Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Seitsemän elämääni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Mo_Yan’Viimeksi kun kirjoitin arvioinnin (Anni Kytömäki: Kultarinta), kehuin kirjaa sellaiseksi, joka pitäisi kaikkien luonnonystävien lukea. Nyt edessäni on kirja, joka on myös niitä todella lukemisen arvoisia, tällä kertaa historian ja ihmisyyden näkökulmasta katsoen. En juurikaan ole lukenut kiinalaista kirjallisuutta, joten en osaa verrata tätä mihinkään sikäläiseen teokseen. Kun olin päässyt kirjan loppuun, leijailivat aprikoosinkukkien vaaleanpunertavat terälehdet ympärilläni, tuuli suhisi  ja elämän raadollisuus tunki nenään. Päälimmäisenä oli rikas ja taidokkaasti koottu kertomus.’

Sota on päättynyt ja kommunistit nousevat valtaan Maon johdolla Kiinassa. Maanomistajat syöstään vallasta. Ximenin kylässä tilanomistja Ximen Nao surmataan ja hänen vaimonsa alistetaan palvelijoiksi. Hän kuitenkin vaatii oikeutta Manalan valtijaalta ja syntyy uudelleen maan päälle. Lopulta Ximen Nao elää seitsemän elämää: tilanherrana, aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta taas ihmisenä. Näin hän kokee ikään kuin sivustakatsojana kaikki Kiinan lähihistorian käänteet: kommunismin nousun, maareformin, kulttuurivallankumouksen, nälänhädän, hyvinvoinnin alun ja nykyajan. Vuosituhannen vaihtuessa pieni isopäinen poika kertoo sitten koko tarinan kirjailijanplantulle Mo Yanille.

Matkan aikana tavataan maakunnan viimeinen itsenäinen viljelijä Lan Lian, Ximenin jalkavaimot Yingchun ja Qiuxiang, hänen lapsensa Jinlong ja Baofeng, johtajat Huang Tong ja Hong Taiyue, näiden lapsia ja lapsenlapsia monessa polvessa. Suvut kietoutuvat toisiinsa, elävät ja kuolevat yhdessä, nousevat kukoistukseen ja sortuvat taas alas mutaan. Kertojana tarinassa on vuoroon Ximen Naon kulloinenkin reinkarnaatio ja hänen jalkavaimonsa Yingchun poika Lan Jiefang. Rakkaus, viha, kateus ja vallanhalu vuorotelevat kerronnassa, jonka taustana kuohuu värikäs kaikkia aisteja koskettava kiinalainen maaseutu 1950-luvulta 2000-luvun alkuun.

Mo Yan sai Nobel-palkinnon vuonna 2012 ensimmäisenä kiinalaisena kirjailijana. Tämä kirja on ainoa, mikä häneltä tähän mennessä on käännetty suomeksi. Massiivinen teos vie mukanaan ensimmäiseltä lehdeltä alkaen. Sen vetovoima perustuu kerrontaan, jossa näkyy piirteitä useista eri tyylisuunnista. Tarina etenee historiallisissa puitteissa kuin kylän elämäkertana, mutta koska kertojana on usein eläin, tulee mukaan väkisinkin fantasiaa, faabeleita, kansantaruja, personifikointia, maagista realismia. Hänen tyylinsä on omintakeinen, vaikka sitä onkin verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Mo Yan esiintyy itse kirjassaan yhtenä sivuhenkilönä, joka järjestelee asioita ja sotkee niitä. Kyläläiset suhtautuvat häneen pakollisena riesana ja uteliaana pojankoltiaisena, joka luulee osaavansa kirjoittaa.

Kirjassa on varmaankin paljon omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija itse varttui pienessä kylässä ja koki kaikki ne murrokset, jotka kirjassakin ilmenevät: nälän, puutteen, vallankumoukset ja sorron. Hänen kirjailijanimensä on nimimerkki, joka tarkoittaa ’älä puhu’. Se kuvaa sitä, kuinka Kiinassa monet kulttuurihenkilöt joutuivat noina aikoina vaikenemaan hallinnon vuoksi. Tästä muistutuksena on Taivaallisen rauhan aukion verilöyly, josta tulee juuri nyt kuluneeksi 25 vuotta. Vaikka kirjan tapahtumat ovat traagisia ja kirjan lopussa varsinkin nousee pala kurkkuun ihmiskohtaloiden vuoksi, on sen loistava ihmisläheinen kuvaus elämästä vastakohtaisuudessaan häkellyttävä. Aprikoosipuu kukkii, aurinko nousee, kuu kulkee joen yllä, sianruho poksahtaa jokirannassa, luonto elää hajuissa ja äänissä. Ankeus peittyy elämään. Vaikuttava ja hieno kirja, joka sen paksuudesta huolimatta kannattaa lukea.

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava, 2013. Suom. Riina Vuokko. 730 s.

Kultarinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

kultarinta’Tätä kirjaa on hekutettu blogeissa ja kriitikkojen kirjoituksissa, joten tartuin siihen hieman empien. Voiko se olla niin hyvä? Vastaus on, että se voi! Kirja vei mennessään ensimmäiseltä sivulta ja sitä oli vaikea päästää kädestään ennen viimeistä. Mahtava näyttö esikoiskirjailijalta. Luettuani tämän yli 600-sivuisen opuksen mietin, voisinko poistaa siitä jotain eli lyhetää sitä luettavampaan muotoon, mutta turhaan. Kirja on kokonaisuus, kielellisesti omintakeinen ja käsittelyltään kuitenkin tiivis paketti sellaisenaan. Siis, suositukset tällekin kirjalle ja monia innokkaita lukijoita. Tässä muutama kommentti kirjasta. En ryhtynyt kirjaamaan parhaita paloja, sillä silloin tähän olisi kopioitava koko kirja.’

Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja. Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty. Kirjailija osaa asiansa ammattitaidolla, jopa niin hyvin, että joissain kohdin se alkoi kyllästyttää. Kokonaan toinen juttu on luonnontuntemuksen historia. 1900-luvun alun ihmiset tuskin tunsivat sammalia nykynimillä tai osasivat edes niitä tunnistaa. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö tutki niitä ja oli paneutunut aiheeseen retkillään kartanon metsissä.

