi ajoiksi eikä hänen tunteitaan selvitellä juuri ollenkaan. Silja Rekun tätinä on rempseä ja ottaa mitä tahtoo, mutta jää kovin etäiseksi. Oikeastaan keskiöön kaverina nousee Rekku.

Kesän kuluessa kertoja lukee Rekun lainaamaa Steinbeckin kirjaa Hiiriä ja Ihmisiä. Siinä on selvä vertailukohta tälle kirjalle. Lennien tavalla Rekku on kuin lapsi ja tekee lapsen töitä. Samalla tavalla kertoja on kuin George ja yrittää pitää lapsen aisoissa. Kauhulla ajattelin kirjan loppua, kun tiesin miten Steinbeckin kirjassa käy. Jalonen ei vie tarinaa niin pitkälle, vaan jättää sen auki, hän antaa toivoa ja sijansa myös anteeksiannolle.

Loistava kirja, vuoden parhaita!

Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä. Otava, 2014. 509 s.

Syyskuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

palmikkosammal3

’Olen aina ihaillut puhtaita sammalmattoja niin metsissä kuin kallioillakin. Näin syksyn alettua varisevat lehdet usein pilaavat tämän nautinnon. Joskus olen sormin haronut keltaiset lehdet sivuun saadakseni ihailla vihreää sammalmattoa. Nyt kun lehdet ovat vielä puissa, löytyvät kivien päältä kuvan kaltaiset peitteet. Syyskuun sammal kasvaa hyvin usein puhtaina kasvustoina ja peittää alleen koko kiven tai kalliopinnan.’

Kalliopalmikkosammal (Hypnum cupressiforme) on hyvin yleinen sammal luonnossamme, mutta harva sen lajilleen tuntee. Se menee usein määritteellä sammal muiden tavallisten sammlten joukkoon eikä kumarruta tarkastelemaan sitä tarkemmin; hei, ei tämä olekaan seinäsammal, eikä kerrossammal, mikäs tämä oikein on. Kyllähän sammalet ovat nopeasti katsottuna hyvin samanlaisia, mutta lähempi tarkastelu tuo esiin hyviä tuntomerkkejä. Tässä tapauksessa sammalverson palmikkomainen rakenne on tällainen hyvä tuntomerkki.

palmikkosammal2Kalliopalmikkosammal on yleinen ja runsas Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoiseen mentäessä se vähenee ja harvinaistuu. Aivan Lapin perukoilla sitä saa jo kunnolla etsiä. Sen kasvupaikkoja ovat nimensä mukaan kalliot ja kivet, joiden päälle se muodostaa yhtenäisiä puhtaita mattokasvustoja. Usein sen lomasta ei löydä mitään muuta sammallajia, joskus sulkasammal tunkeutuu esiin joskus kivikynsisammal. Sammalpatja kasvaa reunoiltaan ja levittäytyy suuremmaksi. Joskus yhtenäinen kasvusto voi olla neliömetrien suuruinen, mutta yleensä kuitenkin pienempi.

Palmikkosammalista vain tämä laji on hyvin yleinen ja joka retkellä löydettävissä. Vanha laaja Hypnum-suku on hajoitettu usein useaksi uudeksi suvuksi. Meillä siihen kuuluu edelleen 13 lajia, joista useat ovat hyvin harvinaisia. Täällä eteläisessä Suomessa ainoastaan rantojen pikkupalmikkosammal (H. pallescens) yltää yleiseksi, mutta se on helppo erottaa syyskuun sammalesta pienen kokonsa, kasvupaikkansa ja haaroittumisensa vuoksi.

palmikkosammal1Eilen liikuin rantakallioilla ja otin esilläolevat kuvat tästä sammalesta. Juuri nyt se on helppo havaita ja tunnistaa. Siispä letitettyjä sammalversoja etsimään.

