Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

15: tupasvilla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rytisuo

’Kuva on kovin kesäinen. Miksi siis viikon kasviksi huhtikuussa on valittu tällainen laji? Sen ymmärtää vasta, kun ajattelee, että yläkuvassa näkyvät ”kukat” ovatkin todellisuudessa hedelmystöjä ja varsinaiset kukat löytyvät tämän postauksen alaosassa olevasta kuvasta. Näitä kukintoja löytyy juuri nyt, kun menee kävelemään suolle, mikä on muutenkin suositeltavaa. Nyt kun suo on vielä jäässä, on siellä helppo kulkea ja ihailla suon keväistä kauneutta.’

Tupasvillalla (Eriophorum vaginatum) on tämän nimen lisäksi myös nimet suovilla ja yksitähkävilla. Kasvi viihtyy koko maassa karuilla soilla, lähinnä rämeillä. Todellakin jo huhtikuussa se työntää kukkavartensa esiin usein vielä routaisesta turpeesta lumen keskeltä. Sarakasveihin kuuluva tupasvilla on tuulipölytteinen, eihän suolla vielä tähän aikaan pörriäisiä liikkuisikaan. Sen siemenet kehittyvät kesään mennessä villaisen hedelmystön kätköissä ja tuuli toimii myös niiden levittäjänä sitten, kun ne ovat kypsyneet.

Tupasvillan erottaa helposti muista villoista. Etelä-Suomessa toinen yleinen villa on luhtavilla (Eriophorum angustifolium), jolla on aina verson latvassa useampia villatupsuja. Lapin villoista tupasvillan erottaa mätästävästä kasvutavasta ja puhtaanvalkeasta villatupsusta.

tupasvilla3

Villoja on aikoinaan käytetty tyynyntäytteenä, samoin kuin rehuna muun suokasvillisuuden joukossa. Vieläkin luonnontilaisina säilyneiltä soilta saattaa löytää lahoavia heinälatoja, joihin suoheinää säilöttiin eläimille rehuksi.

Nykyään tupasvillaa käytetään jonkin verran tekstiiliteollisuudessa. Tällöin otetaan talteen ei suinkaan villamaisia höytyjä vaan lehtituppia. Sadasta kilosta kasvuturpeesta seulottua ylijäämäjätettä saadaa noin kymmenen kiloa tupasvillakuitua. Tätä sitten sekoitetaan sidoskuituun (pellava, villa, silkki) 50/50 suhteessa. Saatua tuotetta voidaan sitten käyttää eristeinä, suodattimina, täytteinä, neuleina, huopana, hoitoalustoina, työvaatteina, pohjallisina yms. Tupasvillakuitu on antibakteerista ja sen on todettu sitovan hajuja ja likaa. Lisäksi turvekylvyissä kuidulla on todettu olevan vaikutuksia ihoallergioihin ja reumaan.

Tämänkin viikon kasvi on siis hyödyllinen. Sen käyttö unohtui keinokuitujen yleistyessä toisen maailmansodan jälkeen. Nykykäyttö on vähäistä varmaankin tuotteen erikoisuuden ja kalleuden vuoksi. Joka tapauksessa nyt kannattaa mennä suolle seuraamaan tupasvillan kasvua, se ainakin on ilmaista ja lisäksi saa raitista ilmaa ja unohtumattomia kokemuksia.

Huhtikuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kulosammal1

’Näin huhtikuussa teiden pientareilla juuri asfaltin tai hiekan rajassa viihtyy hyvin näyttävä ja helposti tunnistettava sammal. Sen oranssinpunaiset pesäkevarret ja lehdetkin värjäävät tienreunan pitkinä nauhoina värikkääksi ja ilmoittavat sammalmaailmassa kasvun olevan täydessä käynnissä. Kulosammalta ei voi ohittaa, kun valitaan tämän kuukauden sammalta.’

Kulosammal (Ceratodon purpureus) on kosmopoliitti. Sitä tavataan lähes kaikilta mantereilta, jokaisesta maasta ja runsaana sellaisilta paikoilta, joissa maanpinta on rikkoutunut ja avoin maa antaa sammalelle hyvän kasvualustan. Se on tyypillinen pioneerisammal, joka leviää pienten itiöittensä avulla helposti laajalle. Laji on todellakin helppo huomata ja tuntea juuri tähän aikaan vuodesta. Siihen se sitten loppuukin. KäenniemiKun kesä tulee ja pesäkkeet muuttuvat tasaisen ruskeiksi, lehdet käpertyvät ja kasvustot kuivuvat, ei sen tunnistaminen enää olekaan samalla tavalla helppoa. Usein joutuu turvautumaan mikroskooppiin ja vasta siinä tajuaa, että kulosammalhan tässä taas on.

