Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Sielut kulkevat sateessa

sielut’Kun vuoden alun olen liikkunut kovin paljon sienten ja niiden aiheuttamien tautien parissa, on tällainen puolimahdoton lueskelut ollut puurtamiselle sopivaa vastapainoa. Sahlbergin Herodes vei suuren palan ajasta, Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön otti oman aikansa (se kyllä kannatti, suosittelen) ja sitten tämä Jääskeläisen realifantasia kumosi kaikki todellisuuden rajat. Kummallinen maailma, mutta onko se mahdoton?’

Todellakin realifantasia leiskuu tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuudessa niin kuin edellisissäkin. Nyt liikutaan Helsingissä, Pariisissa, Budapestissa ja sateessa. Fantasia suorastaan pursuaa esiin, varsinkin kirjan loppupuolella. Aiheena kirjassa ovat uskonnot ja jännite kirjaan tulee taistelusta, jota ateistit käyvät uskontoja vastaan.

Kirjan päähenkilö Judit jättää entisen elämänsä ja pestautuu parhaan ystävättärensä alaiseksi sieluja hoitavaa hoivayhtiöön. Hän tekee omaa sairaanhoitajan työtään, mutta huikean palkkansa korvikkeksi hän joutuu hoitamaan myös asiakkaan sielua. Tämä tuntuu ensin vaikealta, mutta kun hän saa asiakkaaksi ateistien kuninkaan Leo Moreaun, työ muuttuu kokonaan. Nyt hän on keskellä ryhmien välistä taistelua ja hengenvaarassa. Mukanaan Juditilla on ystävättärensä Martan kuolemaa tekevä kahdeksanvuotias Mauri-poika, jota hän yrittää johdattaa uskon alueelle äitinsä pyynnöstä.

Hoivayhtiössä potilaita hoidetaan laitteella, josta potilas saa hyvänolontunteen, mutta samalla menettää osan minuuttaan. Myös henkilökunta käyttää laitetta ja he muuttuvat vähitellen sieluiksi, jotka pääsevät irti ruumiistaan sulautuakseen sateeseen ja jumaluuteen. Tällaiset sielut sitten lopulta vapautuvat kaikesta materiasta  ja vaeltavat uudessa hahmossaan sateen piiskatessa maisemaa.

Moreau palkkaa Juditin omaksi hoitajakseen ja niin tämä joutuu mukaan miehen puhematkoille niin Pariisiin kuin Budapestiinkin. Ateismiluentojen seurauksena he joutuvat kiihkeiden hyökkäysten kohteensi fundamentaalisten uskovien ja hoivayhtiön taholta. He joutuvat pakenemaan takaisin Helsinkiin, mutta sade nostattaa tulvan ja heidän talonsa joutuu veden saartamaksi. Sitten saapuvat sielut. Loppu on pelkkää fantasiaa noususta Taivaaseen, jumalasta ja pelastuksesta.

Ensin kirja eteni kuin jokin uskonnollinen käännytyskirja ja minulta oli unohtua kokonaan, että kirja kuuluu omaan tyylisuuntaansa, realifantasiaan. Uskonnosta kirjoittaminen on hankalaa, koska siihen usein suhtaudutaan tunteella, tyystin eri lailla kuin tavalliseen fiktiiviseen kirjoittamiseen. Uskonto on monelle arka paikka, enkä ihmettelisi, vaikka joku heittäisi tämän kirjan nurkkaan sen vuoksi, miten siinä käsitellään uskontoja. Mutta tätä kirjaa ei pidä ottaa uskonnollisena kirjana, sitä se ei ole. Eikä sitä pidä ottaa milläänlailla totuutena, sitäkään se ei ole. Se leikittelee niin uskonnoilla kuin kirjallisuudellakin, pohtii olemassaoloa, kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa, sielujen olomuotoa ja jumaluutta.