36: kannusruoho

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kannusruoho2’Hämmästyin, kun kiersin koiran kanssa aamulenkillä Länsi-Suomessa ja näin kuinka keltaisten valvattien ja keltanoiden joukossa kukki muutakin keltaista. Niinpä päätin tämän viikon kasviksi valita vielä yhden keltaisen kauden kasvin. Yleensä kannusruohoa pidetään sydänkesän kukkijana, mutta nykyään, kun tienreunat niitetään heinäkuussa, nousevat kesäkukkijat usein uudelleen loistoon vielä syyskuullakin. Yksi tällainen kasvi on kannusruoho, joka kannattaa nyt bongata, jos se on kesällä jäänyt huomaamatta.’

Kannusruoho (Linaria vulgaris) kuuluu naamakukkaisten laajaan heimoon, mutta on sukunsa ainoa vakituinen kasvi Suomessa. Satunnaisena tavataan paria muutakin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Sen sijaan kannusruoho on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomessa sekä tavallinen satunnaisena pohjoisempanakin, Lapista se puuttuu lähes kokonaan. Alkuperäinen se on vain rannikoilla ja onkin merenrantaniittyjen vakiolajistoa. Muualla se on asettunut kasvamaan asutuksen piiriin pihoille, pientareille, mutta myös rikkakasviksi viljapeltoihin. Yleensä sen kasvupaikan tulisi olla hiekkainen ja kuivahko.

Kasvin näyttävä kukkaterttu on houkutellut aikoinaan ihmisiä siirtämään sen kotipuutarhaan koristeeksi. Niinpä sitä vielä nykyäänkin tapaa talojen seinustoilta ja jopa kukkapenkeistä. Mikäs sen hienompaa, sillä onhan kyseessä kaunis kasvi, joka hoidettuna kukkii pitkään keskikesästä syyskuun lopulle saakka. Sisämaasta tavattavat kannusruohoesiintymät ovat paljolti näiden kukkapenkkikasvustojen peruja. Sitkeänä kasvina se on jatkanut olemassaoloaan, vaikka hoito onkin unohtunut tai loppunut kokonaan.

Monella luonnonkasvilla on aivan omat pölyttäjänsä, niin kannusruohollakin. Sen kukka on rakenteeltaan kannusmainen ja mesivarasto sijaitsee syvällä kukan sisällä. Niinpä meteen pääsee käsiksi tai kärsiksi vain sellainen hyönteinen, jonka imukärsä ylettyy kannuksen pohjaan saakka. Kimalaiset ovat tarpeeksi painavia painaakseen kukan saranan tavoin kääntyvän alahuulen alas, jolloin kyhmymäiset huulet avautuvat ja tie mesivarastolle on avoin. Löytämistä helpottavat paitsi mieto tuoksu niin myös oranssinkeltaiset alahuulen kyhmyt ja kannukseen johtavat mesiviivat. Samalla näin touhutessaan kimalainen saa selkäänsä kasvin siitepölyä ja vie sen mennessään seuraavaan kukkaan pölyttääkseen se. Myös kiitäjäperhosilla on tarpeeksi pitkä imukärsä, jonka se työntää kukan sisään. Se ei kuitenkaan laskeudu kukalle imiessään eikä siten saa siitepölyä selkäänsä. Sen vierailu kukassa ei aina ole kukan kannalta hyödyllistä.

Kannusruoho on nyt parhaimmillaan syyskukassa ja nähtävillä. Sen kukintaa voi seurata pakkasiin saakka. Samalla voi miettiä sen kansanomaisia nimityksiä, joita on kerätty ympäri Suomen. Mistä lie tulevatkaan, mutta ainakin seuraavia nimiä se on saanut aikojen kuluessa ihmisiltä: keisarinkyntteli, kartanovahti, luuvaloheinä, ahdepellava, saksanpellava.

Irjanne

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Maf-koira ja hŠnen ystŠvŠnsŠ Marilyn Monroe’Kirjastoautolta löytyi Keltaiseen kirjastoon kuuluva muutaman vuoden ikäinen teos, jota en vielä ollut lukenut. Jostain syystä olen viehättynyt näistä kirjoista. Ehkä se on laatukysymys, sillä tähän kirjastoon ei ole huolittu kaikenlaista kirjallisuutta. Viime aikona tästä linjasta on kuitenkin hieman lipsuttu ja Keltaisen kirjastonkin kirjoihin on tullut epätasaisuutta, kuten edellisessä kirjajutussani tuumin. Se saattaa olla hyvä asia madaltamalla kynnystä tarttua tähän kirjallisuuteen, mutta voi myös karsia lukijoita toisesta päästä. Voi olla vaikeaa löytää maailmankirjallisuuden helmiä. Tosin lukeminenhan se on tärkeintä.’