Kirja kertoo miehen, Erikin, ja hänen tyttärensä, Mallan, elämästä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Erikin isä omistaa Aspholmin kartanon metsineen lähellä Helsinkiä. Poika liikkuu metsissä, kokee mystisiä ilmestyksiä, tutkii lintuja, kasveja, sammalia, kaikkea luontoon ja metsään liittyvää. Siellä on kohtaa myös torpan tytön Lidian. Rakkaustarina saa alkunsa. Tapahtumat vuonna 1918 muuttavat kuitenkin kaiken. Malla syntyy, Lidia päätyy keuhkotautiparantolaan, Erik luhistuu. Tuntuu, että kaikki kuolee hänen ympäriltään, mikään ei mene hyvin. Lopulta isä ja tytär joutuvat erilleen pitkäksi aikaa.

Erik toipuu sairaalassa, Malla sijoitetaan Pohjanmaalle. Muistoissa yhteinen matka Karjalaan. Rakkaus metsään säilyy ja sinne Malla pyrkii aina kun vain mahdollista. Ankara kuri sijaiskodissa tukahduttaa elämän, jota Malla kaipaa. Isästä ei ole muutamaa kirjettä kummempaa tietoa, yhteydet ovat poikki. Lopulta kaipuu voittaa ja matka alkaa.

Kirjaa mainostetaan rakkausromaanina, mitä se mielestäni onkin, mutta vain osaltaan ja mikä sitten on rakkauden kohde. Erik rakastaa Lidiaa ja Mallaa, Malla isäänsä, mutta molemmat rakastavat metsää. Se onkin kirjan parasta antia. Luonnonkuvaus ylittää kaikki aikaisemmin kokemani. Uusilla onomatopoeettisilla sanoilla, sattuvilla vertauksilla ja uussanoilla kirjailija rikastaa kerrontaa entisestään. Sanat kuvaavat osuvasti lintujen ääniä, metsän puhetta, mytologiaa. Karhu, kultarinta, on keskeisessä osassa koko kirjan matkan. Vanhat uskomukset elävät, persofinikoituvat. Karhunmuotoinen vuori Laatokan rannalla on haavepaikka niin isälle kuin tyttärellekin. Sieltä löytyy se salaperäisyys, jota he kaipaavat. Siellä on elänyt myös Joel, Mallan ystävä sijaiskodissa, joka on kuin ihminen mutta myös karhu.

Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa myös sen tyyli olla kertomatta asioita puhki. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä ja nämä koukuttavat lukemaan eteenpäin. Varmaan monta koukkua jäi huomaamatta, mutta huomatutkin viehättivät. Kirjailija on onnistunut tässäkin hyvin. Ainoa miinus voisi olla kirjan harmaus. Tällä tarkoitan sen surullisuutta. Tuntuu, ettei mikään onnistu, väkivaltaiset kuolemat, sairaudet, sota ja pinttyneet asenteet kiusaavat päähenkilöitä loppuun saakka. Vastakohtana tähän harmauteen on rikas ja värikäs luonto. Ehkä vastakohta-asettelu on tarkoituksellinen. Surin kuitenkin Mallan lapsuutta ja nuoruutta, surin Erikin kohtaloa. Pienet ihmiset yrittävät, mutta elämä vie, sinne minne tahtoo.

Kirja onneksi päättyy onnellisesti, mutta muutaman vuoden kuluttua tulevaisuudessa vaanii taas sota. Sinne asti kirja ei mene, onneksi, sillä se saattaisi kääntää taas kaiken päälaelleen. Pienen mutta tärkeän lisänsä omaan lukukokemukseeni antaa kirjan lopun tapahtumapaikka täällä Luopioisissa ja tietenkin alueen nimikkokasvi, ormio.

Kytömäki, Anni: Kultarinta. Gummerus, 2014. 644 s.

Satavuotias

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

satavuotias_joka_karkasi_ikkunasta_ja_katosi-jonasson_jonas-23084898-4103318384-frntl’Välipalana luin ulkomaanmatkalla pokkarin, joka on hersyttänyt nauruja ja vetänyt ihmisten suupieliä korviin. Satavuotias ei viihdy paikallaan, kun koko elämä on mennyt reissatessa. Hän päättää karata ja kadota. Kova homma nuoremmallekin. Kirja oli mukavaa matkalukemista, kepeää mutta myös ajatuksia antavaa. Pitääkö aina olla niin vakava tai tosikkomainen? Lue ja arvioi itse. Älä anna minun kommenttieni vaikuttaa – luo ne itse!’

100-vuotispäivänään juuri ennen juhlaa Allan Karlsson karkaa vanhainkodista ja päättää matkustaa jonnekin ilman päämäärää. Asemalla hän saa haltuunsa matkalaukun täynnä rahaa ja huumejengin kintereilleen. Poliisit ovat myös kiinnostuneita kadonneesta ja niinpä ajojahti on valmis.

Matkalla Allan kohtaa ensin Julius Jonssonin, joka kaikkien kyläläisten mielestä on rikollinen. Samalla yksi huumejengin jäsenistä saa surmansa ja joutuu matkalle Punaiselle merelle. Sitten kaksikko tapaa kioskinpitäjä Bennyn ja lopulta Kaunottaren norsunsa kanssa. Taas yksi huumehörhö saa surmansa ja joutuu Riikaan.

Tarinan edetessä Allan kertoo myös omaa elämäntarinaansa, kuinka hän oli nuoruudessaan kiinnostunut dynamiitista ja muista räjähteistä. Hän joutuu Espanjan sisällisotaan ja sitten Amerikkaan. Siellä hän vaikuttaa mm. atomipommin syntyy. Presidentti Hoover lähettää hänet Kiinaan ja hän ystävystyy Maon yhden vaimon kanssa, mutta joutuu kuitenkin pakenemaan yli Himalajan Irakiin, jossa pelastaa Churchillin hengen. Lopulta hän pääsee tämän koneessa takaisin Ruotsiin, joutuakseen välittömästi Stalinin agenttien kaappaamaksi ja Moskovaan. Pian hän istuukin elinkautista Vladivostokissa, josta hän kuitenkin pakenee Etelä-Koreaan ja lennätetään lepäämään Balille. Vihdoin Allan saa olla rauhassa ja elää lomalaisen elämää rannalla. Lopulta hän palaa takaisin Ruotsiin.

