Taivasten vanki


1264743_2.jpgx’Syksy tulee tulevalla viikolla, ainakin kalenterin mukaan ja kun illat pimenevät, saa aikaa, toivottavasti, lukemiselle. Otin vähän etumatkaa ja luin yhden päivän ja yön aikana Zafónin viimeisimmän Barcelona-kirjan. Kun kerran käteensä ottaa, laskee sen vasta viimeisen sivun jälkeen. Harvoin enää sellaisia kirjoja löytää. Taivasten vanki jatkaa trilogiaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalta.
Tuulen varjo ja Enkelipeli saavuttivat valtaisan maailmanlaajuisen suosion ja nostivat espanjalaiskirjailijan maineeseen. Tämä jatkaa samaa tarinaa taas uudesta suunnasta katsoen ja kukapa sen etukäteen osaa ennustaa, että tämä jää trilogiaksi.’

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-trilogian kolmas osa kokoaa yhteen kaksi edellistä osaa ja antaa viitteen seuraavasta. Nyt eletään joulun alusaikaa 1957 Barcelonassa. Daniel Sempere pitää isänsä kanssa pientä kirjakauppaa kotinsa alakerrassa. Eräänä päivänä kauppaan astuu vanha mies, joka ontuu kalliiden kirjojen kirjakaapin luo ja haluaa ostaa Alexandre Dumasin kirjan Monte Criston kreivi. Hän omistaa sen Fermin Romero de Torresille ja pyytää Danielia toimittamaan kirjan perille. Mies kiinnostaa kuitenkin Danielia sen verran, että hän seuraa tätä kaupungin läpi ja yrittää saada selville miehen salaisuuden. Fermin on nimittäin hänen ystävänsä ja menossa juuri naimisiin. Tapahtumasta saa alkunsa Ferminin laaja kertomus hänen elämästään Espanjan sisällissodan jälkeen. Hän on vankina pahamaineisessa Montjuicin vankilasaaressa yhdessä mm. kirjailija David Martinin kanssa, jota kutsutaan Taivasten vangiksi. Heitä syytetään kommunisteiksi ja yhteiskunnan vihollisiksi Francon maailmassa. Fermin kertoo, kuinka heitä kidutettiin tietojen esiin saattamiseksi ja kuinka he kestivät kunnialla kaiken. Martin keksii hänelle pakosuunnitelman Dumasin kirjan mukaisesti. Vankilan johtaja Mauricio Valls saa useiden vankien omaisilta pyyntöjä ja lahjoja taatakseen vankien hyvän kohtelun, mutta hän käyttää näitä vain hyväkseen. Martinin pitäisi kirjoittaa hänen kirjansa ja tehdä hänestä kuolematon, Ferminin pitää taivutella kirjailija tähän ja Salgadon pitäisi ilmoittaa, missä ovat ne kalleudet jotka hän on varastanut. Valls pettää kaikkia ja hakkaa kaikkia. Hän myrkyttää Isabellan, joka yrittää auttaa Martinia, hän lähettää Martinin eristykseen torniosastoon, kun Fermin pääsee pakoon Dumasin neuvomalla tavalla. Tarina tarinan perään. Kaiken tämän Fermin kertoo Danielille, Isabellan pojalle. Vähitellen paljastuu Enkelipelin juoni Martinin kirjoittaessa sitä vankeudessa, ja vähitellen löytyy Fermin, joka Tuulen varjossa liikkuu suojelusenkelinä Danielin taustalla. Kirjat saavat toisensa. Daniel tuntee kasvavaa vihaa Valssia kohtaan, joka on vuosien kuluessa noussut aina kulttuuriministeriksi saakka, mutta kadonnut sen jälkeen. Elääkö Martin edelleen jossakin päin kaupunkia, sillä Iisak, kirjojen hautausmaan vahtimestari, on nähnyt hänet sen jälkeen, kun hän oli joutunut vankeuteen saarelle? Kostaako Daniel äitinsä surman vai antaako asian olla, niin kuin kaikki näyttävät toivovan. Kirjan lopussa hän saa osoitteen.

Tämä on taattua lukuromaanilaatua Zafonilta. Kuinka Iberian niemimaalta voikin tulla solkenaan tällaisia kirjailijoita, on espanjalaiset FalconesPerez-Reverte ja Moriel ja tietenkin portugalilainen Saramago. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta enkä olisi päästänyt sitä kädestäni vielä sittenkään kun takakansi tuli vastaan. Barcelonan ilmapiiri vei mennessään ja tietenkin loistava tarina.

