Aihearkisto: Hyönteiset

Turilas

Julkaistu , kirjoittanut
4

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

Haapaperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

haapaperhonen1

’Sateisesta ja viileästä kesästä huolimatta aina silloin tällöin tapaa myös perhosia, vaikka kohtuuden nimessä on sanottava, ettei tämä mikään huippukesä ole perhosten kannalta. Kesti kauan ennen kuin näin kesän ensimmäisen aurooraperhosen ja ritariperhonen on edelleenkin näkemättä. Siksi olin erityisen tyytyväinen, kun monen vuoden tauon jälkeen näin tien yllä liihottelemassa haapaperhosen (Limenitis populi). Aivan varma en määrityksestä ollut, koska näin sen auton ikkunasta, mutta samalla tavalla haapaperhoset lentelivät muutama vuosi sitten, kun niitä oli runsaammin.

Perhonen on kaakkoinen tulokas, jonka parhaiten pääsee näkemään Kaakkois-Suomessa. Aina silloin tällöin se levittäytyy lähes koko maahan Lappia lukuun ottamatta ja silloin niitä näkee teiden yläpuolella ja haapametsiköissä lentelemässä. Perhonen on yksi suurimmista perhosista maassamme ja ainakin minusta myös komeimmista. Kuvani on muutaman vuoden takaa jo hieman siipeensä saaneesta perhosesta, joka tuli pihaan ja lenteli hetken koristepensaiden ympärillä.

Vaikka kesä on epäsuotuisa suurille perhosmäärille, kannattaa silti niitä etsiskellä ja ihmetellä. Viime vuosina on lehdissä aina silloin tällöin ollut uutisia uusista lajeista ja joidenkin harvinaisten lajien invaasioista. Kukapa muutama kymmenen vuotta sitten olisi uskonut, että silloin hyvin harvinainen neitoperhonen on tänään yksi yleisimmistä perhosistamme.

Silmät auki perhosmaailmaan!’

Eläimet

Leppis

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

Ullakon yllätys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sarvikuonokas2

’Näin kesäaikaan tulee siivottua kaikkea vanhaa tarpeetonta pois. Yleensä silloin löytää jotain käsittämätöntä, kuten vanhoja lehtiä, muovikasseja, kenkärojuja, silputtua paperia tai lepakonulosteita. Vanhoilla vinteillä on kaikkea. En kuitenkaan uskonut vastaan tulevan kuvan kaltaista hyökkäysvaunua. Lapsenlapset sen löysivät ja kantoivat ihmetellen minulle. Siirsin kuolleen kuoriaisen puutarhaan kiven päälle ja otin kuvan. Lähes ehjä otus oli lojunut sahanjauhon päällä vintin syrjäisessä kolkassa kuin nukuksissa, mutta henki siitä oli lähtenyt eikä se kertonut kuinka kauan sitten, saattaa olla vuosia ellei vuosikymmeniä.’

Kuoriainen on sarvikuonokas (Orycyes nasicornis) yksi Euroopan suurimmista kovakuoriaisista. Se kuuluu lehtisarvisiin eli on turilaiden, sittiäisten, lantakuoriaisten ja kultakuoriaisten kanssa samassa ryhmässä. Lajin päälevinneisyysalue on Länsi-Euroopasta Etelä-Aasiaan ulottuva alue, meillä sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta. Kuoriaista pääsee näkemään kovin harvoin, sillä se liikkuu hämärissä ja yöllä. Sen voimakkaan surinan saattaa kuulla kesäiltana, mutta itse kuoriainen jää silloinkin yleensä näkemättä. Se tulee helposti valoille, joten pihalampun valosta sen voi tavata, samoin hyönteisvaloilta, joilla harrastajat houkuttelevat esiin pääasiassa yöperhosia. 

Sarvikuonokas on helppo tuntea kokonsa vuoksi. Koiraalla on otsassa kookas sarvi, naaraalla vain kyhmy, mutta sitä ei voi meillä sekoittaa mihinkään muuhun hyönteiseen. Se elää metsissä ja pihapiirissä. Liki kymmensenttinen toukka ruokailee lahokannoissa, komposteissa, lantapattereissa ja lehtikasoissa. Toukkana se elelee jopa viisi vuotta, mutta muiden hyönteisten tapaan aikuisvaihe on kovin lyhyt. Onkohan niin, ettei aikuinen monien muiden hyönteisaikuisten tapaan edes syö mitään?