Kulosammalen solut ovat neliömäiset, vain lehden kärjestä pitkulaiset. Lehti on alaosasta taakäänteinen ja keskisuoni ulottuu sen kärkeen. Tällaisia samanlaisia sammalia vain tahtoo olla useita niin, että aina joutuu miettimään ja etsimään uurteista pesäkettä tai vieläkin pienempiä tuntomerkkejä varmistaakseen lajin.

Kulosammal kasvaa maalla, kallioilla, paloalueilla, taimikoissa, poluilla. Se on heikko kilpailija ja häviää voimakkaampien sammalten puristuksessa. Alkuperäisenä se lienee melko harvinainen sammal maassamme, mutta pioneerikasvustot turvaavat sen aseman yhtenä maailman yleisimmistä sammalista. KyläjärviItse olen löytänyt sammalen jopa kukkakauppojen kukkaruukuista ja taimipaakuista. Näin se meidän tahtomattamme leviää uusille paikoille. Onneksi saammalesta ei ole mitään haittaa eikä vahinkoa.

Kulosammalta kannattaa katsella nyt, onhan se viehättävä lisä tien ankeaan näkymään, matkaamme sitten missä päin tahansa maatamme.

Vuonna 1984

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orwell’Edellinen kirjapostaus käsitteli tulevaisuudenennustetta 1800-luvun lopulta 2000 luvulle. Tämä lähes yhtä kuuluisa kirja liikkuu huomattavasti lyhyemmässä ennusteessa, sodan jälkeisestä maailmasta otsikonmukaisesti 1980-luvulle. George Orwell hahmotti kirjansa maailman sodanjälkeisestä maailmasta hyvin pessimistiseksi. Kuitenkin hänen luomansa visio on tänäkin päivänä tuoreen tuntuinen ja luettavissa varoittavana esimerkkinä liiallisesta holhouksesta, sananvapauden- ja ajatuksenvapauden puutteesta sekä totalitäärisestä yhteiskunnasta. Luin tämän kirjan kanssa samanaikaisesti rinnakkaistodellisuuksista kertovaa japanilaisen Haruki Murakamin massiivista eepposta 1Q84, jonka tarina risteää monessa kohdin Orwellin tarinan kanssa. Saatanpa lähiaikoina kirjoittaa tuostakin teoksesta jotain. Nyt se vielä myllää pään sisällä etsien ulospääsyä. Tässä kuitenkin hajanaisia ajatuksia Orwellin teoksesta.’

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 80-luvulla, kun sen sanoma oli ajankohtainen. Sen jälkeen kirjan ajatuksista on tullut käsite, jota toistellaan eri yhteyksistä. Isoveli valvoo milloin mitäkin. Kirjan utopistisen yhteiskunnan katsottiin toteutuneen jossain mielessä 1980-luvulla, kun elettiin kylmän sodan aikaa ja suurvallat nokittelivat toisilleen. Ehkä samaa nähdään tämän päivän Pohjois-Koreassa. Orwell kirjoitti kirjansa tulevaisuudenkuvauksena heti toisen maailmansodan jälkeen 1949 ja sen esikuvana oli vahvasti kommunistinen Neuvostoliitto ja sen silloinen johtaja Josef Stalin. Länsimaissa rautaesiripun takaisesta maailmasta ei tiedetty kovinkaan paljon, mutta luultiin ja kuviteltiin sitäkin enemmän. Ehkä Stalinin aikainen valtio oli Isoveli valvoo-aikaa, ehkä siellä tapahtui kaikkea sitä, mtä kirjassakin, mutta tietenkään tämä kirja ei ole yksi yhteen sen ajan kanssa, koska se on vain kirjallinen tulevaisuuden visio, kuvitteellinen näkemys tulevaisuudesta.

Winston Smith on etuoikeutettu puolueen jäsen ja Totuuden ministeriön virkamies. Hänen tehtävänsä on kirjoittaa historiaa uusiksi aina vallitsevan käsityksen mukaan. Jos joku menneisyydessä on sanonut eri lailla kuin nyt ajatellaan, hän korjasi tuon menneisyyden hairahduksen vastaamaan nykyisyyttä. Hänen toimiaan valvotaan kaukovarjostimen kautta. Se on eräänlainen kahdensuuntainen taulutelevisio, joka näkee ja kuulee kaiken. Virheitä ei sallita, vaan erehtynyt virkailija katoaa hyvin nopeasti Rauhan ministeriön kautta eli hänet aivopestään tai eliminoidaan. Kuka tahansa saattaa olla ilmiantaja, työkaveri, naapuri, oma lapsi tai sukulainen.