Kun poliisi vihdoin saa seurueen kiinni ja asioita aletaan punnita, on tarina sen laatuinen, ettei siihen usko kukaan. Kuka on roisto, kuka poliisi, kuka norsu ja kuka huumekauppias? Kuka uskoisi ketä – ei ainakaan satavuotiasta, joka on kaveerannut lähihistorian kaikkien merkkimiesten kanssa.

Elämän jatkoajalla ei ole enää niin väliä elääkö terveellisesti ja oikein. Siksi voi lähteä vaikka hieman jaloittelemaan, varsinkin kun on elämänsä aikana jaloitellut jos minkäkinlaisessa maassa. Tarina on hieman Forrest Gump- tyylinen hulvaton tykitys, jossa ei outojakaan käänteitä kaihdeta. Allan on satavuotiaaksi yllättävän viriili ja kaiken tohinan päätteeksi hän pääsee vielä avioonkin.

Raha saa ihmeita aikaan, varsinkin kun sitä on määrättömästi. Kirjan hauskuus piilee sen tilanteisiin sopivassa komiikassa. Kaikki onnistuu, kun mennään onnen kantamoisena: vähältä piti pelastumisia, uskomattomia suorituksia, maailmanhistorian avainkohtia ja rämäpäistä koheltamista. Siitä syntyy tämänhetken ykköshitti huumorin saralla. Kieltämättä tämä sai nauramaan ja hämmästelemään.

Kirjasta on valmistunut vuodenvaihteessa levitykseen tullut elokuva, jota en ole nähnyt, mutta kirjan tapahtumat voivat hyvin taipua humoristiseksi filmiksi. Kirjaa voin suositella, vaikka mitään suurta kaunokirjallisuutta se ei ole, onpahan nerokas pikku hupailu kuitenkin. Olen huomannut, että harvoin tulee enää vastaan kirjaa, joka saa suupielet kaartumaan ja hymyilyttämään.

Jonasson, Jonas: Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY, 2010. Suom. Raija Rintamäki. 438 s.

Neljäntienristeys

Julkaistu , kirjoittanut
2

NELJ_N_TIEN_RISTEYS’Kevään tapaus, hehkutus yli kaiken. Kuusamolainen esikoiskirjailija Tommi Kinnunen pomppaa heti listojen kärkeen ja niin kriitikot kuin lukijatkin ovat myytyjä, ylistävät jopa vuosituhannen kirjaksi. Niinpä se on luettava ja luettava kriittisesti, jotta voisi ymmärtää, missä mennään, mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Jokainen tietysti muodostaa teoksesta oman mielipiteensä ja se on varmaan yhtä objektiivinen kuin muidenkin tai subjektiivinen, kuinka vain halutaan. Luin kirjan ja jäin ihmettelemään. Lukekaa tekin. Älkääkä antako tämän vuodatuksen häiritä.’

Maria on kunnankätilö pohjoisessa pitäjässä viime vuosisadan alkupuolella. Lahja on hänen avioton tyttärensä, valokuvaaja. Kaarina on Lahjan pojan Johanneksen vaimo ja Onni on Lahjan puoliso. Näiden neljän henkilön kautta kirjassa kerrotaan voimakas sukupolvitarina. Nämä henkilöt antavat kasvot koko 1900-luvulle, sodalle, puutteelle, ilolle ja surulle. Vintiltä löytyy salaisuuksia, pitkässä talossa asutaan milloin missäkin huoneessa lähellä tai kaukana ja katsellaan yli neljäntienristeyksen naapureihin, verrataan, autetaan, torjutaan. Kirja on kuvausta naisten kautta. Se menee hyvin lähelle, tunteisiin, taipumuksiin, haparoiden eteenpäin läpi toiveiden ja tottumusten.

Maria on vahva nainen, joka ei kaipaa rinnalleen miestä. Tyttärensä hän tekee ja kasvattaa itse. Työssään hän on tinkimätön ja niinpä saattamassa viimematkalle on loppumaton jono naisia, jotka ovat saaneet häneltä elämän tai lohdutuksen. Reuman runtelema ruumis raastetaan sodan ajan evakkoon, omin voimin rakennettu talo palaa saksalaisten toimesta. Uudelleen sen rakentaa Onni, tyttären mies. Kun Maria rakensi pituutta, teki Onni korkeutta. Kirkontorni oli ainoa korkeampi. Lahja on äitinsä tytär, mutta koteloituu onnettoman avioliittonsa katkeruuteen. Samalla hän myrkyttää tulevankin. Kaarina yrittää poistaa raja-aitoja, haudata salaisuuksia, suojella Johannesta, mutta kärsii anopin ja talon puristuksessa. Kun vapaus koittaa, osataanko sitä käyttää. Ja sitten on Onni, joka rakentaa ja veistää, tekee huonekalut ja muut tarvikkeet, mutta joka ei pysty elämään tätä elämää taipumustensa kanssa. Sen ajan maailmassa se ei voi estää tuhoa.

Esikoiskirja vaikuttaa valmiilta ja kokonaiselta. Kirjan rakenne kertoo tarinan monessa kerroksessa ja osassa, mikä ei tee siitä aina ihan helppoa juonellisesti. Kielen esiintuomat pienet yksityiskohdat ensin viehättävät, mutta tuntuvat lopulta kikkailulta, kun suuret linjat hukkuvat niiden alle. Kirja on kolmeneljäsosalta kerrottu naisten näkökulmasta ja loppu Onnin, joka on sen ajan maailmassa kummajainen. Eikö tarinaan löytynyt yhtään miehistä mallia, vai onko niin kuin pieni lapsi häissä kysyy: Mihin miehiä tarvitaan? Tässä kirjassa niitä ei ole, vaikka tarvittaisiin.