’Itse törmäsin kuoriaiseen, tai se törmäsi minuun, ensimmäisen kerran lapsena, kun lauantai-iltana hämärissä juoksentelin mökin pihassa ja jokin kova tömähti otsaani. Lensin nurin ja aloin vimmatusti etsiä taskulampun valossa törmääjää. Siinä se kömpi polulla yhtä pyörällä päästään kuin minäkin, levitti sitten ’suuret’ siipensä ja lensi suristen pois. Minä pengoin kaikki hyönteiskirjat, jotka silloin omistin ja löysin sille nimen. Kohtaaminen jäi muistiin, ainakin minulle.’

sarvikuonokas1

Luonnon taidetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mantokuoriainen’Koiran kanssa aamulenkillä tulee löytäneeksi kaikenlaista ihmettä ja kauneutta. Tänä suvena kukat ovat kukkineet viileydestä ja pölyttäjistä johtuen erikoisen komeasti ja pitkään. Olen niitä ihaillut, mutta tänään polun varresta äkkäsin jo elämänsä ehtooseen vaipuneen koivuvanhuksen. Tuuli oli sen kaatanut ja nyt puun juuret sojottivat kohti taivasta ja runko lojui pitkin pituuttaan sammalikossa. Joissakin oksissa oli vielä näivettynyttä lehtimössöä, mutta muuten se oli rankkumuodossa. Erityisesti sen latva näytti huonokuntoiselta ja epäilinkin heti, ettei se ennen kaatumistaankaan ollut voinut enää kovin vetreältä näyttää. Kuorella huomio kiinnittyi suorassa rivissä oleviin pyöreisiin noin millin halkaisijaltaan oleviin reikiin. Utelias kun on, niin pitihän sinne kuoren alle kurkistaa, mihin ne reijät johtavat. Sieltä löytyi kuvan kaltainen taideteos. Koko koivun latva oli täynnä näitä kuvioita.

– Nyt ovat olleet kaarnakuoriaiset asialla, välähti päässäni.

Olinhan näitä nähnyt ennenkin. En vain ollut koskaan erotellut eri lajeja toisistaan pelkän puun pintakuvioinnin perusteella. Nyt otin kuviosta kuvan ja päätin työpöydän ääressä löytää tekijän.’

Hyönteiskirja kertoi kyseessä olevan koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi), joka on reilun puolen sentin pituinen kovakuoriainen ja todellakin se kuuluu kaarnakuoriaisiin. Aikuinen kuoriainen kaivautuu juuri näihin aikoihin kesästä koivun latvaosissa tuohen läpi nilakerrokseen ja syö sinne reilun sentin mittaisen emokäytävän. Sen laidoille se munii munansa, joista toukat kuoriutuvat heinäkuussa ja aloittavat kukin oman toukkakäytävänsä nakertamisen. Nämä näkyvät kuvioina emokäytävästä poispäin. Toukka talvehtii ja koteloituu keväällä. Kesäkuulla se kuoriutuu ja etsii lähes välittömästi uuden paikan aloittaakseen lajin elämänkierron taas alusta. Kuoriaisen elämä on siis vuoden mittainen.

Tyypillistä tälle hyönteiselle on aloittaa koivun tuhoaminen latvasta ja siksi latvastaan kuolleet koivut hyvin usein ovat juuri mantokuoriaisen viottamia. Joskus puu kuolee, hyvin usein selviää hyönteisen hyökkäyksestä ja siksi siitä ei juurikaan ole vahinkoa metsälle. Pihapuiden kohdalla on eri asia. Kuoriaisen viottama puu joudutaan usein kaatamaan pihasta ja se saattaa olla maisemallisesti pahakin menetys. Kuoriainen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa Oulun korkeudelle saakka.

Monet muutkin kaarnakuoriaiset tekevät puun kaarnan alle vastaavia toukkakäytäviä. Niitä määritettäessä kannattaa katsoa puun laji, kuvion paikka rungolla ja sen suunta. Näin paljastuvat niin kirjanpainajien kuin tähtikirjaajienkin salat, nävertäjistä ja tikaskuoriaisista puhumattakaan.

Vastaantulija

Julkaistu , kirjoittanut
2

Laippa

’Muutama päivä sitten retkeilin Laipan erämaa-alueella Pälkäneen ja Kangasalan rajalla. Polkuja kolutessa etsin kevääseen liittyviä asioita: kukkia, muuttolintuja, hyönteisiä. Tiellä vastaan kömpi oudonnäköinen otus, toukka tai mato, mikä kumma lienee. Hämärästi sen muistin lapsuudesta, jolloin juhannuksen aikaan sellaisia etsittiin ja ihmeteltiin. Sitten muistin: kiiltomato (Lampyris noctiluca), sehän se on! 