Smith ajattelee toisin ja pelkää siksi ajatuspoliisia, joka voi nähdä ilmeistä ja eleistä, mitä kukin mielessään ajattelee. Niistäkin joutuu vastuuseen. Myöskään liian tiivis kanssakäyminen toisten kanssa ei ole sallittua. Smith tapaa tytön ja rakastuu. Hän vuokraa piilopaikan, hän tapaa toisiaan ja toisinajattelijoita, hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Kaikki nämä ovat kiellettyjä asioita ja johtavatkin lopulta katastrofiin. Hänet otetaan kiinni, käännytetään ja saadaan kidutuksen ja aivopesun kautta rakastamaan johtajaa yli kaiken.

Kirjassa annetaan kovin ankea kuva tulevaisuuden maailmasta. Pahinta kokonaisuuden kannalta on historian tuhoaminen. Kirjoja ei enää ole, ei lehtiä, ei yksilöllistä kirjeenvaihtoa, ei päiväkirjoja. Kaikki sellainen on kiellettyä. Silppuri nielee kaiken, kuvat, dokumentit, tilastot, muistiinpanot, jos ne eivät ole sen hetken ajatuksen mukaisia. Kun historia on muutettu, vanha hävitetään. Kirjan henkilöistä saa kuvan, kuinka he eivät enää ajattele omilla aivoillaan, eivät toimi järkevästi vähäisenä vapaa-aikanaan eivätkä koe minkäänlaisia tunteita. Heillä ei myöskään ole menneisyyttä, historiaa. Kuvaavaa kirjan yhteiskunnalle on kyttääminen, ilmiannot, viha ja elämän typistäminen. Kysellä ei saa, ajatteleminen ei ole hyväksi, ja kaiken aikaa rajoilla jyllää sota naapurivaltioiden kanssa.

Kun nyt olen lukenut muutaman tällaisen tulevaisuusutopian, tuntuu tämä nykyinen maailmanmeno kaikesta huolimatta varsin sopivalta elämisen tasolta. Eduard Bellamyn kirja Vuonna 2000 kertoi ihanneyhteiskunnasta, jossa kaikki oli järjestetty hyvin ja onnistuneesti, mutta josta puuttui elämän raadollisuus ja särmä. Orwllin tulevaisuusnäkymä kuvaa yhteiskunnan perin vastenmieliseksi ja rajoitetuksi. Kumpikaan ei ole toteutunut, onneksi. Kuitenkin nämä molemmat kirjat antavat jonkinlaista ajattelumallia siitä, mitä ihminen voisi tulevaisuudeltaan toivoa tai odottaa: ihannetta vai tylsyyttä, vapautta vai pelkoa. Yksinäinen ihminen ei juurikaan voi suuremmin vallitsevaan maailmanmalliin vaikuttaa, onneksi voi sentään omassa mielessään ajatella vapaasti ja valita.

Orwell, George: Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four, 1949), suom. Oiva Talvitie. WSOY, 1984. 340 s.

14: leskenlehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leskenlehti

’Pari viikkoa sitten näin ensimmäiset kevään kukat Satakunnassa. Viime viikolla niitä oli jo Keski-Suomessakin. Tarkoitan leskenlehtiä. Sehän on kevään airut ja niitä aina etsitään ensimmäisinä. Niitä lapset kantavat sisään innoissaan ja niistä lasketaan kevään alkavan. Tällä hetkellä ulkona höytyilee lunta, kylmä viima käy ohuen kevättakin läpi ja muuttolinnut katselevat takaisin etelän suuntaan. Kevät ottaa takapakkia, mutta onhan se edelleen monta viikkoa etuajassa. Kuitenkin, tämä ensimmäinen kukkakasvi olkoon tämän viikon kasvi.’