Kirjalla on niin uskonnollisiin kuin maallisiinkin asioihin omanlaisensa lähestymistapa eikä niitä voi samaistaa perinteisiin käsityksiin. Kirjassa on paljon Raamatusta otettuja kohtia ja monet sopivatkin kirjan rakenteeseen hyvin. Toisaalta mieleen tuli vanha sanonta, lukee kuin piru Raamattua, sillä lainaukset on tyystin irroitettu alkuperäiseltä paikaltaan ja merkityksestään.

Kirjan alku on realistinen kuvaus Juditin elämästä uudessa paikassa ja uudessa työssä. Tässä kirjalilija on parhaimmillaan. Valitettavasti kirjan loppupuoli latistuu, kun fantasia korostuu, vaikka luulisi, että kävisi päinvastoin. Lukija ei enää pysy mukana ja kuitenkaan tarinassa ei saavuteta sananmukaisesti uusia sfäärejä, kun liikutaan unen ja ajan rajoilla, jotka eivät liity mihinkään luonnonlakeihin. Kirjan lopussa luvut on puolitettu ja tuntuvat junnaavan paikallaan eli siinä kohtaa tarinassa ei ole aikaa, vaan kaikki voidaan selittää ajan pysähtymisellä. Tämä olisi voinut olla kirjan huipennus. Kirja on jo nyt järkälemäinen eikä sitä olisi voinut enää kasvattaa. Niinpä kirjan lopussa tulee tunne, että tarina lässähtää vähän kuin koululaisen aine, jossa hän toteaa: kaikki olikin unta ja kerroin sen aamulla äidille.

Kaikkine puutteineen kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia antava eli lukemisen arvoinen teos, kunhan muistaa jättää tilaa mielikuvitukselle ja unohtaa liiallisen pohtimisen.

Jääskeläinen, P. I.: Sielut kulkevat sateessa. Atena, 2013. 550 s.

Maaliskuun sammal

Hämeenlahti

’Kun olen päivittäin koiran kanssa kierrellyt lähialueen rantoja ja metsiä, on yksi sammal noussut ylitse muiden, palmusammal (Climacium dendroides). Olkoon se siis maaliskuun sammal, vaikka monia muitakin oli tarjolla ajatuksissani.

Palmusammal on nimensä mukaisesti kuin pieni palmu. Se kasvattaa suikertavasta varresta pystyjä versoja, jotka muistuttavat pieniä puita tai pensaita. Aina näitä versoja ei muodostu ja silloin sammal onkin jo huomattavan paljon vaikeampi erottaa samanlaisista suikerosammalista tai vaikkapa seinäsammalesta. palmusammal2Sammalen voi löytää kosteilta rannoilta, luhtaniityiltä tai vanhoilta rantapelloilta, mutta toisinaan sen löytää jopa kallioilta ja pientareiltakin. Yläkuvan mukaisesti se kasvaa pieninä kasvustoina tiheässä ja peittää alleen muut pyristelijät. Kookkaana, jopa viisisenttisenä, se on voimakas ja näyttävä sammal, helppo myös tunnistaa.

Tätä sammalta tavataan koko maasta ja se on paikoin hyvinkin yleinen. Lapin tuntureilla se on vähäisempi. Näihin aikoihin se, niin kuin muutkin sammalet, aloittelee yhteyttämistä, kunhan lämpötila nousee nollan yläpuolelle. Tavallisiin kasveihin verrattuna sammalet säilyvät ympäri vuoden vihreinä ja ovat siksi valmiina ravinnontuotantoon heti kun se on mahdollista. Palmusammal tekee harvoin itiöpesäkkeitä, joten sen lisääntyminen jää lähes kokonaan suvuttoman lisääntymisen eli kasvun varaan. Niinpä mietityttää sen geeninvaihto. Kasvustothan ovat todennäköisesti yhtä ja samaa kloonia ja siksi geenistöltäänkin samanlaisia.’