Oikeastaan tuo outo kulkija on kovakuoriainen. Naaras vaan muistuttaa kovin tavallista toukkaa. Uros onkin sitten ihan kovakuoriaisen näköinen. Kuuluisaksi kiiltomato on tullut siitä, että naaras houkuttelee urosta takapäänsä valolla. Hämärässä kesäyössä valo näkyy meille ihmisille muutaman metrin päästä, mutta uros aistii sen varmaankin kauempaa lennellessään kesäyössä. Myös uroksella ja toukalla on vastaava kyky, miksi, sitä en tiedä.

Muutenkin tämä otus on erikoinen. Toukka saalistaa kotiloita, jotka se lamauttaa myrkyllään ja sulattaa sen elimistöä ennen kuin oikeastaan juo kotilon sisäänsä. Kiiltomadot erittävät lisäksi kuvottavaa löyhkää, jonka tarkoitus on saattaa naaraat ja koiraat yhteen. Kaikin tavoin siis tutustumisen arvoinen eläin.

Bioluminenssissa on kyse kemiallisesta reaktiosta, joka tapahtuu yleensä solun sisällä ja tuottaa valoa. Vain muutama maalla elävä eläinlaji maailmassa pystyy tuottamaan valoa tällä tavalla. Sen sijaan on uskottu, että lähes kaikki syvänmeren kalat omaavat tämän kyvyn. Myös joillakin sienillä on vastaava elintoiminta. Liekö samasta asiasta kyse myös aarnisammalen kohdalla. Kuuluisiksi ovat tulleet amerikkalaiset tulikärpäset, joista kerrotaan monissa kirjoissa ja elokuvissa. Tällöinkin kyseessä on todellisuudessa kovakuoriainen.

Eipä sitä aina tiedä, mihin kulkiessaan törmää. Nyt on kiiltomatojen aika. Kannattaa liikkua hämärissä ulkona, tiedä vaikka kohtaisi muutakin kummallista.’

Musta kimalainen

Julkaistu , kirjoittanut
17

kimalainen2

’Näin huhtikuussa kaikenlaiset öttiäiset nousevat horrospaikoistaan pörisemään ja aloittelemaan uutta kautta. Muurahaisia on ollut kekojensa päällä jo parin viikon ajan täällä Hämeessä, perhosia lentelee aurinkoisina päivinä ja surahdukset kertovat myös kimalaisten heränneen.

Ikkunalleni tupsahti yksi tällainen pörisiä. Hieraisin silmiäni kaksikin kertaa, mutta kyllä se pysyi aivan hiilenmustana, koko otus. Yleensä kimalaisilla on keltaisia tai punaisia vöitä keski- ja takaruumiissa, mutta tällä otuksella ei ollut. Muuten se oli aivan mantukimalaisen kokoinen ja tapainen. Aikani sitä katseltuani, otin siitä muutaman kuvan ja päästin sen sitten ikkunan toiselle puolelle vapauteen.

Mikähän se oli? Googlasin kuvahaulla, mutta mustia kimalaisia ei vastaan tullut, kaikilla oli värikkäitä vöitä ja tupsuja. Mietin, esiintyykö kimalaisilla melanismia? Perhosillahan tällaista on. Klassinen esimerkki on teollisuusmelanismi, jossa saastuneilla paikkakunnilla perhonen on tummempi kuin puhtailla paikoilla. Muutenhan melanismi on geenimutaatio. Aikani selailtuani nettiä löytyi kuin löytyikin tieto melanismista kimalaisilla. Harvinaisella kontukimalaisella sitä ainakin esiintyy. Nyt hieman harmittaa, että päästin otuksen menemään. Sehän olisi voinut olla seudulle uusi laji ja esimerkki lämpötilan noususta ja harvinaisempien kimalaisten leviämisestä kohti pohjoista. Mennyt mikä mennyt, jäihän ainakin kuva.’

kimalainen1

Perhostoukka

Julkaistu , kirjoittanut
2

leppäyökkönen2’Koirankävelytyksellä tapaa kaikenlaista. Tänä aamuna törmäsin kuvan toukkaan. Tai en minä siihen törmännyt, kun onnistuin väistämään, etten pudottaisi sitä haavanlehdeltä maahan. Koira oli siitä innoissaan ja halusi tietenkin ahmattina pistää sen poskeensa. Kovan komennuksen jälkeen se jäi istumaan haavanvesan viereen ja tuijottamaan silmä kovana, kun asettelin kameraa kuvausvalmiiksi.