Leskenlehti (Tussilago farfara) on loppujen lopuksi harvinainen luonnonkasvi Suomessa. Sen alkuperäiset kasvupaikat ovat käyneet vähiin eikä sitä aivan eteläisessä osassa maata ole alkuperäisenä nähtykään pitkiin aikoihin. Pohjoisempaa löytyvät sen luonnonkasvupaikat: rehevät kosteat lehdot ja lähteiköt. Olen kartoitusalueeltani löytänyt parilta paikalta kasvustoja, joita olen yrittänyt ajatuksissani pitää alkuperäisinä, mutta en ole  asiasta ollenkaan varma. Kasvi on kuitenkin hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sen löytää tulokkaana rakennetusta ympäristöstä lähes kaikkialta: pelloilta, pientareilta, ojista, rannoilta, joutomailta. Sieltähän sen kukkia etsitäänkin aina keväällä. Voimakkaan juurakkonsa avulla se levittäytyy laajoiksi kasvustoiksi kaikille sopiville paikoille ja on lopulta paha rikkakasvi puutarhoissa ja viljelyksillä.

Kun näin keväällä ihailemme leskenlehden kukkia, saamme kesällä ihailla sen komeita lehtiä. Lehdet ilmestyvät vasta, kun kukka jo on kuihtunut. Lopulta jopa 20 cm leveä lehti on joskus vaikea yhdistää keltaiseen keväällä kukkivaan kukkaan. Lehdet ovat kuitenkin nuorena erinomaista salaattiainesta käytettynä pinaatin tapaan. Entisajan taitavat emännät käärivät leskenlehden sisään kääryleitä kaalin tapaan ja isännät täydensivät sillä kuivattuna niukkoja kessutarpeitaan. Koko kasvi on ollut rohdos parhaasta päästä. Rintateetä juotiin yskään ja köhään, lehtihauteita käytettiin kääreiksi tulehduksiin ja turvotuksiin.

Luonto-Liitto on jo liki 50 vuotta kerännyt kevätseurantatilastoja helpoista kevään lajeista. Leskenlehti on yksi näistä. Viimeisimmässä Luontolehdessä on tästä asiasta artikkeli ja ohjeet kevätseurannan tekemiseen. Kannattaa katsoa, jos vaikka aloittaisi tämänkaltaisen kevätseurannan. Siitä on hyötyä ja huvia niin itselle kuin muillekin. Suosittelen.

13: paju

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paju1

’Pajut liittyvät pääsiäisen ajan juhliin. Tänä vuonna palmusunnuntai virpomisineen on kovin myöhään. Niinpä valitsin tämän viikon kasviksi pajun jo tässä vaiheessa. Kovin myöhään saan päivityksen aikaan osittain koneeni rikkoutumisen vuoksi ja osin surun vuoksi. Jälkimmäisestä päivitän jossain paremmassa välissä hieman enemmän. Mutta nyt ajatuksia pajuista.’

Yleensä puhutaan pajuista pelkästään niiden sukunimellä (Salix spp.). Maassamme kasvaa kuitenkin kolmisenkymmentä pajulajia, jotka joskus ovat aika hankalia erottaa toisistaan. Raita (Salix caprea) on puumainen kookas kasvi, kun taas tuntureiden vaivaispaju  (Salix herbacea) suikertaa suurelta osin maan alla ja työntää vai versojen kärjet maan pinnalle. Näin keväällä aikaisin pajut aloittavat kukintansa. Oikeastaan ’kissat’ ovat vasta alku ja varsinainen kukinta on toukokuussa. Silloin keltaiset heteet aukeavat ja kimalaiset löytävät helmeilevää mettä ravinnokseen. _DSC0025Samalla ne pölyttävät vihreät eminorkot. Paju on kuitenkin huono lisääntymään siemenestä ja monet pajupensaat ovatkin ikivanhoja aina uudelleen tyvestä uusiutuvia kasvustoja. Toinen erikoisuus on, että ne risteytyvät helposti keskenään ja joskus tuntuu, ettei puhdasta pajulajia löydä ollenkaan, kaikki vaikuttavat kahden tai useamman lajin risteymiltä. Varsinkin Pohjois-Suomessa näkee kummallisia pajuja, joista ei suoralta kädeltä pysty määrittämään lajia. Lisäksi risteymät risteytyvät takaisin kantalajiensa kanssa ja niinpä sekasotku vain lisääntyy.