Personifikaatio on vanha juttu lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Aikuisille tarkoitetuissa teksteissä sitä harvemmin tapaa ainakaan näin pitkässä tekstissä. Maf eli Mafia Honey on Marilyn Monroen koira, jonka hän sai ystävältään Frank Sinatralta vuonna 1960 pari vuotta ennen kuolemaansa. Kirjan päähenkilö on Maf, joka kertoo rakkaasta emännästään, tämän kahdesta viimeisestä sairauden ja uupumuksen täyttämästä vuodesta. Samalla koira pohtii ihmisen elämää filosofien, näyttelijöiden, kirjailijoiden ja muiden jukisten henkilöiden kautta. Koira keskustelee muiden koirien, kissojen jopa hyönteisten kanssa taluttaessaan emäntäänsä milloin New Yorkin Keskuspuistossa milloin Los Angelesin kaduilla. Marilyn on juuri eronnut kolmannesta miehestään kirjailija Arthur Milleristä ja pohtii tekonsa oikeutta. Maine kulkee näyttelijän edellä ja julkisuus vaatii häntä naamioitumaan. Ystävät ovat piikikkäitä, neuroottisia ja skandaalinhakuisia. Tässä sekasortoisessa ilmapiirissä koira elää koiran elämää ja ihmettelee, miksi ihminen ei osaa koiraa, miksi tämä ei ymmärrä, mitä sille haukutaan. Se voisi auttaa masennuksen ja lääkkeiden kierteessä.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sellaiselle, joka tuntee tuon ajan ihmiset, juorut, julkkikset ja tapahtumat, tämä kirja on varmaankin oiva aarreaitta. Kun ei näistä asioista tiedä eikä oikeastaan välitäkään tietää, on kirjan lukeminen aika puuduttavaa. Lukiessa mietin, miksi tästä Norma Jeane Bakerista tuli Marilyn Monroe ja miksi hän saavutti niin legendaarisen maineen ja menestyksen? Elokuvat Miehet pitävät vaaleaveriköistä, Piukat paikat, Bussipysäkki, Kuinka miljonääri naidaan ovat aikansa klassikkoja ja nimenomaan Marilyn Monroen ansiosta. Hän ei saanut yhtään Oscar-palkintoa aikanaan, mutta yleisö rakasti häntä ja hänen elokuvansa pyörivät edelleen teattereissa ja TV:ssä.

Tämä kirja ei ole tähden elämäkerta, sillä sen päähenkilö ei ole Marilyn Monroa vaan hänen koiransa Maf. Tämä veijarimainen filosofi yrittää auttaa emäntäänsä siinä onnistumatta, koska tämä ei ymmärrä koiraansa. Maf-koiran käsittämättömät tiedot koirien ja tunnettujen henkilöiden historiasta ovat ilmiömäiset, suoraan Googlesta, samoin lainaukset niin kirjallisuudesta kuin filosofian historiastakin. Niinpä kirjassa tulee väistämättä veijarimainen tunne, että ketkähän tässä ovat oikeastaan niitä älykköjä ja ketkä perässähiihtäjiä.

Kirjan alkupuoli oli minusta sekava ja kun ei oikein tuntenut henkilöitä eikä tapahtumapaikkoja, tuli tunne joko liiallisesta viihteellisyydestä tai tekotaiteellisuudesta. Lopussa kirjasta kuitenkin muodostui kokonaisuus. Ehkä tämä kirja ei kuitenkaan ole niitä opuksia, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

O’Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Suom. Heikki Karjalainen. Tammi, 2011. 322 s.