Kirjan teksti on sujuvaa ja sinällään helppolukuista, mutta monessa kohdin vivahteetonta. Luettelot eivät luo hyvää tunnelmaa. Onnin taipumus ensin nauratti, tähänkin on pitänyt sekoittaa tämän hetken trendi-ilmiöitä, mutta onneksi kirjailija hallitsee tilanteen ja vaikka tekeekin miehestä kliseisesti lähes kaikkivoivan, osaa hän myös nähdä kaiken tuskan ja ahdistuksen, mitä tämä saa kärsiä. Traaginen kirje paljastaa paljon, ehkä liikaakin.

Joku arvioitsija Hesarissa oli kehunut kirjaa vuosituhannen teokseksi. Sitä se ei minusta ole, mutta onhan kuitenkin ihan luettavissa oleva kertomus. Tarina vie mennessään ensi sivulta saakka, mutta lopussa ei jää kaipaamaan sitä yhtään lisää. Pitääkö kaiken olla niin harmaata, niin mahdottoman harmaata? Tarina on kuitenkin hyvä kokonaisuus. Suuresta huomiostaan johtuen teos saattaa hyvinkin olla vahvoilla ensi syksynä, kun valitaan Finlandia-ehdokkaita. Saapa nähdä!

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys. WSOY (2014). 334 s.

1Q84

Julkaistu , kirjoittanut
2

1Q84’Utopistiset tulevaisuusmaailman kuvaukset jatkuvat tai tässä ei taida olla suoranaisesti kyse tulevaisuusvisiosta, kun puhutaan rinnakkaisista todellisuuksista. Olen lukenut Haruki Murakamilta muutaman kirjan (Suuri lammasseikkailu, Sputnik-rakastettuni) ja pitänyt niitä hieman kummallisina, joskin mielenkiintoisina. Helpolla ei päästä tämäkään jo pelkästään kokonsa vuoksi. Kirjailija itse jakoi kirjan kaksi ensiosaa yhdeksi niteeksi ja kolmannen erilleen. Niin se on myös meillä julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Luulen, että moni kavahtaa kirjaa sen massivisuuden vuoksi, mutta se on turhaa. Taru sormusten herrasta on liitteineen laajempi ja sen monet ovat lukeneet useammankin kerran, kyllä tästäkin selvitään. Ilman muuta suosittelen kirjaan tutustumista, se antaa uutta ajateltavaa.’

Murakamin pääteos liikkuu George Orwellin kuuluisan kirjan Vuonna 1984 innoittamana utopioissa. Se rakentuu useammasta rinnakkaistodellisuudesta, joiden maailmat ovat hyvin samankaltaisia, mutta eroavat lopulta hyvinkin paljon toisistaan. Kirja on taitavasti rakennettu kertomus aivan tavallisesta elämästä Japanissa, joka kuitenkin hajoaa, mitä pidemmälle tarinassa edetään ja saa lopulta hyvinkin kummallisia piirteitä, kunnes päähenkilötkin tajuavat joutuneensa aivan uuteen maailmaan, paikkaan, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta.

Murakamin teos on samanaikaisesti elämän kuvaus, rakkaustarina, seikkailukertomus, huikea fantasiakertomus ja tulevaisuusutopia. Hän rakentaa kerrontansa hätkähdyttävän pienillä liikkeillä ja pettävästi saaden lukijan koukkuunsa jo ensi sivuilta. Huikeat 1200 sivua luettuaan ja päästyään loppuun, lukija ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Tietenkin jos pitää tällaisesta kerronnasta.

Tarina etenee vuoroon Tengon ja vuoroon Aomamen ajatuksina. Tengo on matematiikanopettaja ja pöytälaatikkokirjailija, Aomame on liikunnanohjaaja ja salamurhaaja. He ovat olleet nuoruudessaan pari vuotta samalla luokalla koulussa ja kokeneet siellä sellaista yhteyttä, joka vetää heitä yhteen vielä kolmekymppisinäkin. Tengon isä toimi lupamaksujen kerääjänä ja kuljetti poikaansa pyhäisin mukanaan ovelta ovelle. Aomamen vanhemmat kuuluivat Todistajien uskonlahkoon ja tyttö joutui samaan liemeen lapsuudessaan kuin Tengokin. Muuta yhteyttä heillä ei ollut eikä muuta tietoa toisistaan kouluajan jälkeen aikuisena.

Laskeutuessaan ruuhkaiselta moottoritieltä alemmalle ohikulkutielle Aomame laskeutuu samalla rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat kulkevat eri lailla kuin hänen omassa maailmassaan. Hän surmaa väkivaltaisia miehiä ohuella neulalla, jonka hän työntää niskasta aivoihin. Näiden miesten rikokset kohdistuvat tavallisesti perheeseen eikä yhteiskunta pysty heitä rankaisemaan. Kuntohoitajana Aomame on tavannut vanhan rikkaan rouvan, joka pitää turvakotia hakatuille naisille ja jonka kanssa hän yhdessä valitsee rangaistavat miehet. Lopulta uhriksi tulee salaperäisen uskonnollisen liikkeen johtaja, joka käyttää hyväkseen nuoria tyttöjä. Murha saa yhteisön Aomamen kannoille ja tämän täytyy piiloutua.

Tengo puolestaan saa kustantajaltaan tehtävän muokata nuoren tytön Fuka-Erin kirjoituskilpailuun lähettämän tekstin romaaniksi. Kirja, Ilmakotelo, käsittelee samaa yhteisöä, jonka johtajan Aomame surmaa. Kirjasta tulee valtaisia menestys ja se tuhoaa yhteisön yhteyden ns. pikkuväkeen, jonka ääniä yhteisön johtaja kuulee. Ajojahti jatkuu entistä voimakkaampana. Tengo ja Aomame alkavat tietoisesti etsiä toisiaan. Heidän on tavattava, löydettävä toisensa, varsinkin kun Aomame huomaa odottavansa lasta ja kaikesta järjenvastaisuudesta huolimatta tajuaa sen olevan Tengon lapsen.