Paju on ollut ennen vanhaan hyödyllinen kasvi. Sen kevätkissoja on tuotu koristeeksi sisään, mutta siitä on myös punottu monenlaisia käyttöesineitä. Tämä tapa on viime vuosina lisääntynyt uudelleen erilaisten askartelukurssien myötä. Syksyllä tai talvella kerätään ohuita pajunversoja ja ne säilytetään esimerkiksi kosteassa pussissa, jotta ne pysyisivät tuoreina punomista varten. Valmiita esineitäkin on hyvä aina silloin tällöin kostuttaa, niin ne kestävät paremmin. Muunkinlaista hyötyä pajuista on ollut. Kesällä on katkottu pajunoksia kerpuiksi muiden lehvien kanssa lampaille tai lehmille._DSC0028 Näin saatiin talveksi hyvää ravintoa. Myös nahan parkitsemiseen kerättiin pajun oksia ja etenkin niiden kuorta. Parkkiaineena se onkin ollut korvaamaton. Entisaikaan tiedettiin myös, että pajun kuorta pureksimalla saattoi parantaa päänsäryn tai lihaskolotuksen. Tämä johtuu pajun salisiinista, josta elimistössä muodostuu salisyylihappoa, samaa ainetta kuin on asperiinissa.

Näin keväällä, kun lehdet eivät vielä peitä pensaita, voi pajuissa nähdä ’pajunruusuja’. Ne ovat pienen äkämäsääsken (Dasineura rosarian) aiheuttamia kasvannaisia. Sääsken vaikutuksesta pajun verson latvakasvu pysähtyy ja lehdet kasvavat kimpuksi. Tämän sisällä kehittyvät sääsken toukat. ’Ruusu’ jää meidän ihailtavaksemme seuraavaan kesään saakka. ’Pajunruusua’ olen nähnyt etenkin kiiltopajuilla (Salix phylicifolia) teiden varsilla ja ojissa. Niitä kannattaa etsiä juuri nyt pajunkissoja virpomisperinteeseen keräillessään.

12: mustikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mustikka1’Nyt tietenkin voisi ajatella, etteikö mustikka voisi mieluummin olla viikon kasvina keskikesällä. Mutta ajattelin, että silloin on niin paljon muitakin mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi mustikka on tällä hetkellä hyvin eksoottisen näköinen kasvi metsissämme. Tänä lumettomana talvena sitä on näkynyt kaiken aikaa ja jossain vaiheessa hiihtokin tuntui kuin mustikanvarvuilla tanssimiselta. Nyt kun lievä takatalvi toi vähäisen lumikerroksen taas metsiin, olen ihaillut mustikanvarpujen graafista kauneutta. Kesäisemmät kuvat siitä voi käydä katsomassa kasvistosivuilta.’

Mustikka (Vaccinium myrtillus) kuuluu kanervakasvien heimoon. Monimuotoisuutta siellä riittää, kun ajattelee, että samaan heimoon kuuluvat niin etelän puukanervat kuin pohjoisten soiden karpalotkin. Heimossa on myös paljon hyödyllisiä kasveja, etenkin mustikan sukulaisissa. Metsiemme tärkeimmät marjat mustikka, juolukka, puolukka ja karpalot kuuluvat tähän sukuun. mustikka2Paljon niitä kerätään, mutta edelleen syksyisin muistutetaan meitä siitä, kuinka paljon marjoja jää metsään mätänemään eli lintujen ravinnoksi. Marjankerääjien sukupolvi on ikääntynyt vai pitäisikö sanoa itääntynyt, kun poimijat tuotetaan nykyään Kauko-Idästä.

Tänäkin talvena on lehdissä olut runsaasti tietoa mustikan terveydellisistä vaikutuksista. Vanhastaanhan nämä on jo tiedetty, mutta välillä oli vaihe, jolloin ei näitä ominaisuuksia haluttu ymmärtää. Mustikkasopan voimalla hiihdettiin ja hoidettiin vatsavaivoja, lehtiä kiehautettiin teeksi ja käytettiin rohtona, joka sisälsi luonnoninsuliinia. Teetä ei kuitenkaan saisi nauttia liikaa, koska lehtien parkkiaineet myös rasittavat munuaisia eivätkä vain paranna. Nykyään mustikan terveellisyys siis taas tunnustetaan ja sen sisältämien vitamiinien (A, B, C) ja muiden ainesosien on todettu ihan oikeasti vaikuttavan moniin terveydellisiin asioihin: hämäränäköön, syöpiin, muistiin, jopa Altzheimerin tautiin, verenkiertoon ja kolesteroliin, tulehduksiin ja sokeritautiin. Monipuolinen marja kaikella tapaa, jota kannattaisi hyödyntää enemmänkin.