Sammalia – sammalia

Julkaistu , kirjoittanut
2

mustapääsammal

’Viime viikon lopulla olin pohjoismaisessa sammalseminaarissa Kuusamossa. Sinne oli kokoontunut parikymmentä asiantuntijaa eri maista etsimään erikoisia sammallajeja Kuusamon ainutlaatuisesta luonnosta. Tutkijoita oli ilmottautunut ainakin Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Kolmen päivän aikana kiertelimme lähellä rajavyöhykettä Oulangan kansallispuiston alueella ja sen läheisyydessä ja etsimme sieltä jo aikaisiemmin löydettyjä tai aivan uusia lajeja. Illalla keruut pussitettiin sitten museonäytteiden tekoa varten. Vaikeimmat löydöt skoopattiin tarkemmin lajin tunnistamiseksi. Varmaankin usealle tutkijalle jäi vielä paljon kotitöitä retkien tiimoilta. Ainakin itselläni on monta arkillista tunnistamattomia sammalia kuivumassa.

kalkkinahkajklKuusamo on meillä ja oikeastaan koko läntisessä Euroomassa ainutlaatuinen paikka. Sinne ulottavat elinalueensa useat itäiset eliölajit. Oulangan vuomien kalliopahdoilla elävät monet uhanalaiset lajit, joiden ainoat kasvupaikat ovat juuri täällä. Usean lajin kohdalla tiedot ovat vuosikymmenien takaa ja siksi on syytä välillä varmistaa, että ne edelleen siellä elävät. Myös tavallisten kasvien osalta nämä vuomat ovat ainutlaatuisia ja tärkeitä. Kiertäessäni Liikasenvaaran kalkkikallioita ja Lammasvuoman rotkokallioiden kivirinteitä vastaan tuli monia Lapista tuttuja lajeja. Siellä kasvoivat lapinvuokko, pahtarikko ja tunturirikko, kultarikko ja mätäsrikko, tunturihärkki ja viherraunioinen. Eteläisiä lajeja edusti ajuruoho ja nähtiinpä todella harvinainen seinäraunioinenkin. Myyränporras peitti vuoman pohjan kauttaaltaan ja kalliohyllyillä sinnittelivät idänimarre ja kalkki-imarre risteymineen. Suurin osa niiden suomalaisista kasvupaikoista on juuri Oulangassa.

viherraunioinenKatselin myös jäkäliä. Tutuksi tulivat koko maassa harvinaisena esiintyvä kalkkinahkajäkälä ja kalkkikuppijäkälä. Otin kuvia myös sellaisista jäkälistä, joita en tuntenut. Niiden määrittäminen jää tulevaisuuteen. Missään en aikaisemmin ole nähnyt niin paljon raidankeuhkojäkälää kuin Lammasvuomassa. Täällä se ei suinkaan kasvanut raidalla tai haavalla niin kuin etelässä, vaan suoraan emäksisellä kalliopinnalla. Jäkälät ovat minulle kuitenkin vielä paljon oudompia kuin sammalet, joten monesta hienosta lajista menin varmaankin ohi kiinnittämättä siihen sen ansaitsemaa huomiota.

myyränporrasSeminaari oli samalla Sammalseuran vuotuinen kesäretki ja sellaisenaan hyvin onnistunut. Näin ainakin tusinan verran itselleni uusia lajeja ja luulen, että kun jaksan tarkistaa kaikki keräämäni näytteet, löytyy niitä monta lisää. Aikanaan teen niistä sivut sammalsivujen jatkeeksi. Sieltä niitä voi sitten katsella ja ihailla. Sammalmaailma on Oulangan alueella hämmästyttävän rikas ja omalaatuinen.

sulkasammal4Tässä postauksessa kuvissa esiintyvät lajit ovat ylhäältä alaspäin: mustapääsammal, kalkkinahkajäkälä, viherraunioinen, myyränporras ja haavan tyvellä kasvava tavallinen sulkasammal. Sitä en ole etelässä huomannut vastaavalla paikalla. Täällä haavan tyvet peittyvät usein metsäliekosammalen alle. Alimmaisena on sitten kaunis sammalkaksikko, jolla toisella on pitkäperäiset pesäkkeet ja toisella lyhytperäiset. Ne ovat hyvin erikoistuneita lajeja, sillä ne kasvavat vain eläinten ulosteissa tai raadoissa. Pitkäperäinen on jänönraatosammal ja lyhytperäinen poronraatosammal. Niitä molempia olen löytänyt myös Luopioisista, mutten koskaan samasta paakusta. Tässä ne kasvavat ilmeisesti ketun vanhalla ulosteella. 

raatosammal

Antoisa retki tuntui paljon pidemmältä kuin muutamalta päivältä ja vaikka koko ajan satoi, ei se latistanut tunnelmaa, tuntui vain vähän epämukavalta. Pääasissa kun olivat sammalet.’