10: leveäosmankäämi

pamppu1’Maaliskuun ensimmäisen viikon kasvilaji on monille tuttu rantojen ja ojien laajoista kasvustoista. Näin keväällä sen viime kesän kukkapatukat repeilevät ja työntävät ilmoille satoja tuhansia lenninhaivenellisia siemeniä. Viime kesän kasvusto on kuivunut jo syksyllä, mutta juurakossa odottavat uudet silmut nousuaan heti kun kylmyys hellittää ja vesi sulaa sen juurien ympäriltä.’

Viikon kasvi on osmankäämi (Typha latifolia). Kuten tieteellinen nimi kertoo, ovat sen lehdet leveät ja oikea nimi onkin siksi leveäosmankäämi erotuksena sen harvinaisesta rinnakkaislajista kapeaosmankäämistä (Typha angustifolia). Molemmat kasvavat samanlaisilla paikoilla vesien äärellä. Leveälehtinen on vähemmän erikoistunut, joten sitä tapaa myös ojista ja mutahaudoista, joskus jopa kuivalta maalta ojanteista ja joutomailta.

Osmankäämiä on yritetty hyödyntää moneen otteeseen. Pisimmälle taisivat päästä saksalaiset, jotka vielä viime sodan aikaan valmistivat kasvin juurakoista ns. Typha-jauhoa puuron ja leivän tekoa varten, eikä se ollut edes pahanmakuista. On kerrottu, että tuotanto hehtaaria kohti oli kymmenen kertaa suurempi kuin esim. perunan. Kasvia on käytetty muullakin tavalla: kukinnoista tehtiin patjantäytettä ja eristyslevyä, siemenistä öljyä, lehdistä kateaineita, varresta ruokoa huonekaluihin jne. Siis varsin käyttökelpoinen kasvi. Miksihän sitä ei enää hyödynnetä, kun meilläkin sille sopivia kosteikkoja tuntuu aina vain tulevan lisää vesien rehevöityessä? Onkohan kukaan ajatellut käyttää sitä energiakasvina? Parempi se saattaisi olla kuin ruokohelpi.

Tämän viikon laji on ainakin helppo tuntea. Kun sen kerran on nähnyt ja nimennyt, ei enää erehdy. Tosin ystäväni lähettämä kuva kertoi, että Aamulehti julkaisi viime viikolla kuvan osmankäämin röyhyävästä pampusta päivän kuvana ja väitti sitä kääväksi puun kyljessä. Sattuuhan sitä. En kuitenkaan olisi uskonut, että kasvitietämys toimituksessa on mennyt noin alas peruskoulun myötä. Ennen kansa- ja oppikoulussa opeteltiin lajeja, sitten peruskoulun tultua siirryttiin suoraan latvaan ja käytiin läpi ekologiaa, vaikeita käsitteitä ja tutkimuksia unohtaen, että ne pohjaavat vankkaan lajituntemukseen. Olisiko jo vihdoin aika palata takaisin, ettei tarvitse kirjasta katsoa, että kuusella on lyhyet neulaset ja männyllä pitkät?

Sienisivut

Käenniemi

’Olen koko alkuvuoden vääntänyt uutta sivustoa Luopioisten kasviston jatkoksi. Lupaamani mikrosienten sivusto on nyt ensimmäisessä versiossaan katsottavana. Se on vielä vaatimaton yritys, mutta kertonee kuitenkin siitä valtavan rikkaasta ja kauniista maailmasta, joka meiltä monelta jää huomaamatta, kun ajattelemme mikrosieniä helposti vain sairauksina tai luonnon oikkuina.

Mikrosienet ovat toki useinmiten loisia ja taudinaiheuttajia kasvien lehdillä, varsilla, kukissa tai juurissa, mutta ne ovat myös eläviä lajeja, jotka ansaitsevat tulla huomatuiksi. Näille lajeille on ominaista se, että ne ovat valinneet isännäkseen joko vain yhden kasvilajin tai lajiryhmän. Niinpä ne on suurimmaksi osaksi melko vaivatonta määrittää isäntälajin mukaan: vaahterantervatäpläsieni kasvaa vain metsävaahteralla.