Kohdattuaan heillä on päälimmäisenä ajatus päästä pakoon niin uskonlahkoa kuin pikkuväkeäkin takaisin omaan todellisuuteensa ja päästä sinne kaikki kolme yhdessä. Maailma, jossa kuun vieressä ei ole pientä vihreää kuunsirppiä on löydettävissä, vai onko? Lopulta ei voida ollenkaan varmasti sanoa, missä todellisuudessa he ovat, vaikka taivaalla loistaakin vain yksi kuu.

Nopeasti ajateltuna teoksen juoni on naivi ja epäuskottava. Näin saattaa olla, jos ajattelee kirjaa vain juonen kannalta. Jos miettii muutakin, löytää kirjastakin rinnakkaistodellisuuden. Kirjaa on moitittu tylsäksi ja jankkaavaksi, hitaasti eteneväksi ja vivahteettomaksi. Yhtenä syynä on esitetty käännöstä englanninkielen kautta. Voi olla, mutta minusta ne kaikki palvelevat tunnelmaa, joka on vertaansa vailla. Eivät kai miljoonat ihmiset voi olla tässä väärässä. Niinpä romaanitrilogia onkin jakanut lukijansa ainakin kahteen leiriin. Toiset ovat aivan myytyjä, toiset eivät ymmärrä alkuunkaan. Itse luin kirjan ahmien lähes yötä päivää ja se jätti ajatuspohjaa monelle koiranulkoilutukselle. Kirjan juonta ei pidä ajatella liikaa, sen sanomaa vielä vähemmän. Orwellin maailmaan se liittyy ylättävän vähän ellei ajattele uskonnollisen väkivallan liittyvän Isoveli valvoo-teemaan. Kirjan voi ottaa uutena ajatuskuviona, rinnakkaisena olotilana, jossa loistaa kaksi kuuta. Katsoin muuten kirjan luettuani taivaalle ja huokasin helpotuksesta.

Murakami, Haruki: 1Q84, osat 1-3, suom. Aleksi Milonoff. Tammi, 2013. 783 + 446 s.

Vuonna 1984

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orwell’Edellinen kirjapostaus käsitteli tulevaisuudenennustetta 1800-luvun lopulta 2000 luvulle. Tämä lähes yhtä kuuluisa kirja liikkuu huomattavasti lyhyemmässä ennusteessa, sodan jälkeisestä maailmasta otsikonmukaisesti 1980-luvulle. George Orwell hahmotti kirjansa maailman sodanjälkeisestä maailmasta hyvin pessimistiseksi. Kuitenkin hänen luomansa visio on tänäkin päivänä tuoreen tuntuinen ja luettavissa varoittavana esimerkkinä liiallisesta holhouksesta, sananvapauden- ja ajatuksenvapauden puutteesta sekä totalitäärisestä yhteiskunnasta. Luin tämän kirjan kanssa samanaikaisesti rinnakkaistodellisuuksista kertovaa japanilaisen Haruki Murakamin massiivista eepposta 1Q84, jonka tarina risteää monessa kohdin Orwellin tarinan kanssa. Saatanpa lähiaikoina kirjoittaa tuostakin teoksesta jotain. Nyt se vielä myllää pään sisällä etsien ulospääsyä. Tässä kuitenkin hajanaisia ajatuksia Orwellin teoksesta.’

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 80-luvulla, kun sen sanoma oli ajankohtainen. Sen jälkeen kirjan ajatuksista on tullut käsite, jota toistellaan eri yhteyksistä. Isoveli valvoo milloin mitäkin. Kirjan utopistisen yhteiskunnan katsottiin toteutuneen jossain mielessä 1980-luvulla, kun elettiin kylmän sodan aikaa ja suurvallat nokittelivat toisilleen. Ehkä samaa nähdään tämän päivän Pohjois-Koreassa. Orwell kirjoitti kirjansa tulevaisuudenkuvauksena heti toisen maailmansodan jälkeen 1949 ja sen esikuvana oli vahvasti kommunistinen Neuvostoliitto ja sen silloinen johtaja Josef Stalin. Länsimaissa rautaesiripun takaisesta maailmasta ei tiedetty kovinkaan paljon, mutta luultiin ja kuviteltiin sitäkin enemmän. Ehkä Stalinin aikainen valtio oli Isoveli valvoo-aikaa, ehkä siellä tapahtui kaikkea sitä, mtä kirjassakin, mutta tietenkään tämä kirja ei ole yksi yhteen sen ajan kanssa, koska se on vain kirjallinen tulevaisuuden visio, kuvitteellinen näkemys tulevaisuudesta.

Winston Smith on etuoikeutettu puolueen jäsen ja Totuuden ministeriön virkamies. Hänen tehtävänsä on kirjoittaa historiaa uusiksi aina vallitsevan käsityksen mukaan. Jos joku menneisyydessä on sanonut eri lailla kuin nyt ajatellaan, hän korjasi tuon menneisyyden hairahduksen vastaamaan nykyisyyttä. Hänen toimiaan valvotaan kaukovarjostimen kautta. Se on eräänlainen kahdensuuntainen taulutelevisio, joka näkee ja kuulee kaiken. Virheitä ei sallita, vaan erehtynyt virkailija katoaa hyvin nopeasti Rauhan ministeriön kautta eli hänet aivopestään tai eliminoidaan. Kuka tahansa saattaa olla ilmiantaja, työkaveri, naapuri, oma lapsi tai sukulainen.

Smith ajattelee toisin ja pelkää siksi ajatuspoliisia, joka voi nähdä ilmeistä ja eleistä, mitä kukin mielessään ajattelee. Niistäkin joutuu vastuuseen. Myöskään liian tiivis kanssakäyminen toisten kanssa ei ole sallittua. Smith tapaa tytön ja rakastuu. Hän vuokraa piilopaikan, hän tapaa toisiaan ja toisinajattelijoita, hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Kaikki nämä ovat kiellettyjä asioita ja johtavatkin lopulta katastrofiin. Hänet otetaan kiinni, käännytetään ja saadaan kidutuksen ja aivopesun kautta rakastamaan johtajaa yli kaiken.