Tällä hetkellä mustikan särmikkäät varret ovat levossa, mutta kunhan lämpötila pysyvästi nousee nollan yläpuolelle, alkavat varret tuottaa ravintoa ja silmut turvota. Mustikka pudottaa lehtensä syksyllä ja kasvattaa keväällä kasvin kukkimisaikaan uudet hennonvihreät lehdet. Silloin kasvi onkin aivan eri näköinen kuin nyt. Onneksi mustikka on yksi yleisimmistä kasveistamme, joten sen tuntemisessa ei pitäisi olla mitään vaikeutta, kunhan katselee vain ympärilleen metsässä kulkiessaan.

Vuonna 2000

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vuonna_2000-bellamy_edvard-21605215-1057668134-frntl’Kirjatorilta sattui käsiini näköispainos todella vanhasta kirjasta. Eduard Bellamy kirjoitti tulevaisuusutopiansa Vuonna 2000 1800-luvun lopulla ja suunnitteli siinä ihanneyhteiskunnan ihmisille, jotka elivät hyvin kahtiajakautuneessa maailmassa Bostonissa USA:ssa. Ihmiset olivat joko rikkaita tai köyhiä ja elivät erillään toisistaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rikkaat eivät tienneet mitään puutteesta, työttömyydestä eivätkä elämän vaikeuksista, kun taas köyhät kärsivät niistä kaiken aikaa ja kuolivat ennen aikojaan. Utopia paremmasta huomisesta on elänyt ihmisten mielissä varmaankin aikojen alusta saakka, Bellamy puki ajatukset sanoiksi klassikkoteoksessaan, joka kannattaa lukea. Se avaa silmiä vieläkin huomaamaan lähimmäisen hädän.’

Bellamyn kirja Vuonna 2000 on utopiakirjallisuuden klassikko, joka ilmestyessään vuonna 1887 sai valtaisan huomion. Sitä myytiin satoja tuhansia kappaleita muutamassa vuodessa ja se oli Amerikan toiseksi myyvin kirja 1800-luvulla heti H. B. Stowen Setä Tuomon tuvan jälkeen. Lisäksi kirja käännettiin välittömästi yli kahdellekymmenelle kielelle, mikä oli siihen aikaan merkittävää. Kirjan pohjalta perustettiin yhdistyksiä ja lukemattomat kirjailijat yrittivät matkia sitä ja luoda omia haavemaailmoitaan, etunenässä mm. H. G. Wells ja Willian Morris.

Kirja on kirjoitettu tarinan muotoon, mutta sitä suuremmin sillä on sosiaalinen sanoma. Se pyrkii nostamaan esiin kapitalismin pahuudet ja avaamaan ihmisten silmät huomaamaan ympärillä vallitseva kurjuus. Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat syösseet ihmiset hätään ja köyhyyteen järkyttävässä määrin 1800-luvun lopun Amerikassa. Bellamyn kirja esitteli näitä kipeitä kohtia ja kertoi niihin ratkaisun. Se vaikuttaa paljolti Karl Marxin teorioilta kansanvallasta, rahasta ja yhteisöllisyydestä. Tässä kirjassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee kuitenkin valtiososialismi, johon on siirrytti olosuhteiden pakosta ilman vallankumousta.

Julian West, kirjan päähenkilö, siirtyy hypnoosin kautta yli sata vuotta ajassa eteenpäin ja herää aivan uudentyyppisessä Bostonissa vuonna 2000. Eläkkeellä oleva lääkäri Leete, hänen vaimonsa ja tyttärensä Edith ottavat heränneen miehen huomaansa ja alkavat selvittää tälle uuden yhteiskunnan olemusta. Yhteiskunnasta on rahan lisäksi hävinnyt kapitalistinen kilpailu, palkka on kaikille sama, työajan pituus määräytyy sen raskauden mukaan, naisetkin käyvät työssä ja saavan saman palkan kuin miehetkin. Luottokortti on korvannut rahan ja sen avulla ihmiset tilaavat tavaroita keskusvarastolta. Eläkkeelle siirrytään 45-vuotiaina, jolloin alkaa todellinen elämä. Yhteiskunta on muuttunut yhdeksi suureksi liikeyritykseksi, jota johdetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi hieman armeijan mallin mukaan. Julian West oppii ymmärtämään yhteiskunnan arvot nopeasti, mutta samalla hän rakastuu Edithiin. Onko se mahdollista, sallittua, sopivaa. Unelmayhteiskunnassa kaikki on mahdollista.