Suurin haaste tässä työssä oli se, ettei näitä lajeja ole kovinkaan paljon tutkittu eikä niiden nimistö ole siksi yhtenäinen. Määrityskirjallisuuden hankkiminen on kiven takana ja suomalaisten nimien kohdalla joutuu käyttämään mileikuvitustaan ja luomaan omaa nimistöä. Suuri vaiva oli myös lajien linkittämisessä eikä se vieläkään ole valmis. Sienisivuilta pääsee nyt kasvisivuille ja päinvastoin. Jos linkit eivät johda oikeaan lopputulokseen, pyydän ilmoittamaan siitä minulle. Samoin, jos löytyy selviä virheitä tai puutteita, niin pyydän neuvoa eteenpäin.

Tämä on siis vasta ensi yritys tällä alalla ja tulee varmaankin laajenemaan vielä paljonkin. Siksi olisi tärkeää saada jo tässä vaiheessa neuvoja sen eteenpäin viemiseen. Kiitän näistä neuvoista jo etukäteen. Linkki sivuille löytyy tästä tai kasvisivujen etusivulta.’

Kuvat: Yläkuva on punaherukanruoste (Puccinia ribis) ja alakuva tuomenpunatäpläsieni (Polystigma fulvum)

Körhämö

9: pihlaja-angervo

angervo1

’Jatkan tällä viikolla koristekarkulaisilla. Ne ovat nyt talven vähälumisuuden vuoksi hyvin näkyvissä. Lisäksi ne ovat mielenkiintoisia, koska niiden nykylevinneisyys ei ole tarkasti tiedossa. Monesti niistä sanotaan vain, että ne ovat karkulaisia, mutta kuinka laajalle ja missä määrin ne ovat levinneet, onkin jo toinen juttu. Yksi tällainen kasvi on viikon ykdeksän  valinta, pihlaja-angervo.’

Pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on alunperin tullut maahamme koristekasvina ja vanhastaan se on viihtynyt mökkien ja talojen seinustoilla Etelä- ja Keski-Suomessa aina napapiirille saakka. Näiltä paikoilta se sitten vuosien saatossa on levinnyt ympäristöönsä melko laajallekin ja kauas varsinaiselta istutuspaikaltaan. Sitä siirrettiin aikoinaan kylillä puutarhasta toiseen ja edelleen se saattaa ilmoittaa vanhan asuinpaikan metsässä. Niinpä sitä pidetään laajalti vakiintuneena tulokaskasvina maassamme. angervo2Nykyään sitä levittävät myös puutarharoskat, joita kaikista varoituksista huolimatta edelleenkin kuskataan asutuksen lähimetsiin.

Pihlaja-angervon tuntee helposti kauniista kermanvärisistä kukistaan, jotka muistuttavat mesiangervon kukintoja. Lehdet kuitenkin ovat nimensä mukaisesti pihlajan lehtien kaltaisia. Kukkimattomanakin sen tunnistaa lehdistään. Näin talvella lehdet ovat varisseet ja vain rangat törröttävät pystyssä. Kuivunut kukinto on kuitenkin tällöin hyvä tuntomerkki. Se säilyy pystyssä läpi talven ja peittyy kasvuston sekaan seuraavana keväänä, kun pensas alkaa työntää kiireellä uutta kasvua. Usein  kesälläkin näkee vielä vanhoja kukkavarsia uusien lomassa.