Kirjassa annetaan kovin ankea kuva tulevaisuuden maailmasta. Pahinta kokonaisuuden kannalta on historian tuhoaminen. Kirjoja ei enää ole, ei lehtiä, ei yksilöllistä kirjeenvaihtoa, ei päiväkirjoja. Kaikki sellainen on kiellettyä. Silppuri nielee kaiken, kuvat, dokumentit, tilastot, muistiinpanot, jos ne eivät ole sen hetken ajatuksen mukaisia. Kun historia on muutettu, vanha hävitetään. Kirjan henkilöistä saa kuvan, kuinka he eivät enää ajattele omilla aivoillaan, eivät toimi järkevästi vähäisenä vapaa-aikanaan eivätkä koe minkäänlaisia tunteita. Heillä ei myöskään ole menneisyyttä, historiaa. Kuvaavaa kirjan yhteiskunnalle on kyttääminen, ilmiannot, viha ja elämän typistäminen. Kysellä ei saa, ajatteleminen ei ole hyväksi, ja kaiken aikaa rajoilla jyllää sota naapurivaltioiden kanssa.

Kun nyt olen lukenut muutaman tällaisen tulevaisuusutopian, tuntuu tämä nykyinen maailmanmeno kaikesta huolimatta varsin sopivalta elämisen tasolta. Eduard Bellamyn kirja Vuonna 2000 kertoi ihanneyhteiskunnasta, jossa kaikki oli järjestetty hyvin ja onnistuneesti, mutta josta puuttui elämän raadollisuus ja särmä. Orwllin tulevaisuusnäkymä kuvaa yhteiskunnan perin vastenmieliseksi ja rajoitetuksi. Kumpikaan ei ole toteutunut, onneksi. Kuitenkin nämä molemmat kirjat antavat jonkinlaista ajattelumallia siitä, mitä ihminen voisi tulevaisuudeltaan toivoa tai odottaa: ihannetta vai tylsyyttä, vapautta vai pelkoa. Yksinäinen ihminen ei juurikaan voi suuremmin vallitsevaan maailmanmalliin vaikuttaa, onneksi voi sentään omassa mielessään ajatella vapaasti ja valita.

Orwell, George: Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four, 1949), suom. Oiva Talvitie. WSOY, 1984. 340 s.

Vuonna 2000

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vuonna_2000-bellamy_edvard-21605215-1057668134-frntl’Kirjatorilta sattui käsiini näköispainos todella vanhasta kirjasta. Eduard Bellamy kirjoitti tulevaisuusutopiansa Vuonna 2000 1800-luvun lopulla ja suunnitteli siinä ihanneyhteiskunnan ihmisille, jotka elivät hyvin kahtiajakautuneessa maailmassa Bostonissa USA:ssa. Ihmiset olivat joko rikkaita tai köyhiä ja elivät erillään toisistaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rikkaat eivät tienneet mitään puutteesta, työttömyydestä eivätkä elämän vaikeuksista, kun taas köyhät kärsivät niistä kaiken aikaa ja kuolivat ennen aikojaan. Utopia paremmasta huomisesta on elänyt ihmisten mielissä varmaankin aikojen alusta saakka, Bellamy puki ajatukset sanoiksi klassikkoteoksessaan, joka kannattaa lukea. Se avaa silmiä vieläkin huomaamaan lähimmäisen hädän.’

Bellamyn kirja Vuonna 2000 on utopiakirjallisuuden klassikko, joka ilmestyessään vuonna 1887 sai valtaisan huomion. Sitä myytiin satoja tuhansia kappaleita muutamassa vuodessa ja se oli Amerikan toiseksi myyvin kirja 1800-luvulla heti H. B. Stowen Setä Tuomon tuvan jälkeen. Lisäksi kirja käännettiin välittömästi yli kahdellekymmenelle kielelle, mikä oli siihen aikaan merkittävää. Kirjan pohjalta perustettiin yhdistyksiä ja lukemattomat kirjailijat yrittivät matkia sitä ja luoda omia haavemaailmoitaan, etunenässä mm. H. G. Wells ja Willian Morris.

Kirja on kirjoitettu tarinan muotoon, mutta sitä suuremmin sillä on sosiaalinen sanoma. Se pyrkii nostamaan esiin kapitalismin pahuudet ja avaamaan ihmisten silmät huomaamaan ympärillä vallitseva kurjuus. Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat syösseet ihmiset hätään ja köyhyyteen järkyttävässä määrin 1800-luvun lopun Amerikassa. Bellamyn kirja esitteli näitä kipeitä kohtia ja kertoi niihin ratkaisun. Se vaikuttaa paljolti Karl Marxin teorioilta kansanvallasta, rahasta ja yhteisöllisyydestä. Tässä kirjassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee kuitenkin valtiososialismi, johon on siirrytti olosuhteiden pakosta ilman vallankumousta.

Julian West, kirjan päähenkilö, siirtyy hypnoosin kautta yli sata vuotta ajassa eteenpäin ja herää aivan uudentyyppisessä Bostonissa vuonna 2000. Eläkkeellä oleva lääkäri Leete, hänen vaimonsa ja tyttärensä Edith ottavat heränneen miehen huomaansa ja alkavat selvittää tälle uuden yhteiskunnan olemusta. Yhteiskunnasta on rahan lisäksi hävinnyt kapitalistinen kilpailu, palkka on kaikille sama, työajan pituus määräytyy sen raskauden mukaan, naisetkin käyvät työssä ja saavan saman palkan kuin miehetkin. Luottokortti on korvannut rahan ja sen avulla ihmiset tilaavat tavaroita keskusvarastolta. Eläkkeelle siirrytään 45-vuotiaina, jolloin alkaa todellinen elämä. Yhteiskunta on muuttunut yhdeksi suureksi liikeyritykseksi, jota johdetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi hieman armeijan mallin mukaan. Julian West oppii ymmärtämään yhteiskunnan arvot nopeasti, mutta samalla hän rakastuu Edithiin. Onko se mahdollista, sallittua, sopivaa. Unelmayhteiskunnassa kaikki on mahdollista.