Bellamyn kirja hahmottelee puhtaan sosialistisen yhteiskunnan rakenteen. Se näyttää teoriassa hyvältä, mutta nykyihminen tietää, mihin sellainen yhteiskunta johtaa. Mielenkiintoista siinä ovat monet elämää helpottavat yksityiskohdat, jotka tänä päivänä ovat todellisia. Edith esimerkiksi opettaa Julianin käyttämään ’radion’ esimuotoa, jossa voidaan säätää äänen voimakkuutta, valita kanavia ja asettaa se herättämään aamulla. Kaupan tavarat, postit ja tiedotteet kulkevat ilmanpaineen avulla putkia pitkin, jollaisia näkee suurten ostoskeskusten kassoilla, ruokailut on järjesttty ravintoloihin tilausten mukaan, uskonnonvapaus vallitsee kaikkialla. Kirjailija ei ole lähtenyt luomaan samanlaisia utopistisia rakennelmia kuin Jules Verne eikä hahmottele tulevaisuutta isoveli valvoo periaatteella niin kuin Orwell. Hän ei myöskään luo uljasta uutta maailmaa Huxleyn tapaan, mutta hänen luomansa maailma oli alkusykäysenä muutokseen kohti ihmisten tasa-arvoa ja vapautumista.

Bellamy, Eduard: Vuonna 2000 (Looking Backward). Työväen kirjapaino, 1907. 274 s.

Äänetön kevät

Julkaistu , kirjoittanut
1

Keskusta

’Lähdin tänä aamuna seitsemän jälkeen koiran kanssa aamulenkille lähimetsiin. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää yönjälkeistä ilmaa. Tuuli heilutteli koivunosia, lepistä pöllähteli siitepölyä. Tunnelma oli kuin huhtikuun lopulta, kuulasta, raikasta, kirkasta. Vain yksi puuttui, linnunlaulu. Metsä oli äänetön, ranta oli äänetön, suo oli äänetön. Yksi joutsen lensi ylitsemme, pyyparvi pyrähti taimikosta, korppi raakkui kuusen latvassa ja palokärki huusi, mutta nehän ovat täällä talvilintuja. Missä olivat huhtikuun lopun peipot, punarinnat, rastaat. Kun palasin kotiin, lauloi mustarastas arasti puutarhan perällä, yksi sentään.’

Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (Silent Spring) vavahdutti maailmaa 1960-luvun alussa. Nykyään katsotaan sen olleen lähtölaukaus nykyaikaiselle ympäristöliikkeelle. Yritin aikoinaan poikana lukea tätä kirjaa, mutta minua se ei sytyttänyt, oli ehkä liian aikuismainen tai vaikea, tieteellinenkin. Tämä takaisku ei kuitenkaan estänyt ajattelemasta ja toimimasta kirjan sanoman mukaan.

Äänetön kevät otti voimakkaasti kantaa kasvinsuojeluaineiden ja hyönteismyrkkyjen vaarallisuuteen eliöstölle ja myös ihmiselle. Siinä selvitettiin ensimmäisen kerran kansantajuisesti, kuinka DDT kulkeutuu ravintoketjuissa ja rikastuu aiheuttaen lopulta ravintoketjun päässä ongelmia. Kirja yritettiin tuoreeltaan tuomita ja jopa sen julkaiseminen estää, mutta se saavutti nopeasti maailmanlaajuisen maineen eikä sen ääntä voitu enää vaientaa. Rachel Carlson sairasti jo kirjan julkistamisen aikoihin rintasyöpää ja menehtyi siihen parin vuoden kuluttua. Hänelle myönnettiin kuitenkin korkea-arvoinen kunniamerkki vapauden puolesta vuonna 1980. Näin hän sai sen arvostuksen, joka hänelle kuluikin. Kirjasta otetaan jatkuvasti uusia painoksia eri puolilla maailmaa.

Carsonin kirja kuvaa tilannetta, jossa linnunlaulua ei enää keväällä kuulu. Tuhoaineet ovat hävittäneet laululintumme. Kirjan vaikutus luonnon- ja ympäristönsuojeluun on ollut valtava. DDT kiellettiin USA:ssa 1972 ja muu maailma seurasi perässä. Samalla alettiin suhtautua muihinkin kemiallisiin aineisiin kriittisesti. Myöhemmin kieltoon tai rajoituksiin ovat joutuneet niin freonit kuin PVC-muovitkin. Edelliset vaikuttavat ilman otsoonikerrokseen ja jälkimmäisten polttamisesta syntyy vaarallisia ympäristömyrkkyjä. Maailmamme on tullut puhtaammaksi ja linnunlaulu on säilynyt.