Harmittaa, kun ei muista eikä osaa yhdistää tapahtumia. Nytkin henkilöt tuntuivat heti alussa tutuilta, mutta siitä huolimatta piti tarkastaa muistiinpanoista, miten he liittyvät toisiinsa. Vähitellen sitten kirjat sulautuivat toisiinsa ja kokonaisuus paljastui, vaikkakin hieman hatarana. Tämän kirjan loppu koukuttaa odottamaan seuraavaa ja ehkä siihen on taas punottu tarinankäänne, joka edellyttää jatkoteosta. Näin kirjailija pitää lukijansa kiipelissä ja ainaisessa odotuksessa. Hyvä niin, kun teksti on hyvää, muutenhan odottaisi turhaan.

Kun näitä teoksia lukee, alkaa kaivata Barcelonaan. Tuntuu siltä, että sen kaduilla nämä tarinat puhkeavat elämään ja että siellä jossakin on myös Semperen pieni kirjakauppa ja jonkin suuren ja raskaan oven takana Iisak vartioi Unohduttujen kirjojen hautausmaata. Sinne pääsevät vain valitut viemällä jotain mukanaan ja samalla saavat jotain takaisintuotavaa. Enkelipeli lähti Ferminin ja Danielin mukaan, mikähän seuraavaksi.

Monimuotoisuus vai kauneus

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?

Rauhanpiippu


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan
Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Härmää

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.

Pappi lukkari talonpoika vakooja


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Kallion komistus

raatosammal

’Sateinen päivä ei houkutellut metsään, mutta kun kartoituskausi on parhaimmillaan, oli sinne päästävä. Alue, jolla liikuin, oli vanhaa korpea, sinällään hienoa, mutta kun joka askeleella tippui näreistä vettä niskaan, ei kaikki tuntunut ihan mukavalta. Päivän piristi avokalliolla jäkälien ja seinäsammalien keskellä pilkoittava pieni mätäs. Metrin päässä oli toinen vähän suurempi, siinä kaikki. Sammal on pienen pieni, mutta sen itiöpesäkkeet komeat ja näyttävät. Eihän nimi miestä (saatika sammalta) pahenna, mutta hetken mietin viitsinkö kaivaa sen maasta. Kyseessä on jänänraatosammal (Tetraplodon mnioides). Eihän sitä tiedä, millaiset jänönkorvat sieltä turpeen alta mukana seuraa.’

Suomessa tavataan neljä raatosammalta, joista vain kaksi löytyy myös etelästä. Toinen on poronraatosammal (T. angustatus). Nämäkin ovat paljon yleisempiä pohjoisessa, enkä niitä ole Etelä-Hämeestä montaa kertaa tavannut. Siksi sen löytyminen tekikin päivästä onnistuneen. Nämä kaksi erottaa toisistaan itiöpesäkkeen perän pituuden avulla: jänönraatosammalella perä on kolmisen senttiä pitkä ja poronraatosammalella yleensä alle sentin.

Raatosammalille on nimensä mukaan ominaista, että ne ovat yhteydessä johonkin eläimelliseen, yleensä ulosteeseen tai oksennuspalloon, pohjoisempana myös raatoon. Etelä-Suomessa sammalen voi hyvällä onnella löytää juuri avokallioiden sammalikoista metsäalueelta. Tällöin se useimmiten kasvaa ketun ulosteessa tai pöllön oksennuspalossa niin kuin tälläkin kertaa. Kun kaivoin sammalen esiin ’juurineen’, niin sen tyvessä oli kolmen sentin oksennuspallo, josta näkyi pistävän esiin pikkujyrsijöiden karvoja ja luunsiruja. Alueella elää ainakin viirupöllö ja on siellä huuhkajakin tavattu.

Keväällä löysin samanlaiselta paikalta poronraatosammalen, nyt tämän toisen. Kummallakin on alueella vain kaksi löydettyä kasvupaikka, joten ei niitä voi yleisiksi sanoa. Ensikohtaaminen tämän sammalen kanssa oli muutama vuosi sitten Keski-Suomessa, koiranulkoilutuspolulla. Sammal kasvoi maatuvassa koiran kasassa. Kun seurasin paikkaa useilla koiranulkoilutusretkilläni, ihmettelin ettei se ollut yleisempikin, sillä polunlaidat olivat täynnä jätöksiä ja siis sopivia kasvualustoja. Silloinkin saalis jäi vain pariin pieneen tuppaaseen. Kevään poronraatosammal kasvoi samanlaisessa oksennuspallossa kuin tämä nytkin löytynyt.

Tästä taas huomaa, että kun lähtee ulos sateesta huolimatta, näkeekin jotain. Sohvalta voi katsella kyllä ammattimiesten ja -naisten kisaeleitä, mutta metsästä löytää todellista elämää, vaikka kasvualusta olisi millainen tahansa.