Bellamyn kirja hahmottelee puhtaan sosialistisen yhteiskunnan rakenteen. Se näyttää teoriassa hyvältä, mutta nykyihminen tietää, mihin sellainen yhteiskunta johtaa. Mielenkiintoista siinä ovat monet elämää helpottavat yksityiskohdat, jotka tänä päivänä ovat todellisia. Edith esimerkiksi opettaa Julianin käyttämään ’radion’ esimuotoa, jossa voidaan säätää äänen voimakkuutta, valita kanavia ja asettaa se herättämään aamulla. Kaupan tavarat, postit ja tiedotteet kulkevat ilmanpaineen avulla putkia pitkin, jollaisia näkee suurten ostoskeskusten kassoilla, ruokailut on järjesttty ravintoloihin tilausten mukaan, uskonnonvapaus vallitsee kaikkialla. Kirjailija ei ole lähtenyt luomaan samanlaisia utopistisia rakennelmia kuin Jules Verne eikä hahmottele tulevaisuutta isoveli valvoo periaatteella niin kuin Orwell. Hän ei myöskään luo uljasta uutta maailmaa Huxleyn tapaan, mutta hänen luomansa maailma oli alkusykäysenä muutokseen kohti ihmisten tasa-arvoa ja vapautumista.

Bellamy, Eduard: Vuonna 2000 (Looking Backward). Työväen kirjapaino, 1907. 274 s.

Alkemistit, maallinen rakkaus

Julkaistu , kirjoittanut
1

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.

Sielut kulkevat sateessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sielut’Kun vuoden alun olen liikkunut kovin paljon sienten ja niiden aiheuttamien tautien parissa, on tällainen puolimahdoton lueskelut ollut puurtamiselle sopivaa vastapainoa. Sahlbergin Herodes vei suuren palan ajasta, Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön otti oman aikansa (se kyllä kannatti, suosittelen) ja sitten tämä Jääskeläisen realifantasia kumosi kaikki todellisuuden rajat. Kummallinen maailma, mutta onko se mahdoton?’

Todellakin realifantasia leiskuu tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuudessa niin kuin edellisissäkin. Nyt liikutaan Helsingissä, Pariisissa, Budapestissa ja sateessa. Fantasia suorastaan pursuaa esiin, varsinkin kirjan loppupuolella. Aiheena kirjassa ovat uskonnot ja jännite kirjaan tulee taistelusta, jota ateistit käyvät uskontoja vastaan.

Kirjan päähenkilö Judit jättää entisen elämänsä ja pestautuu parhaan ystävättärensä alaiseksi sieluja hoitavaa hoivayhtiöön. Hän tekee omaa sairaanhoitajan työtään, mutta huikean palkkansa korvikkeksi hän joutuu hoitamaan myös asiakkaan sielua. Tämä tuntuu ensin vaikealta, mutta kun hän saa asiakkaaksi ateistien kuninkaan Leo Moreaun, työ muuttuu kokonaan. Nyt hän on keskellä ryhmien välistä taistelua ja hengenvaarassa. Mukanaan Juditilla on ystävättärensä Martan kuolemaa tekevä kahdeksanvuotias Mauri-poika, jota hän yrittää johdattaa uskon alueelle äitinsä pyynnöstä.

Hoivayhtiössä potilaita hoidetaan laitteella, josta potilas saa hyvänolontunteen, mutta samalla menettää osan minuuttaan. Myös henkilökunta käyttää laitetta ja he muuttuvat vähitellen sieluiksi, jotka pääsevät irti ruumiistaan sulautuakseen sateeseen ja jumaluuteen. Tällaiset sielut sitten lopulta vapautuvat kaikesta materiasta  ja vaeltavat uudessa hahmossaan sateen piiskatessa maisemaa.

Moreau palkkaa Juditin omaksi hoitajakseen ja niin tämä joutuu mukaan miehen puhematkoille niin Pariisiin kuin Budapestiinkin. Ateismiluentojen seurauksena he joutuvat kiihkeiden hyökkäysten kohteensi fundamentaalisten uskovien ja hoivayhtiön taholta. He joutuvat pakenemaan takaisin Helsinkiin, mutta sade nostattaa tulvan ja heidän talonsa joutuu veden saartamaksi. Sitten saapuvat sielut. Loppu on pelkkää fantasiaa noususta Taivaaseen, jumalasta ja pelastuksesta.

Ensin kirja eteni kuin jokin uskonnollinen käännytyskirja ja minulta oli unohtua kokonaan, että kirja kuuluu omaan tyylisuuntaansa, realifantasiaan. Uskonnosta kirjoittaminen on hankalaa, koska siihen usein suhtaudutaan tunteella, tyystin eri lailla kuin tavalliseen fiktiiviseen kirjoittamiseen. Uskonto on monelle arka paikka, enkä ihmettelisi, vaikka joku heittäisi tämän kirjan nurkkaan sen vuoksi, miten siinä käsitellään uskontoja. Mutta tätä kirjaa ei pidä ottaa uskonnollisena kirjana, sitä se ei ole. Eikä sitä pidä ottaa milläänlailla totuutena, sitäkään se ei ole. Se leikittelee niin uskonnoilla kuin kirjallisuudellakin, pohtii olemassaoloa, kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa, sielujen olomuotoa ja jumaluutta.

Kirjalla on niin uskonnollisiin kuin maallisiinkin asioihin omanlaisensa lähestymistapa eikä niitä voi samaistaa perinteisiin käsityksiin. Kirjassa on paljon Raamatusta otettuja kohtia ja monet sopivatkin kirjan rakenteeseen hyvin. Toisaalta mieleen tuli vanha sanonta, lukee kuin piru Raamattua, sillä lainaukset on tyystin irroitettu alkuperäiseltä paikaltaan ja merkityksestään.