Viitaniemi

’Kevät on kuusi viikkoa ajastaan edellä, näin sanottiin säätiedotuksessa. Linnut vasta palailevat pesimäseuduilleen. Keski-Suomessa on nähty tai kuulut 25 muuttavaa lintulajia ja näitäkin vain yksittäisinä. Muuttolintujen massat saapuvat varmaankin oikeaan aikaan, kunhan kevät tulee huhtikuulla. Nyt viikonvaihteeksi on luvattu kylmenevää ja lumisateita. Iskeekö takatalvi vai oikea talvi, pääseekö taas hiihtämään, saadaanko vielä kunnolliset huhtikuun hankiaiset? Naakat täyttävät nyt puistot, mutta kunhan päästään kuusi viikkoa eteenpäin, voidaan taas kuulla railakas peipon laulu ja punarinnan pulina, kaikkialta, kiitos Rachel Carsonin.’

11: järviruoko eli ryti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruoko1

’Kevään ensimmäinen kuukausi on yleensä täällä Keski-Suomessa parasta hiihtoaikaa: hanget hohtavat lisääntyvää valoa, auringon lämpö kuumottaa kasvoja ja leuto kevättuuli vilvottaa hiestynyttä ihoa. Utopiaako – ei ennen – ehkä nykyään? Yläkuva on otettu reilu viikko sitten helmikuun lopulla Jyväsjärveltä. Retkiluistelijat viilettivät kirkasta jäänpintaa, lumet hupenivät olemattomien suksilatujen alta. Niinpä tämän viikon kasvi löytyikin rannalta. Ryti on yleinen, runsas ja näyttävä heinä, todellinen rantojen talventörröttäjä.’

Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) esiintyy edelleen kansan suussa kaislana, vaikka tällöin kyseessä on aivan eri kasvi eli järvikaisla (Schoenoplectus lacustris), joka kuuluu sarakasveihin. Järviruoko on suurimpia heiniämme. Sen monivuotinen juurakko saattaa työntää vartta liki kolme metriä vuodessa. Maanpääliset versot kuihtuvat syksyllä ja uudet kasvavat vauhdilla kevään ja alkukesän aikana. Kasvi kukkii loppukesästä, jolloin sen tiheässä röyhymäisessä kukinnossa saattaa olla satoja siemeniä. Kasvin lehdet ovat kovat, leveät ja litteät.

Ruokoa tavataan koko maassa ja se on paikoin hyvin yleinen kasvi. Niinpä sitä on kautta aikojen käytetty myös hyödyksi. Vaikka sen varsi ja lehdetkin ovat kovat, on sitä syötetty karjalle muunlaisen heinän joukossa. Kesäaikaan karja söi mielellään rantojen kasveja, juuri järviruokoa, saroja ja kortteita. Etelämpänä järviruokoa on käytetty ja käytetään osin edelleenkin talojen kateaineena. Kaislakatto on yleinen esim. Saarenmaalla Virossa. Röyhykukintoja on osattu hyödyntää patjantäytteenä ja tyynyissä, varsista on punottu mattoja. Kadon sattuessa on maasta kaivettu ruo’on juurakoita ja niistä on jauhettu jauhoa, kevään ensiverost on keitetty parsan tapaan ravinnoksi. Tutkimusten mukaan järviruo’on ravintoarvot ovat paremmat kuin monen muun heinän ja siksi sitä onkin niitetty kesäisin karjanrehuksi. Nykyään tuskaillaan, kun järvenlahdet kasvavat umpeen, niitä ruopataan, niitetään ja kunnostetaan. Ennen sen työn teki karja ja mielellään.

Joskus järviruo’on löytää suolta, pellolta tai peräti metsästä. Tällöin se kertoo, että sillä paikalla on saattanut ennen olla järvi tai lampi ja heinä on jäänyt jäänteeksi paikalle kasvamaan. Ruoko ilmentää myös ravinteisuutta, sillä huonolla paikalla se ei kasva. Niinpä, jos suolta löytää järviruokoa, on syytä katsella ympärilleen. Suo ei ole enää pelkkää karua varvikkoa vaan sieltä voi löytää muitakin mesotrofiaa ilmentäviä kasveja. Silmät siis auki tämänkin viikon kasvin kohdalla, varsinkin kun se on helppo huomata ja tuntea.

ruoko2

Alkemistit, maallinen rakkaus

Julkaistu , kirjoittanut
1

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.