Etelä-Suomessa pihlaja-angervo saattaa suotuisissa olosuhteissa  muodostaa avoimille paikoille läpipääsemättömiä tiheiköitä. Varsinkin sähkölinjojen aluset ja vanhat hikevät niityt ovat sen suosiossa. Tällöin se voimakkaalla kasvullaan tukahduttaa pienemmät kasvit ja toimii tyypillisen vieraslajin mukaan vahingollisena alkuperäislajeille. Angervoryteikköjen hävittäminen on vaikeaa, koska se kasvattaa pienestäkin juurakonpalasta aina uuden verson. Myös katkotut versot juurtuvat helposti uudelleen. angervo3Kasvi lisääntyy meillä suurimmaksi osaksi kasvullisesti eli maarönsyjen ja juurtuvien oksien avulla.

Retkeilykasvion (4. painos, 1998) levinneisyyskartat ovat monien pihlaja-angervon kaltaisten kasvien osalta vanhentuneet ja siksi olisikin mielenkiintoista kartoittaa tällaisten lajien nykylevinneisyys. Nyt vallitseva vähäluminen talvi on hyvä hetki paneutua tämänkin kasvin kasvupaikkojen tarkkailuun. Kun kesällä kaikki on vihreää ja lehtimassaa on valtavasti, saattaa näinkin suuri ja voimakas kasvi jäädä huomaamatta. Talvella törröttäessään pensaikossa sen kyllä huomaa ja kasvuston laajuuden voi todeta pelkkien kukintohuiskiloidenkin avulla.

Virtaa

virta1

’Kävin tässä päivänä muutamana lintuja katselmassa Keski-Suomen koskilla. Hiljaista oli. Muutama koskikara keikkui kivillä Siikakoskella, tikat nakuttelivat Tarvaalankoskella, vedet kuohuivat Kuusaankoskella. Niinpä innostuin taas kerran kuvaamaan jäätyvän veden sävyjä ja pintoja. Jäälautat kelluivat  tumman veden päällä ja muodostivat mielenkiintoisia kuvioita. Talven vähäinen lumi peitti rantapenkat alleen. Vaikka on ollut kovin lauhaa, muodostui veden pinnalle nopeasti uutta jäätä aina kun virtaus vähänkin vaimeni.

virta2

Rannan vahvempi jää rikkoi uuden uutukaisia lauttoja pienemmiksi ja pyöristeli niiden kulmia. Etsin kohtaa, jossa jäälautat jäisivät pyörimään akanvirtaan. Sieltä voisi löytää aivan pyöreitä lauttoja, jotka muodostavat hauskaa pintaa, mutta tällä kertaa en sellaista ilmiötä saanut kuvaan. Jää oli sen verran haurasta, että se hajosi pirstaleiksi ennen pyöristymistään. Muistan viime vuodelta nähneeni tämänkin ilmiön, mutta silloin se tärkein eli kamera ei ollut matkassa mukana ollenkaan.

virta3

Niin ja näkyihän niitä vesilintujakin lopulta, kun joutsenet kahlasivat Tarvaalanvirran matalikolla ruokaa etsimässä. Tällaisena lauhana talvena, jolloin joka paikka on vettä täynnänsä, olisi luullut vesiäisiä olevan enemmänkin, mutta hyvä näinkin.’

8: korallikanukka

kanukka1

’Tämän viikon kasviksi valitsin pensaan, joka ainakin pistää silmään kaikkien muiden pensaiden joukosta, näin helmikuullakin. Kuvassa kirkkaanpunainen väri täyttää koko pensakerroksen alan eli kasvusto on laaja ja tiheä. Harvoin korallikanukkaa näkee näin runsaasti, usein se loistaa pusikosta muutaman varren voimalla. Kyseessähän on koristekasvi, joka helposti leviää pientareille ja rannoille asutuksen läheisyyteen.’

Korallikanukka (Cornus alba ssp. alba ’Sibirica’) on idänkanukan yleisimmin viljelty muoto. Sen nuoret haararangat ovat korallinpunaiset, lehdet kirkkaanvihreät ja marjat vaalean sinertävät. Viljeltynä sitä tavataan napapiirille saakka ja ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa se on melko yleinen karkulainen asutuilla alueilla. Näin talviaikaan se on helppo havaita, koska mikään kotimainen puu tai pensas ei ole väriltään sen veroinen.