Kirjan alku on realistinen kuvaus Juditin elämästä uudessa paikassa ja uudessa työssä. Tässä kirjalilija on parhaimmillaan. Valitettavasti kirjan loppupuoli latistuu, kun fantasia korostuu, vaikka luulisi, että kävisi päinvastoin. Lukija ei enää pysy mukana ja kuitenkaan tarinassa ei saavuteta sananmukaisesti uusia sfäärejä, kun liikutaan unen ja ajan rajoilla, jotka eivät liity mihinkään luonnonlakeihin. Kirjan lopussa luvut on puolitettu ja tuntuvat junnaavan paikallaan eli siinä kohtaa tarinassa ei ole aikaa, vaan kaikki voidaan selittää ajan pysähtymisellä. Tämä olisi voinut olla kirjan huipennus. Kirja on jo nyt järkälemäinen eikä sitä olisi voinut enää kasvattaa. Niinpä kirjan lopussa tulee tunne, että tarina lässähtää vähän kuin koululaisen aine, jossa hän toteaa: kaikki olikin unta ja kerroin sen aamulla äidille.

Kaikkine puutteineen kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia antava eli lukemisen arvoinen teos, kunhan muistaa jättää tilaa mielikuvitukselle ja unohtaa liiallisen pohtimisen.

Jääskeläinen, P. I.: Sielut kulkevat sateessa. Atena, 2013. 550 s.

Taivaslaulu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taivaslaulu’Tartuinpa minäkin tähän bestselleriin. Se lienee enemmänkin naisille suunnattu romaani, vaikkei meitä miehiäkään pahenna. Kirja kertoo lestadiolaisuudesta, joka minulle on tuttu ennen kaikkea liikkeen perustajasta ruotsalaisesta Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1861). Hän toimi Kaaressuvannon kirkkoherrana ja ehti elämänsä aikana tehdä muutakin kuin hoitaa laajan seurakuntansa sielunpaimenen virkaa. Hän perusti paitsi yhden laajimmalle levinneistä herätysliikkeistä niin sen lisäksi keräsi, nimesi ja tallensi valtaisan kokoelman Lapin kasveja. Hänen merkitystään kasvitieteilijänä ei voi väheksyä. Niinpä ainakin harvinainen turjanhorsma (Epilobium laestadii) kantaa hänen nimeään. Myös tunturiunikoita kutsuttiin aikoinaan lestadiuksenunikoiksi. Lestadiolaisuus on kuitenkin se, mistä hänet yleisimmin tunnetaan, sillä tämä liike vaikuttaa edelleen vahvana maassamme.’

Kirja kertoo siis vanhalestadiolaisuudesta Oulun seudulla nykypäivän Suomessa. Se on oikeastaan kahden nuoren rakkaustarina, tarina heidän haaveistaan, elämänsä onnesta ja onnettomuudesta. Aleksi kohtaa Viljan seuroissa ja vähitellen tutustuu unelmiensa tyttöön. He perustavat perheen ja saavat lapsia. Koska heidän uskontonsa kieltää monia asioita, ei elämä ole aina samanlaista kuin muilla. Esimerkiksi ehkäisyä ei sallita. Niinpä lestadiolaispiireissä on hyvin tavallista, että lapsia perheessä on liki kymmenen ja enemmänkin. Perheen arkeen ei myöskään kuulu televisio eikä viihde. Jokakesäiset Suviseurat on yksi elämän kohokohtia, samoin yhteiset kokoontumiset. Yhteisö on ottanut myös tavakseen huolehtia perheiden jumalisuudesta ja vahtivat, että yhteisesti luotuja sääntöjä myös noudatetaan. Rikkomuksista seuraa julkinen tunnustus ja anteeksipyyntö. Jos tähän ei suostu, saattaa seurauksena olla yhteisöstä poissulkeminen. Vilja sairastui masennukseen odottaessaan viidettä ja kuudetta lastaan eli kaksosia. Aleksi yritti auttaa, mutta eivät hänenkään voimansa kaikkeen riittäneet. Hän alkoi ajatella liikkeen oikeutta ja yksilön vastuuta elämästään. Se tietenkin oli ristiriidassa yhteisön sääntöjen kanssa ja johti sairauttakin pahempaan kriisiin.

Kirja on saavuttanut esikoiseksi tavattoman suuren suosion ja maineen. Yhtenä syynä tietenkin on kirjan arka aihe ja uskonnollisen yhteisön ulkopuolisille käsittämättömät tavat. Lestadiolaisuus on laajalle levinnyt herätysliike, jossa on monia suuntauksia. Jyrkimpänä ne esiintyvät vanhalestadiolaisten piirissä. Tilanne on ristiriitainen, sillä liikkeen moraaliarvot ja elämäntavat ovat hyvää tarkoittavat ja yhteisölliset, mutta joustamattomuus ja tuomiohenkisyys johtavat ylilyönteihin ja jopa henkiseen väkivaltaan. Kirja varmaankaan ei kaunistele eikä kauhistele tilannetta, mutta kuvatessaan yhden perheen elämää, se nostaa esiin ristiriidat vain heidän kannaltaan. Saattaa olla, ettei vastaavia ongelmia ole kaikissa perheissä ja asiat voivat sujua onnellisestikin, epäilen kyllä.

Kirjassa uskovien ja uskottomien vastakkainasettelu on hillittyä, ehkä paljon hillitympää kuin se todellisuudessa onkaan. Me olemme niin sokeita lyödessämme leimoja ihmisiin ja syyllistymme itse samansuuntaiseen väkivaltaan kuin liikekin haukkuessamme lähimmäisiämme. Erityisen julmaa tämä on lasten keskuudessa. Koulussa syrjintä ja kiusaaminen jäävät usein piiloon pinnan alle, mutta samalla ne haavoittavat ja nakertavat lapsen itsetuntoa ilman että kukaan huomaa mitään.

Uskonto on aina ollut hyvä lyömäase, eräänlainen suvaitsemattomuuden linnake puolin ja toisin. Uskonto on pyrkinyt rajoittamaan ihmisten elämää synnin tuomiolla. Eriuskoiset haukkuvat toisiaan, räksyttävät kuin rakkikoirat unohtaen uskonnon syvimmän olemuksen: rakastakaa toinen toistanne. Kuinka helppoa on tuomita lestadiolaisuus, kuinka helppoa on tuomita uskottomat? Kirja antaa hyviä näkökulmia ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää.

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. Gummerus, 2013. 284 s.