Enpä ollut koskaan nähnyt tuollaista toukkaa. Yleensä ne ovat joko kaljuja tai sitten karvaisia, mutta tämä kun ei ollut kumpaakaan. Sen jokaisesta jaokkeesta pisti esiin yksi melamainen karva kumpaankin suuntaan, niin että se muistutti enemmänkin kirkkovenettä kuin toukkaa. Mustassa ruumiissa sillä oli päällä jokaisessa jaokkeessa keltainen kyhmymäinen juova ja alapuolella pienet känsäjalat niin kuin perhostoukalla pitääkin olla. Ensin luulin toukan olevan aterialla, kun lehti sen edestä oli kaluttu liki puhki suoniaan myöten, mutta sitten totesin sen vain lepäilevän kaikessa rauhassa aamun puuhistaan.

Mutta mikä se sitten on? Jostain syystä en osaa ajatella, että se nyt on vain perhostoukka. Minun on saatava tietää, mikä on sen nimi ja millaista elämää se viettää. Kotona googlasin sanoilla haapa ja toukka. Kone luki varmaan väärin, koska kuvat olivat toukkaisista haavoista ja olin inhoten lyödä koko Kuukkelin kiinni, kun jostain alalaidasta pilkisti esiin tutunnäköinen kuva. Sen jälkeen asia olikin selvä. Olin löytänyt iltayökkösiin kuuluvan leppäyökkösen (Acronicta alni) toukan.

Toukka on komean näköinen, mutta itse alle neljä senttiä leveä perhonen on aika vaatimaton harmaine etusiipineen ja vaaleine takasiipineen. Se lentelee iltahämärissä ja yöllä lehtometsissä ja pensaikoissa ja on melkoisen harvinainen Suomessa. Sitä tavataan kyllä laajalla alueella Euroopasta aina Japaniin saakka, mutta se puuttuu pohjoisilta alueilta kokonaan. Missään se ei ole yleinen ja usein sitä tapaa vain yhden yksilön kerrallaan. Perhosharrastejien valorysille ja syöteille se ilmaantuu kyllä helposti. Perhosen erikoisuutena on, että nuorena sen toukka muistuttaa linnunulostetta ja se jää ehkä sen vuoksi henkiin. Vasta viimeisen nahanluonnin myötä se saa kuvan kaltaisen ulkonäön.

Hieno tuttavuus – nythän senkin sitten tuntee, kun se seuraavan kerran istuu haavanlehdellä koirapolun vieressä.’

Karttaperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

perhonen2’Tässä päivänä muutamana uimareissulla kiinnittyi huomioni minulle outoon perhoseen. Siinä oli jotain tuttua, mutta perhosen koko tuntui aivan väärältä, vain kolmisen senttiä. Ajattelin silloin haapaperhosta, joita aina silloin tällöin näkee liihottelemassa metsäautoteiden päällä. Tämä perhonen oli kuin minikokoinen haapaperhonen, niin kauan kunnes näin sen siipien alapinnan. Sellaista en ollut nähnyt koskaan. Nyt hain kameran ja ryhdyin vainoamaan lentelijää. Lopulta se istuutui rantahiekalle ja alkoi imeskellä kosteutta hiekanmurujen välistä. Niinpä pääsin tarpeeksi lähelle ja saatoin ikuistaan tuon liihottelijan. Kotona työpöydän ääressä kuvia sitten käänneltiin ja väänneltiin eikä selvyyttä tullut. Käytössäni oli uusin mahdollinen kirjallisuus eli Haahtela-Saarinen-Ojalainen-Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Selasin kirjan pariin kertaan läpi, mutta en perhostani siitä huomannut. Sitten pistin kuvan ystävälleni ja sieltä tuli selvä vastaus: karttaperhonen. Selasin kirjan uudelleen ja niin todellakin. Olin katsonut vain täpläperhosmaista kuvaa, enkä huomannut tummaa loppukesän muotoa ollenkaan.’

perhonen1Karttaperhonen (Araschnia levana) on vasta viime vuosikymmeninä levinnyt Pohjoismaihin ja on edelleen Skandinaviassa harvinainen (Ensihavainto Ilomantsista 1983). Meillä sitä tavataan nykyään yleisenä aivan eteläisissä osissa maata. Täällä sisäosissa se on jo huomattavasti harvinaisempi. Ilmankos en sitä ollut koskaan nähnyt. Perhonen on Keski- ja Itä-Euroopassa jokseenkin yleinen. Sillä on erikoinen muotovaihtelu, aikaispolymorfismi, sillä keväällä toukista kuoriutuvat perhoset ovat keltamustia kuin täpläperhoset, mutta loppukesän uusi kanta on väritykseltään yläkuvan näköinen. Perhosen siipien alapinta on kuin tiekartta, siitä perhoselle nimikin tulee. Onneksi sain kuvattua senkin puolen, sillä millään muulla perhosella en tiedä olevan tuonkaltaista siipien alapintaa.