Idänkanukasta on jalostettu muitakin koristemuotoja. Näillä on yleensä koristeelliset lehdet, esim. laikkukirjokanukka (’Argenteomarginata’) tai keltakirjokanukka (’Gouchaultii’). Näiden muotojen varret eivät kuitenkaan ole silmiinpistävän punaiset. Ainoa luonnonvarainen kanukkalajimme on pieni ruohokanukka (Cornus suecica), jonka voi tavata yleisenä merenrannoilta ja Pohjois-Suomesta. Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa se on harvinaisuus.

Kanukoiden marjoja on menneinä vuosina käytetty hyödyksi, koska ne ovat öljypitoisia (40%). Kuivattuja marjoja on käytetty erilaisina korvikkeina, mm. kahviin ja kaakaoon. Onpa joku tehnyt niistä suklaatakin, mutta maku ei varmaankaan tänä päivänä miellyttäisi kaikkia. Niinpä kanukan marjat saavat jäädä lintujen ravinnoksi ja pensaat ihmisten iloksi. Aina ei kaikesta tarvitse olla konkreettista hyötyä.

Näiden viljelykarkulaisten kohdalla usein mietitään niiden haitallisuutta. Korallikanukan en ole huomannut missään hävittäneen luonnonkasvillisuutta, mutta kuka sen koskaan tietää, jos ilmasto alkaa muuttua ratkaisevasti. Tulihan pihlaja-angervostakin hankala rikkakasvi, kun se levisi maastoon kaiken peittäväksi pusikoksi Etelä-Suomessa. Nyt voimme katsella hauskaa väriläiskää luonnossamme hankien keskellä ja nauttia punaisen ja valkoisen kontrastista.

kanukka2

Ikkunataidetta

jääkukkia3

’Kävin maalla katsomassa paikkoja, niin kuin sanotaan, kun mennään tarkastuskäynnille. Kaikki oli kunnossa ja lämpöäkin sen verran, että teki mieli jäädä asumaan. Palasin kuitenkin vielä kaupunkiin. Sen verran viivyin, että ihailin kuistin ikkunoihin syntyneitä jääkukkia. Etsin kameran kanssa erilaisia muotoja ja täydellisiä tähtiä, mutta lopulta kuvasin vain pintoja, joita voisi joskus käyttää taustana kuvakirjoissa. 

jääkukkia2Kuvien taustalla näkyy navettarakennus, jonka seinän alaosan oranssi, punamullattu yläosa ja kuurainen katto antavat sävyjä kuvaan.

Jääkukat ikkunassa on paljon kuvattu juttu, mutta aina yhtä kiehtova. Pitkään jäin katsomaan niitä juuri sillä silmällä, että löytäisin joitain tuttuja muotoja. Tällä kerralla en kuitenkaan saanut sellaisia silmiini. Jääkukkien rakenne on erilainen kuin lumitähdissä, joissa ovat ne kuuluisat kuusi sakaraa. Näissä kuvioissa tällaisia ei näkynyt, vaan kiteytyminen oli epäsäännöllistä muodostaen kuvien mukaisia rakennelmia. Näissäkään ei näkynyt kahta samanlaista, vaan muotoja oli laidasta laitaan.