35: peltovalvatti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltovalvatti2

’Viimeviikkoinen sarjakeltano saa nyt jatkoksi toisen keltakukkaisen piennarkasvin. Kun ajelin viime viikolla läpi Suomen Kuusamoon sammalseminaariin, näin sateen lomassa myös näitä keltakukkaisia tienvierillä. Horsma punasi laajat hakkuuaukeat yrittäen torjua sitä apatiaa, jota ne aiheuttivat, valvatti väritti enemmänkin pientareita ja hylättyjä peltoja. Tämä on jo syksyn kukka.’

Peltovalvatti (Sonchus arvensis) on oikeastaan aika paha rikkakasvi. Siihen on suhtauduttu pelloilla samaan tapaan kuin juolavehnään eli se on saatava kitkettyä viimeiseen versoon pois ja siinä on myös onnistuttu. Ojista ja myrkyttämättömiltä pientareilta se kuitenkin aina loppukesästä tunkee viljapeltojen laitaosiin värjäten jo tuleentuneet pellot vihertäviksi. Kukkimaankin se saattaa ehtiä ennen kuin leikkuupuimuri sen niittää poikki. Peltovalvatti ei ole ollut mikään lempparikasvi maaseudulla, mutta sitkeästi se edelleen kasvupaikoillaan sinnittelee, on jopa minun mielestäni lisääntynyt 2000-luvulla.

Peltovalvatti kuuluu sikurikasveihin ja sillä on kaksi samaan sukuun kuuluvaa lajitoveria: otavalvatti (S. asper) ja kaalivalvatti (S. oleraceus). Edellinen on täällä Hämeessä hyvin yleinen rikkakasvi puutarhoissa, kasvimailla ja perunapenkeissä. Jälkimmäinen on enemmänkin taajempaa asutusta suosiva eikä sitä täältä maaseudulta juurikaan löydä. Peltovalvatti sen sijaan on yleinen ja runsas. Sen kasvupaikkojen valikoima on moninainen, mutta lähes aina se vaatii jonkinlaista ihmistoimintaa kasvupaikaltaan. Se on siis selvä tulokas, joka on saapunut ihmisen mukana ja pesiytynyt sinne minne ihminenkin. Luonnonkasvupaikkoja en ole löytänyt. Kun sen tapaa metsästä, on paikalla joko metsäautotie tai hakkuuaukea, molemmilla paikoilla se viihtyy.

peltovalvatti1Peltovalvatista on kaksi variaatiota, joista toinen kasvaa vain merenrannoilla. Lisäksi osalla kasveista on verhiössä nuppimaisia karvoja ja osalta ne puuttuvat. Tämä ilmiö on noteerattu ainoastaan muodon arvoiseksi. Joillakin kasveilla karvoitus on jakanut lajin jopa kahdeksi eri lajiksi, mutta valvatilla sillä ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Monet kasvit muuntelevat runsaasti ja osoittavat sillä, että lajiutuminen on vasta kesken. Ehkäpä meillä joskus tulevaisuudessa on kaksi peltovalvattia, karvainen ja kalju, aika näyttää. Tosin nämä muutokset ovat hitaita, kestävät paljon meitä kauemmin.

Peltovalvattia ei tietääkseni ole käytetty hyödyksi, ehkä sitä on sen verran paljon vihattu rikkakasvina. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että loppujen lopuksi sekin on ihan kaunis kasvi. Ainakin hyönteiset siitä pitävät, siksi usein siinä näkee kukkakärpäsiä ja perhosia.

