’Kesällä tulee luettua vähän, on niin paljon muuta. Nytkin yöpöydällä on pölyttynyt pino hyviä kirjoja odottamassa syksyn hämäriä iltoja ja aikaa… Kunpa sitä olisi tuplasti! Olen lukenut kaikki Makinen suomennetut kirjat ja pitänyt suuresta osasta, vaikka ne ovatkin melko epätasaisia. Ranskalaisen testamentin veroista ei vielä ole tullut ja sen saakin unohtaa, kun lukee näitä muita. Joka tapauksessa kesäisten helteiden painottama lukukokemus tämäkin.’
Kirjailija Ivan Šutov asuu Pariisissa ja päätyy eroon nuoresta naisystävästään Léasta. Tämä elämänmuutos saa hänet päättämään etsiä menneisyyttään Venäjältä Pietarista, jossa hän oli kolmekymmentä vuotta sitten kokenut suuren rakkauden kokonaan eri maailmassa kuin nykyinen. Niinpä hän palaa Venäjälle ja etsiytyy nykyiseen Pietariin sen 300-vuotisjuhlien aikaan ja yrittää sopeutua asiaan, ettei enää ole Neuvostoliitoa eikä Leningradia. Hän kohtaa siellä entisen rakastettunsa, mutta tämä asia jää sivuun, kun hän tapaa kuuromykän Volskin. Ja nyt kirja vasta alkaa.
Volski on tuntematon neuvostosankari, joka eli nuoruuttaan sodanaikaisessa Leningradissa. Nyt häntä odottaa siirto vanhainkotiin pois nykyisyyden jaloista ja häntä pidetään kuuromykkänä, koska kenelläkään ei ole aikaa hänelle, ei kuunnella eikä auttaa. Šutov kuuntelee ja kuulee sykähdyttävän tarinan. Se on kertomus sodasta, Leningradin piirityksestä, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Volski kertoo siitä kuinka hän piiritetyssä kaupungissa järjesti nuoren Milan kanssa teatteriesityksiä viihdyttääkseen nälkäänäkeviä kaupunkilaisia ja oli lopulta yksi kaupungin puolustajista. Sodan tiimellyksessä nuoret joutuvat erilleen: Mila toimii edelleen kaupungissa, mutta Volski lähtetään rintamalle. Täällä hän sotii itsensä aina Berliiniin saakka. Palattuaan sodan jälkeen takaisin Leningradiin hän etsii Milan ja he asuvat onnellisina yhdessä kaupungin laidalla, kunnes joutuvat Stalinin uhreiksi ja heidät tuomitaan leireille Siperiaan. Volski selviää. Hän katselee päivittäin taivaalle, koska Mila oli niin kehoittanut: ”Katso joka päivä taivaalle, edes hetken ajan, minäkin katson…”. Leirin jälkeen Volski palaa Leningradin seudulle etsimään Milaa, mutta kuulee tämän surmatun jo leirin alussa. Lopun elämäänsä Volski auttaa lapsia. Hän laulaa nuoruutensa operetin säveliä ja saa lapset rauhoittumaan, oppimaan ja luottamaan itseensä. Vanhuudessa on itse on yksin.
Tarinan kuultuaan Šutov pakenee takaisin Pariisiin. Hän on nyt kokemusta rikkaampi, mutta käynyt läpi myös jotain unohtumatonta. Tšehovin kertomus kahdesta rakastavaisesta on alkanut elää hänen päässään.
Makinen uusin kirja jää rakenteellisesti puoliväliin. Hänen kuvauksensa Venäjän ja Ranskan oloista, asukkaiden elämästä ja kohtaloista kantavat komeasti hänen edellisissä teoksissaan, mutta tässä tarina hieman ontuu. Pitkä johdantokertomus kirjailijan elämästä Pariisissa jää irralliseksi ja taas pitkä tarina tuntemattoman miehen elämästä Leningradissa valtaa suuren osan koko tarinasta. Tasapaino puuttuu. Kirjailija Šutov on valju henkilö, joka ei nouse kovinkaan esiin tarinasta. Sen sijaan Volskissa olisi ainesta suurempaankin. Tämän kuvauksessa Makine on parhaimmillaan ja se nousee samaan luokkaan kuin Ranskalaisessa testamentissa, joka mielestäni on edelleen parasta Makinea.
Makine yrittää kirjassaan enemmän kuin saavuttaa. Vertaukset Tšehovin novelliin kulkevat läpi koko tarinan, mutta tsehovilaisuus ei muuten pääse tässä esiin. Ehkäpä muut venäläiset kertojat, kuten Gogol, ovat enemmänkin läsnä. Leningradin piirityksestä on kerrottu ennenkin ja sen kauheudet ovat edelleenkin vavahduttavia. Tässä kerronassa on toisaalta samaa raakuutta ja julmuutta kuin hänen kirjassaan Vain rakkaus, mutta myös runollista kauneutta. Kun luin Volskin kertomusta, soi päässäni Šostakovitšin Leningrad-sinfonian boleromainen jyskytys. Musiikki ja kertomus nivoutuivat toisiinsa. Siinä Makine oli onnistunut ja siitä olisi saanut koko kirjan eikä siihen olisi tarvinnut sotkea pitkää kehyskertomusta. Toisaalta nyt vastakohta nykyisen Pietarin elämän ja silloisen Leningradin kohtalon välille korostuu ja lukija pääsee itse kokemaan sen mullistuksen, jonka kaupunki on sodan jälkeen saanut kokea. Kirjailijan vanha rakastettu on pettymys, liikenainen pahimmasta päästä, myös kaupunki on pettymys viettäessään 300-vuotisjuhlaansa. Hänen muistoissaan elää vanha Leningrad ja sen neuvostoaikainen elämä. Tässäkin vastakohdassa olisi ollut enemmän kertomisen varaa.
Kuitenkin puutteistaan huolimatta Makinen uusin kirja on lukemisen arvoinen. Sen kaunis pitkä rakkaustarina, tuntemattoman miehen elämäkerta, tekee siitä hienon ja vivahteikkaan.
Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä (La vie d’un hommeinconnu). Suom. Ville Keynäs. WSOY. 224 s.
