’Kuohijoen kalkkilehtoa ja kalliolouhosta muutama viikko sitten otetussa kuvassa. Silloin valo pääsi vapaasti aina pohjakerrokseen asti, tällä hetkellä puiden lehdet estävät valon pääsyn maahan, vai estävätkö?’
Olin kuvaamassa kalliosammalia Kuohijoen Natura-alueella, kun törmäsin Metsähallituksen metsureihin. He olivat tekemässä alueella hoitohakkuita. Paljon puita ja pensaita oli nurin sikin sokin louhoksen pohjalla. Kohtaamishetkellä he tekivät aitaa jyrkänteiden laidoille, ettei kukaan alueella liikkuva suistuisi alas kivikkoon. Pian paikalle saapui myös heidän työnjohtajansa. Keskustelu vei hoitohakkuiden laatuun ja tarpeeseen. Olimme niistä paljolti yhtä mieltä: varjostavia puita tulee poistaa, että pohja- ja kenttäkerros saavat valoa. Muistan itsekin joskus raporttia alueesta tehdessäni ehdottaneeni vastaavia hoitotöitä. Niinpä nyt alueelta poistettiin pienet puumaiset kuuset sekä suuri osa lehtopensaista. Kuuset on ihan hyvä juttu, mutta lehtokuusaman, humalan, taikinanmarjan, tuomen ja pihlajan täydellinen poisto ihmetyttää. Tosin ne kasvavat kyllä muutamassa vuodessa uudelleen ja valtaavat takaisin kasvualueensa. Syy näiden pensaiden näin laajamittaiseen poistoon oli Museovirasto. Jäin huuli pyöreänä kuuntelemaan, kuinka Museoviraston mielestä louhokset on saatava paremmin näkyviin ja niitä haittaava pusikko on sen tähden raivattava pois. Ihmettelin asia työnjohtajalle, kun sentään ollaan Natura-alueella. Tällöin kuulin, että Museoviraston päätökset menevät luonnonsuojelu- ja Natura-päätösten edelle. Samalla tavallahan myös kaivoslaki ohittaa luonnonsuojelulain eli räikeimmillään kansallispuistoon voidaan perustaa kaivos, jos sieltä vain löydetään tarpeeksi rikas esiintymä.
Katselin ammattimiesten työn jälkeä, eikä minulla ollut siitä mitään huomautettavaa. Katselin omilla silmilläni työn jälkeä ja ajattelin, etten olisi toiminut ihan noin. Risujen poltto oli tuhonnut osan kallioseinän kasvillisuudesta, onneksi ei juuri siitä kohdin, missä kaikkein uhanalaisimmat sammalet kasvavat. Osa suurista haavoista oli kaulattu lahopuun lisäämiseksi. Kauhulla etsin niiden emäksisiltä pinnoilta harvinaisia lajeja. Onneksi, kuin vahingossa, viuhkasammalet olivat säästyneet, samoin hyytelöjäkälät ja löysinpä lukinsammalenkin vielä voimissaan. Aika näyttää, syntyykö uutta lahopuuta, tikoille koputeltavaksi, sammalille kasvualustaksi. Nyt puukiipijä pesi harmaalepän irronneen kuoren alla ja liito-oravan papanat täplittivät useammankin haavan tyveä.
Kuitenkin jäin mielessäni pohtimaan marssijärjestystä. Museovirasto vai luonnonsuojelu, ihmisen tekoset vai luonnon koskemattomuus. Kun metsuri osaa ammattinsa, puu kaatuu oikeaan suuntaan, tuli polttaa oikeat risut ja kirveellä kolotaan oikeat puut, mutta lajien asiantuntija osaisi sanoa, missä pitää varoa ja mitä ei saa missään nimessä tehdä. Näin olisi ehkä säästytty kalliosammalten tuholta, raidankeuhkojäkälän ainoan puun kaatamiselta ja ehkä muiltakin arvaamattomilta seuraamuksilta.
Aika näyttää, toivotaan parasta!