34: sarjakeltano

Julkaistu , kirjoittanut
2

sarjakeltano1’Syyskesä on keltainen. Puut saavat kuukauden päästä keltaisen syysvärinsä, kukat nauttivat siitä jo aikaisemmin. Nyt kukkivat keltaiset kukat tienvierillä. Joskus kun ajan maaseudulla hiekkatietä huokaan oikein, kuinka kaunis tienlaita voikaan olla, kun kukassa ovat pietaryrtit, valvatit, keltanot, matarat. Suurempien teiden laidat on niitetty ja siellä vallalla ovat pienemmät kasvit, usein nekin keltaisia, on hanhikkeja, leinikkejä. Valitsin näistä viikon kasviksi sen, joka ainakin täällä Hämeessä näyttää olevan yleisin, tosin ei tämäkään kasvi aivan ongelmaton ole niin tunnistamisen kuin kasvamisenkaan kannalta.’

Sarjakeltano (Hierachium umbellatum) kuuluu sikurikasvien heimoon ja laajaan ukonkeltanoiden sukuun. Tämä kasvi on näin syksyllä helppo tunnistaa muista keltaisista kukkijoista sarjamaisen kukintoryppäänsä ansiosta ja siitä että kasvin koko varsi on lehtiä täynnä. Se viihtyy pientareilla, metsissä, pihoilla ja pelloilla, joissa toki on muitakin keltakukkaisia kasveja, mutta nuo kaksi tuntomerkkiä kun muistaa, niin osaa sen melko varmasti määrittää.

pikkukultasiipi KyläniemiKeltanot sukuna ovat ongelmallisia, sillä ne lisääntyvät apomiktisesti. Samanlaisia muita ryhmiä ovat mm. kevätleinikit, silmäruohot, voikukat ja poimulehdet. Käytännössä siis sama laji muodostuu suuresta määrästä pikkulajeja, jotka ovat kuin klooneja. Sarjakeltanoita ei ole meillä kuin yksi laji, mutta kyllä silläkin on muuntelua n. 20 muunnoksen tai alalajin verran. Niille ei ole annettu lajin arvoa, koska muuntelu on lievää. Lähisukulaisia ja yhtä yleisiäkin ovat esim. ahokeltanot  (H. Vulgata-ryhmä) n. 140 pikkulajia, salokeltanot (H. Sylvatica-ryhmä) n. 130 pikkulajia ja tankikeltanot (H. Rigida-ryhmä) tälläkin kymmeniä vaikeasti tunnistettavia pikkulajeja. Nämä pikkulajit ovat vain niihin perehtyneiden määritettävissä eikä ne sittenkään ole helppoja.

MyllyläSarjakeltano kasvaa yli puolimetriseksi ja samalla paikalla sitä on yleensä paljon, mätäskaupalla. Sitä voi löytää koko maasta, tosin Tunturi-Lapissa se on harvinaisempi. Kasvin muunnokset saattavat olla hyvin harvinaisia ja kasvaa vain jollain tietyllä paikkakunnalla. Tavallinen sarjakeltano löytyy siis yleisenä monenlaisilta paikoilta koko maasta. Vaikka se on yleinen, en tiedä, että sitä olisi käytetty menneinä vuosina mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Ehkä sitä on pidetty rikkaruohona ja niitetty pois karjalle rehuksi tai vain maahan maatumaan.

Sarjakeltano on hyvä hyönteiskasvi. Sen kukissa viihtyvät niin perhoset kuin kovakuoriaisetkin. Usein kukista hakevat mettä myös kukkakärpäset ja kimalaisetkin. Samalla ne pölyttävät kukan, vaikka sillä ei lienekään mitään merkitystä, koska kukat eivät hedelmöity. Apomiktisuudesta oli puhetta kevätleinikin yhteydessä (viikko 22), joka myös on samanlainen laji. Miksi tällainen järjestelmä sitten on syntynyt, en tiedä? On hauska huomata, kuinka paljon on vielä sellaista, mitä ei tiedä ja mitä on mukava pohtia, vaikka katselemalla sarjakeltanoita.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuus..’Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.