Karttaperhonen on yksi esimerkki ilmaston lämpenemisestä. Sen leviäminen maahamme ajoittuu sopivasti nyt vallitsevaan lämpöaaltoon. Muita vastaavia perhosia ovat mm. neitoperhonen ja isonokkosperhonen, joista jälkimmäinen saapui sankoin joukoin Etelä-Suomeen parin viime kesän aikana. Tervetuloa! Näin niille voisi sanoa ajattelematta ollenkaan saapumisen syytä. Joka tapauksessa ne ovat komeita perhosia ja tuovat uutta väriä luontoomme.

Kesäperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

angervohopeatäplä2’Heinäkuu on minulle ollut lapsuudesta asti perhosten kuukausi. Muistan ne monet retket haavin kanssa niityille ja metsänreunoihin, jossa perhosia parhaiten tapasi. Silloin saadakseen selville, mikä perhonen oli kyseessä, se piti pyydystää jopa tappaa ja neulata laatikkoon. Nykyään onneksi on muitakin konsteja määritykseen. Muistan saaneeni silloin tädiltäni  lahjaksi Torben W. Langerin kirjan Päiväperhosten parissa, jota ahkerasti selasin ja jonne merkitsin löytämäni lajit. Nykyään tuo sinänsä hyvä kirja on vaatimaton, mutta edelleen hauska katselukirja. Antikvariaateissa sitä näyttää edelleen olevan myynnissä. Nyt käytän määritykseen kameraa ja suomalaisten Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen ja Hannu Aarnio kirjoittamaa koko Euroopan kattavaa kirjaa Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Siinä missä Langerin kirjassa kuvat oli otettu kokoelmista, on tässä uudemmassa mitä häikäisevimpiä valokuvia, joista tuntomerkit on helppo poimia.angervohopeatäplä1

Nykyään haavin sijaan kannan mukanani järjestelmäkameraa ja siinä 18-105 mm objektiivia. Hiljaa hiipimällä ja kyttäämällä pääsee perhosia yllättävän lähelle. Tosin paljon on myös arkoja ja piilottelevia lajeja, jotka jäävät sen vuoksi ikuistamatta. Mahdollisuuksien mukaan pyrin ottamaan perhosesta kuvan molemmilta puolilta niin kuin kirjoissakin on. Siiven alapinnalla on usein juuri ne tärkeimmät tuntomerkit, joita jää kaipaamaan, jos on tullut ottaneeksi kuvan vain kirkkaista siiven päällisistä.

Tämä kesä on ollut sateisesta säästä huolimatta yllättävän rikas perhoskesä. Jo aikaisin keväällä näkyi täällä Hämeen sydämessä niin talvehtineita kuin kuoriutuneitakin perhosia, tulipa muuttajiakin paikalle esiintymään. Erityisen mielenkiintoinen oli isonokkosperhonen, uusi tulokas maahamme. Vaikka siitä en kuvaa saanutkaan, sen kuitenkin saattoi hyvin tunnistaa kirjan kuvauksen ja omien havaintojensa pohjalta. Myös kaukaa saapuneita ohdakeperhosia oli useita lentelemässä pientareilla, samoin amiraaleja, neitoperhosia, suruvaippoja, metsissä kangasperhosia ja verkkoperhosia.

Kuvan perhonen on angervohopeatäplä. Nämä täpläperhoset eivät tottumattomalle selviä ilman hyvää kuvaa ja se on oltava molemmin puolin siipeä, niin samannäköisiä ja -tapaisia maallikolle nämä perhoset ovat. Nuorena etsin helmihopeatäplää, kun se oli kirjassa hienosti kuvattu. Vasta vanhempana huomasin, että se on loppujen lopuksi paljon harvinaisempi kuin esim. angervohopeatäplä, jota näkee näin keskikesällä kaikkialla.

Perhosjahti on hauskaa puuhaa. Suosittelen kokeilemaan, se kun ei maksa muuta kuin aikaa.