Näitä ikkunakukkia katsellessani jäin miettimään, muodostaako jää samalaisia rakennelmia muillekin pinnoille kuin lasille, jossa kiteytyminen on helppo huomata lasin läpinäkyvyyden vuoksi. Joskus purojen varsilla näkee rantakivien pinnalla ohuen kerroksen jääkukkia, mutta en niissäkään ole huomannut samanlaisia kuvioita kuin lasilla. Miten on metallilla? Auton konepelti olisi hyvä kohde, mutten muista nähneeni siinäkään samanlasita rakennetta. Onko siis kyse vain lasilla tapahtuvasta ilmiöstä ja mikä sen juuri siinä saa syntymään? Ihmeteltävää riittää edelleen.

jääkukkia1

7: hallavan halavan havinaa

halava’Sen verran on lunta, etteivät pienemmät kasvit enää yllä sen yläpuolelle. Viikon kasvina jatkan siis puilla. Ylläoleva kuva on otettu joulukuussa, mutta edelleen puu näyttää samalta. Sen oksat ovat kuin puuvillan peitossa ja haitulat heiluvat vähäisessäkin tuulessa. Puu on halava, ainoa eteläsuomalainen paju, jonka siemenkodat säilyvät ja repeävät talvella. Siemenet varisevat sitten keväthankien aikaan levittäytyen sopiville kasvupaikoille. Halavan voi tunnistaa helposti juuri nyt, kun puissa ei ole lehtiä.’

Halava (Salix pentandra) on raidan (S. caprea) ohella ainoa luonnonvarainen pajulajimme, jota voidaan kutsua puuksi, muut ovat pensaita. Meillä viljellään jonkun verran koristepajuja, jotka saavuttavat puun koon, mutta ne villiytyvät harvoin luontoon. Halava on helppo tunnistaa talviaikaan villavista hedelmänorkoistaan ja kesäaikaan pitkistä suikeista ja nystylaitaisista lehdistään.

Halava on melko yleinen puu aina Etelä-Lappia myöten. Siitä pohjoiseen se nopeasti  harvinaistuu. Puun voi löytää rannoilta, pellonojista ja teiden varsilta. Metsässä se harvoin kasvaa, koska tarvitsee valoa ja paljon ravinteita. Joskus sen löytää korvista tai ravinteisilta soilta. halava2Helposti se jää huomaamatta kesäaikaan, vaikka sitä ei voikaan sekoittaa muihin pajuihin. Pajuksi se on siitä erikoinen, ettei se risteydy muiden pajujen kanssa kovinkaan helposti. Joitakin risteymäpohjaisia koristepajuja meilläkin viljellään, mutten ole niitä koskaan nähnyt.

Pajut ovat vanhastaan olleet rohdoskasveja. Niiden  tieteellinen nimikin (Salix) viittaa salisyylihappoon. Asperiini on nykyään seuralaisineen korvannut pajunkuoren särkylääkkeenä, mutta edelleenkin sen kuorta voidaan käyttää teeaineena ja rohtona vilustumisiin. Koska sen siemenkotien villa muistittaa puuvillaa, luultiin ennen, että halavasta saataisiin tällainen pohjoisen puuvilla, mutta käyttö jäi vähäiseksi lähinnä vain lankojen ja vanun valmistukseen. Parkkiaineena nahkojen parkitsemiseen käytettiin pajujen kuorta, myös halavan, mutta nykyään siihenkin on olemassa omat tehokkaammat aineensa. Myös tarve-esineitä sen sitkeästä rungosta ja oksista on valmistettu, mm. hevosten luokkeja.

’Kovin hyödyllinen on siis ollut tämän viikon kasvi esi-isillemme. Kun kesällä hakkasin halavanrunkoja polttopuuksi, en tullut ajatelleeksikaan sen monipuolisuutta entisaikaan. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ennen osasivat hyödyntää kaikkea enemmän ja paremmin. Kun tähän tietoon lisättiin vielä aimo annos uskoa, saatiin konstit toimimaan. Olisiko meillä jotain opittavaa tästä? Taidanpa hakea halavanoksan keskiviikon kasvikerhoon, jossa aiheena ovat talviset lehtipuut. Kerho kokoontuu Jyväskylän Vesilinnan alakerrassa klo 18.00. Kaikki halukkaat voivat tulla mukaan.’